syynä kohtalooni! Minä en ole löytänyt omaa tukikohtaani. Haen,
tuskailen -- en löydä!"
Aika oli huolehtia leivistä ja me ryhdyimme työhön kumpaisenkin yhä
edelleen koettaessa saada todistetuksi oma näkökantansa oikeaksi.
Tietysti ei kumpikaan antanut perään ja kumpikin asettui työn päätyttyä
kiihtyneenä levolle.
Konovalov heittäytyi leipomon lattialle ja nukahti pian. Minä makasin
jauhosäkkien päällä ja katselin sieltä hänen vankkaa parrakasta
lattialle asetetulla niinimatolla lepäävää vartaloansa. Huoneessa
vallitsi kuumien leipien, happamen taikinan ja hiilihapon haju... Alkoi
sarastaa, ja jauhotomun peittämän akkunalasin takaa alkoi häämöttää
harmaa taivas. Kuului ohiajavien kärryjen tärinää ja karjaansa kokoovan
paimenpojan soittoa.
Konovalov kuorsasi. Minä näin, kuinka hänen leveä rintansa nousi ja
laskeutui, ja minä mietin erilaisia keinoja, joilla saisin hänet
pikemmin kääntymään omaan uskooni, mutta en onnistunut löytämään
tepsiviä ja lopuksi nukahdin.
Aamulla nousimme yhdessä ylös, valmistimme hapantaikinan, peseydyimme
ja istuuduimme lavitsalle teetä juomaan.
"Onko sinulla muitakin kirjoja", kysyi Konovalov.
"On."
"Luetko minulle?"
"Miksikä ei."
"No hyvä on! Tiedätkö mitä? Kuukauden perästä, jos olen vielä täällä,
otan isännältä palkkani ja annan puolet sinulle!"
"Mitä varten?"
"Sinä ostat kirjoja. Ostat itsellesi sellaisia, jotka miellyttävät
sinua ja minulle ostat... vaikka kaksi kappaletta. Minulle ostat
sellaisia, joissa puhutaan talonpojista. Sellaisia kuin tuo kertomus
Pilasta ja Gysoikasta. Ja muista se, että ne pitää olla kirjotetut
myötätunnolla, ei naurun vuoksi. Löytyy sellaisia kirjoja, jotka ovat
paljasta lorua alusta loppuun. Pansilka ja Filatka esimerkiksi, jossa
on kuvakin etusivulla -- on typeryyttä. Toisissa on vaan satuja. Minä
en pidä sellaisista. Minä en ennen tietänyt, että on sellaisia kirjoja
kuin sinun kirjasi ovat."
"Tahdotko, että luen sinulle Stenjka Rasinista?"
"Stenjkasta. Onko se hyvä?"
"Oikein hyvä."
"Ota esille se sitten."
Aloin lukea N. Kostomarovin "Stenjka Rasinin kapinaa". Ensi alussa ei
tämä mainio elämäkerrallinen teos, joka on miltei eepillinen runoelma,
näyttänyt miellyttävän parrakasta kuuntelijaani.
"Minkä tähden siinä ei ole keskusteluja?", kysyi hän katsahtaen
kirjaan. Kun selitin hänelle, minkä takia, niin hän oikein haukotteli
koettaen peittää haukotustaan, mutta siinä hän ei onnistunut ja
hämillään sekä anteeksi pyytäen sanoi hän minulle:
"Lue vaan... ei se ollut mitään... sattumalta vaan."
Mutta aina sen mukaan kuin Kostomarovin mestarillinen esitys
pääsankarista edistyi ja kun "Wolgan vapauden ruhtinas" astui
ilmielävänä esille kirjan sivuilta, aina sen mukaan muuttui koko
Konovalovin olemus ja käytös. Alussa hän näytti hiukan kyllästyneeltä
ja välinpitämättömältä, mutta vähitellen, aivan huomaamatta, hänen
asentonsa kokonaan muuttui. Istuen lavitsalla kumarassa asennossa ja
pidellen käsillään polviansa, joita vasten hän nojasi leukaansa siten,
että parta peitti hänen jalkansa, katseli hän minua himokkailla,
kummallisesti loistavilla silmillä. Hänessä ei ollut nyt jälkeäkään
siitä lapsellisesta yksinkertaisuudesta, joka joka kerta aina
uudestaan herätti minussa ihmettelyä ja kaikki tuo hänen
entinen teeskentelemätön, melkein naisellinen pehmeytensä hänen
olemuksessansa, joka niin hyvin sopi yhteen hänen uneksivien, sinisten
-- mutta nyt palavain tummien silmiensä kanssa -- kaikki tämä oli kuin
pois pyyhkäisty. Jotakin leijonamaista, tulista oli nyt hänen
voimakkaasti jännittyneessä jättiläisvartalossansa. Minä aivan
mykistyin nähdessäni hänet ja pysähdyin lukemisessani.
"Lue", sanoi hän hiljaa, mutta pakottomasti.
"Entäs sinä; mitä sinä tarkoitat?"
"Lue", toisti hän suuttumuksen ja pyynnön sekaisella äänellä.
Minä jatkoin katsahtaen vähäväliä häneen ja huomaten, että hän kiihtyi
kiihtymistään. Hänestä virtasi jotakin, joka järkytti ja huumasi minua
-- jotakin kuuman sumun tapaista. Ja niin saavuin minä siihen paikkaan,
jossa kuvataan, kuinka Stenjka saatiin kiinni.
"Saivat kiinni", karjaisi Konovalov.
Ja kaikki se tuska, häväistys ja viha, joka oli odottamassa suurta
vapauden taistelijaa sen vapauden sijasta, jolle hän oli uhrannut koko
elämänsä, kuvastui tässä järkyttävän voimakkaassa huudahduksessa.
Hiki helmeili hänen otsallansa ja silmät laajenivat pelottavasti. Hän
hyppäsi ylös lavitsalta ja asettui minun eteeni kookkaana, mahtavana,
mielenliikutuksesta vapisevana, laski kätensä olkapäälleni ja aikoi
puhua nopeasti ja äänekkäästi: "Odota!... Älä lue enempää!... Sano,
mitä sitten tapahtui? Ei, odota! Älä sano mitään! Mestataanko hänet?
Ah. Lue enemmän, Maksim!"
Ehdottomasti tuli ajatelleeksi, että Konovalov olikin, eikä kuten
kertomuksessa Frolka, Rasinin synnynnäinen veli. Saattoi luulla, että
kulumattomat vuosisatoja lämpimänä pysyneet verisiteet olivat
yhdistämässä tätä kulkuria vapaudensankariin Stenjkaan ja että tämä
maankiertäjä tunsi vielä tänä päivänäkin koko valtaavan, voimakkaasti
vapisevan ruumiinsa voimalla sekä kaipaavaa "tukipistettä" hokevan
sielunsa täydellä hehkulla niitä tuskia ja sitä raivoa, jota kansan
sankari tunsi kolmesataa vuotta takaperin.
"Lue, Kristuksen nimessä, lue!"
Minä luin kiihtyneenä ja liikutettuna, tuntien kuinka sydämeni sykki
levottomasti ja minä elin yhdessä Konovalovin kanssa Stenjkan kärsimiä
suruja ja tuskia. Ja niin tulimme siihen kohtaan, jossa kuvataan,
kuinka vankia kidutettiin...
Konovalov puri naristen hampaitansa ja hänen silmänsä hehkuivat kuin
hiilet. Hän taivuttautui olkapääni ylitse ja tuijotti kirjaan, hänen
henkäyksensä suhisi korvissani puhaltaen hiukseni otsalta silmilleni.
Minä nytkähytin päätäni pudistaakseni ne syrjään. Konovalov huomasi sen
ja antoi kätensä raskaana levätä pääni päällä. Minä luin: "Ja nyt puri
Rasin niin voimakkaasti hampaitansa yhteen, että hän sylki ne verisinä
ulos maahan..."
"Riittää... Saatana!" huusi Konovalov ja sieppasi kirjan pois
kädestäni, heitti sen voimakkaasti lattialle ja lankesi itse raskaasti
sen päälle...
Hän itki. Hän näytti häpeävän sitä ja hän ulvoi hyvin kummallisella
tavalla estääkseen itkuansa. Hän painoi päänsä polviansa vastaan ja
kuivasi pois kyyneleensä likaisiin pumpulihousuihinsa.
Minä istuin lavitsalla hänen vieressänsä epätietoisena siitä, miten
voisin lohduttaa häntä.
"Maksim", sanoi Konovalov maaten yhä edelleen lattialla. "Sehän on
kauheata! Ensiksi Pila ja Gysoi... ja nyt Stenjka! Oh, sellainen
kohtalo!... Hän oikein sylki ulos hampaansa!... Oh!..."
Hän oli syvästi liikutettu, koko hänen ruumiinsa vapisi. Ulos syljetyt
hampaat näkyivät tehneen syvimmän vaikutuksen häneen, hän tuli aina yhä
uudelleen ja uudelleen takaisin siihen kohtaan ja mainitessaan siitä
kohotteli hän suonenvedontapaisesti hartioitansa. Muuten olimme me
molemmat aivan kuin juovuksissa niistä näyistä, joita olimme mananneet
esille kauheita kidutustuskia lukiessamme.
"Kuuleppas, lue minulle vielä kerran se kohta", pyyteli minua Konovalov
nostaessaan kirjan ylös lattialta ja ojentaessaan sen minulle. "Ja
näytäppäs, missä paikassa siinä on kirjoitettu hampaista?"
Minä näytin hänelle ja hän nielaisi silmillään ne rivit. "Ja sillä
tavoinko se oikein on kirjoitettu: 'sylkäisi ulos veriset hampaansa?'
Ja kirjaimet ovat kuitenkin samallaisia kuin kaikki muutkin. Hyvä
Jumala! Kuinka se mahtoikaan tehdä kipeätä hänelle! Oh... hampaat!
Mutta mitäs siellä loppupuolella vielä tulee? Mestausko? Ahaa! Jumalan
kiitos, että edes mestaavat ihmisen!" Hän lausui ilonsa tästä
mestauksesta sellaisella innolla, sellaisin tyydytyksen ilmein, että
minä tulin aivan liikutetuksi moisesta myötätuntoisuudesta, joka niin
palavasti toivotti kuolemaa kärsivälle Stenjkalle.
Koko tämän päivän vietimme me ihmeellisessä huumauksessa: me puhelimme
koko ajan Stenjkasta muistellen hänen elämäänsä, lauluja, joita hänestä
on tehty, ja hänen kidutustansa. Pari kertaa alkoi Konovalov kaikuvalla
barytoni-äänellä laulaa keskeyttäen kuitenkin äkkiä, parin säveleen
perästä laulunsa.
Siitä päivästä lähtien tunsimme olevamme entistä lähempänä toisiamme.
* * * * *
Minun täytyi vielä pari kertaa lukea hänelle "Stenjka Rasinin kapinaa",
sen jälkeen luimme "Taras Buljbaa" ja "Köyhiä ihmisiä". Taras myöskin
miellytit kovasti kuuntelijaani, mutta se ei voinut kuitenkaan
himmentää sitä valtavaa vaikutusta, jonka Kostomarovin kirja oli häneen
tehnyt. Mutta "Köyhien ihmisten" -- kirjeitten muodossa kirjoitetun
romaanin päähenkilöitä ei Konovalov ollenkaan ymmärtänyt. Hänestä oli
kieli kirjeessä aivan naurettava ja hän oli hyvin epäluuloisella
kannalla Varjaan, kirjan sankarittareen nähden.
"Voiko kuvitella mielessään mokomaa ihmistä! -- Hän mielistelee vanhaa
ukkoa. Olipa sekin viekas naikkonen! Ja mies -- senkin variksen
pelätin... Heitä hiiteen, Maksim, mokomat tyhmyydet. Mitä hyvää siitä
lähtee. Kirjoittelevat toinen toisillensa. Paperia vaan pilaavat...
Parasta heittää sioille syötäväksi mokomat paperit. Ei niissä ole
liikuttavaa, ei naurettavaa: mitä varten ne ovat oikein kirjoitetut?"
Muistutin hänelle romaania "Podlipomisit", jossa kerrotaan melkein
samallaisista asioista. Mutta sitä hän ei tahtonut myöntää.
"Pila ja Gysoi, he ovat aivan toisellaista väkeä, he! He ovat eläviä
ihmisiä, he elävät ja taistelevat. Mutta nämä... he kirjoittavat vaan
kirjeitä! Sehän on kovin typerää! Eiväthän ne ole oikeita ihmisiä --
ainoastaan ajateltuja! Taras ja Stenjka -- kas, he ovat aivan jotakin
toista, huomaa se! Ajatteleppas, jos he olisivat tunteneet toisensa!
Mitä kaikkea he olisivatkaan voineet tehdä yhdessä!.. Silloin olisivat
kyllä Gysoi ja Pilakin tulleet iloisiksi -- eikö totta?"
Hänellä ei ollut minkäänlaista selvää käsitystä ajasta. Hänen
mielikuvituksessansa elivät kaikki hänen lempisankarinsa samaan aikaan
-- ainoastaan eri seuduilla. Minulla oli suuri vaiva saada hänet
ymmärtämään, että Gysoi ja Pila eivät sittenkään olisi tavanneet
Stenjkaa, vaikka he olisivat matkustaneet Karna-virtaa myöten alas
etelään, yhtä vähän kuin Stenjka olisi voinut tavata Taras Buljbaa,
vaikka hän olisi ratsastanut läpi koko kasakkojen ja vähävenäläisten
maan.
Kun hän lopuksikin käsitti tämän seikan, niin aiheutui siitä hänelle
suurta surua.
Minä koetin kertoa hänelle Pugatshovin kapinasta nähdäkseni, mitä hän
ajattelisi tästä vallantavottelijasta. Mutta häntä varten ei
Konovalovilla enää riittänyt tunteita ja hän sulki hänet muitta
mutkitta pois sankariensa joukosta.
"Mokomakin polttomerkillä varustettu konna! Karannut rikosvanki, ei
mitään muuta! Varastaa tsaarin nimen saadakseen levottomuutta aikaan
maassa. Kuinka moni ihminen menettikään henkensä mokoman koiran takia!
Stenjka -- kas hän oli aivan toisellainen ihminen. Mutta Pugatshov ei
ole mikään sankari -- häpeällinen pyöveli hän vaan on. Ei maksa vaivaa
lukea hänestä. Eikö sinulla ole muita sellaisia kirjoja kuin Stenjka?
Koeta hakea. Mutta anna noiden toisten olla, ne eivät huvita. Parempi
on, että luet vielä kerran, miten he kiduttivat Stenjkaa."
Pyhäpäivinä menimme yhdessä joen taakse niityille. Otimme mukaamme
hieman viinaa, leivän ja kirjan ja aikaisin aamulla läksimme "ulos
vapaaseen ilmaan", kuten Konovalov sanoi. Meitä kovasti miellytti
oleskella "lasitehtaassa". Täten nimitettiin jostakin tuntemattomasta
syystä rakennusta, joka sijaitsi kedolla jonkun matkan päässä
kaupungista. Se oli kolmikerroksinen kivinen talo, jonka katto oli
vaipunut sisään, akkunanpielet olivat särkyneet ja jonka kellari kesän
aikana oli täynnä pehmeätä pahanhajuista mutaa. Viheriän-harmaana,
puoleksi hajonneena ja kokoonluhistuneena tirkisteli se rikkinäisillä
akkunoillaan lähellä olevaa kaupunkia, muistuttaen vanhaa, kaupungista
karkotettua, kurjaa, yksinäisyydessä kuolemaan tuomittua raajarikkoa.
Joka vuosi uudistuvat tulvat kaivoivat alinomaan talon perustaa
saamatta sitä kuitenkaan sortumaan: siellä se seisoi yhä
järkähtämättömänä, ylhäältä alas saakka vihertävän homeen peittämänä,
ja kun se oli ympärillä sijaitsevien suurten vesilammikkojen kautta
kokonaan suojassa liiaksi usein toistuvalta poliisin nuuskinnalta, oli
se katottomanakin tervetullut suojapaikka visseille hämäräperäisille
kodittomille ihmisille.
Tällaisia ihmisiä oli aina suuri joukko rakennuksessa; repaleisia,
nälkäisiä, valonarkoja olentoja asui yökköjen tavoin näissä raunioissa
ja Konovalov sekä minä olimme aina tervetulleita vieraita heille sen
vuoksi, että me aina toimme mukanamme suuren nisuleivän leipomosta ja
ostimme tavallisesti matkan varrella paloviinaa ja suuren joukon
"valmistettua ruokaa" -- maksaa, keuhkomuhennosta, sydäntä ja makkaraa.
Sillä tavoin onnistuimme parilta ruplalla laittamaan suuremmoiset pidot
"lasiväelle", kuten Konovalov heitä nimitti. -- He palkitsivat
anteliaisuuttamme kertomuksilla, joissa mitä kauhistuttavin,
sydäntäsärkevin totuus oli punottu mielikuvitusrikkaalla tavalla yhteen
mitä lapsellisimpain valheiden kanssa. Jokainen kertomus oli ikäänkuin
palanen pitsikutomusta, jossa mitä kaameimman totuuden mustat langat
pistivät esille valheen räikeän kirjavista väreistä. Sellainen kudos
teki omituisen vaikutuksen sydämeen ja päähän. Se järkytti meitä
omintakeiselta, kiusottavan monenkarvaisella piirustuksellaan.
"Lasi-ihmiset" rakastivat omalla tavallaan meitä -- minä luin usein
heille kaikellaisia kirjoja ja melkein aina he tarkkaavaisina ja
miettiväisinä kuuntelivat lukemistani.
Näiden, elämän ulkopuolelle joutuneiden ihmisten elämäntuntemus
hämmästytti minua syvyydellään ja minä kuuntelin suurella hartaudella
heidän kertomuksiansa, mutta Konovalov kuunteli niitä vaan
väitelläkseen kertojan maailmankatsomusta vastaan ja saadakseen minut
riitelemään kanssansa. Kun hän oli kuunnellut loppuun erään
kummallisesti rääsyihin kääriytyneen, sangen vähän luottamusta
herättävän olennon kertomuksen elämästään ja lankeemuksestaan,
kertomuksen, joka kuten tavallisesti oli täydellinen puolustuspuhe
kertojan elämänkatsomukselle, Konovalov pudisti vakavan näköisenä
päätänsä ja hymyili miettiväisenä. Tämän huomasivat toiset heti, sillä
"lasiväki" oli hyvin herkkää väkeä, silloin kun oli kysymys
kuuntelijoiden suhtautumisesta heidän mielenpurkauksiinsa.
"Sinä et siis tahdo uskoa minua, Sasha?" huudahti kertoja.
"Ei, uskon kyllä. Kuinka voisi olla uskomatta, mitä ihminen sanoo!
Silloinkin kun näet, että hän valehtelee -- täytyy uskoa häntä, s.o.
kuuntele ja koeta ymmärtää minkä takia hän valehtelee. Välistä
valehteleminen ilmaisee paremmin ihmisen luonteen kuin totuus. Ja
minkälaista totuutta me sitten voisimmekaan lausua itsestämme?
Ainoastaan likaista... Mutta valehteleminen on helppo. Eikö niin?"
"Niin on", myönsi kertoja. "Mutta joka tapauksessa sano minulle, minkä
takia sinä pudistit päätäsi?"
"Minkä takia? Sen takia, että sinä teet vääriä johtopäätöksiä. Sinä
kerrot sillä tavoin, että saattaisi luulla jonkun peikon tahi
ohikulkevien ihmisten -- eikä sinun itsesi -- muodostaneen koko sinun
elämäsi. No -- missä sinä itse piileskelet sillä aikaa? Miksi et ole
käyttänyt omia voimiasi taisteluun kohtaloa vastaan? Ja edelleen --
sano minulle, mitenkä iki-maailmassa voi käsittää sen asian, että me
aina syytämme toisia ihmisiä, vaikka me itsekin olemme ihmisiä, joita
siis toiset vuorostaan voivat syyttää? Jos meitä estetään elämästä,
niin olemme kai mekin estäneet muita elämästä -- eikö niin? Kuinka voi
selittää tämän asian?"
"Täytyy järjestää elämä sellaiseksi, että kaikkien on hyvä olla, eikä
kenenkään tarvitse olla lähimäisensä tiellä..." vastattiin hänelle.
"Ja kuka sitten järjestäisi elämän sellaiseksi?" sanoi Konovalov
voitonriemuisena ja vastasi itse kysymykseensä, ettei kukaan ennättäisi
ennen häntä: "Itse! itse! Mutta kuinka me saatamme järjestää elämää,
jos me emme osaa sitä tehdä, jos meidän oma elämämmekään ei ole
onnistunut? Siten käy selville, rakkaat veljeni, että meidän ainoa
turvamme elämässä -- on meissä itsessämme! Ja mitä me itse olemme --
sen me hyvin tiedämme."
Häntä vastustettiin ja hänelle todistettiin, että toiset olivat
oikeassa, mutta hän piti vaan lujasti kiinni siitä mielipiteestään,
että meillä ei ole oikeutta moittia ketään, me olemme itse syynä
kaikkiin niihin onnettomuuksin, jotka kohtaavat meitä.
Oli hyvin vaikeata saada häntä luopumaan tästä katsantokannasta ja
vielä vaikeampaa oli omistaa itsellensä hänen mielipiteensä ihmisistä
ja elämästä: toiselta puolen esiintyivät hänen käsityksensä mukaan
ihmiset olentoina, joilla oli täysi kyky järjestää elämänsä vapaasti
oman tahtonsa mukaan, ja toiselta puolen taasen heikkoina, säälittävinä
olioina, jotka eivät kyenneet mihinkään muuhun kuin syyttämään toinen
toisiansa.
Tällaiset kinastelut kestivät usein keskipäivästä keskiyöhön saakka, ja
minä palasin Konovalovin kanssa takaisin kotiin "lasi"-ihmisten luota
pilkkosen pimeässä, välistä polvia myöten liassa kahlaten.
Kerran olimme vähällä hukkua erääseen suurenpuoleiseen kuoppaan, ja
erään toisen kerran yllätti meidät poliisivartiosto, ja me saimme
viettää yömme parinkymmenen "lasi"-toverimme kanssa poliisiasemalla.
Välistä ei meitä haluttanut ainoastaan puhella maailmankysymyksistä,
vaan me kuljimme kauvas niittyjen taakse joen toiselle puolelle, jossa
oli pieniä lampia täynnänsä tulvaveden aikana joesta siirtyneitä pieniä
kaloja. Yhden tällaisen lammen partaalle sytytimme me nuotion palamaan
ainoastaan enentääksemme oleskelupaikkamme kauneutta, ja sitten
lueskelimme tahi puhuimme elämästä. Joskus taasen ehdotti Konovalov
syvämietteisellä äänellä:
"Maksim! Ruvetaan katselemaan taivasta!" Ja me heittäysimme selällemme
ja tarkastelimme sinistä äärettömyyttä päämme päällä. Aluksi kuulimme
me lehtien kahinaa ympärillämme ja veden loisketta lammessa, tunsimme
maan allamme ja kaiken mitä ympärillämme oli... Sitten kietoi sininen
taivas, joka tuntui vetävän meitä puoleensa, tietoisuutemme keveän
sumun peittoon, me menetimme olemassaolon tunteen ja ikään kuin maasta
irtautuneina leijailimme kohti taivaan sinisiä avaruuksia, ollen
puoleksi uinuvassa, puoleksi mietiskelevässä mielentilassa, jota me
äänettöminä ja liikkumattomina koetimme kaikin voimin ylläpitää.
Sillä tavoin lojuimme muutamia tunteja yhtämittaa ja palasimme sitten
takaisin työhömme ruumiillisesti ja sielullisesti virkistyneinä
olostamme luonnon yhteydessä.
Konovalov rakasti luontoa syvällä, sanomattomalla rakkaudella --
ainoastaan hänen pehmeä säteilevä katseensa puhui siitä ja ulkona
kedolla tahi joen varrella ollessa joutui hän aina tavattoman
rauhalliseen ja herkkään mielentilaan, joten hänen puhdas lapsellinen
sielunsa tuli entistä kirkkaammin näkyviin. Välistä lausui hän syvästi
huoaten ja kääntäen katseensa kohti taivasta:
"Ah... Kuinka kaunista!" Ja tässä huudahduksessa oli aina paljoa
enemmän ajatusta ja tunnetta kuin monen runoilijan kaunopuheisissa
värssyissä, joiden haltioitunut tunnelma johtui enemmän halusta
ylläpitää omaa mainettansa herkkänä kauneudentuntijana, kuin
todellisesta luonnon kuvaamattoman suloisen kauneuden ihannoimisesta.
Runous menettää -- kuten kaikki muukin, pyhän yksinkertaisuutensa ja
välittömyytensä heti paikalla, kun se muodostuu ammatiksi.
* * * * *
Pari kuukautta kului, joiden aikana Konovalov ja minä puhelimme ja
luimme paljon. "Stenjkan kapinaa" luin minä hänelle niin usein, että
hän saattoi jo vapaasti kertoa omin sanoin kirjan sisällyksen sivu
sivulta alusta loppuun.
Tämä kirja jäi merkitsemään hänelle yhtä paljon kuin hallitsijasadut
tunnonherkälle lapselle. Hän kutsui esineitä, joitten kanssa hän oli
tekemisissä, sankariensa nimillä, ja kun kerran leipäkuppi putosi alas
hyllyltä mennen sirpaleiksi, huusi hän suuttuneena:
"Voi sinua, senkin vojevodi!"
Epäonnistuneita leipiä hän nimitti Frolkaksi, Stenjkan petolliseksi
veljeksi, hiivaa hän kutsui "Stenjkan ajatuksiksi", Stenjkan nimellä
hän ilmaisi kaikkea mikä oli suurta, tavatonta ja onnetonta.
Kapitolinasta, jonka kirjeen minä olin lukenut ja jolle minä olin
kyhännyt vastauksen ensimäisenä tuttavuuteni päivänä Konovalovin
kanssa, et koko aikana sanaakaan mainittu.
Minä tiesin kyllä, että Konovalov oli lähettänyt rahoja jollekin
Filipolle pyytäen häntä toimittamaan ne poliisille tytön puolesta,
mutta sekä Filipolta että tytöltä ei kuulunut mitään vastausta.
Silloin äkkiä eräänä iltana, kun juuri asetimme yhdessä leipiä
leipälapiolle, leipomon ovi aukeni ja eteisen kosteasta kylmyydestä
kuului ujo, mutta samalla vaativa naisen ääni sanovan:
"Anteeksi..."
"Ketä te haette?" kysyin minä Konovalovin hämmentyneenä sormiessa
partaansa asetettuaan lapion jalkojensa varaan.
"Onko täällä työssä leipuri Konovalov?"
Hän seisoi jo kynnyksellä ja katossa riippuvasta lampusta lankesi valo
suoraan hänen valkealla villahuivilla verhottuun päähänsä. Huivin alta
näkyivät pyöreät lempeännäköiset, hieman pystynenäiset, punaposkiset
kasvot, joihin täyteläisten punaisten huulien hymyily muodosti pikku
kuoppia.
"On kyllä", vastasin minä hänelle.
"Täällä minä olen, täällä minä olen!", lausui äkkiä jotenkin
äänekkäästi Konovalov heittäen syrjään lapion ja astuen levein askelin
vieraan luoksi.
"Sasha-kultaseni!" virkkoi syvästi huoaten nainen hänelle vastaukseksi.
He syleilivät toisiansa Konovalovin kumartuessa syvään alas naisen
puoleen.
"No mitä kuuluu? Ah! Sinä olet siis vapaa! Joko kauvankin? Enkös minä
sitä sanonut sinulle? Nyt on taasen tie vapaa sinulle, mene rohkeasti
vaan eteenpäin..." lausui kiireisesti Konovalov naiselle seisoen yhä
kynnyksellä ja irroittamatta käsiään hänen vartaloltaan ja kaulaltaan.
"Maksim, koeta veli hyvä, leipoa yksinäsi tänään, minä aijon omistaa
lopun päivästä tälle vieraalleni... Missä sinä, Kapa, asustat?"
"Minä tulin suoraa päätä luoksesi tänne."
"Tä-ä-nne? Ei täällä voi olla... täällä leivotaan leipää... ei täällä
mitenkään sovi. Meillä on ylen ankara isäntä. Täytyy saada yösija
jostakin paikasta... vaikka hotellista. Lähdetään."
Ja he menivät. Minä jäin yksin puuhailemaan leipineni, enkä minä
odottanut ollenkaan Konovalovia takaisin tulevaksi ennen aamua.
Hämmästykseni ei siis suinkaan ollut vähäinen, kun hän jo vajaan kolmen
tunnin kuluttua ilmestyi uudelleen leipomoon. Ja hämmästykseni suureni
suurentumistaan, kun tarkastaessani hänen kasvojansa nähdäkseni, kuinka
iloiselta ja tyytyväiseltä hän näytti, huomasinkin niissä vaan
happamen, ikävän ja väsyneen ilmeen.
"Mistä on kysymys?", kysyin suuresti ihmetellen tälläistä ystäväni
mielentilaa, joka minusta niin vähän sopi yhteen iloisen tapahtuman
kanssa.
"Ei mistään", vastasi hän synkkänä ja sylkäisi sitten äkäisenä syrjään.
"Ei, jotakin on aivan varmasti tapahtunut", väitin minä vastaan.
"Mitä sitten?" lausui hän väsyneesti heittäytyen pitkin pituuttaan
makaamaan lavitsalle. "Nainen... nainen... Hän on myöskin nainen --
siinä koko juttu."
Sain ponnistaa aika lailla, ennen kun hän suostui antamaan minulle
jonkunlaista selitystä, ja lopuksi hän sen tekikin jotensakin
seuraavaan tapaan: