Toisenkin kerran potkaisi Hilppaa sellainen onni, että hän pääsi
pitkälle, harvinaiselle matkalle, sensijaan kuin toisten veljien täytyi
jäädä kotiin. Tällä kertaa se tapahtui isän kera eräänä kesänä ja
matkan päämäärä ei ollut salo, vaan kokonaan toisenlainen ja toisella
puolella maailmaa oleva seutu: kaupunki. Siellä meren rannalla, pitkän
lahden pohjukassa, suurten, korkeavuoristen saarten suojassa on
sellainen suuri kylä, jonka talot ovat kaikki maalattuja,
monenkertaisia ja toinen toisessaan kiinni, jonka tiet ovat suoria ja
leveitä ja jossa on monta kirkkoa ja monta muuta merkillistä rakennusta
ja jossa on keskellä suuri, paljas kenttä, kuin nurmi. Mutta joka on
hiekalla peitetty... Siellä asuu paljon kauppiaita ja siellä on paljon
muutakin kansaa, ja sen rantaan tulevat laivat ja siellä on kaikki
erilaista... Laivalla siihen tulee loppumatka mennäkin, täältä
Niemenkylän puoleltakin päin...
Siihen!
Siellä pidettiin taas kesämarkkinoita, joita taatto suosi, ja sinne
otti hän vanhimman poikansa mukaan.
Toiset pojat panivat ankaria vastalauseita tätä ainaista
yksipuolisuutta vastaan, mutta isän päätös oli järkähtämätön, ja niin
sai Hilppa lähteä yksin. Taatto sanoi: "Eivät kaikki sovi kärreihin ja
toiseksi olette te toiset vielä niin pieniä! Ei Hilppakaan tekisi
mitään tällä matkalla, mutta kun hän on käynyt jo muuallakin, niin
tulkoon!"
Tuo selitys lohdutti toisia veljiä melkoisesti. "Ei Hilppakaan tekisi
mitään tällä matkalla..." -- aivan oikein, ei tekisikään mitään, mutta
kun nyt sattuu heitä, toisia, suuremmaksi ja vanhemmaksi, niin menköön!
Ei se sieltä mitään hyödy, eivätkä he, toiset, tässä mitään kadota!
Menköön! He sill'aikaa sitä uutterammin takovat kivirahoja rauniopellon
kivisellä kielekkeellä ja ottavatpa vielä esiin sen vanhan
tuulimyllynkin ja laittavat sen uudestaan käyntiin, ja vaikkapa vielä
se lyhytikäinen polkupyörä-laitekin antaisi uutta iloa ja puuhaa, ja
sitten he käyvät vielä järven toisella puolellakin... Menköön vain,
kyllä heidän aikansa täällä kuluu! On täällä naapurinlapsia ja nehän
ovat kehottaneet rakentamaan puoteja multaleipien myymistä varten, ja
sitten voi heidän kanssaan leikkiä kiekkopeliäkin ja monta muuta! Eikä
tuo matka kestä kuin muutamia päiviä...
Hilppa nousi ylpeästi isän kärryihin ja lähti ajamaan pois talosta.
Toiset veljet katselivat hetken peitetyllä harmilla, mutta sitten he
käänsivät äkkiä päänsä pois ja hyökkäsivät naapurin riihimäen
rinteeseen, syvään kuoppaan, josta sai punervaa multaa, ja kävivät
siellä täyttämään vanhoja savi- ja läkkiastioitaan, joilla aikoivat
lastata vieressäseisovat pikkukärryt. Menköön, menköön, ei harmitella!
Hilppa ajoi mahtavana ja voitokkaana kuin pikkukuningas ja toivoi, että
kaikki kylän lapset näkisivät hänen uljaan menonsa. Mitä oli tuo käynti
tuolla synkässä salossa tähän verraten, eihän siellä ollut oikeastaan
muuta kuin se pieni yksirattainen mylly, mutta täällä, minne nyt oli
meno, siellä olisi -- mitä tahansa! Jo matkalla! Kun nyt vain näkisivät
tämän menon Jorit, Petrit, Mikit, kaikki!
Matkalla ei kiintynyt huomio enää Kirkonkylään, vaikka ennen kyllä
aina, sen keltaiset kirkot, suurenlaiset pappilarakennukset ja
matalan lätyskäiset kauppiaan-asunnot sekä vihdoin sen suuri vanha
kalmisto-kuusikkokin saivat mennä sivu aivan ilman mitään huomiota --
ei niissä nyt ollut mitään katsomista. Tuuhean, mustan kalmiston
autiolla nurkalla huojahteleva pitkä ja jykevä "opettajan-ristikin",
joka aina ennen oli herättänyt sekä ihmettelyn että kammonkin tunteita
tuon harvinaisen suuruutensa tähden, vilahti nyt ohi kuin joku tumma
haamu vain. Nyt oli merkillisempiin paikkoihin matka! Eihän tuo
kirkkokaan ollut nyt mikään korkea!
Myöhemmällä levähtivät Hilpan silmät suuriksi, kun tien varteen tuli
suuri leveä joki ja sen yli saattamaan oli rakennettu silta, mutta sen
edessä oli portti ja portinpielessä vielä joku kirjoitus, jonka isä
selitti sisältävän, että "ei saa ajaa tätä siltaa myöten". Ei sitä,
vaan toista, joka on tuonnempana, jyrkän kosken kohdalla, kylän
keskellä. Miksei? Näyttihän tuokin silta hyvältä, vakavalta ja
vahvalta! Ei, se oli petollinen: vanha, laho; olisi saattanut ajaessa
romahtaa alas! Voi kauhistus, olisipa se ollut paikka, jysähtää
suureen, leveään, syvään jokeen, -- voi voi toki; oli se hyvä, että oli
kirjoitustaitoa maailmassa ja että sellainen kirjoitus oli siihen
ripustettu! Isä, panetko minut kouluun? Minä tahdon kaikinmokomin oppia
kirjoittamaan ja lukemaan!
Tuon toisen sillan yli ajo tuntui vieläkin arveluttavammalta, sillä se
kulki aivan kosken niskalla ja joki oli siinäkin leveä ja vesi kiehui
ja kuohui siinä niin hirvittävästi, ja siinä vierellä, toisella
rannalla, jyski ja tärisi vielä joku tehdaslaitos. Mutta isä sanoi,
että tämä silta oli vahva, ja joskin sekä hevonen että poikanen siinä
vilkuilivat kovin levottomina sivuilleen ja hevosen yritellessä sivulle
ja tehdessä tenää poikanen kohoili kärreissä pystyyn, ajettiin
onnellisesti yli.
Sitten ei ollutkaan mitään pahempaa pelättävää enää ja niin oltiin --
meren rannassa!
Meri, meri! Se oli tuontuostakin kangastellut Hilpan ja toistenkin
poikasten mielessä ja monia kuvitelmia oli siitä tehty ja sitä näkemään
kovin kaipailtiin, ja siksipä se tempasikin Hilpan mielen kokonaan, kun
se ilmestyi esiin. Tuossa se oli, tuollainen se oli! Noin aava ja
hämäränä häipyvä jonnekin aivan rajattomuuksiin, jonnekin taivaan
ääriin, maailman tuolle puolelle asti! Tuossa se oli! Kuinka suuri ja
voimakkaan näköinen! Kuin joku, ensin outo, mutta sitten jo miellyttävä
salaperäisyyden henki olisi tulvahtanut ympärille ja kietonut pienen
miehen ja sitten kuin jotkut raskaat, yliluonnollisen voimakkaat kädet
olisivat laskeutuneet hänen olkapäilleen ja kiertyneet hänen
ympärilleen ja yrittäneet hänet aivan murskaksi pusertaa! Semmoinen
ihmeellinen mahti! Siinä tuntui aivan erilaiselta hengittääkin, niin
syvään piti vetää ilmaa!
Isä jätti hevosensa erääseen rantataloon ja sitten lähdettiin
laivantulopaikkaan, johon oli rakennettu pitkä puinen silta pitkien
ristikkojalkojen varaan. Se huojui hieman ja siinä yritti Hilppaa aivan
pyörryttää, mutta selvisihän siitä, kun tarttui isän käteen. Sillan
päässä oli leveämpi, tukevampi paikka ja sen reunamilla istuimia, ja
siinä tuli odottaa laivaa.
Laiva, laiva -- nyt jo senkin näkisi! Aivan jo löi Hilpan sydän! Jo
näkyi tuolta niemen takaa sellainen pieni kyrmyniska kääntävän
keulaansa tänne päin ja samalla se savusi ja -- huusi! Voi, voi,
ihanhan se korvat särkee! Mutta tottui sitten jo tuohon ääneen, ja
kohta kellui ja tohisi ja puuskahteli pieni "Ystävä" laiturin vieressä
ja kohta myös olivat pitkämatkaiset kaupunkiin-menijät siinä.
Kaupunki! Voi, voi, tuollainenko se on? Torneja, torneja, talojen
kattoja ja maalattuja seiniä sellaisessa sekasorrossa, että silmiä
häiritsi! Ja sitten sitä ihmisvilinää rannassa ja laivoja, laivoja,
mastollisia ja purjeellisia, ja tällaisia höyryllä käypiäkin!
Markkinoiden tähden oli kaupungissa tavallista enemmän väkeä. Siksi tuo
itsessään pieni elinpaikka rikkoi kaikki kuvitelmat Hilpan silmissä ja
mielessä. Tämähän on maailman suurin paikka! Täällähän on kerrassaan
puoli maailmaa koolla!
Ennenpitkää kuitenkin tottui tuohon elämään ja pian käveli Hilppa
isänsä vierellä kaupungissa kuin olisi aina elänyt ja ollut sellaisessa
hälinässä.
Kaikkein enimmän kiinnitti Hilpan huomiota kaksi markkinaväen keskellä
tunkeilevaa ja omituista hälinää pitävää miestä, jotka olivat puetut
outoihin pukuihin, väljiin, pitkiin ja vaaleanvärisiin viittoihin, ja
joilla olivat kasvot maalatut aivan valkeiksi ja joilla olivat päässä
ihmeellisen korkeat tötteröt ja käsissä joitakin helistimiä. Ne
kulkivat markkinaväen keskellä ja helistelivät noita helistimiään ja
omituisella, puoleksi ymmärtämättömällä puhetavallaan huutelivat
lakkaamatta:
-- Voi, voi, tulkaa katto, tulkaa katto, täällä on suuri ja kaunis
kometia, ihmeellinen kometia!
-- Mikä tuo on, ketä nuo ovat? kysyi hämmästynein katsein Hilppa
isältään, tarttuen lujemmin hänen käteensä.
-- Ne ovat niitä, joutavia, tyhjänpäiväisiä kometiannäyttäjiä! Mennään
toisaanne!
-- Mikä se on se kometia? tiukkasi Hilppa.
-- No se on semmoinen, ei mikään, joutava konstinnäyttöpaikka vain --
elä kysele, mennäänhän nyt jo pois!
-- Konstinnäyttöpaikka! Voi, isä, se mahtaa olla merkillinen paikka!
-- Ei ole, -- tulehan jo!
-- Eikö mennä mekin sitä katsomaan? Onko se tuo suuri vaatehuone
tuolla?
-- Ei mennä: turhaa raha kuluu vain!
-- Mennään, mennään, isä! Minun tekisi niin mieli!
Mikäs siinä auttoi, täytyihän isän lähteä Hilpan kanssa katsomaan sitä
konstinnäyttöä, kun Hilppa niin kovin pyysi ja kiusasi. Ei auttanut --
piti näyttää pojalle -- uhrata puoli markkaa omasta ja puolet siitä
poikansa puolesta.
Siellä oli tavallista suuren, kiertävän markkina-teltan menoa. Jotkut
käänsivät kieppejään, pyöräyttelivät neulansilmiään ja heiluivat ja
riippuivat renkaissa, tangoissa ja köysissä katon ja maan välillä,
toiset temmelsivät maassa ja hulluttelivat kujeitaan ja joku käveli
nuoralla. Ei ollut isä ennen nähnyt tällaista, mutta hänestä ne
tuntuivat hyvin luonnollisilta, nähdyiltä ja aivan tavallisilta. Hän ei
niistä innostunutkaan. Mutta sitä enemmän syttyi poika. Hän ei voinut
ajatella mitään tämän parempaa. Hänestä oli tämä maailman
ihmeellisintä, saavutusta sellaista, että sitä jo piti ihmetellä. Jos
isä oli levollinen ja liikkumaton, niin Hilppa suorastaan hyppi
paikoillaan ja hänen silmänsä paloivat ja kädet tekivät tempoilevia
liikkeitä.
Ja kun tultiin ulos teltasta, niin hän ei enää muuta ajatellutkaan kuin
tuota ihmeellistä vaatehuonetta. Kaikki muu: kaupunki, markkinat olivat
muuttuneet aivan olemattomiksi.
* * * * *
Kotiin tultuaan oli Hilppa kovin mahtavaa miestä. Hän ei puhunut mitään
veljilleen, eikä hän heidän kanssaan paljon liikkunutkaan. Ikäänkuin
karttoi heitä. Ohoh, olihan hän käynyt kaupungissa!
Ja mitä hän oli siellä nähnyt! Veljet ihmettelivät tuota, mutta eivät
hekään tahtoneet oikein lähestyä. Ei heidänkään ylpeytensä antanut.
Vaan viimein jo laukesi molemminpuolinen jännitys ja silloin Hilppa
kertoi kaupunkinäkemänsä. Kun se kuultiin, valtasi kaikki hurja ilo,
sopu ja ylpeys. He olivat sellaisen talon lapsia, jonka yksi pojista
oli nähnyt kometian! Kometian, kometian -- se oli nyt ylin ja ainoa
puheenaihe Niemen pihoilla, nurmikoilla, pellonkielekkeillä ja
rannoilla!
Salon poikien näytäntö.
Eihän siihen pitkiä tuumimisia tarvittu, kun pojat päättivät laatia sen
ihmeellisen laitoksen tapaisen suojuksen pihaansa -- sileälle
saunannurmikolle -- ja sitten ruveta miehissä harjoittelemaan sellaisia
temppuja kuin ne kaupungin kometiannäyttäjätkin ja vihdoin antaa
samallaisia näytöksiä läheisille naapurin lapsille.
Ryhdyttiin tarmokkaaseen työhön. Hilppa haki rautakangen ja jyskytteli
sillä syviä reikiä saunanurmikkoon omituiseen pyöreään, kahdeksankulmaa
tavoittelevaan kehään ja toiset pojat kantoivat paikalle seipäitä,
nuoria, vanhoja kulimattoja ja säkkejä sekä rikkinäisiä riihihursteja.
Hilppa otti kirveen käteensä ja teroitteli seipäitten päät. Sitten ajoi
hän ne kaivamiinsa reikiin. Senjälkeen sidottiin niihin poikkipuita ja
räystäänyhdistelijöitä ja sitten kivuttiin tikapuiden avulla laittamaan
kattoa. Siinä kehikko; sitten vetämään kuleja ja säkkejä ja hursteja
sen päälle. Etuseinämälle jätettiin oviaukko ja harjaan kiinnitettiin
punainen lippu.
Siinä oli kometian talo valmis. Nyt harjoittelemaan temppuja. Se oli
vähän vaikeampaa, mutta sujuihan se sekin. Hilppa oli opettajana ja
toiset oppilaina. Tulihan siinä vähän kiistaakin, mutta sovittiin ne,
pian sovittiinkin, kun näin suuri asia oli kysymyksessä! Pyntys se
enimmän kiisteli, mutta silloinpa ehti Karppa hänen kurittajakseen ja
se oli voima, joka lannisti Pyntyksen. Ennen oli usein Karppa asettunut
hänen puolelleen, vanhimman veljen hirmuvaltaa vastaan.
Vihdoin jo lähestyi se päivä ja hetki, jolloin oli määrätty suuri
näytös annettavaksi uteliaille naapurin lapsille. Sitä ennen piti
poikain pukeutua oikeihin pukuihin -- sentapaisiin, missä olivat ne
kaupunginkin kometiannäyttäjät olleet. Hilppa etsi isän vanhan
riihipaidan ja teki siitä viitan. Hatuksi pisti hän vanhan
tuohitötterön, jota hän tarkoitusta varten vähän muovaili, leikkeli ja
ompeli. Jalkoihin veti hän suuret kolhokengät. Ja kasvot vihdoin
maalasi punamullalla ja liidulla ja noella.
Karppa veti ylleen äidin vanhan hameen ja päähän pisti vanhan
tötterömäisen tuohiastian, jalat saivat isoisän riihikengät ja kasvot
maalattiin samalla tapaa kuin Hilpan. Pyntys vihdoin vyötti itsensä
isoisän vanhaan liiviin ja päähän kelpasi vanha, syvä rove, joka sopi
juuri hänen päähänsä. Sitten oltiin valmiit ottamaan vastaan pihalle
kertyneet ja hälisevät naapurin lapset.
Kaikki kävi hyvin, mutta lopulla näytöstä sattui Karppa sekomaan
hameistaan pitkään pystypuuhun sen yläosassa ja jäi siitä kiinni sinne.
Pyntys pyöri matalammalla olevassa poikkipuussa mutta hän tarttui
housuistaan puun terävään oksaan. Siinä hikoiltiin. Ei mikään auttanut,
eivät tahtoneet selvetä pulmistaan hameet eikä housut. Hilppa kieri
maassa näytellen erikoisempia temppuja. Hänen täytyi mennä veljiään
auttamaan. Silloin oli veljille jo käynyt kovin tuskalliseksi olo ja he
pillahtivat itkuun. Se synnytti naurunrähäkän maassa. -- Katso, katso,
miten niille kävi! Katso Kärppääkin!
Se oli liikaa. Hilppa julmistui, ja kun veljet pääsivät pulmistaan
irti, yhtyivät he samaan ääneen. -- Vai tulitte te tänne rähisemään ja
pilkkaamaan! Oletteko ennen nähneet tällaista? Oletteko käyneet
kaupungissa? Ulos! Ulos joka sorkka!
Katsojat lähtivät kiireellä ulos ja kiire siinä todella olikin. Pojat
hyökkäsivät pesästä. He näyttivät sekä nyrkkiä että käyttivät
sääriään. -- --
Pahanlaiseen sekasortoon päättyi se uljas ihmeitten näyttö, mutta eipä
Sellaista ollut kukaan ennen yrittänyt Niemen kylässä, eikä sellaisilla
matkoilla ollut kukaan muista käynyt kuin Niemen Hilppa! Tai ei, -- nyt
tunsivat tuolla ihmeellisellä matkalla käyneensä jo kaikki veljekset ja
nähneensä omilla silmillä nuo kometiat ja muut! Ja sehän oli jotain se!