kuin minä olen, niin mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Ymmärrätkö?
No... Ja sinä sanot kuitenkin aina, että nainenkin on ihminen!
Tietysti, kulkeehan hänkin jaloilla, ei syö ruohoa, osaa puhua,
nauraa... siis ei ole eläin. Kuitenkaan ei hän ole meikäläistä varten
luotu, ei ollenkaan! Kuinka niin? Sitä en osaa sanoa! Tunnen, että ei
sovi meille, vaikka en ymmärrä miksi... Tämäkin Kapitolina... no...
mitä luulet hänen sanovan. Tahdon elää sinun -- se tahtoo sanoa minun
-- kanssani, sinun vaimonasi. Tahdon, sanoo hän, olla sinun pieni
lellikkisi... Aivan mieletöntä! No mutta kuulehan, armas tyttöseni,
sanoin hänelle, aivanhan sinä höpiset joutavia; ajattelehan itse, miten
on mahdollista elää minun kanssani? Ensinnäkin minä olen paha juomaan,
toiseksi minulla ei ole minkäänlaista kotia, kolmanneksi minä olen
maankiertäjä, en osaa asua yhdessä paikassa ja niin edespäin. Mutta
hän, hän välittää viis juopottelemisesta. Sanoo vaan, että kaikki
kisällit ovat kovia juoppoja ja kuitenkin on heillä melkein jokaisella
vaimo. Koti, sanoi hän, tulee kyllä järjestetyksi, kunhan vain on
vaimo, etkä sinä, sanoi hän, sen jälkeen enää mihinkään juokse...
Sanoin hänelle: Kapa, en millään ehdolla suostu menemään naimisiin,
sillä tiedän, että en osaa viettää sellaista elämää, enkä koskaan
opikaan. Hän vastaa: Siinä tapauksessa minä hyppään jokeen! Sanon
hänelle: 'Sinä olet kiihdyksissä, naisparka!' Silloinkos hän alkaa
kiroilla, että korvat soivat! Mokomakin pitkäsäärinen piru, petturi,
häpeämätön konna, sielunraastaja. Hän raivostui niin pahasti, että olin
vähällä juosta tieheni. Mutta sitten tuli itku. Itkee ja nuhtelee
minua: minkä takia, sanoo hän, viekottelit minut pois siitä paikasta,
jossa viimeksi olin, mihin minä nyt menen? Mokomakin punanaamainen
narri. Hyi... P----le!... No, mitä ihmettä minä nyt hänelle teen?"
"Niin, minkä takia sinä todellakin haalasit hänet sieltä pois?", kysyin
minä.
"Minkä takia? Onpa sekin kysymys! Tietysti sen takia, että kävi
sääliksi häntä! Jos ihminen on hukkumaisillaan ... eikö jokainen
ohikulkeva ole valmis auttamaan häntä. Mutta mennä naimisiin... ynnä
muuta sen kaltaista, ei, ei! Siihen en voi suostua. Mikä sulhanen minä
enää olen? Jos minulla olisi sellaisia ajatuksia, niin olisinhan minä
jo aikoja sitten sen voinut tehdä, tilaisuuksia ei ole puuttunut
rahojakin olisin saanut ja paljon muuta. Mutta kun minä kerran siihen
en kykene, niin asialle ei voi mitään. Hän itkee ja tietysti se ei ole
ensinkään hyvä asia... Mutta mitä tehdä? Minä en voi!"
Ja hän nyökäytti oikein päätänsä vahvistukseksi sanoillensa "en voi",
nousi ylös lavitsalta ja vanuttaen molemmin käsin tukkaansa sekä
partaansa alkoi kulkea pitkin leipomon lattiaa allapäin ja
syljeskellen.
"Maksim!" lausui hän äkkiä rukoilevalla, hämmentyneellä äänellä. "Jospa
sinä menisit hänen luoksensa ja jollakin tavoin selittäisit, minkä
takia minä... ah! Mene, veliseni!"
"Mitäpä minä osaan hänelle sanoa?"
"Sano koko totuus! Sano, että hän ei voi. Se ei sovi hänen
kaltaiselleen. Ja sitten sano vielä, muista se, että hänellä on paha
tauti!"
"Mutta eihän se ole totta?", saroin minä nauraen.
"Nii-in, eihän se ole totta. Mutta onhan se hy-yvä syy, vai mitä? Voi
sinun seitsemän saksan pippuria! Pitäisikö minun ruveta riippumaan
naisen hännässä. Piru heidät kaikki periköön! Mitä minä vaimolla teen?"
Hän heilautti niin hämmentyneenä ja kauhistuneena käsiänsä, jotta
jokaisen täytyi selvästi nähdä, että hän tosiaankaan ei tiedä, mitä hän
vaimolla tekisi. Mutta aseman vakavuus tukahutti minussa kaiken sen
iloisuuden, minkä hänen sekava mielenpurkauksensa aiheutti. Minun
täytyi ankarasti miettiä toverini ja hänen tyttönsä tilaa. Mutta hän
vaan kulki yhä edelleen pitkin lattiaa ja puheli itseksensä:
"Eikä hän ollenkaan miellyttänyt tällä kertaa minua, oikein
kauhistutti! Hän aivan imee minua luoksensa, vetää minua alas aivan
kuin pohjattomaan suohon... Mokomakin veitikka... Hän on valinnut
miehensä ja tämän täytyy välttämättömästi tulla hänen omaksensa, sen
takia, että hän on saanut sen päähänsä! Nerokasta se ei ole -- mutta
viekasta!"
Kulkurin vaisto oli herännyt ja alkoi nyt puhua hänessä, ikuinen
vapauden kaiho, jota vastaan oli tehty kaappausyritys, joutui
kiihdyksiin.
"Ei, minua ei sellaisella pienellä merralla pyydetä, minä olenkin suuri
kala!" huusi hän kerskaten... "Minä aivan yksinkertaisesti... Niin
miksikä ei!" Ja pysähtyen keskelle lattiaa hän hymyili ja alkoi
miettiä. Minä seurasin hänen kiihtyneitten kasvojensa ilmeitä ja koetin
arvata, mitä hän oli päättänyt tehdä.
"Maksim! Mennään pois Kaukasiaan?!"
Tätä en odottanut saavani kuulla. Minulla oli hänen suhteensa
jonkunlaisia kirjallis-opetuksellisia suunnitelmia: minä toivoin
saavani opettaa häntä lukemaan ja antaa hänen saada tietää kaiken sen,
mitä itse silloin tiesin. Olisi ollut niin hauskaa nähdä, mitä siitä
kaikesta olisi tullut. Hän oli antanut minulle lupauksensa pysyä
ainakin vuoden ajan paikallansa; ja se helpotti suuresti tehtävääni. Ja
nyt yht'äkkiä...
"Sinä lasket varmaankin leikkiä", sanoin hieman hämilläni hänelle.
"No mitä minä sitten teen!" huudahti hän. Minä aloin puhua hänelle,
että mahdollisesti Kapitolinan hyökkäys hänen persoonaansa vastaan ei
olekaan niin tavattoman vakavasti aijottu, kuin hän kuvittelee
mielessänsä, parasta on odottaa ja katsoa miten asiat alkavat kulkea.
Ja kohta selvisikin, että ei tarvinnut kauvankaan odottaa.
Me keskustelimme keskenämme istuen lattialla uunin ääressä selkä
akkunaa vasten. Oli melkein sydänyö, ja pari tuntia oli jo kulunut
siitä, kun Konovalov oli tullut takaisin. Äkkiä kuulut takanamme lasin
kilinää ja lattialle putosi kolisten nyrkin kokoinen kivi. Me
hyppäsimme molemmat peljästyneinä pystyyn ja syöksyimme akkunan ääreen.
"Ei sattunut", kuului vinkuva ääni kadulta. "Huonosti tähtäsit.
Vahinko."
"Tule", mörisi rämäkkä basso-ääni. "Mennään pois, kyllä minä häntä
vielä myöhemmin kestitsen."
Epätoivoinen, hermostunut korvia repivä juopuneen hoilotus kuului
akkunasta sisälle.
"Se on hän", sanoi Konovalov surullisena...
Minä näin ainoastaan pari säärtä, jotka riippuivat alaspäin kadulta
akkuna-aukon edessä. Ne riippuivat ja sätkyttelivät kauheasti lyöden
kengänkoroilla kiviseinään kuoppia ikäänkuin tukea saavuttaakseen.
"Mennään poo-ois!", melusi basso.
"Hellitä! Älä vedä minua. Anna minun hengittää vähäisen. Hyvästi Sasha.
Hyvästi --". Seurasi kiroiluja, joita ei voi tässä painattaa.
Astuttuani lähemmäksi akkunaa saatoin nähdä Kapitolinan. Hän nojasi
käsillään katukäytävän syrjään ja taivutti itsensä alaspäin niin syvään
kuin jaksoi voidakseen nähdä leipomon sisälle, ja hänen hajallaan oleva
tukkansa riippui sikin sokin olkapäillä ja pään ympärillä. Valkea huivi
oli valunut alas toiselle puolelle ja puseron etupuoli oli rikki
revitty. Hän oli kauheasti juovuksissa, horjui sinne tänne, --
nikottelihe, kiroili ja vinkui hysteerisesti. Koko hänen ruumiinsa
vapisi ja kyyneleitä vuoti runsaasti hänen kovasti punottavia
kasvojansa pitkin.
Pitkä miehenroikale seisoi hänen yläpuolellansa hänen ylitseen
nojautuneena pitäen toisella kädellänsä kiinni häntä olkapäästä ja
toisella talon seinästä sekä karjuen koko ajan: "Mennään poo-ois!"
"Sasha! Sinä olet turmellut minun elämäni, muista se! Ole ikuisesti
kirottu, senkin punanaamainen piru. Suokoon Jumala, ett'et tunnin
vertaakaan enää saisi nähdä päivän valoa. Minä toivoin niin hartaasti
saada parantaa elämääni... ja sinä vaan nauroit minulle, senkin
paholainen. No, hyvä on! Tilinpäiväkin vielä kerran koittaa... Ahaa!
Sinä piilottaudut! Sinä häpeät, kelvoton. Sasha... kyyhkyläiseni!"
"En minä piilottaudu", sanoi synkkänä Konovalov astuen akkunan luo.
"Minä en mene piiloon... ja turhanpäiten sinä.... Hyväähän minä sinulle
tarkoitin; hyvin käy -- ajattelin, ja sinä aloit vaatia aivan
mahdottomuuksia."
"Sasha! Tapa minut!"
"Minkä takia sinä joit itsesi juovuksiin, voitko sinä tietää
edeltäkäsin, mitä minä olisin päättänyt... huomenna ehkä."
"Sasha, Sasha! Hukuta minut!"
"Rii-iittää! Mennään po-i-is!"
"Senkin heittiö! Tekeytyy vielä hyväksi ihmiseksi."
"Mitä melua siellä on, häh! Ketä te olette?" Yövahdin vihellys
sekaantui tähän sananvaihtoon, tukahutti sen ja hävisi.
"Minkä takia minä sinua hittolaista uskoin!"... nyyhkytti tyttö akkunan
ääressä.
Sen jälkeen hänen jalkansa äkkiä värähtivät, kohosivat nopeasti ylös ja
hävisivät pimeyteen. Kuului tukahutettua ääntä ja jalkojen töminää.
"Minä en tahdo mennä poliisikamariin! Sasha!", voihki tyttö
tuskallisesti.
Jalkojen töminä katukäytävällä kävi yhä kovemmaksi; kuului uusi
vihellys, nyyhkytyksiä, melua...
"Sa-a-asha! Rakka-a-ani!..."
Saattoi kuulla, että jotakin armottomasti kuristettiin siellä
ulkopuolella. Melu eteni, heikkeni heikkenemistään ja hävisi lopuksi
kuin ilkeä uni...
Alakuloisina ja masentuneina tästä tapahtumasta, jonka kulku oli niin
nopea, Konovalov ja minä katselimme pimeälle kadulle ja saatoimme töin
tuskin toipua kaikesta siitä itkusta, ulvonnasta, sadattelusta ja
hätähuudosta, joka oli tunkeutunut korvistamme sisään. Minä kuulin yhä
katkonaisia ääniä, ja minun oli vaikeata uskoa, että kaikki tämä oli
ollut totta. Kauhistuttavan nopeasti oli tämä pieni, mutta painostava
murhenäytelmä kulkenut silmiemme ohitse.
"Nyt on kaikki lopussa", sanoi harvinaisen lempeästi Konovalov,
luotuaan vielä kerran silmäyksen äänettömään ja ankaran synkkään,
pilkkopimeään yöhön.
"Ah kuinka kovasti hän minua...!" jatkoi hän katkerana hetken kuluttua
asettuen tavalliseen asentoonsa lavitsalle. "He veivät hänen
poliisiasemalle... juopuneena... jonkun heittiön seurassa. Kuinka
nopeasti hän oli tehnyt päätöksensä." Hän huokasi syvään, kiipesi alas
lavitsalta, istuutui säkille, nojasi päätänsä käsiänsä vastaan
huojuttaen sitä edestakaisin ja sanoi hiljaisella äänellä minulle:
"Kerro sinä minulle, Maksim, miten tuo kaikki tapahtui? Minä tarkoitan,
selitä, mikä minun osuuteni on ollut kaikessa tässä?"
Minä kerroin. Sanoin hänelle, että ennen kun ryhtyy jotakin tekemään,
pitää ymmärtää ja tietää mitä tekee ja pitää ottaa myöskin seuraukset
huomioon. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään, ei ajatellut seurauksia -- ja
sen vuoksi oli hän syypää kaikkeen. Minä olin vihoissani hänelle:
Kapitolinan huudot ja voihkina, juopuneen miehen "mennään pois" ja koko
tämän tapahtuman inhottava melu kaikui yhä korvissani ja minä en
liikoja säästänyt ystävääni.
Hän kuunteli minua pää kallellaan, mutta kun minä lopetin, kohotti hän
sen ylös ja minä saatoin huomata hänen kasvoillaan kauhua ja
hämmästystä.
"Siinä sitä ollaan!" huudahti hän. "Mainiota! No, entäs nyt! Häh? Mitä
minun pitää tehdä hänen hyväksensä. Pitääkö minun mennä naimisiin hänen
kanssansa?"
Hänen sanojensa äänenpainossa oli niin paljon puhtaasti lapsellista
vilpittömyyttä ja syyllisyyden tunnetta tyttöä kohtaan sekä niin paljon
avutonta ymmärtämättömyyttä, että minun kävi aivan sääliksi toveriani,
ja minä aloin miettiä, että olin ehkä liian ankarasti häntä tuominnut.
"Ja minkä takia minä hänet otin pois siitä talosta", sanoi katuvaisella
äänellä Konovalov. "Voi tosiaankin! kuinka hän minua vihaa. Tiedätkö
mitä? Minä menen sinne poliisilaitokseen, ja koetan järjestää... Saan
nähdä hänet... ja sen jälkeen... Sanon hänelle... niin, jotakin minun
pitää sanoa hänelle. Menenkö?"
Minä huomasin, että siitä kohtauksesta ei lähtisi suurtakaan hyötyä,
mitä hän sanoo hänelle? sitä paitsi on nainen juovuksissa ja varmaankin
nukkuu jo.
Mutta Konovalov varmistui yhä enemmän ajatuksistaan.
"Lähden, odota vähän. Joka tapauksessa minä tahdon hänen parastansa...
sano mitä sanot. Siellä on hän aivan vierasten ihmisten joukossa. Kyllä
minä menen. Ole sinä täällä sen aikaa. Kyllä minä pian käyn."
Hän otti hattunsa ja vetämättä edes saappaita jalkaansa kiiruhti
nopeasti ulos huoneesta.
Minä lopetin työn ja rupesin nukkumaan. Aamupuolella yötä
katsahdettuani siihen paikkaan, jossa Konovalov tavallisesti nukkui
huomasin sen olevan vielä tyhjän.
Vasta iltapuolella päivää hän tuli -- synkkänä ja velttona, syvät rypyt
otsassa sekä samentunein silmin. Katsomatta minuun, astui hän
taikinapyttyjen ääreen, katseli kuinka paljon olin saanut aikaan ja
asettui vaieten makaamaan lattialle.
"No kuinka kävi, näitkö sinä hänet?", kysyin minä.
"Sitä vartenhan sinne meninkin."
"No ja kuinka kävi?"
"Ei mitenkään."
Näkyi selvästi, että hän ei halunnut puhella. Otaksuin, että hän ei
kauvan tulisi olemaan sellaisessa mielentilassa, enkä ruvennut sen
vuoksi vaivaamaan häntä kysymyksilläni. Ja koko sen päivän oli hän
vaiti, lausuen ainoastaan silloin tällöin välttämättömyyden pakosta
jonkun katkonaisen työtä koskevan lauseen minulle. Enimmäkseen kulki
hän edestakaisin leipomon lattialla synkkänä ja samanlaisin samein
silmin kuin ennenkin. Jotakin näkyi sammuvan hänessä, hän teki työtänsä
hitaasti ja veltosti aivan kuin ajatustensa kiinnipitämänä. Yöllä kun
olimme jo panneet uuniin viimeiset leivät ja valvoimme peläten niiden
saavan liian kauvan paistua, sanoi hän minulle:
"No, lueppas vähän Stenjkasta."
Kun kuvaus kidutuksesta ja mestauksesta herkytti enimmän hänen
mieltänsä, aloin minä lukea hänelle juuri sitä paikkaa. Hän kuunteli
maaten selällään lattialla ja tuijottaen silmiään värähyttämättä
mustaan kattoon.
"Stenjka kuoli... Sellaisen ihmisen he saattoivat tappaa", alkoi
Konovalov hitaasti puhua. "Kuitenkin siihen aikaan kannatti elää.
Vapaana! Silloin oli tilaa... saattoi hengittää. Mutta nyt vallitsee
kaikkialla hiljaisuus, rauhallisuus... järjestys... Ja jos oikein
tarkastaa, niin on liian rauhalliseksi tullut elämä. Kirjoja, kouluja.
Ja kuitenkin elää ihminen turvattomana, eikä kukaan häntä ohjaa. Syntiä
häntä on kielletty tekemästä, mutta mahdotonta on elää aivan
synnittömänä. Sen takia on kaduilla järjestys, mutta sydämessä --
sekamelska. Eikä toinen ihminen ymmärrä toista ihmistä."
"Sasha! Mitenkä sinun kävi Kapitolinan kanssa?" kysyin minä.
"Mitä?" sanoi hän. "Kapkan kanssa. Lopussa... sillä hyvä." Ja hän
viittasi päättäväisesti kädellään.
"Lopetit siis?"
"Minäkö? Ei... hän itse lopetti."
"Millä tavoin?"
"Hyvin yksinkertaisesti. Piti kiinni entisistä vaatimuksistaan
tahtomatta ollenkaan kuulla mistään muusta. Kaikki on kuten ennen. Sen
verran vaan, että hän ei ennen juonut, mutta nyt alkoi juoda... Ota
ulos leivät, minä käyn nukkumaan."
Hiljaisuus valtasi leipomon. Lamppu savusi, uuninluukku narisi silloin
tällöin ja valmiiden leipien kuori rosahti haljetessaan. Kadulla
vastapäätä akkunaamme yövahdit puhelivat keskenään. Vielä jokin
eriskummallinen ääni aika ajoittain tuli kuuluviin kadulta, se oli
aivan kuin jossakin olisi puodin kyltti narissut tahi ihminen ähkinyt.
Minä otin leivät ulos uunista ja paneuduin levolle, mutta en saanut
unta ja kuunnellen yöstä lähteviä ääniä lojuin puoliavoimin silmin.
Äkkiä näen, miten Konovalov äänettömästi kohoaa ylös lattialta, menee
hyllyn luo, ottaa sieltä Kostomarovin kirjan, aukaisee sen ja kohottaa
silmiensä eteen. Saatoin selvästi erottaa hänen miettiväiset kasvonsa
ja minä seurasin hänen liikkeitänsä, näin kuinka hän kuljetti sormiansa
pitkin rivejä, pudisti päätänsä, käänsi uuden lehden ja katselee
uudestaan tarkkaavaisena sitä, mutta sitten kääntää silmänsä minuun.
Hänen miettiväisillä, paisuneilla kasvoillansa oli kummallisen
jännittynyt ja kysyväinen, minulle aivan outo ilme, joka kauvan pysyi
minuun suunnattuna. En voinut pidättää uteliaisuuttani, vaan kysyin
häneltä, mitä hän hommaa?
"Ah, minä luulin sinun nukkuvan", sanoi hän hämillään ja astui sitten
luokseni kirja kädessä, istuutui viereeni ja alkoi epäröiden puhua:
"Minä näet tahdon kysyä sinulta, onko sellaista kirjaa, jossa sanotaan,
miten pitää elää? Sellaista, josta saisi nähdä, mitkä teot ovat
vahingollisia ja mitkä itsessään vaarattomia. Minä, kuten tiedät, aina
sekaannun teoissani... Se mikä minusta alussa näyttää hyvältä...
päättyykin lopuksi huonosti. Niin kuin esimerkiksi Kapkan kanssa." Hän
hengitti välillä ja jatkoi rukoilevalla äänellä: "Niin, etsi, ole hyvä,
minulle sellainen erilaisia tekoja käsittelevä kirja ja lue se
minulle."
Seurasi hetken äänettömyys.
"Maksim!"
"Mitä?"
"Kuinka kovasti Kapitolina haukkui minua."
"No, sehän on jo lopussa... Riittää jo sinulle..."
"Tietysti, ei nyt enää mitään hätää ole... Mutta miten se on, sano
minulle, onko hän oikeassa?"
Se oli hyvin kiusallinen kysymys. Mutta ajateltuani hetkisen vastasin
myöntävästi.
"Sillä tavoin minäkin otaksun... Hän on oikeassa... niin", lausui
Konovalov, huokasi syvään ja vaikeni.
Hän vetelehti kauvan lattialle levitetyllä niinimatolla saamatta unta,
nousi ylös pari kertaa, poltti tupakkaa, istuutui akkunan ääreen ja
paneutui uudelleen levolle.
Minä nukahdin ja kun heräsin, ei hän enää ollut leipomossa; hän tuli
näkyviin vasta illalla. Hän oli aivan tomun peitossa ja hänen synkässä
katseessaan oli jotakin liikahtamatonta, kivettynyttä. Hän heitti
hattunsa hyllylle, huokasi ja istahti viereeni.
"Missä sinä olet ollut?"
"Kävin Kapkaa katsomassa."
"No, entäs sitten?"
"Kaikki on lopussa, veliseni. Olenhan jo kerran sanonut sen sinulle."
"Sellaista väkeä ei nähtävästi saa sinne eikä tänne", koetin minä saada
hänen ajatuksiaan suuntautumaan toisaalle ja aloin puhua tottumuksen
suuresta voimasta y.m.s., joka sopi tällaiseen tapaukseen. Konovalov
oli itsepäisesti vaiti katsellen lattiaan.
"Ei, mitä sinä puhu-ut! Ei siitä ole kysymys! Minä olen
yksinkertaisesti sanoen ruttotautinen ihminen. Minun kaltaisen ihmisen
ei pitäisi elää maailmassa. Minusta lähtee vaan onnetonta myrkyllistä
henkeä. Heti kun tulen jonkun ihmisen läheisyyteen, tarttuu se häneen.
Jokaiselle saatan minä tuottaa vaan tuskaa. Jos oikein ajattelee, niin
voi kysyä, kenelle minä olen elämässäni tuottanut mielihyvää? En
kenellekään. Ja kuitenkin olen ollut niin monen ihmisen kanssa
tekemisissä. Märkänevä ihminen minä olen."
"Lörpötystä."
"Ei, tarkoitan totta"... sanoi hän nyökäyttäen vakuuttavasti päätänsä.
Minä koetin kaikin voimin kitkeä pois hänestä tällaiset vaaralliset
ajatukset. Mutta kaikesta, mitä hänelle sanoin, löysi hän vaan
vahvistusta sille mielipiteelleen, että hän ei ole kelvollinen elämään.
Hän alkoi muutenkin nopeasti ja pelottavalla tavalla muuttua aina siitä
hetkestä alkaen, kun hän näki Kapitolan. Hän kävi miettiväiseksi,
menetti kaiken mielenkiintonsa kirjoihin, ei tehnyt enää työtä
entisellä innolla, tuli yhä vaiteliaammaksi ja umpimielisemmäksi.
Työstä vapaana ollessa hän lojui lattialla ja katseli lakkaamatta
kattoon. Hänen kasvonsa olivat entistä kalpeammat ja pöhöttyneet ja
hänen silmänsä olivat kadottaneet entisen lapsellisen kirkkaan
loisteensa.
"Sasha, mikä sinua vaivaa", kysyin häneltä.
"Ryyppytuuli alkaa tulla", vastasi hän aivan yksinkertaisesti. "Kohta
minä ratkean... s.o. alan latkia viinaa, poltto sisässäni on jo
alkanut... Minun aikani on taasen tullut... jos tuota Kapkan juttua ei
olisi tapahtunut, niin minä olisin vielä ehkä kestänyt jonkun aikaa.
Mutta siitä jutusta ei enää pääse... Kuinka minulle saattoikaan
sellaista tapahtua. Minä tahdoin tehdä ihmiselle hyvää -- ja äkkiä --
pelkkää mielettömyyttä! Totta tosiaan, veli hyvä, elämässä tarvitaan
kovasti järjestystä teoissa. Ja eikö tosiaankin voitaisi ajatella
sellaista lakia, joka pakottaisi kaikki ihmiset tekemään samalla
tavoin, aivan kuin yksi ihminen, pakottaisi ymmärtämään toinen
toisiansa? Sillä aivan mahdoton on elää tällä tavoin, erillään toinen
toisistaan! Eivätkö viisaat ihmiset todellakaan ymmärrä sitä, että
ensinnä on välttämätöntä saada järjestys aikaan maailmassa, ihmiset on
saatettava valkeuteen? Ah -- te viisaat!"
Ollen aivan näiden maailmanjärjestystä koskevien ajatuksiensa vallassa
ei hän halunnut kuunnella minun puheitani. Minä huomasin myöskin, että
hän alkoi vähitellen vieroa minua. Kerran kuultuaan sadannen kerran
minun maailman uudestaanmuodostamissuunnitelmani hän hieman suuttui
minuun ja sanoi: "Lakkaa jo! Kyllähän sinä osaat.... Olen jo tarpeeksi
kuullut sinun puheitasi. Eihän tässä ole kysymys elämästä, vaan
ihmisestä. Ymmärrätkö, että ennen kaikkea muuta on kysymys ihmisestä?
Niin, ja muusta ei olekaan kysymys. Sinun puheesi mukaan tulisi ihminen
yhä edelleen pysymään sellaisena kuin hän on nyt, senkin jälkeen kun
kaikki muu on muutettu ja järjestetty. Mitähän siitäkin on hyötyä...
En, ensiksi pitää ihminen muuttaa alusta loppuun saakka, hänelle pitää
näyttää tie oikeaan elämään. Pitää laittaa niin, että hänen elämänsä
käy valoisaksi ja vapaaksi -- kas sitä kaikkea on sinun puuhattava
ihmisen hyväksi. Opeta häntä kulkemaan omaa tietänsä..."
Minä vastustin häntä, mutta hän tuli vaan katkeraksi ja huudahti
ikävystyneenä: "Ah, anna minun olla rauhassa!"
Kerran hän jostakin syystä meni ulos illalla eikä tullut takaisin
työhön yöllä eikä seuraavana päivänäkään. Hänen asemastansa ilmestyi
isäntä leipomoon huolestuneen näköisenä ja ilmoitti:
"Sashamme on tullut villiksi. Hän istuu 'Tupalassa'. Täytyy hakea uusi
leipoja."
"Ehkä hän tulee takaisin."
"Silloin saat odottaa kauvan... Kyllä minä hänet tunnen."
Minä menin "Tupalaan". -- Kapakkaan, joka oli hyvin viekkaasti
järjestetty erääseen kivijalkaan. Sen erikoisena tunnusmerkkinä oli,
että siellä ei ollut akkunoita, Vaan valoa tuli sinne katossa olevasta
aukosta. Siellä sisällä oli aina vaan tupakan ja viinan tuoksua, ja se
oli melkein aina täynnä epämääräistä, vakinaista tointa vailla olevaa
väkeä. Pitkät päivät nämä ihmiset vetelehtivät kapakassa ja sen
ympäristössä etsien ryyppyretkelle antautuneita käsityöiäisiä
auttaakseen heitä toverillisesti juomaan viimeisen paitansakin
päältänsä.
Konovalov istui suuren pöydän ääressä keskellä kapakkaa kuuden häntä
kunnioituksella muka kuuntelevan, omituisiin rääsyisiin pukuihin puetun
naamaltaan Hoffmanin satujen sankareja muistuttavan herrasmiehen
ympäröimänä.
He joivat olutta ja viinaa sekaisin haukaten välipalaksi jotakin, joka
muistutti kuivia savipaloja.
"Juo-kaa, veljet juokaa niin paljon kuin kukin jaksaa! Minulla on sekä
rahoja että vaatteita. Ainakin kolmeksi päiväksi riittää, kaikki
juon... kaikki. Työtä en tahdo enää tehdä, enkä täällä tahdo enää
kauvemmin viipyä."
"Inhottava kaupunki tämä onkin", sanoi joku, joka suuresti muistutti
John Falstaffia.
"Työtä", sanoi eräs toinen luoden kysyvän katseensa kattoon sekä kysyen
vielä: "Työtä vartenko ihminen syntyy maailmaan?"
Ja nyt alkoivat kaikki yht'aikaa puhua ja todistaa Konovaloville, että
hänellä oli täysi oikeus, melkeinpä velvollisuus juoda kaikki -- ja
tietysti heidän seurassansa.
"Kas, Maksim! Pim-pam-pim!" tervehti Konovalov nähdessään minun astuvan
sisälle. "No, kirjanoppinut ja farisealainen -- kulahuta kulkkuusi! Nyt
olen viimeinkin jo vierähtänyt radaltani! Se on sanottu ja sillä hyvä!
Nyt tahdon juoda kaikki -- hiuksiin asti. Ja kun hiukset vaan ovat enää
jälellä, niin silloin lopetan. Tuletko mukaan -- vai mitä?"
Hän ei ollut vielä humalassa, mutta hänen siniset silmänsä loistivat
kamalasti epätoivoisesta kiihtymyksestä ja hänen partansa, joka
silkkisen viuhkan tavoin laskeusi hänen rinnallensa, tutisi alaleuvan
hermostuneen värähtämisen johdosta, paidan kaulus oli avoinna,
valkealla otsalla kimmelsi hikipisaroita ja käsi, jolla hän ojensi
minulle lasillisen olutta, vapisi.
"Heitä juominen, Sasha, ja mennään pois täältä", sanoin minä laskien
käteni hänen olkapäällensä.