tullut sen sanomaan minulle... niin ehkä olisin heittänytkin. Mutta nyt
on parasta, että en heitä. Mitäpä minä voisin muutakaan tehdä? Mitä?
Tunnenhan kaikkea, jokaisen elämän liikkeen tunnen sisässäni, mutta
käsittää en voi -- en mitään ymmärrä enkä tiedä elämäni tietä. Minä
vaan tunnen -- ja juon, sillä muuta en osaa tehdä... Parempi on, että
sinäkin juot minun kanssani!"
Hänen seurapiirinsä katseli minua ilmeisellä tyytymättömyydellä,
kaksitoista silmää mittaili uhkaavasti minun olemustani.
Onnettomat pelkäsivät, että minä ryöstän pois heiltä Konovalovin,
hävitän heiltä pidot, joita he ehkä koko pitkän viikon ajan olivat
odottaneet.
"Ystävät! Tämä on minun toverini, korkeasti oppinut mies, piru vieköön!
Maksim, voisitko täällä lukea Stenjkasta? Ah, hyvät veljet, jos
tietäisitte, millaisia kirjoja maailmassa on! Pilasta! Muistatko
Maksim, mitä? Ystävät, eivät ne ole enää kirjoja, vaan verta ja
kyyneliä! No mutta -- Pila, sehän olen minä itse? Kuuletko Maksim! Ja
Gysoika -- olen minä. Vannon sen kautta Jumalan! Kas kun se vihdoinkin
minulle selvisi!"
Hän katseli silmät selällään pelästyneen näköisenä minua ja hänen
alahuulensa vapisi kovasti. Hänen seuralaisensa tekivät happamin mielin
sijaa minulle pöydän ääressä. Minä istuuduin Konovalovin viereen juuri
samalla hetkellä, kun hän kulahutti kulkkuunsa puoleksi viinalla
täytetyn olutlasin.
Hän tahtoi nähtävästi tällä sekotuksella mahdollisimman pian päihdyttää
itsensä. Kun hän oli lasinsa tyhjentänyt, otti hän lautaselta kappaleen
sitä ainetta, joka muistutti savea, mutta itse asiassa oli hillottua
lihaa, hän katseli sitä ja heitti sen olkansa ylitse kapakan seinään.
Hänen seurapiirinsä vongahti puoliääneen aivan kuin nälkäinen
koirajoukkue, jolle heitetään luu.
"Hukkaan joutunut ihminen minä olen... Miksi pitikään isän ja äidin
minut laittaa maailmaan? En ollenkaan ymmärrä. Ah kuinka minua
ahdistaa! Hyvästi, Maksim, jos et halua juoda kanssani. Leipomoon minä
en tule. Minulla on vielä saatavaa isännältä -- mene perimään ja tuo
minulle, minä juon ne. Ei! Pidä ne ja osta kirjoja itsellesi...
Tahdotko? Et tahdo? Ei ole tarvis?... Ota vaan? Sika sinä olet, jos
sillä tavoin... Mene tiehesi luotani. Me-e-ne!"
Hän oli juovuksissa ja hänen silmänsä loistivat eläimellisesti.
Hänen seuralaisensa näkyivät olevan valmiita käymään takkini kaulukseen
kiinni, mutta sitä minä en jäänyt odottamaan, vaan läksin pois.
Noin kolmen tunnin kuluttua pistäydyin uudestaan "Tupalaan".
Konovalovin seurue oli lisääntynyt vielä kahdella hengellä, kaikki
olivat humalassa, Konovalov kuitenkin vähemmän kuin toiset. Hän lauloi
nojaten kyynärpäillään pöytään ja katsellen taivasta katonaukon
lävitse. Juoppolallit hänen ympärillänsä kuuntelivat häntä erilaisissa
asennoissa ja muutamia heistä yökötti. Konovalov lauloi pehmeällä
barytoni-äänellä, joka -- kuten kaikilla laulavilla käsityöläisillä --
korkeammalla muuttui ihmeellisen kauniiksi falsetiksi. Pään
levätessä raskaana käsien varassa lauloi hän tunteellisesti vanhoja
surunvoittoisia kansanlauluja. Hänen vaaleat kasvonsa vapisivat
sisäisestä liikutuksesta, silmät olivat puoliavoimet ja kaula eteenpäin
kurotettu; ääni värisi, nyyhkytti, ähkyi... kyyneleet kihosivat silmiin
tätä kelpo ihmistä katsellessa ja hänen lauluksi purkautuvaa syvää
tuskaa kuunnellessa.
Tuntui aivan kuin elävänä haudattu olisi viettänyt surullista juhlaa
hautaholvissaan laulaen surunvoittoista hautalauluansa siniselle
taivaalle. Mitä syvin, toivottomin suru, epätoivo ja piinallinen
mielenraskaus kaikui onnettoman ystäväni laulusta.
"Onko Maksim täällä? Tahdotko olla minun sanansaattajani? Ystäväiseni,
mene!" -- sanoi hän katkaisten laulunsa ja ojentaen kätensä minulle.
"Minä, veliseni, olen aivon valmis. Olen koonnut ympärilleni koko
joukon rohkeita sotureja -- kas tuolla he ovat -- lisää tulee.
Löydämme! Se on helppo a-asia! Kutsumme Pilan ja Gysoikan... Syötämme
heille joka päivä puuroa ja vasikanlihaa... eikö niin? Lähdetkö? Otat
kirjat mukaan... luet Stenjkasta ja niistä toisista. Ystävä! Ah kuinka
minua ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa!"
Hän löi nyrkillään kaikin voimin pöytään. Lasit ja pullot kilisivät ja
seurapiiri täytti, havaittuaan, hetipaikalla koko kapakan rähinällään.
"Juokaa, pojat!" huusi Konovalov. "Juokaa... keventäkää mieltänne...
sylkekää kaikelle...!"
Minä menin ulos huoneesta ja pysähdyin kadulle oven eteen, kuuntelin,
kuinka Konovalov paasasi kangertavalla kielellä, ja kun hän alkoi
uudestaan laulaa, palasin takaisin leipomoon. Mutta kauvan vielä kaikui
korvissani yön hiljaisuudessa ystäväni surunvoittoinen laulu.
Kahden päivän perästä Konovalov hävisi kaupungista.
Vielä kerran olin tapaava hänet.
* * * * *
Täytyy olla syntynyt sivistyneessä yhteiskunnassa voidakseen omata
tarpeeksi kärsivällisyyttä viettää koko elämänsä sen keskuudessa
haluamatta kertaakaan päästä sen monien painostavien siteiden ja
tapojen pyhittämien pienien myrkyllisten valheitten piirin
ulkopuolelle, vapaaksi sairaloisesta itserakkaudesta, aatteellisesta
lahkolaisuudesta ja kaikenkarvaisesta epärehellisyydestä -- sanalla
sanoen kaikesta tunnetta jäähdyttävästä ja järkeä turmelevasta
turhamaisuudesta. Minä synnyin ja kasvoin tällaisen yhteiskunnan
ulkopuolella ja tästä minulle mieluisesta syystä en voi ottaa liiaksi
suuria annoksia sen kulttuuria, ilman että minussa jonkun ajan kuluttua
ei syntyisi huutava tarve astua sen puitteista ulos virkistääkseni
itseäni jonkun verran sen ylenmääräisestä valheellisuudesta ja
sairaloisesta hienostuneisuudesta.
Elämä maakylissä on melkein yhtä sietämättömän ahdistavaa ja
synkkää kuin elämä sivistyneiden parissa. Kaikkein parasta on mennä
kaupunkien syrjäkaduille. Siellä on tosin kaikki likaista, mutta
kuitenkin yksinkertaista ja vilpitöntä. Tahi on ehkä vieläkin parempi
mennä kävelemään pitkin kotimaan peltoja ja teitä, joka onkin
sangen miellyttävää, virkistää kovasti eikä vaadi mitään muita
matkavalmistuksia kuin hyvät ja kestävät jalat.
Viisi vuotta takaperin olin juuri tämänkaltaisella kävelyretkellä, ja
samoiltuani pitkin pyhää Venäjää ilman erikoista matkasuunnitelmaa
saavuin lopuksi Feodosiaan. Täällä oli juuri alettu rakentaa suurta
satamaa ja toivoen saavani ansaita jonkun verran rahaa matkan
jatkamiseksi menin sille kohdalle merenrantaa, jossa työt olivat
täydessä käynnissä.
Haluten kuitenkin nähdä ensiksi työntekoa sekä kaupungin näköalaa
kiipesin lähellä olevalle vuorelle ja istuin siellä katsellen
ääretöntä, mahtavaa merta jalkojeni juurella ja kääpiömäisiä ihmisiä,
jotka valmistivat sille kahleita.
Silmieni edessä oli laaja kuva ihmistyöstä -- lahden poukamaa ympäröivä
ranta oli aivan kokonaan pantu mullin mallin, kaikkialla oli kuoppia,
kivi- ja puuröykköjä, työntökärryjä, hirsiä, rautakiskoja, junttia ja
vielä jonkinlaisia muita hirsilaitteita ja kaiken tämän seassa ahersi
joka suunnalla sankkoja ihmisparvia. He räjähyttivät vuorta
dynamiitilla, lohkoivat kiviä rautataltoilla, puhdistivat maaperää
rautatierataa varten. Suunnattomiin säiliöihin he valoivat sementtiä,
muodostaen niistä melkein kuutiosylen suuruisia kiviä ja upottaen
niitä mereen sillä tavoin tehden sulkuja sen leppymättömille
jättiläisaalloille. He näyttivät matomaisen pieniltä tumman ruskeata
vuorta vastaan, jonka heidän kätensä olivat laittaneet muodottomaksi ja
matojen tavoin myllersivät he kiviröykkiöiden ja puupalasien seassa
kivitomun peittäminä etelän päivän kolmenkymmenen asteen helteessä.
Sekasorto heidän ympärillänsä ja paljas aukea taivas heidän päänsä
päällä aiheuttivat, että saattoi luulla heidän hyörintänsä
tarkoituksena olevan päästä kaivautumaan vuoren uumeniin paahdetta ja
ympäröivää synkän hävityksen kuvaa pakoon.
Tukehuttavan ahdistava ilma oli täynnänsä töminää ja hälinää, joka
aiheutui kuokkien iskuista kiviin, työntökärryjen pyörien surkeasta
vinkunasta ja juntan rautapainojen kumeasta putoamisesta tukeille,
hirsiä halkovien kirveiden kalskeesta ja mustanharmaiden hyörivien
ihmisolentojen äänekkäistä huudoista.
Eräässä paikassa osa näistä viimeksimainituista äänekkäästi hoilaten
hommaili suuren vuorenlohkareen kimpussa, koettaen saada sitä
siirtymään pois paikoiltaan, ja eräässä toisessa paikassa taasen
hinasivat he raskasta hirttä pystyyn ja huusivat sen luiskahtaessa
irti: "pitäkää kii-i-nni!" Ja halkeamia täynnä oleva vuori toisti:
"ii-i-nni!"
Mutkikasta linjaa pitkin, jonka sinne tänne paiskatut laudat
muodostivat, liikkui hidas ihmisjono kuljettaen selkäkumarassa kivillä
täytettyjä työntökärryjä ja heitä vastaan tuli toinen ihmisjono tyhjine
kärryineen venyttäen hitaalla kulullaan yhden minuutin lepohetkeä
kahden minuutin pituiseksi. Erään juntan juurella seisoi taaja ja
kirjava ihmisparvi, jonka seasta joku venyvän surunvoittoisella äänellä
veteli junttalaulua.
Voimakkaasti ponnisteli miesjoukko nuoria vetäessään ja rautapaino
lennettyään ylös pitkin juntan vartta putosi alas kumeasti jysähtäen
saaden koko juntan vavahtamaan.
Kaikkialla meren ja vuoren välisellä alanteella hääräili harmaita
ihmisiä, jotka täyttivät ilman huudoilla, tomulla ja ihmishien
tukahduttavalla hajulla. Päällysmiehet kuljeskelivat heidän keskellänsä
valkeat mekot yllä, joiden metalliset napit kiilsivät päivän paisteessa
aivan kuin jonkun ihmisen keltaiset, kylmät silmät.
Majesteetillisen levollisena levisi meri sumuisen näköpiirin toiselle
puolelle kirkkaiden laineiden hiljaan loiskuessa meluavaa rantaa
vastaan. Auringonvalossa loistaen näytti se hymyilevän Gulliverin
hyväntahtoista hymyilyä ajatellessaan, kuinka helposti se voisi yhdellä
ainoalla liikkeellä hävittää kaikki nuo tuhannet lilliputit ja heidän
laitoksensa.
Häikäisten silmiä loisteellaan makasi meri siinä suurena, mahtavana ja
hyvänä ja sen voimakas hengähdys lehahti rannalle virvoittaen uupuneita
ihmisiä, joiden työn tarkoituksena oli telkien laittaminen sen
vapaille, nyt niin jyrkästi ja äänekkäästi muodotonta rantaa
hyväileville aalloille. Meri näytti ikäänkuin säälivän heitä -- ne
monet vuosisadat, jotka se oli jo elänyt, olivat opettaneet sen
ymmärtämään, että näillä rakentajilla ei ollut mitään pahoja
tarkoituksia hänen suhteensa; jo kauvan on se tietänyt, että nämät ovat
vaan orjia, joiden tehtävänä on taistella luonnon voimia vastaan,
taistelu, joka on päättyvä lopuksi luonnonvoimien kostolla. Yhäti he
vaan rakentelevat, tekevät ikuisesti työtä ja heidän hikensä ja verensä
muodostuu heidän maanpäällisten varustustensa sementiksi; mutta mitään
hyvää ei heille kaikesta tästä lähde, he luovuttavat vaan voimansa
ikuiselle varustautumisen pyrkimykselle -- pyrkimykselle, joka on
aikaansaanut ihmeitä maan päällä hankkimatta kuitenkaan ihmiselle lisää
verta ja vielä vähemmän leipää. He ovat myöskin luonnon voimia -- nuo
ihmiset --, ja sen vuoksi juuri meri ei ole heille äksy, vaan katselee
hellästi heidän työtänsä, josta heillä ei ole mitään hyötyä. Nämä
pienet harmaat matoset, jotka niin kovasti ovat jäytäneet vuorta --
ovat aivan samaa maata kuin sen pisarat, jotka ensimäisinä ovat
kulkeneet pitkin luoksepääsemättömiä, kylmiä rantakallioita meren
ikuisen alueen laajentamispyrkimyksen pakotuksesta ja nämä ovat myös
ensimäisinä murskautuneet sen seinämiä vastaan. Myöskin suuremmissa
joukoissa ovat nämä pisarat sukua ihmisille, ja ne ovat silloin aivan
kuin meri yhtä voimakkaita ja yhtä taipuvaisia saamaan aikaan
hävitystä, heti kun vaan myrskyn hengähdyskään niitä koskettaa. Merelle
ovat myöskin jo vanhuudestaan tutut orjat, jotka rakensivat pyramiideja
erämaahan ja Xerxeen, tuon naurettavan ihmisen orjat, joka luuli
voivansa rangaista merta kolmella sadalla iskulla sen vuoksi, että se
oli rikkonut sen leikkikalumaiset sillat. Orjat pysyvät aina
samallaisina, he aina pitävät itseänsä syyllisinä, heitä aina ruokitaan
huonosti ja ikuisesti ovat he tehneet sitä, mikä on suurta ja
ihmeellistä, jumaloiden välistä niitä, jotka ovat pakottaneet heitä
työtä tekemään, useimmiten kiroten heitä ja silloin tällöin nousten
kapinaan näitä hallitsijoitansa vastaan. Ja hymyillen jättiläisen
levollista hymyilyä, jättiläisen, joka tuntee voimansa, leuhotteli meri
titanimaisella virvoittavalla hengähdyksellään henkisesti vielä sokeata
maata, joka sen sijaan, että se pyrkisi sukulaisensa taivaan yhteyteen,
on orjuuntunut ja surkuteltavasti hutiloipi. Hiljalleen rientävät
laineet rannalle, joka on täynnänsä kivisiä sulkuja sen ikuiselle
liikunnalle rakentavia ihmisiä, aallot rientävät ja laulavat
soinnukasta, viehkeätä lauluansa menneisyydestä, kaikesta siitä, mitä
ne vuosisatojen kuluessa olivat saaneet nähdä maan rantamilla...
Parhaillaan Venäjällä vallitseva nälänhätä oli koonnut tänne edustajia
kaikista niistä eri piireistä, joita nälänhätä oli kohdannut. Selvästi
saattoi erottaa työläisjoukoissa kansallisuuksittain jakaantuneita
osastoja ja ainoastaan kulkurit, jotka ovat enemmän yleismaailmallisia
olemukseltaan, pistivät siellä täällä erikseen esille huomattavan
vapaan ja itsenäisen esiintymisensä, kuluneiden pukujensa,
tyhjentymättömän mielikuvitusrikkauden ja kuvaavan puhetapansa kautta.
He erkanivat joka suhteessa kaikista muista, joissa vielä
kotiseututunne sekä omaisuus- ja sukulaisuussuhteet olivat
vaikuttamassa ja jotka ainoastaan hädän pakottamina olivat jättäneet
entiset kiinteät asuntonsa. Näitä vapaita maankiertäjiä saattoi huomata
kaikissa ryhmissä, he näkyivät olevan kaikkien -- vaaleiden,
raskasliikkeisten koillis-Venajän jättiläisten, Vähä-Venäjän
arvokkaasti uneksivien miesten -- kaikkien keskuudessa täysin
kotiutuneita. Suurin osa heistä oli kuitenkin kokoontunut sille
paikalle, missä maata paalutettiin, sen vuoksi, että tämä työ oli
enemmän järkiperäistä ja koko lailla mukavampaa kuin lapiolla ja
työntökärryillä raataminen.
Kun minä astuin heidän luoksensa olivat he päästäneet nuorat käsistään
ja seisoivat sekä odottivat päällysmiehen korjatessa jotakin juntan
väkipyörässä, joka varmaankin oli kuluttanut pilalle nuoran. Hän
kaiveli siellä ylhäällä puisen tornin huipussa huutaen yhtämittaa:
"Vetäkää!"
Nuoraa vedettiin laiskasti.
"Se-e-is! Vetäkää vielä. Antaa mennä!" Laulaja, puna-arpinen, parrakas
mies, jolla oli sotilaallinen ryhti, kohautti olkapäitänsä, vilkutteli
silmiänsä syrjään, yskähti ja alkoi vedellä:
"Ä-ämmä paalua maahan työntää..."
Seuraava säe, jota lievinkään sensori ei olisi voinut hyväksyä,
synnytti yksiäänistä naurunrähäkkää. Se näytti olevan vasta virkaansa
astuneen uuden laulajan omia nerontuotteita ja toveriensa nauraessa
väänteli tämä taiteilijamaisesti viiksiänsä ikäänkuin ollen tottunut
aikaansaamaan sellaista menestystä kuulijakunnassansa.
"Antaa me-ennä!" karjui raivoisana juntan yläpäästä päällysmies. "Älkää
viivytelkö!"
"Ole varuillasi, Mikko -- särjet!", varotti häntä eräs työmiehistä.
Ääni oli minulle tuttu ja minusta tuntui, että olin jo ennenkin nähnyt
tämän kookkaan, leveäharteisen olennon sekä samat pitkulaiset
sinisilmäiset kasvot. Eikö se ollut Konovalov? Mutta eihän
Konovalovilla ollut oikeasta ohimosta nenän juurelle ulettuvaa naarmua,
joka lävisti tämän miehen otsan, eikä Konovalovin hiukset olleet niin
kiharat; Konovalovilla oli harvinaisen kaunis parta, mutta tämän miehen
parta oli ajeltu ja hänellä oli ainoastaan viikset, joiden kärjet
olivat alastaivutetut kuten vähävenäläisillä... Mutta kuitenkin!...
Hänessä oli jotakin, joka oli minulle hyvin tuttua... Ja minä päätin
juuri häneltä kysyä, kenen puoleen on käännyttävä, jotta saisi työtä,
ja minä jäin odottamaan, siksi kunnes he saisivat alas sen tukin, jota
he juuri olivat alkaneet lyödä maahan.
"Aa-ah! Aa-ah!" huokasi voimakkaasti väkijoukko, kyyristyen kokoon ja
vetäen nuoria sekä nousten äkkiä uudelleen pystyyn ikäänkuin ollen
valmis irtautumaan maasta lentääkseen ilmaan. Juntta tointui ja tutisi,
väkijoukon päiden yläpuolelle kohosivat sen alastomat, päivettyneet ja
karvaiset käsivarret, ojentuen suoriksi yhdessä nuorien kanssa, niiden
lihakset pullistuivat ja lähes parin tonnin painoinen rautakimpale
alkoi lentää yhä hitaammin ylös ja sen iskut hirren päähän alkoivat
kajahtaa yhä heikommilta. Tätä työtä katsellessa saattoi ajatella, että
siinä oli epäjumalaa palveleva väkijoukko, joka milloin epätoivoisena,
milloin haltioituneena kohotteli käsiänsä kohti mykkää jumalaansa sekä
kumarteli sitä. Hien peittämät, likaiset ja jännittyneet kasvot,
joiden otsaa peittivät kiinniliimautuneet pörröiset hiustukut,
tummanpunertavat, olkapäiden ponnistuksesta vavahtelevat kaulat --
kaikki nämä ruumiit, joita kirjavaväriset, repaleiset paidat ja housut
töin tuskin peittivät, täyttivät ilman ympärillä kuumalla höyryllänsä
ja sulautuen yhdeksi ainoaksi raskaaksi lihasjoukkioksi liikkuivat
kömpelösti kosteassa ilmapiirissä, joka oli täynnä etelän hellettä ja
sankkaa hien tuoksua.
"Levätään!" huusi joku ilkeällä ja särkyneellä äänellä.
Kädet heltisivät nuorista, jotka jäivät riippumaan pitkin junttaa ja
työmiehet laskeutuivat alas horjuvina, hikeä kuivaten, raskaasti
hengittäen, selkäänsä suoristellen, olkapäitänsä hieroen ja täyttäen
ilman kolealla nurinallaan, joka muistutti suuren, ärsytetyn eläimen
karjuntaa.
"Maamies!" sanoin minä kääntyen valitsemani miehen puoleen.
Hän kääntyi laiskasti minun puoleeni ja silmäiltyään lyhyesti minua
rypisteli kulmakarvojansa sekä katsoi terävästi silmiini.
"Konovalov!"
"Odota vähän..." Hän laski toisen kätensä pääni päälle taivuttaen sitä
taaksepäin ikäänkuin kuristaakseen toisella kädellään kurkkuani. Mutta
äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän hymyili lämpimästi sekä
iloisesti.
"Maksim! Sinäkö se olet, pikku ystäväni! Kukapa olisi uskonut sitä!
Oletko sinäkin nyt joutunut pois radaltasi! Lähtenyt maita maleksimaan?
Mainiota! Nyt on kaikki hyvin! Oletko jo kauvan ollut täällä? Mistä
sinä tulet? Nyt kuljetaan yhdessä koko maailman ympäri! Mitä elämää se
olikaan siellä? Ihminen tulee vaan raskasmieliseksi. Typeryyttä! Siellä
ei eletä, ihminen siellä vaan mätänee. Minä, veliseni, minä olen
kulkenut ympäri maailmaa aina siitä hetkestä alkaen kun läksin sieltä.
Missä kaikkialla minä olen ollutkaan! Minkälaista ilmaa olenkaan
hengittänyt!.. Kas kuinka hyvin sinä olet puettu! Vaatteista päättäen
luulisi sinua virasta pois potkituksi, kulkuri sotamieheksi, mutta jos
tuomitsee kasvojen mukaan -- ylioppilaaksi. No mitä pidät uudesta
elämästäsi? Toisesta paikasta toiseen... Minä ajattelen vielä usein
Stenjkaa. Taras Buljbaa myöskin, Pilaa, Gysoita, kaikkia!"
Hän antoi minulle ystävällisiä töytäyksiä rintaa vasten ja taputti
minua olkapäille, aivan kuin olisi hän aikonut hakata minut
pihvipaistiksi. Mahdotonta oli saada lausutuksi sanaakaan, minä
hymyilin vaan ja iloitsin hänen hyväntahtoisten, ilosta säteilevien
kasvojensa vuoksi. Minä olin myös hyvin iloinen siitä, että sain nähdä
hänet jälleen. Tämä kohtaus muistutti minulle elämäni alkua, joka
epäilemättä oli parempi kuin sen jatko.
Lopuksi sain kysytyksi vanhalta ystävältäni, miten hän oli saanut arven
otsaansa ja kiharat hiukset.
"Niin, katsoppas, silläkin on oma historiansa. Minä aijoin muutaman
toverin kera mennä Rumanian rajan ylitse; -- tahdoimme saada nähdä,
miltä maailma siellä päin näyttää, kuljimme siis Kagulista -- eräs
paikkakunta Bessarabiassa lähellä rajaa -- yöllä, hiljaa ja
varovaisesti rajalle -- emme oikein tietäneet oliko se luvallista.
Äkkiä huusi joku: seis, tulkaa tänne! Ne olivat tullivahteja. Olimme
joutuneet keskelle tullivartiopaikkaa. Me juoksimme nopeasti takaisin.
Tullisotamiehet läksivät ajamaan meitä takaa ja yksi heistä lyödä
komautti minua päähän. Eihän se niin kovin kipeätä tekevä isku ollut,
mutta lähes kuukauden sain kuitenkin lojua sairashuoneessa. Ja
ajatteleppas kuinka ihmeellistä! Ketä luulet kannettavan eräänä päivänä
sairaalaan? Niin, samaa sotamiestä, joka oli lyönyt minua! Tunsin heti
hänet. Eräs salakuljettaja oli pistänyt häntä veitseltä vatsaan. Hän
osottautuikin minun maamiehekseni -- hän oli myöskin Muromista
kotoisin. Kun hän sai nähdä minut, kysyi hän: 'Tuon iskun otsaasi olet
kai saanut minulta, vai kuinka?' 'Siltä se näyttää', sanoin minä. 'Me
luulimme teitä salakuljettajiksi, haimme silloin parhaillaan niitä.
Näethän että minäkin olen saanut osani nyt vuorostani. Ovat ratkoneet
vatsani auki. Ei sille mitään voi, ystäväni, elämä on leikkiä --
vakavaa leikkiä!' No -- meistä tuli hyvät ystävät. Hän oli kerrassaan
hyvä ihminen... Ja kiharat? Kiharat, veli hyvä, ne sain minä
sairastettuani lavantautia. Minulla on näet ollut lavantauti. Se on
kauheaa kuumetta, se. Kishinjovissa panivat minut istumaan vankilaan --
minun oli tovereineni vastattava oikeuden edessä siitä, että tahdoin
mennä yli rajan ilman passia. Siellä sain lavantaudin... hirveän kauvan
sain maata sängyssä tämän ulkomaalaisen taudin takia ja töin tuskin
saatoin siitä tointua! Luulen, etten olisi enää ollenkaan noussut
jaloilleni, ellei sairaanhoitajatar olisi niin paljon puuhannut minun
hyväkseni. Täytyi todellakin ihmetellä häntä. Uskotko veliseni, hän
hoiti minua aivan kuin omaa lastansa! Ja kuitenkaan minä en voinut
antaa mitään hänelle vaivoistansa... Sisko, sanoin hänelle, lopetahan
jo toki -- minua aivan hävettää! Mutta hän nauroi vaan. Se oli kiltti
tyttö se, eikö totta? Välistä luki hän jotakin minulle, jotakin
sellaista, joka oli hyvää sielun pelastukselle. Minä en oikein sitä
ymmärtänyt ja minä kysyin häneltä: 'Eikö teillä ole jotakin muuta?'
Silloin nouti hän erään kirjan englantilaisesta merimiehestä. Se oli
kerrassaan ihmeellinen kirja se: tämä merimies oli haaksirikkoutuneena
pelastunut eräälle asumattomalle saatelle ja oli siellä ominpäin
järjestänyt elämänsä. Hirveän jännittävää! Siitä kirjasta pidin paljon.
Se oli oikein hyvä kirja. Aivan teki mieleni mennä sen merimiehen
luokse asumaan. Voitko ymmärtää niin ihanaa elämää: meri, taivas ja
saaria -- olet oma herrasi, sinulla on kaikkea mitä tarvitset ja olet
täydellisesti vapaa! Hänellä oli myös villi ihminen luonansa. Hänet
olisin minä mieluimmin hukuttanut mereen -- sillä hittoako minä hänellä
olisin tehnyt? Ei minulla olisi ollut yksinänikään ikävä. Oletko sinä
lukenut sellaista kirjaa."
"Mutta asiaan! Mitenkä pääsit pois vankilasta?"
"Päästivät hyvin yksinkertaisesti. Tuomitsivat syyttömäksi ja päästivät
ulos... Mutta kuuleppas! Minä en tänään enää tee työtä, jätän piruille
koko hommat. Olen jo tarpeeksi kuluttanut käsiäni tänään. Rahaa minulla
on pari kolme ruplaa ja tämänpäiväisestä puolipäivästä tulee vielä 40
kopekkaa lisäksi. Niin paljon rahaa yhdellä kertaa! Menemme siis
luokseni... minä en asu työläisparakissa, vaan täällä lähellä
vuoressa... siellä on sellainen onkalo, oikein mukava ihmisasunnoksi.
Meitä asuu siinä kaksi henkeä; toverini on sairas -- häneen on
tarttunut kuume... No niin, istu hetkinen tässä, minä menen
työnjohtajan puheille... tulen pian takaisin."
Hän nousi äkkiä ylös ja läksi liikkeelle juuri samaan aikaan, kun
paaluttajat tarttuivat nuoriin alottaakseen uudelleen työnsä. Minä jäin
istumaan kivelle katselemaan ympärilläni vallitsemaa äänekästä hyörinää
sekä rauhallista sinisenvihertävää merta.