KONOVALOV
Kirj.
Maksim Gorkij
Suomennos.
Helsingissä,
Työväen Sanomalehti-Osakeyhtiö,
1912.
Silmäillessäni kerran hajamielisenä sanomalehteä, huomasin nimen
Konovalov. Tämä nimi sai hereille uteliaisuuteni ja minä luin
seuraavaa:
"Toissa yönä hirttäytyi paikkakunnan vankilan kopissa n:o 1
uuninpellinnyöriin Muromin kaupungin pikkuporvari Aleksander Ivanovitsh
Konovalov, ijältään 40-vuotias. Itsenturhan tekijä oli vangittu
irtolaisuudesta Pskovin kuvernementissä sekä lähetetty vankikyydillä
kotiseudullensa. Vankilan päällystön ilmoitusten mukaan oli vainaja
ollut käytökseltään hiljainen, vaitelias ja mietteisiinsä vaipunut.
Vankilan lääkärin otaksuman mukaan oli syynä Konovalovin
itsemurhantekoon synkkämielisyys."
Luettuani tämän pienillä ktrjakkeilla painetun lyhyen uutisen
(tiedonannot köyhän kansan elämästä painetaan aina pienillä
kirjakkeilla) aloin ajatella, että minun ehkä onnistunee jonkun verran
paremmin valaista niitä syitä, jotka pakottivat tämän mietteisiinsä
vaipuneen ihmisen päättämään maallisen elämänsä. Sillä olihan hän tuttu
minulle, joskus maailmassa olimme eläneetkin yhdessä. Ja ehkä on
suorastaan velvollisuutenikin puhua enemmän hänestä, sillä sellaista
kelpo ihmistä kuin hän harvoin saattaa tavata elämän taipaleella.
Olin 18-vuotias tavatessani Konovalovin ensi kerran. Työskentelin
siihen aikaan kisällin apulaisena eräässä leipomossa. Kisälli --
entinen musiikkikomennuskuntaan kuuluva sotamies -- joi kauheasti
viinaa ja turmeli usein taikinan. Hän rakasti hyräillä juovuksissa
ollessaan kaiken maailman veisuja ja rummuttaa sormillaan milloin
mihinkin sattui. Kun leipomon isäntä nuhteli häntä pilatusta tahi
myöhästyneestä tavarasta, raivostui hän pahanpäiväisesti ja alkoi
armottomasti sadatella isäntää pyytäen samalla kertaa häntä muistamaan,
että hän ei ole mikään tavallinen ihminen; kaikilla ei ole sellaisia
musikaalisia lahjoja kuin hänellä.
"Minäkö muka olen antanut taikinan palaa pohjaan", -- huusi hän
väännellen paikoillensa pitkiä törröttäviä ruskeita viiksiänsä sekä
maiskutellen paksuilla, jostakin syystä ikuisesti kosteilla
huulillansa. "Korput ovat palaneet! Leipä on hapanta! Voi sinua, senkin
pirun vetävä vinosilmä variksen pelätin! Olenko minä syntynyt maailmaan
tällaista työtä tekemään? Piru sinut periköön homminesi -- minä olen
soittaja, minä! Ymmärrätkö? Sattui, että altto oli humalassa, ja minä
soitin alttoa; oboe istui arestissa -- minä puhalsin oboeta;
rumpupasuuna sattuu sairastumaan -- no kukas nyt hänen sijallensa?
Sutshkov! Täällä, herra vääpeli! Työ on iloni, Teidän ylhäisyytenne!
Tam-ta-ram-ta-raa! Ja sinä moukka, senkin haaska, uskallatkin! Tuo
tänne heti paikalla saatavani!"
Ja pikkuinen pulleahko isäntä naisekkaine kasvoineen, joissa kierot
silmät vallan upposivat paksuihin rasvakerroksiin, polki lyhkäisillä
paksuilla jaloillansa mielettömänä lattiaa niin, että hänen paksu
ihramahansa vallan tutisi sekä ulvoi vinkuvalla äänellä:
"Varas! Ryöväri! Kristuksen pettäjä Juudas! Voi hyvä Jumala, minkä
tähden olet minua rangaissut lähettämällä mokoman ihmisen niskoilleni?"
Hän levitti lyhyet sormensa hajalleen, kohotti kätensä ylös taivasta
kohti ja huudahti äkkiä korvia särkevällä äänellä: "Jospa minä
noudankin poliisin sinun kimppuusi, senkin räyhääjä!"
"Poliisi! Minunko, tsaarin ja isänmaan uskollisen palvelijan kimppuun
lähetetään poliisi?!" -- kiljui sotamies ja syöksyi nyrkkeineen isännän
niskaan. Tämä peräytyi heti läähättäen sekä yhä edelleen kiihkeästi
kiroillen ja siunaten, muuta hän tuskin saattoikaan tehdä, -- oli kesä
ja tähän vuodenaikaan oli Wolgan seuduilla vaikeata saada käsiin
kunnollista leipojaa.
Tämä näytös uudistui melkein joka päivä. Sotamies joi, pilasi taikinan
ja soitti kaikellaisia marsseja ja valsseja eli "numeroita", kuten hän
itse niitä nimitti; isäntä raivosi ja puri hampaitansa, mutta minun
osakseni tuli kaiken tämän johdosta kahden miehen työ.
Eipä sen vuoksi iloni suinkaan ollut pieni, kun eräänä päivänä sain
kuulla seuraavanlaisen vuoropuhelun isännän ja sotamiehen välillä:
"Nyt, sotamies", sanoi isäntä ilmestyttyään leipomoon tyytyväisenä
loistavanaamaisena ja vahingon ilosta säteilevin silmin -- "no nyt,
sotamies, nosta pilli huulillesi ja puhalla lähtömarssi!"
"Mitä vielä, lörpötyksiä?!" sanoi synkkänä sotamies, joka tapansa
mukaan lojui puolihumalaisena taikinoineen lavitsalla.
"Ole valmis lähtemään retkelle, korpraali", riemuitsi isäntä.
"Mihin retkelle?" kysyi sotamies laskien jalkansa alas lavitsalta pahaa
aavistaen.
"Mihin haluat..."
"Mistä on oikein kysymys!" huusi suutuksissaan sotamies.
"No, asia on yksinkertaisesti sellainen, että sinua minä en enää työhön
halua. Mene ylös, peri maksusi, ja sitten marssi matkalles, mihin ilman
suuntaan haluat!"
Tällainen isännän esiintyminen sai piristymään jonkun verran
sotamiehen, joka oli tottunut luottamaan voimiinsa tuntiessaan hyvin
isännän aseman toivottomuuden: nyt hän äkkiä muisti, kuinka vaikeata
hänen olisi löytää itsellensä työtä huonona ammattilaisena:
"No, sinä varmaankin lasket leikkiä vaan", sanoi hän levottomana
nousten seisalleen.
"Mene tiehesi, mene..."
"Pitääkö minun tosiaankin lähteä?"
"Ala vaan laputtaa."
"Tällaisen kiitoksenko minä siis saan rehellisestä työstäni. Senkin
verenimijä. Nyt kun voimani ovat lopussa, en tietysti enää kelpaa
työhön", ynisi katkerana päätänsä pudistaen sotamies. "Sukkelasti
tehty. Mokomakin hämähäkki!"
"Minäkö hämähäkki", sanoi mestari, jonka veri alkoi kuohua.
"Niin juuri, sinä olet verta imevä hämähäkki, sinä", vakuuttamalla
äänellä vastasi sotamies sekä läksi horjuen kulkemaan ovea kohti.
Isäntä nauroi vahingoniloisena hänen jälkeensä ja hänen pienet silmänsä
säteilivät riemusta.
"Mene vaan. Koetappas nyt pyrkiä jonkun palvelukseen. Koetahan! Minä
olen sinut, ukkokulta, joka paikassa maalannut sellaisin värein, että
ilmaiseksikaan eivät ota vastaan! Ei yhdessäkään paikassa... Olen
pitänyt hellää huolta sinusta, senkin märkäpää mullikka!"
"Oletteko jo saanut uuden leipojan", kysyin isännältä.
"Uuden? Uudeksi on hän vanha. Hän on ollut apurina luonani ennen.
Sellainen kelpo leipoja! Suorastaan kullan arvoinen! On vaan
onnettomuudeksi juoppo hänkin. Mutta hän juo ainoastaan aika-ajoittain.
Kun hän tulee työhön, niin ensiksi hän raataa kuin hevonen kolme --
neljä kuukautta. Unesta, levosta ei hän välitä eikä palkastakaan --
anna sen verran kuin haluat. Raataa ja laulaa! Ja, ystävä hyvä,
tietäisitpä mitenkä hän laulaa. -- Sydän käy raskaaksi häntä
kuunnellessa -- pois täytyy mennä. Laulaa, laulaa jonkun aikaa ja
sitten yltyy äkkiä uudelleen juomaan..."
Mestari huokasi syvään ja heilutti toivottomana kättänsä.
"Kun hän kerran alkaa juoda -- niin silloin et häntä millään enää
pidätä. Hän juo niin kauvan, kunnes sairastuu tahi on puolialaston
köyhyydestä. Silloin hän alkaa hävetä, tahi mitä se lienee, ja hän
katoaa äkkiä näkyvistä aivan kuin paha henki pyhän savun edestä. --
Tuolla hän jo tuleekin. No, jokos nyt olet kokonaan valmis, Sasha?"
"Kyllä", kuului kynnykseltä vastaus syvällä rintaäänellä.
Siellä seisoi ovenpieleen nojaten noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen
kookas, leveäharteinen mies. Vaatteista päättäen oli hän täydellinen
kulkuri ja kasvoiltaan sekä ruumiinmuodoltaan täysiverinen slaavi. Yllä
oli hänellä punainen uskomattoman likainen ja rääsyinen pumpulipaita,
avarat liinahousut ja toisessa jalassa rippeitä entisestä
kummikalossista sekä toisessa saapas, jonka päällysnahka oli aivan
rikkirepeytynyt. Hänen vaaleanpunertavat hiuksensa olivat takkuiset ja
niistä pisti esiin lyhyitä oljenkorsia, papeririekaleita ja pieniä
puupalasia. Samassa kunnossa oli hänen muhkea punertava partansakin,
joka levitetyn viuhkan tavoin peitti hänen rintaansa. Pitkulaisia,
kalpeita ja kulutettuja kasvoja valaisivat suuret vaaleansiniset ja
miettiväiset silmät, jotka ystävällisesti hymyillen tarkastelivat
minua. Myöskin hänen kauniit, vaikka vähän kalpeat huulensa hymyilivät
ruskeiden viiksien alla. Niiden hymyily näytti sanovan:
"Tällainenhan minä olen... älkää minua tuomitko, veljet..."
"Astu sisään Sasha. Tässä on sinun apulaisesi", sanoi isäntä käsiänsä
hykertäen tarkastellessaan uuden leipojan tanakkaa muotoa. Tämä astui
äänettömänä lähemmäksi sekä ojensi minulle jättiläiskätensä; me
tervehdimme toisiamme. Hän istuutui penkille, ojensi jalkansa suoriksi
eteenpäin, tarkasteli niitä ja sanoi isännälle:
"Ostappas minulle, Nikola Nikititsh kaksi paitaa ja päällysnahkaa
jalkineita varten... Ja vähän kangasta lakiksi."
"Kaikki saat, älä hätäile! Lakkeja minulla on. Paidat ja nahat saat
illalla. Tee työtä vaan, niin kauvan kun työ sujuu sinulta. Tiedän
kyllä, mikä sinä olet miehiäsi. En moiti sinua... Konovalovia ei kukaan
loukkaa, sillä hän itsekään ei loukkaa ketään. Ei isäntäkään mikään
peto ole. Olen itse saanut raataa aikoinani ja tiedän, miltä tuntuu,
kun retikka panee veden vuotamaan silmästä... No niin, jääkää herran
huomaan, poikaseni, minun täytyy lähteä..."
Söimme kahden kesken.
Konovalov istui penkillä ja tarkasteli äänettömänä, hymyillen
ympärillensä. Leipomo sijaitsi kellarikerroksessa, sen kolme akkunaa
olivat kadunpinnan alapuolella. Valoa pääsi vähän sisälle ja vähän oli
myöskin ilmaa, mutta sen sijaan oli paljon kosteutta, likaa ja
jauhontomua. Seinien vierustalla sijaitsivat pitkät kaukalot: yhdessä
oli taikinaa, toisessa hapantaikinaa ja kolmas oli tyhjä. Kullekin
kaukalolle lankesi akkunasta himmeä valojuova. Suunnaton uuni valtasi
melkein kolmannen osan leipomosta; sen vieressä likaisella lattialla
oli jauhosäkkejä. Uunissa palavista pitkistä haloista läksi paahtavaa
kuumuutta ja liekki kuvastui leipomon harmaalle seinälle vapisevana ja
horjuvana, aivan kuin olisi se äänettömänä kertonut jotakin.
Kaareva, savun mustaama katto aivan tukahutti painollaan sisälläolevia
ja päivänvalosta, joka sulautui yhteen uuninliekin kanssa, muodostui
epämääräinen silmiä uuvuttava valaistus. Kadulta kuului akkunan lävitse
kumeata kolinaa ja pölyä lensi sisälle. Konovalov tarkasteli kaikkea
tätä, huokasi ja kysyi lopuksi minuun kääntyen ikävystyneellä äänellä:
"Oletko jo kauvankin tehnyt työtä täällä?"
Vastasin hänen kysymykseensä ja senjälkeen olimme vaiti katsellen vaan
silloin tällöin kulman alta toisiamme.
"Mokomakin vankila!" -- huokasi hän. "Mennään pois kadulle, siellä
voimme istua portin vieressä?"
Läksimme ulos portille ja istuuduimme penkille.
"Täällä voi ainakin hengittää. Sellaiseen minä en ainakaan kerralla
totu... en voi. Voin itse päättää, tulen suoraa päätä mereltä... tein
työtä Kaspian merellä, kalastamoissa... ja sellaisilta avaroilta
työmailta ... Bums... tähän luolaan!"
Surumielisesti hymyillen katsahti hän minuun ja vaikeni alkaen
tarkkaavaisesti silmäillä ohikulkijoita ja ohiajajia. Hänen
vaaleansiniset, kirkkaat silmänsä puhuivat elävästi jostakin suuresta
surusta... Ilta teki tuloansa; katu kolisi ja pölysi, ilma tuntui
tukahduttavalta ja synkät varjot lankesivat taloista tielle... Nojaten
selällään seinää vasten istui Konovalov käsivarret ristissä rinnalla ja
hypisteli sormillansa silkkimäisen partansa haivenia. Minä katselin
syrjästä hänen pitkulaisia, kalpeita kasvojansa ja ajattelin: mikähän
ihminen tämäkin lienee? Mutta en voinut saada itseäni puhuttelemaan
häntä; hän oli minun päällysmieheni ja sitä paitsi herätti hän minussa
jonkinlaista kummallista kunnioitusta.
Kolme ohukaista ryppyä uursi hänen otsaansa, aika ajoittain ne
silenivät pois, ja minua kovasti halutti saada tietää, mitä tämä
ihminen oikein ajatteli.
"Ehkä on aika lähteä jo. Täytyy järjestää kolmas taikina. Sinä saat
sekottaa toista sillä aikaa ja sitten alamme laittaa leipiä."
Kun olimme työntäneet leivät uuniin -- istuuduimme sen jälkeen juomaan
teetä. Silloin Konovalov pisti kätensä poveen ja kysyi minulta:
"Osaatko lukea? Kas tässä, lueppas tämä". Hän ojensi minulle likaisen
ja typistyneen paperiarkin.
"Rakas Sasha", aloin minä lukea, "tervehdän ja suutelen sinua tuhat
kertaa. Ikävä ja vaikea on minun elää. En jaksa odottaa sitä päivää,
jolloin saan matkustaa pois kanssasi tahi saan asettua elämään
kanssasi. Kovasti olen kyllästynyt tähän kirottuun elämään, en jaksa
enää, vaikka alussa miellyttikin. Sinä ymmärrät sen asian hyvin ja
minäkin aloin ymmärtää, kun tapasin sinut. Kirjoita minulle, ole niin
hyvä, pian. Niin kovasti ikävöin saada sinulta pikku kirjeen. Sanon
siis näkemiin asti, enkä hyvästi, rakas, parrakas sieluni ystävä. En
sinua mistään nuhtele, vaikka olenkin vähän katkeroittunut sinulle, kun
sinä -- senkin sika -- matkustit tiehesi jättämättä minulle hyvästi.
Kuitenkin sinun puoleltasi en minä ole saanut muuta kuin hyvää
osakseni. Sinä olit ensimäinen sellainen ihminen, ja sitä en minä
unohda. Etkö voisi, Sasha, hommata, että pääsisin pikemmin pois täältä.
Tyttöset täällä puhelivat sinulle, että muka pakenisin luotasi, jos
minut päästettäisiin vapaaksi. Se ei ole totta, se on hävytöntä juorua.
Jos sinä vaan säälit minua, niin saat nähdä, että vapaaksi pääsyni
jälkeen olen oleva uskollinen kuin koira sinulle. Sinun on helppo
vapauttaa minut, minulle se on mahdotonta. Kun olit luonani, itkin minä
sitä, että olen pakotettu tällä tavoin elämään, vaikka sinulle en siitä
mitään puhunut. Näkemiin asti. Oma Kapitolinasi."
Konovalov otti minulta kirjeen ja alkoi sitä miettivänä käännellä
kädessään sivellen samalla kertaa toisella kädellään partaansa.
"Osaatko sinä myöskin kirjoittaa?"
"Osaan."
"Onko sinulla mustetta?"
"On."
"Voitko Kristuksen nimessä, kirjoittaa hänelle kirjeen? Hän luulee
varmaankin minua suureksi lurjukseksi ja ajattelee, että olen unohtanut
hänet. Kirjoita!..."
"Mielelläni. Vaikka heti paikalla... Kuka hän on?"
"Ilotyttö. Voithan itsekin sen nähdä -- puhuuhan hän vapaaksi
päästämisestä. Kysymys on siitä, että minä antaisin poliisille
lupauksen mennä naimisiin hänen kanssansa. Silloin saa hän takaisin
passinsa, ammattikirja otetaan häneltä pois ja hän on vapaa. Ymmärrätkö
nyt?"
Puolen tunnin kuluttua oli liikuttava kirje hänelle valmis.
"No lueppas, mitä siitä tuli", pyysi kärsimättömänä Konovalov.
Kirje oli tällainen:
"Kapa! Sinä et saa luulla minua sellaiseksi, että olisin kokonaan
unohtanut sinut. Ei, minä en ole sinua unohtanut, vaan olen sattunut
juomaan itseni piloille. Nyt olen taasen uudessa paikassa työssä ja
huomenna otan isännältä etukäteen rahoja, lähetän ne Filipolle ja hän
vapauttaa sinut. Matkarahoja saat riittävästi. Tavataan siis kohta. Oma
Aleksanterisi."
"Hm...", sanoi Konovalov päätänsä raapiskellen, "et sinä oikein hyvin
kirjoita. Sinun kirjeessäsi ei ole tarpeeksi sääliä eikä kyyneliä. Ja
pyysinhän minä sinua panettelemaan minua kelpo tavalla, mutta kirjeessä
ei ole sellaista."
"Mutta minkä takia."
"Jotta hän näkisi, että häpeän hänen edessänsä ja ymmärrän, mitä olen
häntä vastaan rikkonut. Ja sinä! Sinä vaan karistelet herneitä --
sellainen on kirjoituksesi. Sinun pitää vuodattaa kyyneleitä!"
Minun täytyi siis vuodattaa kirjeessä kyyneleitä ja sen minä
onnistuinkin tekemään. Konovalov tuli tyytyväiseksi ja asettaen kätensä
olkapäälleni lausui hän sydämellisellä äänellä:
"Kas niin, nyt se on mainio! Kiitoksia! Sinä näyt olevan hyvä poika...
Kyllä me varmaankin tulemme viihtymään hyvin yhdessä."
Sitä en epäillyt ollenkaan ja minä pyysin häntä kertomaan enemmän
Kapitolinasta.
"Kapitolina? Ooh... se tyttönen on vielä täydellinen lapsi. Kauppiaan
tyttö hän oli Wjätkan läänistä... Joutui pois oikealta tolalta...
Vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja lopuksi joutui hän sellaiseen
taloon, sinä ymmärrät kyllä millaiseen. Minä tulin sinne -- katselen,
vallanhan tämä on vielä lapsi! Hyvä Jumala, ajattelin, voiko näin olla?
Ja minä tutustuin häneen. Hän alkaa itkeä. Minä lohduttelen: Ei mitään,
koeta vaan vähän kärsiä vielä. Otan sinut täältä pois -- odotahan vaan!
Ja kaikki oli minulla jo valmiina, rahat ja kaikki. Silloin äkkiä
yllyin juomaan ja vasta Astrakanissa selkisin. Ja sitten jouduin tänne.
Joku oli antanut hänelle tietoja minusta ja hän kirjoitti minulle
Astrakaniin."
"No entäs sinä, aijotko mennä naimisiin hänen kanssansa?" kysyin
häneltä.
"Naimisiin! Mitenkä minä voisin mennä naimisiin! Voiko tällainen
juopporatti kelvata sulhaseksi. Ei, ei! Toisin olen tuuminut. Vapautan
hänet -- ja sen jälkeen saa hän mennä minne haluaa. Hankkii itselleen
paikan ja hänestä tulee ehkä vielä ihminen."
"Mutta hänhän kirjoittaa, että haluaa ruveta sinun kanssasi elämään."
"No, se on vaan hänen hullutuksiaan. Kaikki naisväki on samallaista.
Kyllä minä naiset hyvin tunnen. Olen yhtä ja toista kokenut heidän
kanssansa. Eräskin kauppiaan rouva... rikas! palvelin tallirenkinä
eräässä sirkuksessa ja hän huomasi minut. 'Tule', sanoi, 'kuskiksi
meille!' Minua sirkus siihen aikaan kyllästytti ja minä suostuinkin
lähtemään. No kuinka ollakaan. Hän alkaa mielistellä minua. Usein tuli
luokseni. Heillä oli muhkea talo, hevosia, palvelijoita -- kuin
aateliset elivät. Mies hänellä oli matalanpuoleinen ja lihava, saman
mallinen kuin meidän isäntä, mutta itse oli hän solakka, notkea kuin
kissa sekä tulinen. Kun hän syleili ja suuteli minun huuliani, niin
tuntui aivan kuin hehkuvia hiiliä olisi heitetty sydämeeni. Koko
ruumiini alkoi vavista, ja minua alkoi pelottaa. Hän suutelee, suutelee
minua ja itkee samalla kertaa... Olkapäät vapisevat suonenvedon
tapaisesti. Kysyn häneltä: 'Kuinka on laitasi Veeraseni?' Mutta hän
vastaa vaan: 'Sinä olet suuri lapsi, Sasha. Et ymmärrä mitään.' Mainio
nainen hän oli... Kyllä hän siinä oli oikeassa, että minä en ymmärrä
mitään, itse sen kovin tiedän, että hölmö minä olen. Mitä teen -- sitä
en ymmärrä. Miten elän -- sitä en ajattele!"
Hän vaikeni ja katsahti samalla minuun suuriksi avautunein silmin;
niistä kuvastui jotakin pelon, jotakin kysymyksen ja jotakin levottoman
tuskan tapaista, joka saattoi hänen kauniit kasvonsa entistä
alakuloisemmiksi ja entistä kauniimmiksi.
"No mitenkäs suhteesi kauppiaan rouvaan päättyi?" kysyin häneltä.
"Asia on näetkös sellainen, että minut valtaa aika-ajoittain tuska.
Sellainen tuska, sanon sen sinulle, hyvä veli, että aivan mahdotonta on
elää silloin. Tuntuu aivan kuin olisin ainoa ihminen koko maailmassa,
ei missään elävää olentoa, olen aivan yksin. Kaikki minusta silloin
tuntuu vastenmieliseltä -- kaikki, kaikki. Ja oma itseni käy minulle
taakaksi ja kaikki ihmiset; vaikka kuolisivat joka sorkka -- niin en
ääntäkään päästäisi, en liikuttaisi jäsentäkään! Sairautta se lienee
tällainen minussa. Sen takia minä olen oppinut juomaankin --
aikaisemmin en juonut. No niin, tuska valtasi minut nytkin ja minä
sanoin hänelle, kauppiaan rouvalle näet: 'Veera Mihailovna, päästä
minut menemään, en jaksa enää!' 'Mitä', vastasi hän, 'jokos kyllästyit
minuun.' Ja hän alkoi nauraa, ilkeästi nauraa.
"'Ei suinkaan', sanoin, 'en minä ole sinuun kyllästynyt, mutta
itse en enää käsitä itseäni'. Aluksi hän ei ymmärtänyt minua, alkoi
vaan huutaa ja sättiäkin... Mutta sitten hän ymmärsi. Hänen päänsä
vaipui alas ja hän sanoi: 'No mitäs sitten, mene!' -- ja alkoi itkeä.
Hänen silmänsä olivat niin mustat ja iho tumma; hiukset olivat myöskin
mustat ja kiharat. Hän ei ollut kauppiassukua, vaan hän oli
virkamiessäädystä... Totta tosiaan... Sääli minun oli häntä, ja minä
tunsin vastenmielisyyttä itseäni kohtaan silloin. Minkä tähden olin
antanut perään naiselle? -- En voi selittää, en ymmärrä itse sitä. No,
tietysti oli hänen ikävä mokoman ukkonsa kanssa, joka oli aivan kuin
jauhosäkki... Kauvan hän vaan itki, -- niin oli tottunut minuun.
Minä häntä niin hellästi hyväilin; nostin hänet tavallisesti
käsivarrelleni ja tuudittelin siinä. Hän nukkuu, mutta minä vaan istun
ja katselen häntä. Nukkuessaan ihminen näyttää niin kauniilta, niin
teeskentelemättömältä; hengittää vaan ja hymyilee, siinä kaikki.
Toisinaan taasen, -- silloin kun elettiin kesähuvilassa -- lähdettiin
yhdessä ajelemaan -- ja koko sielullaan hän rakasti. Saavumme jonnekin
metsän nurkkaan, sidomme hevosen kiinni ja itse käymme istumaan
vilpoiselle nurmelle. Hän käskee minun paneutumaan pitkälleen, asettaa
pääni syliinsä ja lukee minulle jotakin kirjaa. Minä kuuntelen,
kuuntelen ja lopuksi nukahdan. Hyviä juttuja hän luki, oikein hyviä. En
koskaan unohda erästä kertomusta kuurosta Gerasimista ja hänen
lempikoirastansa. Hän, mykkä ukko parka, oli kaikkien ahdistama olento,
eikä häntä kukaan muu kuin koiransa rakastanut. Nauravat vaan hänelle
ja hän vaan heti paikalla menee koiransa luo. Se oli niin säälittävä
kertomus, kovin säälittävä! Se oli tapahtunut orjuuden aikana... Rouva
sanookin äkkiä hänelle: 'Mykkä, mene ja hukuta koirasi, se haukkuu niin
kauheasti.' Ja mitäpäs muuta neuvoksi, mykkä teki niin. Otti venheen,
asetti sinne koiransa ja läksi. Kun tätä paikkaa luettiin, niin minä
aina vapisin kovasti. Hyvä Jumala! Tappavat elävältä ihmiseltä hänen
ainoan ilonsa maailmassa! Mitä järkeä, mitä oikeutta siinä on! Ah... Se
oli kummallinen juttu. Mutta ei sillä hyvä, -- juttu oli totta!
Sellaisia ihmisiä on olemassa, joilla koko maailma sisältyy johonkin
yhteen ainoaan seikkaan, -- vaikka nyt esim. koiraan. Miksi juuri
koiraan? Sen vuoksi, että ei ole enää ketään muuta, joka rakastaisi
sellaista ihmistä, mutta koira rakastaa häntä. Aivan rakkautta vailla
oleva ihminen ei voi elää, jotakin hänen täytyy rakastaa, -- sitä
varten hänelle on sielukin annettu... Paljon hän luki minulle
kaikellaisia kertomuksia. Hyvä nainen hän oli... Säälittää häntä nytkin
tällä hetkellä. Jos kohtalo et olisi toisin määrännyt, niin enpä olisi
lähtenyt pois hänen luotansa, ennen kuin hän itse olisi sitä tahtonut
tahi hänen miehensä olisi saanut selvää meidän suhteistamme. Hellä hän
oli... Hellä ennen kaikkea. En tarkoita sitä, että hän lahjoitti
minulle kaikellaisia, ei, hän oli koko sydämestään hellä. Suudelmia ja
kaikkea sellaista piti hänen saada, nainenhan on aina nainen, mutta
sitten valtasi hänet välistä sellainen syvä rauha ja hiljaisuus, että
oikein oli ihmeellistä kuinka hyvä ihminen hän silloin saattoi olla.
Suoraan sydämeen hän silloin katsoi ja hän osasi kertoa kuin äiti.
Sellaisina hetkinä minä olin hänen edessään kuin viisivuotias poika.
Ja kuitenkin jätin hänet. Tuska tuli -- en voinut muuta, jokin vetää
aina minua pois, pois, jonnekin. 'Hyvästi, Veera Mihailovna', sanoin,
'anna anteeksi minulle'. 'Hyvästi, Sasha', vastasi hän. Ja ihmeellinen
olento -- hän paljastaa käsivarteni kyynäspäätä myöten ja puree sitä.
Vähällä olin huutaa tuskasta. Kokonaisen lihapalasen hän sillä tavoin
irroitti. -- Kolme viikkoa sain hoitaa haavaa. Vieläkin on suuri arpi
jälellä."
Hän paljasti jättiläismäisen vankan, valkean käsivartensa ja näytti
minulle hyväntahtoisesti sekä surullisesti hymyillen arpea. Käsivarren
ihossa näkyi selvästi kaksi puolikaarta, joiden kärjet melkein
koskettivat toisiansa. Konovalov katseli niitä ja pudisti hymyillen
päätänsä.
"Ihmeellinen nainen", sanoi hän, "tämän puraisun hän antoi minulle
muistoksi."
Olin jo ennenkin kuullut tämänkaltaisia juttuja. Melkein jokaisella
maankiertäjällä on varastossaan kertomus "kauppiaan vaimosta" tahi
"jalosukuisesta rouvasta", kun he aikovat kertoa seikkailujaan
entisiltä ajoilta. Ja melkein jokaisella näyttää lopuksi tämä
"kauppiaan vaimo" ja "ylhäinen nainen" olevan täydellinen
mielikuvituksen laatima kuva; samoja kertomuksia kerrotaan nim.
loppumattomiin eri muunnoksilla, niin että kertomuksen esineessä
lopuksi yhtyvät yhdessä henkilössä mitä erilaatuisimmat ominaisuudet.
Jos hän esim. tänään on mustasilmäinen, ilkeä ja alakuloinen, niin
saattaa olla melkein varma, että viikon perästä hän on saman miehen
kertomuksen mukaan sinisilmäinen, rakastettava ja iloinen olento.
Kulkuri puhuu hänestä tavallisesti ivallisella ja epäluuloisella
äänenpainolla latelemalla koko joukon pikkupiirteitä, jotka alentavat
häntä miehen silmissä.
Mutta Konovalovin kertomuksessa tuntui olevan totuuden leimaa, siinä
oli minulle tuntemattomia puolia, kuten -- kirjan lukeminen ja "lapsen"
nimitys sellaiselle jättiläiselle kuin Konovalov oli.
Mielikuvituksessani olin näkevinäni solakan naisen, joka lepäsi hänen
käsivarsillaan nojaten päätään hänen leveätä rintaansa vastaan, -- kuva
näytti kauniilta ja minä aloin olla yhä enemmän vakuutettu hänen
kertomuksensa tosiperäisyydestä. Ja kaiken lopuksi oli se alakuloinen
ja pehmeä äänenpaino, jolla hän kertoi muistelmiaan "kauppiaan
rouvasta" -- aivan erikoinen laadultaan. Tosi kulkuri ei koskaan kerro
naisesta eikä mistään muustakaan sellaisella äänellä -- hän tahtoo aina
näyttää, että maan päällä ei ole sellaista asiaa, jota hän ei
uskaltaisi häväistä.
"Minkätähden sinä olet vaiti -- luuletko ehkä, että olen ladellut
valheita sinulle?" kysyi Konovalov ja hänen äänensä kuulosti jostakin
syystä levottomalta. Hän heittäytyi jauhosäkkien päälle makaamaan.
Toisessa kädessä oli hänellä teekuppi ja toisella kädellänsä siveli hän
hitaasti partaansa.
"Ei, kyllä sinun täytyy uskoa minua. Miksikäs minä valehtelisin? Totta
kyllä, hyvä veli, että meidän kaltaiset maankiertäjät ovat hyviä
mestareita kertomaan kaiken maailman juttuja. Ja eihän siinä mitään
ihmettä ole. Ihminen, jolle elämä ei tarjoa mitään hyvää, ei
vahingoittane ketään, jos hän punoo omaksi huviksensa jonkunlaisen
jutun ja alkaakin kertoa sitä tositapauksena. Kertoo ja uskoo itsekin,
että tosiaankin niin tapahtui, uskoo, ja hänen on hyvä olla. Monet
elävät sillä. Eikä sille mitään voi... Mutta minä olen puhunut sinulle
totta, sillä tavoin on tapahtunut, kuin olen kertonut. Oliko minun
kertomuksessani sitten mitään erikoista? Elää nainen ja hänellä on
ikävä olla, mutta ihmiset hänen ympärillänsä ovat kaikki mitättömiä.
Totta kyllä, että minä olin vaan halpa kuski, mutta naiselle se on
samantekevää, sillä kaikkihan, niin hyvin kuskit, herrat kuin
upseeritkin ovat -- miehiä... Hänen edessänsä ovat kaikki sikoja --
kaikki hakevat yhtä ja samaa. Jokainen koettaa saada paljon ja maksaa
vähän. Yksinkertainen ihminen on vielä jonkun verran parempi,
omantunnonmukaisempi. No minä olen kovin yksinkertainen... Naiset
oivaltavat helposti sen puolen minussa... näkevät, että en loukkaa
heitä, s.o. en... mitenkä sen sanoisin... en pilkkaa heitä. Nainen --
kun hän tekee syntiä, niin hän ei mitään niin pelkää kuin että hänelle
salaa nauretaan. He ovat ujoja miehiä kohtaan. Me otamme osamme ja
olemme valmiit vaikka torilla kertomaan urostyöstämme... kas tällä
tavoin, kerskumme: olen vetänyt erästä hölmöä nenästä. Naisilla, veli
hyvä, turmeltuneimmillakin on enemmän häpyä kuin meillä."
Kuuntelin häntä ja ajattelin: Onkohan mahdollista, että tämä mies on
uskollinen itsellensä kertoessaan kaikkea tällaista, joka niin vähän
sopii yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.
Mutta hän jatkoi vaan puhettansa suunnaten miettiväiset lapsellisen
kirkkaat silmänsä minuun ja minä hämmästyin yhä enemmän ja enemmän
häntä kuullessani.
Puut paloivat loppuun uunissa ja kirkkaan hehkuvasta hiilikasasta
lankesi leipomon seinälle rusottava hohde, joka vapisi hiljakseen.
Ikkunasta pilkisti sisälle palanen vaaleansinistä taivasta, jossa näkyi
kaksi tähteä. Toinen niistä, suuri -- loisti kuin jalokivi ja toista,
joka oli aivan edellisen läheisyydessä, tuskin saattoi nähdä.
* * * * *
Kului viikko, Konovalov ja minä olimme hyvät ystävät keskenämme.
"Sinä olet myöskin suora poika! Se on hyvä", puheli hän minulle
hymyillen sekä taputtaen selkääni leveällä kädellänsä.
Hän teki työtänsä taiteilijan tavoin. Kannatti tosiaankin katsella,
kuinka hän käsitteli sadan kilon painoisia taikinamöhkäleitä, vieritti
kokoon niitä ja leipoi niitä taivuttaen ruumistansa taikinan ylitse
sekä upottaen jättiläismäiset käsivartensa kyynärpäätä myöten
kimmoavaan ainejoukkoon, joka aivan voihki hänen kynsissänsä.
Ensialussa nähdessäni kuinka nopeasti hän työnsi uuniin uudet leivät,
joita minä töintuskin ennätin syytää hänen lapiollensa, pelkäsin, että
hän asettaa niitä vahingossa päälletysten, vaan kun hän oli paistanut
kolme uunillista, eikä yksikään sadastakolmestakymmenestä muhkean
punertavasta ja korkeasta leivästä osoittunut vähimmässäkään määrässä
litistyneeksi, niin minä käsitin, että olin joutunut tekemisiin
mestarin kanssa, joka oli taiteilija alallansa. Hän rakasti työntekoa,
se huvitti häntä. Hän kävi surulliseksi, kun uuni paistoi huonosti tahi
kun taikina nousi hitaasti, suuttui ja haukkui isäntää, kun tämä osti
hapantuneita jauhoja, ja oli lapsellisen iloinen sekä tyytyväinen, kun
leivät tulivat ulos uunista samansuuruisina, korkeaksi kohonneina,
tarpeeksi punertavina sekä ohut-, narisevakuorisina. Usein otti hän
laipiolta käsiinsä paraiten onnistuneen leivän ja muutellen sitä
toisesta kädestä toiseen, jotta ei olisi polttanut näppiänsä, sanoi
iloisesti nauraen minulle:
"Katsoppas minkälaisen kaunottaren me olemme yhdessä tehneet..."
Ja minun oli suloista katsella tätä jättiläislasta, joka koko
sielullaan kiintyi työhönsä, niin kuin tuleekin tehdä jokaisen ihmisen
jokaisessa työssä.
Kerran kysyin häneltä:
"Kuuleppa Sasha, kerrotaan, että sinä laulat hyvin."
"Laulan kyllä... Mutta ainoastaan kun sellainen puuska sattuu tulemaan
päälleni -- aika-ajoittain. Kun tuska valtaa minut, niin silloin alan
myös laulaa. Ja jos alan laulaa -- niin tuska alkaa tulla. Parasta on
olla vaiti tästä asiasta. älä siitä puhu minulle, se ärsyttää vaan
minua. Laulatko sinä? Osaat. Voi sinua senkin veitikkaa. Olisit antanut
minun olla rauhassa. Älä vielä rupea laulamaan, odota, kunnes minäkin
alotan -- vihellä vaikka siksi. Sitten alamme yhdessä. Eikös niin?"
Minä tietysti suostuin ja vihelsin silloin, kun teki mieleni laulaa.
Mutta joskus unohdin itseni ja aloin hyräillä taikinaa sekottaessani ja
leipiä pyöriellessäni. Konovalov kuunteli minua, hänen huulensa
alkoivat epämääräisesti liikkua ja jonkun hetken kuluttua muistutti hän
minua lupauksestani. Joskus hän sensijaan äreästi huudahti minulle:
"Lakkaa siinä mölisemästä."
Kerran otin mukaani pienestä kirjavarastostani jonkun kirjasen, ja
asetuin lepohetkellä akkunan ääreen lukemaan.
Konovalov nukkui taikinalavitsalla, mutta kääntämieni kirjanlehtien
synnyttämä suhina hänen korvien juurella aiheutti, että hän aukaisi
silmänsä.
"Mitäs siinä kirjassa sanotaan?"
"Tämä on romaani 'Podliporotsit', jonka eräs Rjeshetnikov on
kirjoittanut."
"Voitko lukea ääneen minulle", pyysi hän.
Ja akkunalaudalla istuen aloin minä lukea. Konovalov nousi istualleen
lavitsalle ja kuunteli nojaten päätänsä polviani vastaan... Välistä
katsahdin häneen kirjan ylitse ja kohtasin hänen suuriksi avautuneet,
syvän jännityksen valtaamat silmänsä -- sitä näkyä en koskaan unohda.
Myöskin hänen suunsa oli puoliksi auki paljastain kaksi riviä tasaisia,
valkeita hampaita. Hänen ylöspäin vetäytyneet kulmakarvansa, syvät
rypyt korkealla otsalla ja kädet, joilla hän piteli polviansa, lyhyesti
sanoen koko hänen liikahtamaton, jännittynyt asentonsa oli omiansa
kiihottamaan minua panemaan parhaimman taitoni liikkeelle ja minä
koetinkin mahdollisimman selvästi ja elävästi lukea synkkää kertomusta
Gysoikasta ja Pilasta.
Lopuksi minä väsyin ja suljin kirjan.
"Onko se lopussa jo", kysyi minulta kuiskaten Konovalov.
"Enemmän kuin puolet on vielä jälellä."
"Luet kai kaikki ääneen."
"Mielelläni, jos se sinua huvittaa."
"Ah!" Hän tarttui käsillään päähänsä ja huojutteli sitä edestakaisin
istuen lavitsalla. Näkyi, että hän tahtoi jotakin sanoa, hän aukaisi
suunsa ja sulki sen taas uudelleen huokaisten kuin pajanpalkeet, ja
jostakin syystä hän sulki silmänsä. En ollut odottanut kirjan tekevän
näin suurta vaikutusta ja minun oli vaikeata ymmärtää hänen kummallista
käytöstänsä.
"Ah, kuinka sinä osaatkin lukea sitä juttua", kuiskasi hän minulle,
"niin erilaisella äänellä. Kaikki ovat aivan ilmieläviä: Aproska!
Pishitt! Pila!... sellaisia hölmöjä. Minun oli vaikea pidättää nauruani
kuunnellessani... Mutta kuinka sitten kävi? Mihinkä he läksivät.
Armollinen, hyvä Jumala, aivan tottahan se on kaikki! Aivanhan ne ovat
oikeita ihmisiä... todellisia talonpoikia! Ilmi elävää on kaikki ääni
ja kasvot... Kuulehan, Maksim! pistetään leivät uuniin ja sitten sinä
luet eteenpäin."
Me panimme leivät uuniin ja valmistimme toisen uunillisen ja minä luin
taasen tunnin ja 40 minuutin ajan kirjaa. Sitten pysähdyttiin -- leivät
täytyi ottaa pois uunista ja toiset panna sijaan. Valmistimme vielä
uuden taikinan -- kaikki tapahtui kuumeentapaisella kiireellä melkein
sanaakaan sanomatta.
Konovalov rypisti vaan kulmakarvojansa ja silloin tällöin antoi jonkun
lyhyen käskyn sekä kiiruhti, kiiruhti...
Aamun tullessa oli kirja lopussa ja minä tunsin kieleni kangistuneen.
Konovalov istui nojaten käsiänsä polvia vasten hajasäärin jauhosäkillä
ja katseli vaieten ihmeellisillä silmillään.
"No oliko kirja hyvä", kysyin häneltä.
Hän nyökytti päätänsä edestakaisin, sulki silmänsä hetkeksi ja lopuksi
alkoi taasen kuiskivalla äänellä puhua:
"Kuka sen oikein on kyhännyt kokoon?" Hänen silmissään oli sanomattoman
ihmettelyn leima ja hänen kasvonsa hehkuivat palavaa tunnetta.
Minä mainitsin uudelleen tekijän nimen.
"No kylläpä hän on ihmeellinen mies, hän. Mistä kummasta hän on
siepannutkaan kaiken tuon. Aivanhan se panee sydämen väräjämään --
sieluakin herkyttää -- niin elävä se on. Mitenkä hänen on käynyt, tuon
kirjoittajan, mitä hän sai työstänsä."
"Mitenkä niin, mitä tarkoitat?"
"No, antoivatko esim. vaikka palkinnon tahi jotakin muuta
senkaltaista?"
"Minkä tähden hänelle olisi pitänyt antaa palkinto?" kysyin häneltä.
"Vieläkö sitä kysyt? Kirja -- onhan se aivan kuin poliisin pöytäkirja.
Heti kun se luetaan... voidaan päättää, millaisia ihmisiä Pila ja
Gysoika ovat. Kaikkien tulee sääli heitä. Pimeätä, syytöntä kansaa he
ovat. Millaista elämää he saavat viettää. No, ja tietysti."
"Mitä sitten?"
Konovalov katsahti hämillään minuun ja sanoi ujosti: "Johonkin
toimenpiteisiin täytynee kaiketi ryhtyä. Ovathan he ihmisiä, täytyyhän
heitä auttaa hädässä."
Vastaukseksi kaikkeen tähän pidin hänelle pitkän luennon. Mutta sillä
ei ollut läheskään sellaista vaikutusta kuuntelijaani kuin olin
odottanut.
Konovalov vaipui mietteisiinsä, taivutti päänsä alas, koko hänen
ruumiinsa alkoi huojua edes takaisin ja lopuksi alkoi hän huokailla
ehkäisemättä sanallakaan puhettani. Minä väsyin lopuksi ja vaikenin.
Konovalov kohotti päätänsä ja katsahti synkkänä minuun. "Eikö hänelle
siis todellakaan annettu mitään?" kysyi hän.
"Kenelle?" tiedustelin unohdettuani kokonaan Rjeshetnikovin.
"Tarkoitan kirjan tekijää". -- Minua kyllästytti koko juttu. En
vastannut hänelle, sillä pelkäsin kiihdyksissäni rupeavani vielä
moittimaan ja halveksimaan kuuntelijakuntaani, joka ei näkynyt omaavan
kutsumusta ratkaista ihmiskunnan "korkeampia" kysymyksiä, vaan näkyi
paljon enemmän olevan huvitettu yhden ainoan ihmisen kohtalosta;
ihmiskunnasta sellaisenaan ei hän välittänyt.
Eikä Konovalov itsekään näkynyt odottavan vastausta, vaan hän otti
kirjan käsiinsä, käänteli sitä varovaisesti, aukaisi sen ja sulki
uudelleen sekä lopuksi pantuaan sen paikalleen huokasi syvään.
"Kuinka sanomattoman viisasta tämä kaikki on! Armollinen Jumala!" puhui
hän puoliääneensä. "Ihminen kirjoitti kirjan... siinä on vaan paperia
ja mustia merkkejä ... ei mitään sen enempää. Kirjoitti ja...kuoliko
hän myöskin?"
"Kuoli", vastasin hänelle.
"Niin, hän kuoli, mutta kirja jäi jälelle ja sitä luetaan. Ihminen
katselee sitä silmillä ja lausuu eri sanoja. Ja sinä kuuntelet,
ymmärrät, että maailmassa eli ihmisiä -- Pila -- Gysoika ja Aproska. Ja
sinua säälittävät ihmiset, vaikka et ole heitä koskaan nähnytkään ja he
eivät merkitse sinulle mitään! Kaduilla ehkä kulkee ohitsesi
kymmenittäin heidän kaltaisiansa aivan ilmielävinä, sinä näet heidät,
etkä kuitenkaan tiedä heistä mitään... et välitä heistä hituistakaan...
he vaan kulkevat ohitsesi, siinä kaikki. Mutta kirjassa heitä ei ole
ollenkaan, ja kuitenkin sinä säälit heitä niin kovasti, että sydäntäsi
oikein ahdistaa. Mitenkä tätä voi ymmärtää? Ja tekijäkin sai kuolla
ilman muuta, palkinnotta? Eikä hänellä ollut mitään?"
Minä suutuin ja aloin kertoa hänelle, millaisia palkintoja kirjailijat
tavallisesti saavat.
Konovalov kuunteli ja katseli pelästynein ilmein minua, hänen huulensa
vapisivat.
"Onpa sekin järjestystä", sanoi hän huohottavin rinnoin ja viiksiänsä
purren. Ja hänen päänsä vaipui synkkänä alas.
Silloin minä aloin kertoa, minkälainen turmiollinen merkitys kapakoilla
on venäläisten kirjailijoiden elämässä. Kerroin hänelle niistä monista
suurista, syvämietteisistä miehistä, joilta viina vei hengen, viina,
joka oli heidän ainoa lohduttajansa vaivaloisella elämän tiellä.
"Voivatko tosiaankin sellaisetkin ihmiset juoda?" kysyi hiljaa
kuiskaten minulta Konovalov. Hänen suuriksi avautuneissa silmissään
loisti epäilyä minua kohtaan, samalla kun hän näytti pelkäävän,
säälivän näitä ihmisiä. "Juovat! Mitenkä, senjälkeenkö he alkavat
juoda, kun ovat kirjoittaneet kirjansa?"
Tällainen kysymys ei mielestäni ollut oikein paikallaan tässä
yhteydessä, enkä siihen vastannut.
"Tietysti jälestäpäin", päätti Konovalov itse. "Ihmiset elävät ja
katselevat elämää, imevät itseensä toisten ihmisten elämäntuskaa.
Heillä täytyy olla aivan erikoiset silmät. Samoin sydän. Katselevat
tarpeeksensa elämää ja alkavat tuntea tuskaa. Ja valavat tuskansa
kirjaansa. Mutta eihän se vielä auta, sillä kun sydän kerran on saatu
liikutetuksi, niin et tulellakaan enää hävitä pois siitä tuskaa...
Ainoaksi keinoksi jää valella sitä viinalla. Ja niin he alkavat juoda.
Eikö asia ole sillä tavoin."
Minä myönsin, että niin on, ja tämä näytti ikään kuin rohkaisevan
häntä.
"No, oikeastaan pitäisi heitä kaikesta tästä palkita", jatkoi Konovalov
kuvaustaan kirjailijan sielunelämästä. "Eikö totta? Sen takia että he
ymmärtävät enemmän kuin toiset ja voivat osoittaa erilaisia
epäjärjestyksiä. Esimerkiksi mitä olen minä? Ryysymekko kulkuri...
juopporatti ja häviölle joutunut ihminen. Ei minulla ole minkäänlaista
syytä elää. Jos asiaa oikein ajattelee, niin miksi minä oikeastaan
elän, kenelle minä olen tarpeellinen. Ei minulla ole omaa kotinurkkaa,
ei vaimoa, ei lapsia... eikä minun tee mielikään omistaa kaikkea
sellaista. Elän vaan ja tuskailen. Minkä takia? En tiedä. Sisäistä
tienviittaajaa minulla ei ole... ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Mitenkä
sen sinulle selittäisin. Tuollaista kipinää tahi... sanoisinko voimaa
ei ole sielussani. Eli lyhyesti sanoen, minulla ei ole sielussani yhtä
asiaa -- siinä koko juttu. Ymmärsitkö nyt? Ja nyt minä elän, haen
tuota, ja tuskailen sen takia, mutta mitä se on -- sitä minä en
tiedä..."
"Minkä takia sinä sillä tavoin puhut?" kysyin häneltä.
Pidellen päätänsä käsien varassa katseli hän minua ja hänen kasvonsa
olivat hyvin jännittyneet aivojen työskentelyn johdosta sanoja
hakiessa.
"Minkä takia? No... sen takia, että kaikki on niin nurinpäin
maailmassa. Se tahtoo sanoa... minä elän nyt esimerkiksi tässä, enkä
tiedä mitä tehdä... mihinkään en osaa ryhtyä... sellainen elämä on
nurinkurista."
"No entäs sitten?" -- kysyin häneltä koettaessani saada selville
minulle hämärää, hänen ja kirjailijan elämän välistä yhteyttä. --
"Sitten? En minä osaa sitä sinulle selvittää... Ajattelen näet tällä
tavoin: Jos joku kirjailija näkisi minut, niin voisikohan hän selittää
minulle elämäni, mitä luulet?"
Ajattelin, että itsekin voisin selittää hänelle hänen elämänsä ja
ryhdyin hetipaikalla tähän mielestäni niin helppoon ja selvään
tehtävään. Aloin puhua hänelle erilaisista olosuhteista, joissa ihminen
saattaa syntyä, eri piireistä, mihin hän voi joutua elämään, tasa-arvon
puutteesta, ihmisistä, jotka joutuvat elämän uhreiksi ja ihmisistä,
jotka hallitsevat elämää.
Konovalov kuunteli tarkkaavaisesti. Hän istui minun vastassani pää
käden varassa, ohuet pilvet himmensivät alinomaan hänen suuria,
syvämietteisiä vaaleansinisiä silmiänsä ja hän näytti olevan niin
suuressa jännityksessä minua kuunnellessaan, että tuskin uskalsi
hengittää.
Tämä kaikki oli hyvin imartelevaa minulle. Ja minä kuvasin suurella
lämmöllä hänelle elämäänsä ja osoitin, että syy siihen, että hän on
sellainen kuin on, ei ole hänessä itsessään. Hän on olosuhteiden
surkuteltava uhri, olento, joka luonnon kannalta katsoen on täysin
tasa-arvoinen muiden kanssa, mutta jonka kauvan jatkuneet
historialliset väärinkäytöt ovat alentaneet yhteiskunnallisen nollan
tasolle. Päätin puheeni sanomalla vielä kerran:
"Ei sinun tarvitse ollenkaan syyttää itseäsi. Sinulle on tehty
vääryyttä..."
Hän oli vaiti kääntämättä pois katsettansa minusta; minä näin, kuinka
hänen silmiinsä ilmestyi hyväntahtoinen, valoisa hymyily ja minä odotin
levottomana, mitä hän tulisi vastaamaan puheeseeni. Hymyily siirtyi
silmistä myös hänen huulillensa. Lopuksi alkoi hän herttaisesti nauraa
ja siirtyen pehmein naisellisin liikkein luokseni sekä asettaen kätensä
ololleni lausui hän:
"Kuinka helposti sinä, hyvä veli, kerrot kaikkea tuota. Mistä sinä vaan
olet oppinut tuntemaan kaikki nuo asiat? Kirjoistako kaikki olet
oppinut? Paljon olet varmaankin niitä lukenut, kuten näkyy. Ah, jospa
minäkin voisin lukea niin paljon kirjoja! Sinä puhut kaikesta niin
suurella myötätunnolla, liikuttavasti. Ensi kerran olen sellaista
kuullut. Ihmeellistä! Kaikki ihmiset syyttävät toisiansa
onnettomuudestansa, mutta sinä syytät koko elämää, koko järjestelmää.
Sinun mielestäsi ei ihminen itse ole syypää mihinkään, vaan on hän jo
syntymästään määrätty maankiertäjäksi -- ja sen vuoksi on hän
maankiertäjä. Ja ihmeellistä on se, mitä sinä puhut vangeista: he
varastavat sen takia, että ei ole työtä, mutta syödä täytyy... Kuinka
myötätuntoisesti sinä kaikki selität! Kun oikein ajattelen, niin on
sinulla hyvä, mutta heikko sydän..."
"Odotappas" -- sanoin -- "oletkos samaa mieltä kuin minäkin. Olenko
puhunut totta?"
"Itse sen parhaiten tiedät, tottako vain valetta... olethan
lukutaitoinen. Asia on, jos toisten mukaan päättää, sillä tavoin
oikein. Mutta sikäli kuin minä voin ajatella, niin..."
"Niin mitä?"
"No, minuun nähden on asia aivan toisellainen. Kuka siihen on syypää,
että minä juon? Pavelka, minun veljeni, ei juo -- ja hänellä on
Permissä oma leipomonsa. Ja vaikka minä en tee huonommin työtä kuin hän
-- niin kuitenkin olen kulkuri ja juoppo, parempaa nimeä ja osaa
minulla ei ole. Olemmehan kuitenkin saman äidin lapsia. Hän on vielä
minua nuorempi. Näkyy, että minussa itsessäni on jotakin epäkunnossa...
Minä en ole oikein syntynyt maailmaan sellaisena kuin ihmisen pitää
syntyä. Sinä puhut itse, että kaikki ihmiset ovat samallaisia:
syntyvät, elävät niin kauvan kun ikää riittää ja kuolevat! Mutta minä
olen toista maata... Enkä minä yksin -- on monta minun kaltaistani.
Kummallisia ihmisiä meistä tulee... emme sovellu mihinkään
järjestelmään, Meitä varten täytyy olla erikoiset mitat... erikoiset
lait... hyvin ankarat lait... jotta tulisimme poisjuurituiksi elämästä!
Sillä minkäänlaista hyötyä meistä ei ole, mutta paikkamme mekin täällä
otamme ja toisten tiellä seisomme. Kuka on syypää meidän elämäämme.
Itse me olemme syynä omaan elämäämme. Sen vuoksi ei meillä ole elämän
halua eikä meillä ole tunteita itseämme kohtaan..."
Tällainen aivan odottamaton todistelmieni kumoaminen aivan järkytti
minua. Hän -- tuo jättiläisolento lapsellisen kirkkaine silmineen
asetti itsensä aivan levollisesti elämän ulkopuolelle kuuluvaksi --
niiden tarpeettomien olentojen joukkoon, jotka pitää hävittää pois maan
päältä. Ja kaiken tämän sanoi hän hiljaa, surullisesti hymyillen, sekä
lempeällä yksinkertaisuudella, joka saattoi aivan pääni pyörälle: en
koskaan ennen ollut kuullut yhdenkään toisen kulkurin niin
vilpittömällä tavalla kieltävän omaa itseänsä -- hehän ovat
tavallisesti sellaista väkeä, joka irrottaessaan itsensä kaikista
yhteiskunnan asettamista siteistä samalla kertaa vihaa kaikkea, on aina
valmis ivalla ja epäluulolla kohtelemaan kaikkea. Olen tavannut
ihmisiä, jotta ovat syyttäneet kaikkia muita paitsi itseänsä, jotka
aina asettivat itsensä kaikesta väittelystä erilleen ja kumosivat
alinomaan painavimmatkin heitä vastaan lausutut todistelut sekä
syyttivät onnettomuuksistaan ikuisesti vaikenevaa kohtaloa ja ihmisten
ilkeyttä... Mutta Konovalov syytti vaan itseänsä elämänsä kurjuudesta
ja mitä enemmän minä koetin todistaa hänelle, että hän oli ainoastaan
"ympäristön" ja "olosuhteiden" muodostama uhri, sitä itsepäisemmin hän
vaan koetti saada minut vakuutetuksi siitä, että hän itse oli syypää
surulliseen kohtaloonsa. Tämä oli hyvin alkuperäistä, mutta se suututti
minua. Hän näytti vaan nauttivan siitä, että sai ruoskia itseänsä ja
hänen silmänsä oikein säteilivät tyytyväisyydestä, kun hän kaikuvalla
barytoni-äänellänsä huusi minulle:
"Jokainen ihminen on oman onnensa seppä, eikä kukaan ole syypää
siihen, että minä olen kelvoton nahjus!"
Jos joku sivistynyt ihminen olisi lausunut nämät sanat, niin minä en
olisi liikoja hämmästynyt, sillä sellaisen ihmisen monimutkaisessa ja
usein vähän sekottuneessa sielunjärjestelmässä saattaa aina olla
kaikellaisia kipuja ja haavoja. Mutta kuulta sellaista kulkurin
huulilta, -- niin sivistyneeltä kuin hän ehkä saattaa näyttääkin niiden
rappiolle joutuneiden, nälkäisten, katkeroittuneiden puoli-ihmisten
joukossa, jotka asustavat kaupunkien rikospesissä; kulkurin suun
lausumana nämä sanat tekivät ihmeellisen vaikutuksen. Täytyikö minun
siis todellakin päättää, että Konovalov oli aivan erikoista maata,
vaikka sitä en halunnut tehdä, koska se olisi ollut ristiriidassa minun
hyvien katsantokantojeni kanssa.
Päältäpäin katsoen oli Konovalov yksityiskohtia myöten täydellisen
kulkurin perikuva. Mutta mitä enemmän minä häntä tarkastelin, sitä
enemmän aloin tulla vakuutetuksi siitä, että olin joutunut tekemisiin
erikoisen muunnoksen kanssa, joka uhkasi panna ylösalaisin kaikki minun
tähänastiset käsitykseni ihmisistä. Niin, hän oli yksi sen suuren
sukukunnan jäsenistä, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota sen vuoksi,
että siitä ei tähän saakka ole ollenkaan välitetty, vaikka se jo
muodostaa suuren ihmisjoukon, jossa on voimakkailla pyyteillä
varustettuja, janoavia, nälkää näkeviä, suuresti katkeroittuneita ja
usein sangen viisaita olentoja.
Meidän riitamme yltyi yltymistään. "Mutta odotahan", huusin minä,
"miten ihminen voi pysyä pystyssä, jos mustat voimat uhkaavat häntä
joka taholta?"
"Hänen pitää sitä lujemmin ponnistaa vastaan", lausui vastaväittäjäni
kiihtymyksestä säteilevin silmin.
"Mihinkä hän voisi nojautua ponnistaessaan?"
"Hänen täytyy löytää oma tukikohtansa ja ponnistaa."
"No miksi sinä et ponnista sitten?"