kiviröykkiöiden, hirsien ja työntökärryjen lomitse edeten
etääntymistään. Hän kulki käsiänsä heilutellen ja hänellä oli yllään
sininen kretonkimekko, joka oli hänelle lyhyt ja ahdas, sekä aivinaiset
housut ja raskaat jalkineet. Punertavat hiustöyhdöt liehuivat hänen
suuressa päässänsä. Välistä hän kääntyi taaksensa ja antoi minulle
käsillänsä jonkinlaisia merkkejä. Hän näytti olevan aivan uusi,
vilkastunut, levollisen vakaantunut, hyväntahtoinen ja voimakas
ihminen. Kaikkialla hänen ympärillänsä tehtiin työtä; puut halkeilivat,
kivet särkyivät, työntökärryjen pyörät vonkuivat surullisesti ja hiki
höyrysi pilvenä, jotakin putoili jymähtäen alas ja ihmiset lauloivat
ähkyvällä äänellä. Kaiken tämän äänten ja liikkeiden sekasorron
keskellä oli ystäväni kaunis vartalo, joka lujin askelin eteni jonnekin
luovaillen yhtämittaa sinne tänne ja tullen harvoin täydellisesti
näkyviin antaakseen vihjauksen siitä olennosta, jonka saattoi tuntea
Konovaloviksi.
Kaksi tuntia kohtaamisemme jälkeen istuimme molemmat vuoren onkalossa,
joka sopi hyvin asunnoksi. Luola oli tosiaankin mukava. Vuorta oli
joskus maailmassa räjähytetty ja siihen oli muodostunut neliskulmainen
aukeama, jonne mahtui hyvin neljä henkeä. Vahinko vaan, että luola oli
matala ja että sen suulla kiikkui uhkaavana suuri graniittimöhkäle.
Päästäkseen sisälle tähän mukavaan luolaan täytyt heittäytyä pitkälleen
maahan ja ryömiä graniittimöhkäleen alitse, joka näytti hyvin
petolliselta. Minä katsoinkin senvuoksi parhaaksi pitää pääni ja
yläruumiini luolan ulkopuolella päivänpaisteessa uskoen sille
ainoastaan alaosan ruumistani -- silloin ainakin olisi puoli ruumista
ollut pelastettu, jos möhkäle olisi pudonnut alas.
Konovalovin toveri, sairas kulkuri, makasi aivan kokonaan
päiväpaisteessa parin askeleen päässä meistä, joten me kuulimme
selvästi, kuinka hänen hampaansa kalisivat vilusta, ja näimme, kuinka
hän turhaan koetti peittää itseänsä paremmin hirveän rääsyisillä
vaatteillaan. Hän oli laihahko, pitkä vähävenäläinen "Poltavasta tahi
ehkämäs Kijevistä"... kuten hän miettiväisenä sanoi minulle.
"Maanpäällä asuu niin paljon ihmisiä, että ei ole ollenkaan tärkeätä,
jos hän unohtaa missä on syntynyt. Ja eikö se ole aivan samantekevää?
Kova onni on syntyä maailmaan, mutta missä... se ei tee asiaa sen
paremmaksi!"
Ja hänen pienet mustat silmänsä värähtelivät yhtämittaa ja näytti
siltä, kuin olisi hän hellittämättä tarkastellut jotakin.
Aurinko paahtoi kauheasti ja Konovalov asetti muutamien maahan
pistettyjen vaajojen nojaan minun sotilasviittani, joka oli
matkapuvustani loistonumero, suojatakseen meitä auringon säteiltä.
Mutta siitä huolimatta oli painostavan kuuma. Oikealla puolella
levenivät pitkin merenrantaa kaupungin valkeat talorivit ja vasemmalla
lepäsi ääretön meri.
Konovalov katsoi merelle päin, hymyili tyytyväisenä ja sanoi: "Heti kun
aurinko laskee, laitamme tulen ja kiehutamme teetä. Leipää ja lihaa
meillä on. Tahdotko syödä vesimelooneja sillä aikaa?"
Hän vieritti jalallaan luolan sisältä suuren vesimeloonin, aukaisi
kynäveitsen ja sanoi meloonia palotellessaan: "Joka kerta kun näen
meren, kysyn itseltäni, miksi ihmiset niin harvoin asuvat meren
rannalla? Siellä tuntisivat he itsensä paremmaksi, meri on niin hellä,
se herättää niin kauniita ajatuksia ihmisen mielessä. No puheleppas
nyt, mitä sinä itse olet kokenut näinä vuosina."
Minä aloin kertoa. Hän kuunteli tarkkaavaisena. Meri loisti jo
kauvempana kellertävän punaisen valon peittämänä ja sen helmasta kohosi
vaaleanpunertavia kevyitä pilviä aurinkoa kohti. Kivistä ja maan
epätasaisuuksista lankesi keveitä, kummallisen pitkiä varjoja, jotka
huomaamatta pitenivät ja näyttivät ryömivän meidän luoksemme.
"Se on vallan hullusti tehty, Maksim, että sinä enimmäkseen oleskelet
kaupungeissa", sanoi Konovalov vakaumuksella kuultuaan kertomukseni
loppuun. "Mikähän se mahtanee viekotella ja pidättää sinua siellä?
Elämä kaupungeissa on epäterveellistä ja painavaa. Ei siellä ole
ilmaa eikä vapautta tarpeeksi -- ei mitään siitä, mitä ihmiset
välttämättömästi tarvitsevat. Ihmiset? Mitä sinulla on tekemistä
ihmisten kanssa? Olethan järkevä, sivistynyt mies, mitä voivat ihmiset
sinulle opettaa, mitä heillä on tarjottavana sinulle, mitä sinä odotat
heiltä? Muuten ihmisiähän on kaikkialla -- myöskin kaupunkien
ulkopuolella..."
Hetken kuluttua hän jatkoi: "Etenkin sinulle tahdon antaa sen neuvon,
ettet eläisi kaupungeissa -- siellä on vaan epäterveellistä ja
luonnotonta. Kirjoja? Vai niin -- minä luulin, että olet jo lukenut
tarpeeksi niitä! Ethän sinä toki ole syntynyt maailmaan vain kirjoja
varten... Muuten ovat kirjatkin vaan... hulluutta. Tule mukaani
Turkestaniin, Tashkentiin tahi Samarkandiin. Vai mennäänkö jonnekin
muualle. Esim. Amurille! Mennäänkö sinne? Tahdotko? Minä, veliseni,
olen päättänyt vaeltaa läpi koko maailman; se on parasta mitä voi
tehdä! Ihminen kulkee, ja näkee alati uutta... Typerät ajatukset
häviävät -- olet aivan vapaa niistä! Tuuli puhaltaa iloisena vastaasi
ja tuntuu siltä, kuin liehuttaisi se pois kaiken tomun sielustasi.
Mieli on kevyt ja vapaa, ei mitään tuskaa ole rinnassa. Jos tulet
nälkäiseksi, niin raadat jossakin 50 kopekkaa itsellesi; jos et onnistu
löytämään työtä, niin pyydät hyviltä ihmisiltä palasen leipää ja he
antavat. Ja sillä tavalla saat sinä ainakin nähdä paljon maailmaa --
paljon kaunista... Lähdetäänkö?"
Aurinko oli jo hävinnyt näkyvistä. Pilvet meren yläpuolella kävivät
tummemmiksi, merikin synkkeni ja hieno virkistävä tuuli alkoi puhaltaa
sieltäpäin. Yksinäisiä tähtiä loisti siellä täällä. Meluava työ
satamassa oli päättynyt, joskus vaan kuului epäselvän huokauksen tavoin
yksinäisiä huutoja. Tuuli ehkäisi aika ajoittain aaltojen alakuloisen
loiskinnan kuulumasta rannalta.
Öinen pimeys kävi yhä tiheämmäksi, minä saatoin tuskin erottaa aivan
lähellä olevan vähävenäläisen vartaloa...
"Nyt olisi hauskaa sytyttää tuli", sanoi hän yskien.
"Heti paikalla", vastasi Konovalov.
Hän nouti -- mistä, sitä en voinut nähdä -- aimo sylillisen
höylänlastuja, jotka hän sytytti; kapeat tulen kielekkeet alkoivat
ahnaasti niellä tervaksista puuta ja pieniä savupilviä kohosi ylös
öiseen meren raikkaan tuoreuden kyllästyttämään ilmaan. Hiljaisuus
ympärillämme kävi yhä suuremmaksi. Elämä näytti jättäneen meidät, sen
viimeiset hengähdykset haihtuivat pois synkässä kaukaisuudessa. Pilvet
hävisivät ja tähdet alkoivat pilkottaa taivaalla, mutta merellä näkyi
muutamista kalastusvenheistä lähteviä valoja tähtien kuvastuessa sen
pintaan. Meidän tulemme hehkui ja lehahti punaisenkellertävänä
jättiläiskukkana ylös ilmaan. Konovalov asetti teepannun tulelle ja
tuijotti miettiväisenä eteensä. Sairas ryömi jättiläisliskon tavoin
lähemmäksi tulta asettuen sen ääreen makaamaan.
"Ihmiset rakentavat taloja ja kaupunkeja, asuvat suurin joukoin
yhdessä, likaavat maata, tukehtuvat, tallaavat toisiansa jalkoihinsa...
onpa sekin mukavaa elämää! Ei! tämä tässä, tämä on elämää!"
"Ohoh!" alkoi äkkiä vähävenäläinen pudistaen epäröiden päätänsä. "Kyllä
kai, jos me vaan voisimme hankkia itsellemme lämpöisiä vaatteita
talveksi ja lämpöisen mökin myöskin... Silloin olisi tämä kyllä hyvää
elämää... Melkein samallaista kuin herrasväenkin elämä..." Hän sulki
toisen silmänsä ja tirkisteli pilkallisena Konovalovia.
"No niin!", sanoi tämä hämillään, "talvi on... kirottua aikaa, talvella
ovat kaupungitkin hyviä olemassa... Mikä on totta, se on totta. Mutta
suuret kaupungit ovat kuitenkin tarpeettomia! Minkä takia sullotaan
ihmiset suurin joukoin yhteen, kun kuitenkaan kaksi tahi kolmekaan
ihmistä ei voi sopia elämään yhdessä?... Sen minä sanon. Mutta kun
asiaa oikein ajattelee, niin ehkä ihmisen koti ei ole maalla eikä
kaupungissakaan; hänellä ei ole missään leposijaa. Parasta on, ettei
ajattele ollenkaan ihmisiä eikä omaa elämäänsä... Selvää siitä ei
koskaan saa... mutta sielu kärsii ja kiusaa vaan itseänsä _pelkillä_
kysymyksillä ja kaipauksilla..."
Tähän saakka olin ajatellut, että Konovalov oli perin pohjin muuttunut
maata kierrellessään. Minä luulin, että kaikki ne raskasmielisyyden
puuskat, jotka häntä ahdistivat meidän ensimäisen tuttavuutemme aikana
olivat ohitse ja unohdetut, että ne näiden viimeisten vuosien vapaan
elämän vaikutuksesta olivat karisseet pois kuin kuori. Mutta
äänenpaino näissä hänen viimeisissä sanoissansa pani minut toista
ajattelemaan, ne palauttivat silmiini täydellisesti sen aikaisemman
kuvan ystävästäni, jonka mukaan hän oli ihminen, joka etsii, mutta ei
löydä "tukikohtaansa". Sama jäytävä epäilys, sama hyödyttömän
ajatustyön tuottama myrkky kalvoi yhä edelleen tätä hyvää sydäntä,
jolle onnettomuudeksi oli lahjoitettu tavattoman herkkä kyky
vastaanottaa vaikutuksia... Venäjällä on paljon tällaisia
mietiskelijöitä ja heidän sielunsa kärsimys on suuri ja syvä sen
vuoksi, että heidän sivistymättömän henkensä sokeus yhä suurentaa sitä.
Minä tarkastelin vanhaa ystävääni vilpittömällä säälillä ja hän
huudahti ikäänkuin vahvistaakseen täydellisesti ajatuksiani: "Minä
muistelen usein entistä elämäämme, Maksim... kaikkea mitä silloin
tapahtui. Niin paljon kuin minä olenkin sen jälkeen maailmaa nähnyt...
niin kuitenkaan ei mitään ole maanpäällä, joka tyydyttäisi minua,
sopisi minulle. Minä en ole löytänyt rauhanmajaani."
"Minkä takia sinut onkaan synnytetty sellaisin kauloin, mihin ei
mitkään länget sovi", kysyi välinpitämättömänä vähävenäläinen ja nosti
kiehuvan teepannun tulelta.
"Ei -- sano sinä minulle", kysyi Konovalov minuun kääntyen, "miksi minä
en saa rauhaa? Miksi voivat toiset ihmiset elää tyytyväisinä ja
levollisina? He hoitavat asioitansa, heillä on vaimo, lapsia ja paljon
muuta... Totta kyllä, että he aina valittavat, mutta he ovat kuitenkin
kärsivällisiä ja levollisia ja heillä on aina yhtä ja toista
hommattavana. Mutta minä en kykene sellaiseen... Minulla ei ole koskaan
mitään omaa puuhaa. Olen aina alakuloinen. Tuskastuttaa. Minkä takia
minua aina tuskastuttaa?"
"Sinä puhut roskaa", sanoi suuttuneena vähävenäläinen. "Luuletko sinä
voivasi paremmin puhumalla kaikkea tuollaista?"
"Siinä sinä, ikävä kyllä, olet oikeassa!" myönsi Konovalov surullisena.
"Minä en puhu paljon, mutta tiedän aina mitä tahdon", sanoi sairas
stoalainen suurella itsetietoisuudella jatkaen sitkeätä ja väsymätöntä
taisteluansa kuumetta vastaan.
"No heitetään sitten hiiteen tyhmyydet... Minä olen nyt kerran
sellainen kuin olen ja minun täytyy sellaisena elää, se on kohtaloni ja
parasta on pitää kitansa kiinni!" sanoi Konovalov surullisena ja
harmissaan.
Mutta vähävenäläinen katsoi vielä tarpeelliseksi lisätä: "Äläkä koskaan
pistä nenääsi asioihin, joita et ymmärrä. Kun sinun aikasi on täytetty,
niin tahdostasi ja kaikista ponnistuksistasi huolimatta olet sinä
joutuva sinne, mihin sinä kuulutkin, muutut mullaksi... Käy vaan
rauhassa levolle ja pidä suusi kiinni... Mitä meihin tulee, niin meitä
ei käsi eikä kieli voi pelastaa!..."
Tämän sanottuaan hän alkoi yskiä voimakkaasti sekä syljeskeli vihaisena
tuleen liikuttaen levottomana ruumistaan sinne tänne.
Ympärillämme oli aivan hiljaista, kaikki oli tiheän pimeän hunnun
peitossa. Kuu ei ollut vielä noussut ja taivaskin oli pimeä; me
pikemmin tunsimme kuin näimme lähellä olevaa merta... musta sumu näytti
laskeutuneen maan päälle kietoen sen vaippaansa. Tuli sammui...
"Käykäämme levolle", ehdotti vähävenäläinen. Kaikki vaikenivat.
Konovalov istui liikkumattomana; hän oli kivettyneenä vaipunut
mietteisiinsä. Vähävenäläinen piehtaroi sinne tänne kalisevin hampain.
Minä katselin kauvan tulta seuraten hiilien pitkäveteistä sammumista:
oltuaan ensiksi suuria ja loistavan punaisia kävivät ne yhä
pienemmiksi, peittyivät valkeaan tuhkakerrokseen yksi toisensa jälkeen
ja sammuivat hitaasti. Kohta oli tulesta vaan lämmin tuoksu jälellä ja
vasten tahtoani tulin ajatelleeksi: Sillä tavoin meidänkin kaikkien
käy... Miekkonen se, joka edes voi loistaa kirkkaasti, niin kauvan kun
vielä palaa!...
Kolme päivää myöhemmin jätin minä hyvästi Konovaloville. Minä vaelsin
Kaukasiaan -- hän ei halunnut seurata minua. Me erosimme kuitenkin
siinä varmassa vakaumuksessa, että vielä kerran kohtaamme toisemme.
Mutta toisin kävi.