Pojilla oli monta hyvää ystävää vanhain miesten joukossa. Paitsi
Mikki-eno, tuli ukko Volsku sieltä Ihatsujärven puolelta poikain
kotitaloon sekä talvella että kesällä ja kysyi pojilta, niin
hullunkurisen huolestunut ilme kasvoilla, että kuinkas ne näillä
ukkorukilla ovat nyt oikein asiat. Eikös ne ole oikein huonosti? Voi,
voi teitä ukko-pahoja!
Eräs Larin Mikki-niminen vanhus se saapui jostakin vielä kauempaa ja
alkoi ladella heille kaikenlaisia valeita:
-- Voi, voi> poikaparat, kun nyt on tapahtunut sellaisia ihmeitä, että
siellä Aunuksessakin ovat kaikki kaivonvivut suurella myrskyilmalla
lentäneet taivaaseen. Ja täällä omilla mailla päin ovat eräillä
paikkakunnilla kaikki virstatolpat kaatuneet ja kuolleet siihen suureen
ruttoon...
-- Elä valehtele, älähti siihen aina innokas Pyntys ja Hilppa säesti
häntä. Karppa vain jäi miettimään. Mutta kun ukko ei hellittänyt, niin
Hilppa ja Pyntys jo alkoivat uskoa häntä, mutta Karppa korotti silloin
äänensä ja pani jyrkän vastalauseen.
Kaikista hauskin poikain vanhemmista tuttavista oli eräs pitkä
sukulaismies, jota sitäkin sanottiin enoksi ja joka oleskeli enimmät
ajat, etenkin talvisin, kaukana salokylissä, pienissä yksinäisissä
erämaakylissä, joita oli poikain kotikylän takana itäänpäin -- samaan
suuntaan, missä oli Ihatsukin.
Siellä oli hän jonkinlaisena metsä- ja tukkityöpäällikkönä ja sen
vuoksi siellä viipyili. Ja sieltä oli hänellä paljon kertomista, aina
kun poikain kotitaloon saapui. -- Siellä kun on nuo tuvan uunitkin
niinkuin suuret kivirauniot vain ja savu menee ulos puisesta
savutorvesta. Ja pöydät ovat yhdestä puusta ja ikkunat pienet kuin
kissanreiät aitan ovessa. Ja toinen osa pirtistä on aivan pikimusta ja
toinen valkea kuin vasta pesty vaate ja kaikki on siellä ihmeellistä ja
kummallista. Ja makuupaikat ovat ylhäällä orsien päällä ja kun uunia
lämmitetään, niin on savua huoneet täynnä. -- Onpa siellä sellainen
myllykin, jossa on vain yksi ratas...
-- Voi, voi noita seutuja, huutelivat pojat kuullessaan tällaisia
kuvauksia. Eikä he ensin tahtoneet uskoakaan, mutta johan täytyi uskoa,
kun tottakin todemmilta ne lopulta tuntuivat ja eno ne kertoi. Oi, voi,
tottahan ne ovat ja ovatpa nuo seutuja nuo enon asustelemat maat! Sinne
täytyisi päästä!
Sinne pääsi eräänä talvena vanhin veli, joulun jälkeen paraana
talvisydämenä. Siellä oleskeli taas tuo hupaisa, leikikäs eno, eräässä
pienessä kylässä, jossa oli vain yksi ainoa talo, ja hän otti
sukulaistalonsa poikasen sinne joksikin aikaa ikäänkuin pieneksi
apulaisekseen -- kirjamieheksi näet, vaikkei Hilppa vielä osannut
montakaan kirjainta merkitä -- ja se se oli ilonpäivä tuolle pienelle
miehelle, tuo hämäräinen, lumitupruinen päivä, jolloin hän sai lähteä
enonsa kanssa syvässä reessä ajelemaan noita ihmeellisiä saloja kohti.
* * * * *
Kovin yritti Hilppa kysellä enoltaan noiden ihmeellisten seutujen
oloista, minne oltiin matkalla, mutta eno ei vielä ryhtynyt niistä
paljoakaan kertomaan, sillä parempi oli nähdä ne omin silmin ja
muutenkin: mitä ne paranevat liian tarkasta edeltä kertomisesta!
Pahenevat vain.
No, Hilppa tyytyi vastaukseen ja painui syvän, laajan reen pohjalle
omiin oloihinsa, miettimään siellä heinäin, loimien ja turkkien välissä
omia asioitaan ja arvelujaan. Erittäin mietitytti häntä se, että
siellä, tämmöisten salojen ja taivalten takana oli semmoinen kylä --
yksitaloinen! Miten sekin tuli toimeen siellä ja miten se oli voinut
sinne asettua? Semmoisetko ne loittoiset salokylät lienevät yleensäkin?
Joko ne siitä hänen kotikylänsä kohdilta loppuivatkin oikeat, suuremmat
kylät; kulkiko siinä ikäänkuin jokin raja, jonka toisellapuolella oli
oikeita ihmisellisiä kyliä, mutta toisella ei muuta kuin -- taloja. Se
Ihatsukin jo oli semmoinen rähjä. Kulkiko siinä kylien ja salojen raja?
* * * * *
Ohoh!
Eno oli nukahtanut ja heräsi nyt yhtäkkiä kuin hämmästyen ja huudahti
noin pienelle seuralaiselleen. Tämäkin oli nukkunut ja heräsi tuohon
enon huudahdukseen.
Ympäristö oli täysin muuttunut. Vaikka taival oli yleensä saloista ja
asumatonta, ei alkumatka kuitenkaan ollut ollut varsinaista saloa, vaan
oli siellä ollut aukeampia maita. Aina silloin tällöin oli tien varteen
ilmestynyt pieniä kyliä ja niiden ympärille peltoja ja sitten joku
järvi peltorinteiden alle, ja vaikkapa ei olisi ilmestynyt kyliäkään,
olivat maat aukeampia, vähämetsäisempiä. Niitä oli varmaan joskus
raadettu. Nyt ei tuosta ollut enää jälkeäkään. Ympärille oli kiertynyt
suuri, syvä salo, oikea korpi, josta ei enää mitään aukeampaa auennut.
Puut seisoivat aivan tiessä kiinni ja taivuttivat joskus lumiset
vartensa omituisina valkeina kaarina tien ylikin. Kaikki puut olivat
lumen verhoamina ja tuo teki salon yhä synkemmäksi, sakeammaksi ja
umpinaisemmaksi. Korkeat, vanhat puut olivat vain latvoistaan lumen
kietomia, mutta nuoremmat, matalammat ne seisoivat yltä päältä lumen
vallassa, kuin mitkäkin pienet tornikkeet tai viljakeot. Se oli outoa
Hilpasta nähdä tuo tuollainen metsä. Se oli kovin salaperäinen.
Ja hiljaista oli siellä. Ei syntynyt ääntä mistään muusta kuin
lumitullojen silloin tällöin tapahtuvista tupsahteluista, hevosen
tiukujen hiljaisesta helkkeestä ja kyytimiehen yksitoikkoisesta
hevosen hoputtelusta. Tuulikin tuntui vaimenneen ja itse lumen
tupruaminenkin.
Mutta olikin yö. Sydänyö pilkkopimeä jo oli, kun yksinäiset ajajat
heräsivät reessään. Olivat nukahtaneet pimeän tultua illalla ja reen
hiljaa vieriessä eteenpäin siinä ottaneet raittiita ulkoilmaunia
myöhään asti.
-- Hohhoh, kah, eikö sinulla ole kylmä? kysyi eno Hilpalta, luullen
että hän oli herännyt joko Hilpan äännähdyksen tai liikahduksen tähden.
-- Ei, ei, ei minulla ole kylmä. Entäs sinulla? vastasi Hilppa
kirkkaalla äänellä paksujen peittojen alta, koettaen itseään kohottaa
hieman sieltä syvyyksistä ja tuntien itsensä hyvin virkeäksi. Yö oli
lämmin ja hän tunsi olonsa sangen hyväksi.
-- Minullako kylmä, ei minulla ole kylmä, vastasi eno, -- pidä vain
itsestäsi huolta!
-- Mutta emmekö ala jo päästä perille? käänti Hilppa keskustelun
toisaalle.
-- Emme vielä. Vielä on sinne matkaa. Vielä on sinne taivalta yhtä
paljon kuin jos ajaisimme tästä takaisin matkan puoliväliin.
-- Paljonkos oli siihen asti matkaa?
-- Puolet kuudestakymmenestä virstasta.
-- Kolmekymmentä virstaa siis. Siis tuon alkupuolen jälkeen tultiin
viisitoista virstaa. Ja viisitoista vielä on jälellä...
-- Hyvä laskupää! Sellainen se minun apulaisellani pitää ollakin!
Hilppa tunsi ylpeyttä.
Sitten painuttiin taas äänettömyyteen.
Yö soitteli noita yksitoikkoisia hiljaisia säveliään ja siihen yhtyi
nyt vähitellen korviin erottautuva pitkänomainen puunlatvojen humina.
Kun ilma oli lämmin ja kostea, muuttui se kuuntelijain korvissa yhä
enemmän suhinaksi. Se tuntui niin hyvänsuovalta ja viihdyttävältä.
* * * * *
Mutta jo rupesi ilma vähän valkenemaan ja samalla maat rupesivat
aukenemaan. Jo ilmaantui tien toiselle puolelle harvapuisempaa maata,
oliko se sitten pikkusuota tai muuta laaksoketta, ja kas, tuolta
kauempaa, ajajain edestä, valotti jotain laajempaa aukeamaa, joka
samalla tuntui olevan ylävämpää maata.
-- Tuolla, tuolla... kas, mitä sieltä näkyy? huudahti Hilppa, kun hänen
silmänsä sattuivat tuohon valotteluun.
-- Sieltä päivänvalo rupeaa ilmenemään.
-- Eikö muuta?
-- No, kunhan ajamme tuon aukeaman ylänteelle, niin ehkäpä siitä rupeaa
samanlainen maa vähän laskemaan, ehkä sieltä rinteen alareunasta lähtee
leviämään suurehko järvenselkä ja kenties siinä rinteen sivureunassa on
joku talokin...
-- Sekö meidän talomme?
-- No, vaikka se!
Hilppaa ei enää nukuttanut reessä eikä hän pysynyt edes entisessä
olopaikassaan, vaan kohottautui siitä ylös. Ilma rupesi tosiaankin
valkenemaan huomattavasti ja selvää päivänkajoa jo näki edessä olevien
salojen takaa, salojen, jotka siihen aukeaman alkurajalle noustua
näyttäytyivät hyvin laajasiintoisilta. Samalla siinä elpyvässä kajossa
ilmestyi esiin aukeaman vasemmalta sivulta, korven rannasta, suurehko,
vanha talorykelmä, jota kiertelivät kinokset, mutta joka kuitenkin
nousi selvästi ja voittoisasti ympäristöstään katsojan silmään. Katot
olivat jyrkkiä, savupiiput pyöreitä, koko rykelmä ihmeellisesti yhdessä
kasassa ja samalla pisti silmään ikkunoiden pienuus -- kaikki seikkoja,
jotka ihmeellisesti sattuivat yhteen enon kertomusten kera.
-- Voi, voi, siinä se on! Ajappas, Jykki, nopeammin hevostasi!
Ptpruu, ptpruu! huudahteli Jykki hevoselleen ja reki pysähtyi. Eno
veteli huurteita parrastaan ja kulmakarvoistaan ja Hilppa koetti kaikin
tavoin vääntäytyä syvästä olopaikastaan ja korkeiden laitojen takaa.
Siinä se oli se talo!
Satulinna!
Juuri niinkuin eno oli kertonut, näytti kaikki olevan, mutta sittenkin
se tuntui oudolta ja ihmeelliseltä. Seinätkin jo! Niin paksuhirsiset,
ja nuo hirret olivat aivan pyöreät! Salvamet pitkiä... Ikkunat niin
mukavan neliskulmaisia ja jos nyt ei aivan kissanaukon kokoisia, niin
ei paljoa suurempiakaan. Mutta niissäkin kuitenkin vielä ruutuja,
vieläpä niin lukuisia! Ja miten korkealla nuo pienet valoaukot! Entä
räystäät? Hilpan sylen pituisia ainakin, elleivät aikamiehen! Ja mitkä
mukavat puukourat niiden reunapuita pitämässä. Tässä taas tämä eteinen,
porraslaitos, -- sellainen katettu sola, loivasti nouseva, seinän
viereen sovitettu! Ja katso vaan: kaikki yhden katon alla... kaikki
rakennukset! Ainoastaan tuossa, -- oliko se vilja-aitta vai mikä? Ja
tuolla: riihi, sauna!
Sisään!
Niin komensi eno ja sinne lähdettiin nousemaan. Tuota omituista
umpinaista solaa myöten noustiin, joka oli seinän viereen rakennettu,
ja kun sen yläpäähän päästiin, niin siellä oli seinässä ei kovin
korkea, aivan neliskulmainen ovi, jykevä, honkalaudoista tehty, ja
siinä riippui suuri rautarengas.
-- Mitäs tuolla renkaalla tehdään? kysyi Hilppa.
-- Sillä ilmoitetaan, että nyt sitä saavuttiin tänne salon
yksitaloiseen kylään!
-- Saanko minä paukuttaa?
-- Ei, annahan minä, niin tuntevat paremmin.
Kun eno oli lyönyt pari kolme kertaa rengasta ovilautaan, niin kuului
siellä jossain sisällä käyvän ovi ja kohta sen jälkeen kysyi ulko-oven
takaa leppeä, hyväntahtoinen vanhus-ääni:
-- Kuka siellä?
-- Me vaan, vanhat tutut, yökyöpelit, -- päästähän, Jaakko-ukki!
Minulla on täällä uusi virkamieskin mukana ja se jo haluaisi päästä
vähän seinämien suojaan!
-- Ahaa, kas vaan, astukaahan sisään, astukaahan sisään, kuului
Jaakko-ukin ääni ensin oven takaa, sitten jo vieraitten edestä, ja
naureksien, hauskutellen johti ukko saapujat avaran pimeän eteisen
läpi, Hilppaa aivan kädestä autellen, salon yksinäisen talon suureen,
korkeaan "perheenpirttiin", isoontupaan.
Siellä sitä oltiin! Oli siinä tarkastelemista. Kun alkuseikoista oli
selvitty, -- heräilevä talonväki tervehditty, saatu kuppi kuumaa
tuliaisiksi ja siirrytty isontuvan viereiseen kamaripuoleen
"levähtämään" ja tarinoimaan talon isäntäväen kanssa -- niin aivan
kohtahan täytyi Hilpan alkaa ankara tutkimus- ja tiedustelutyö, ja
siinä sitä sitten selvitettiin yltä ja päältä tämän merkillisen talon
ja asumuksen olemus. Ei joutanut odottamaan aamiaistakaan, joka oli
aivan kohta tulossa, vaan piti jo sitä ennen ryhtyä työhön. Mitäpäs,
kun jo heti taloon tultuaan olivat hänen silmänsä palaneet kiihkeinä ja
mieli pyrkinyt ottamaan selvää joka ainoasta seikasta!
-- Ahaa, tuossa on se huoneen valkea osa ja tuossa musta -- seinät
alapuolelta orsia puhtaiksi pesty, mutta yläpuolelta jätetty aivan
mustiksi! Ja tuossa uuni -- kas, ei olekaan savukoppaa siinä, vaan
hajoaa siitä savu kaikkeen pirttiin! Ja tuolla aukko katossa, johon se
lopulta kertyy ja josta menee ulos! Pyöreä aukko -- pyöreä on varmaan
savutorvikin! Entä vielä, mitä se eno kertoi? Pöytä yhdestä puusta, --
kas, niin onkin, leveästä hongantyvestä halkaistu! Ja makuupaikat --
voi, voi, siellähän ne orsien päällä tuolla kamaripuolella ovatkin, --
suuret, laveat lavat! Sielläköhän mekin enon kera saadaan maata?
Sitten täytyi toki välillä syödä aamiainen, mutta sen jälkeen heti taas
tutkimuksia jatkamaan. Nyt talon muita osia, karjasuojia, ylisiä,
sisämittoja, liiterejä... kaikkia... Kaikkia, jotka melkein kaikki
olivat saman katon alla asuinhuoneiden kera!
Mutta vielähän se on se mylly, se yksirattainen -- missä se on?
Enon täytyi välttämättä lähteä näyttämään sitä.
Lähtihän hän.
Se oli siellä samalla suunnalla, mistä oli tultu, pellon rannassa,
pieni neliskulmainen rakennus pienen puron reunalla. Puron vesi
johdettiin myllyn alle kaitaan kuurnaan ja tämän laitaan oli sovitettu
vesiratas, joka oli pystyssä. Sen akseli oli luonnollisesti myös
pystyssä ja kun se ulottui ylös myllyhuoneeseen, niin mikäs oli sen
yläpäähän kiinnittäessä toista myllynkiveä? Ja kun nyt vesiratas rupesi
pyörimään, niin pyörihän se kivikin. Ja vaikka se ei niin nopeasti
pyörinyt kuin oikeiden vesimyllyjen jauhoinkivi, niin pyöri kuitenkin.
Eipä muita ollutkaan jauhattamassa jyviään kuin yksi talo!
-- Sellainen laitos, yhtä yksinkertainen niinkuin kaikki elämä täällä,
lausui syvämietteisesti Hilppa ja lähti enonsa kera takaisin taloon.
Kun kaikki tutustumiset oli tutusteltu, kaikki merkillisyydet nähty,
alkoi oleskeleminen talossa. Siinä ei ollut mitään erikoisempaa,
enempää kuin elämässäkään täällä suurten salojen keskessä. Tuo eläminen
se oli aivan samanlaista kuin kotikylässä tai ihan omassa kotitalossa.
Yhtä hyvänsävyistä ja leikittelevää oli puheentapa, yhtä vilkkaita
liikkumiset ja yhtä tarkkaan noudatettiin vanhoja sääntöjä ja tapoja.
Rukouksia ei jätetty pitämättä koskaan, ei aamuin, ei illoin, ei
syömään käydessä eikä siltä lähtiessä. Käsiä ei unohdettu pestä ruoalle
ruvetessa. Pahalla ajatuksella oli kartettava ajattelemasta kalmistoa
-- joka oli järven saaressa, melkein saunan vastapäätä --, pahaa
puhumasta äsken kuolleista omaisista ja pyhillekuville ei saanut
nauraa. Papista sopi laskea leikkiä, mutta hänen neuvonsa tuli täyttää.
Vielä tarkemmin oli kuitenkin noudatettava entisten, kuolleitten isäin
ja äitien jälellejättämät neuvot ja säännökset.
Ja talon ihmisiä sopi verrata melkein oman kotitalon väkeen.
Jaakko-ukki se oli kuin isoisä, nuorempi isäntä kuin isä ja talon
nuoret tyttäret siskoja. Emäntää vain ei talossa ollut -- kuollut oli
joku vuosi sitten.
Itse omassa oleskelussa oli kyllä paljon hauskaa, mutta eihän se
sentään niin erinomaista ollut, järkeilyä jokaisen kera, joka vain
ryhtyi väittelyyn, lystinlaskua nauraa hehettelevän Jaakko-ukin kera ja
noppakisaa tytärten kera. Omituinen ylemmyyden tunto pyrki Hilpan
mieltä paisuttamaan aina tällaisissa seurusteluissa, hän kun oli sieltä
suurempain kyläin mailta ja lähempää kirkonkylää kotoisin ja nämä taas
täältä synkältä salolta. Mitä nämä olivat!
Enon kotosalla ollessa istuttiin kamarissa ja piirusteltiin
kaikenlaisia merkkejä vihkoon. Ne olivat jonkinlaisia virkamerkintöjä,
harjoituksia Hilpan tointa varten. Siellä vedettiin neljä pystyä viivaa
ja vino poikkiviiva niiden ylle, osotukseksi että tässä oli viisi
hirttä tuotu vetopaikkaan ja päiväin ja hirren paksuuden ja pituuden
merkeiksi harjoiteltiin numeroita. Tukinvetäjäin nimiä vastaamaan
koetettiin keksiä erilaisia merkkejä, jotka tuntuivat Hilpasta suurilta
keksinnöiltä. Molemmat he olivat yhtä hyviä kirjamiehiä, mutta Hilppa
sentään piti itseään etevämpänä.
Kun harjoitukset oli onnellisesti suoritettu, otti eno Hilpan metsään
ja siellä se alkoi oikea salon elämä. Ensin hiihdettiin kilpaa jäillä
ja niiden välisillä maakannaksilla ja sitten oltiin kovin arvokkaita ja
vakavia, kun päästiin vetopaikkaan ja siellä suoriteltiin opeteltuja
virkatöitä. Välistä hiihdettiin työmiesten tukkien kaatopaikoille ja
halkojen sahaustanterille. Siellä keskusteltiin kovin miehekkäästi
työntekijäin kera.
Väliajoilla, sekä metsässä että asuinpaikassa, hulluteltiin ja
lasketeltiin kaikenlaisia sukkeluuksia, opeteltiin venäjää, joka
rajottui muutamiin yksityisiin sanoihin, ja ruotsia, josta tehtiin
runoja.
-- Inge tinge, tuppe taala, elä ojaa ui, vaan kaala! -- Buki uu buu,
pane kii suu, kissa koska, lusikka loska!
Siinä olivat molempain kielten suurimmat saavutukset.
Enemmän hullutteli eno muilla aloilla ja hänen antamansa kolme hyvää
neuvoa jäivät ikuisesti Hilpan mieleen. Ensimäinen neuvo:
-- Kun kaadut, niin ensimäiseksi nouse ylös!
Toinen:
-- Kun yritetään ajaa päälle, väisty pois!
Mutta kaikkein hauskinta oli silloin, kun Hilpan enon päällikkyyden
alaiset työntekijät saapuivat saloistaan iltaisin samaan taloon, missä
he, päällikötkin asuivat, viettääkseen siinä yönsä -- kun muita taloja
ei lähistöllä ollut -- ja kun nämä, riisuttuaan hevosensa ja
sijotettuaan suojiin tai muuten täysin kotiuduttuaan, alkoivat, tulten
räiskiessä liedellä ja päreissä, salopirtin illoille ja salotyöläisille
ominaisen sadunsanonnan. Isännät puuhasivat omissa askareissaan, toinen
veistellen reenjalasta, toinen taivutellen susta tai paikkaillen
verkkoaan, tyttöset häärivät tulien luona keittojen ääressä ja joku
työläisistäkin oli jossain toimessa. Toinen käänsi vitsaa reen
saverikoksi, toinen venytteli hampain kutistunutta rahetta tai korjasi
muuta ajovehettä, ellei neuloskellut kintaitaan tai paikannut
kenkäänsä. Mutta joku aina sanoi satua, sanoi, sanoi, niin että yksi
hiljainen, välistä vilkastuva, välistä vaimeneva tarina vain kuului. Ja
toiset seurasivat työnsä lomassa sitä, kuuntelivat aivan henkeä
pidätellen, välistä ilmoittaen kiintymyksensä huudahtamalla, toisin
ajoin taas yhteiseen nauruun remahtaen.
Ja Hilppakin kuunteli tarinaa ja eno kuunteli sitä, ja Hilpan silmät
paloivat. Hän unohti itsensä ja ympäristönsä. Hän oli milloin vielä
synkemmillä saloilla, milloin taas ihanan ihmisrikkailla ja asutuilla
paikoilla, välistä kumahteli alla kuninkaan linnan kultainen silta ja
välistä uhkasi häntä ilkeä peikko syödä. -- Ja usein yli puolen yön
sadut kaikuivat ja olisihan ollut ihme, jos Hilppa olisi nukkunut.