Neekeri Karefinotu lausuu aivan hämmästyttävän mietteen.
Talvikausi, perin ankara näillä leveysasteilla, oli vihdoin tullut.
Ensimmäisiä pakkasia alkoi jo tuntua, ja täytyi otaksua säiden
muuttuvan tavattoman kolkoiksi. Godfrey oli siis syystä hyvillään, että
oli laittanut tulisijan asunnon sisään. Sanomattakin on selvää, että
paaluaita oli tehty valmiiksi ja että vankka portti nyttemmin sulki
siten eristetyn tarhan.
Lähinnä seuraavien kuuden viikon aikana eli puoliväliin joulukuuta oli
kovin myrskyisiä päiviä, jolloin ei ollut mahdollista lähteä ulkosalle.
Ensiksikin tuiskahti hirveitä tuulenpuuskia. Ne horjuttivat metsikön
mammutpetäjiä tyveen asti ja peittivät maan taittuneilla oksilla, joita
kerättiin runsas varasto polttopuiksi.
Willin puun asukkaat pukeutuivat silloin mahdollisimman lämpimästi.
Matkalaukusta tavattuja villavaatteita käytettiin niillä retkeilyillä,
jotka muonitusta varten olivat välttämättömät. Mutta sää kävi niin
kurjaksi, että oli pakko pysyä pirtissä.
Kaikki metsästys kävi mahdottomaksi, ja lunta tuiskutti pian niin
kosolta, että Godfrey olisi voinut luulla olevansa Jäämeren
epäystävällisillä rannoilla.
Tiedetäänhän, että pohjatuulten mitään ehkäisevää estettä kohtaamatta
pieksemä Pohjois-Amerikka on maapallon kylmimpiä seutuja. Talvea jatkuu
siellä yli huhtikuun puolivälin. Sitä vastaan kamppaillakseen täytyy
ryhtyä erikoisiin varokeinoihin. Tämä sai ajattelemaan, että Phinan
saari sijaitsi paljon korkeammalla leveysasteella kuin Godfrey oli
otaksunut.
Senvuoksi oli välttämätöntä laittaa Willin puun sisusta niin mukavaksi
kuin mahdollista. Mutta kauheasti saatiin kärsiä pakkasesta ja
kylmästä. Muonatarpeet olivat, sen pahempi, riittämättömät, säilytetty
kilpikonnanliha hupeni vähitellen. Monta kertaa täytyi uhrata jokunen
pää karjasta, joku lammas, porsaskaniini tai vuohi, joiden lukumäärä
niiden saarelle saavuttua oli vain vähän lisääntynyt.
Mitä surullisia mietteitä toivatkaan nämä uudet koettelemukset Godfreyn
mieleen!
Tapahtuipa vielä, että ankara kuume lannisti hänet pariksi viikoksi.
Ilman pientä kotiapteekkia, joka sisälsi hänen hoitoonsa tarpeellisia
rohtoja, hän ehkä ei olisi vironnutkaan. Tartelett muuten ei juuri
kyennyt antamaan hänelle tämän ankaran taudin aikana tarpeellista apua.
Karefinotua hänen oli toipumisestaan etupäässä kiitettävä.
Mutta mitä muistoja ja mitä kaipuuta! Eikä hän voinut syyttää ketään
muuta kuin itseänsä tilasta, jonka loppuakaan hän ei enää nähnyt! Monet
monituiset kerrat hän houraillessaan kutsui Phinaa, jota ei enää
koskaan luullut näkevänsä, Will-enoansa, josta luuli olevansa iäksi
eroitettu! Ah, kylläpä hän nyt tinki tuosta Robinsonien elämästä, jonka
hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli maalannut niin ihanteelliseksi!
Nyt hän näki kamppailevansa ankaran todellisuuden kanssa! Hän ei enää
voinut edes toivoa, että koskaan pääsisi kotilieden ääreen!
Näin kului tämä surullinen joulukuu, jonka lopulla Godfrey alkoi saada
hiukan voimia takaisin.
Mitä Tartelettiin tulee, oli hänelle tosin erityisenä armona suotu,
että hän aina oli terve. Mutta mitä lakkaamattomia valituksia, mitä
loppumattomia jeremiaadeja! Kuten Kalypson luola Odysseuksen lähdettyä,
ei Willin puukaan "enää kajahdellut hänen laulustaan" -- nimittäin
pienen viulurämän pakkasenkangistamain kielien sävelistä!
On vielä mainittava, että Godfreyn raskaimpia huolia oli, paitsi
vaarallisten eläinten ilmestymisen pelkoa, myöskin pelko siitä, että
villit monilukuisina saapuisivat uudestaan Phinan saarelle, jonka asema
oli niille tunnettu. Sellaista hyökkäystä vastaan olisi paaluaitaus
ollut varsin riittämätön suojavarustus.
Kun kaikkea tarkoin mietti, näytti mammutpetäjän korkeiden oksien
tarjoama turvapaikka vieläkin varmemmalta, ja sinne pääsyä ryhdyttiin
tekemään helpommaksi. Aina olisi helppo puolustaa ahdasta aukkoa, jonka
läpi oli tunkeuduttava tyvirungon huipulle päästäkseen.
Karefinotun avulla Godfreyn onnistuikin laittaa säännöllisten
välimatkojen päähän jalan vastineita seinästä toiseen ikäänkuin
tikapuiden askelmia, jotka kiinnitettiin pitkällä kasviköydellä ja
joita pitkin saattoi nopeammin nousta sisätorvea ylös.
"Kah", virkkoi Godfrey hymyillen, kun tämä työ oli päättynyt, "nyt on
meillä talvimaja alhaalla ja kesähuvila ylhäällä!"
"Minä asuisin mieluummin kellarissa, kunhan se vain olisi
Montgomery-kadun varrella!" vastasi Tartelett.
Saapui joulu -- tuo kaikkialla Pohjois-Amerikassa niin juhlittu
_christmas!_ Sitten tuli uudenvuoden päivä monine lapsuudenmuistoineen,
joka sateisena, lumisena, kylmänä ja synkkänä aloitti uuden vuosiluvun
mitä kaameimmin entein!
Nyt oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun _Dreamin_ haaksirikkoiset
viimeksi olivat olleet yhteydessä muun maailman kanssa.
Vuoden alku ei ollut onnellisimpia. Se sai ajattelemaan, että Godfrey
tovereineen joutuisi vielä julmempia koettelemuksia kestämään.
Lumipyryä kesti aina tammikuun 18 päivään asti. Täytyi antaa karjan
käydä laitumella ulkona, jotta se voisi hankkia ravinnokseen mitä
löytäisi.
Päivän lopulla verhosi koko saaren kovin kostea ja kylmä yö, ja
mammutpetäjäin alusta vaipui sysimustaan pimeyteen.
Vuoteillaan mammutpuun sisustassa loikovat Godfrey ja Karefinotu
yrittivät turhaan nukkua. Pihkasoihdun epävarmassa valossa Godfrey
selaili raamattua.
Kellon kymmenettä käydessä kuului etäistä melua, joka vähitellen läheni
ja tuntui tulevan saaren pohjoisosasta.
Siitä ei voinut erehtyä. Petoeläimet siellä kiertelivät ympäristöllä
ja, mikä vielä kamalampaa, tiikerin ja hyenan ulvonta yhtyi tällä
kertaa pantterin ja leijonan karjunnan kanssa hirvittäväksi
konsertiksi.
Godfrey, Tartelett ja neekeri olivat äkkiä nousseet sanomattoman kauhun
vallassa. Jos Karefinotu tämän selittämättömän petojen hyökkäyksen
uhatessa säikähtyi yhtä paljon kuin toisetkin, täytyy sen lisäksi
myöntää, että hänen hämmästyksensä oli ainakin yhtä suuri kuin hänen
pelkonsakin.
Kahden kamalan tunnin kuluessa kaikki kolme heristivät korviansa.
Ajoittain kajahti ulvonta varsin läheltä, sitten äkkiä lakatakseen,
ikäänkuin vaaniskeleva petolauma samoilemaansa seutua tuntematta
harhailisi umpimähkään. Kenties silloin Willin puukin säilyisi
hyökkäykseltä!
-- Vähätpä siitä apua! -- ajatteli Godfrey. -- Jollei meidän onnistu
hävittää noita eläimiä sukupuuttoon, niin ei ole enää mitään turvaa
saarellamme!
Vähän jälkeen keskiyön alkoivat karjumiset kajahdella entistä
voimakkaampina ja lyhyemmän matkan päästä. Oli mahdotonta epäillä, että
ulvova joukko lähestyi Willin puuta.
Niin, se oli liiankin varmaa! Mutta mistä nuo pedot sitten oikeastaan
olivat tulleet? Eivät ne olleet voineet aivan äskettäin nousta maihin
Phinan saarelle! Niiden oli täytynyt siis olla siellä ennen Godfreyn
tuloa! Mutta miten sitten koko tuo lauma oli voinut niin hyvin lymytä,
että hän eräretkillään enempää kuin samoiluillaan keskimetsissä ja
saaren uloimmilla eteläisillä rannikoilla ei ollut koskaan tavannut
niistä jälkeäkään! Missä oli se salaperäinen luola, joka oli oksentanut
kidastaan nuo leijonat, pantterit ja tiikerit? Eikö tämä kaikkien
tähänastisten selittämättömien seikkojen joukossa ollut
selittämättömin?
Karefinotu ei voinut uskoa korviansa. Kuten sanottu, oli juuri hänen
kummastuksensa kaikkein suurin. Willin puun sisustaa valaisevan liekin
hohteessa olisi hänen mustalla naamallaan voinut havaita mitä
omituisimpia irvistyksiä.
Tartelett puolestaan voihki, valitti ja nurisi loukossaan. Hän tahtoi
kysellä Godfreyltä tätä kaikkea; mutta nuori mies ei voinut hänelle
vastata eikä ollut sillä tuulellakaan. Hän aavisti ääretöntä vaaraa,
mietti keinoja sen välttämiseksi. Kerran, pari hän Karefinotun kanssa
etääntyi aitauksen keskelle. He tahtoivat tarkastaa, oliko tarhan
portti sisäpuolelta vankasti suljettuna.
Yhtäkkiä syöksyi eläinjoukko lumivyöryn tapaan Willin puuta kohti.
Se oli vasta vain vuohi-, lammas- ja kaniinilauma. Säikähtyneinä
kuulemastaan petoeläinten mölystä ja vainuten niiden lähenemisen nämä
elukat olivat paenneet kuin hullut laitumelta ja saapuivat etsimään
suojaa paalutuksen takaa. "Niille täytyy avata!" sanoi Godfrey.
Karefinotu nyökkäsi. Hänen ei tarvinnut puhua samaa kieltä kuin Godfrey
lausuakseen ajatuksensa.
Portti avattiin, ja koko säikähtynyt lauma syöksyi aitaukseen.
Mutta sillä hetkellä välähti avatun aukon läpi kiiluvia silmiä tuosta
pimennosta, jonka mammutpetäjäin muodostama katto teki vielä
synkemmäksi. Ei ollut enää aikaa tarhan sulkemiseen! Tarttua Godfreyn
niskaan, laahata hänet vastoin tahtoansa mukaansa ja työntää kammioon,
jonka oven hän rajusti sulki -- tuon kaiken teki Karefinotu
salamannopeasti.
Uudet karjahdukset ilmaisivat, että kolme tai neljä petoa oli
tunkeutunut aitauksen sisäpuolelle.
Silloin sekaantui näihin kauheihin karjahduksiin moniäänistä
säikähdyksen määkinää ja mörinää. Kotieläinten lauma oli kuin satimeen
ajettuna jäänyt hyökkääjäin kynsien raadeltavaksi.
Godfrey ja Karefinotu, jotka olivat kavunneet mammutpetäjän kuoreen
puhkaistuihin ikkunoihin, koettivat nähdä, mitä pimeässä tapahtui.
Kaiketikin olivat pedot -- tiikerit tai leijonat, pantterit tai
hyeenat, sitä ei vielä voinut tietää -- karanneet karjan kimppuun ja
alkaneet teurastuksensa.
Sillä hetkellä tarttui Tartelett, sokean pelon vallassa ja kauhusta
suunniltaan yhteen pyssyistä, tahtoen umpimähkään ampua toisen ikkunan
aukosta!
Godfrey pidätti häntä.
"Ei!" kielsi hän. "Tässä pimeydessä on perin vähän mahdollisuutta, että
luodit osuvat. Emme saa turhaan tuhlata ampumavaroja. Odottakaamme
aamua!"
Hän oli oikeassa. Luodit olisivat yhtä hyvin voineet osua kotieläimiin
kuin villipetoihin -- vieläpä varmemminkin, koska edellisiä oli
runsaammin. Niiden pelastaminen oli nyt mahdotonta. Kun ne olivat
uhratut, niin kenties kylläiset pedot olisivat ennen päivännousua
lähteneet tarhasta. Sitten olisi aikaa miettiä, kuinka tulisi menetellä
puolustautuakseen uutta hyökkäystä vastaan.
Parempi oli myöskin, että tänä kovin pimeänä yönä mahdollisuuden mukaan
salattaisiin pedoilta ihmisolentojen läsnäolo, koska ne ehkä olisivat
pitäneet ihmisenlihaa parempana. Siten ehkä vältettäisiin suoranainen
hyökkäys Willin puuta vastaan.
Koska Tartelett ei kyennyt ymmärtämään tämänlaatuista perustelua
enempää kuin mitään muunlaistakaan, tyytyi Godfrey sieppaamaan häneltä
aseen pois. Opettaja heittäysi silloin vuoteelleen noituen matkoja ja
matkustajia, riiviöitä, jotka eivät ymmärrä rauhallisesti pysyä
kotilieden ääressä!
Hänen kaksi toveriansa oli jälleen noussut ikkunoihin tähystämään.
Siellä he havaitsivat, voimatta mennä väliin, pimennossa tapahtuvan
kauhean verilöylyn. Lampaiden ja vuohien määkinä hiljentyi vähitellen,
joko sitten ne kaikki olivat surmatut tai suurin osa päässyt pakenemaan
ulos, jossa niitä odotti yhtä varma kuolema. Se olisi pienelle
siirtolalle arvaamaton menetys; mutta Godfrey ei enää joutanut
tulevaisuutta ajattelemaan. Nykyhetki oli kyllin vavistuttava
kiinnittääkseen kaiken hänen huomionsa. Ei voinut mitään tehdä, mitään
yrittää tämän tihutyön ehkäisemiseksi.
Kello oli varmaankin noin yksi yöllä, kun kiljunta hetkiseksi taukosi.
Godfrey ja Karefinotu tähystivät yhä: heistä näytti kuin olisi isoja
varjoja vielä hiiviskellyt aitauksessa, samalla kun uusi askelten
töminä kuului heidän korviinsa. Kaiketi olivat jotkut myöhästyneet
petoeläimet ilmaan nousevan verenhajun vietteleminä vainunneet
erikoisia huuruja Willin puun ympäriltä. Ne kuljeksivat edestakaisin
kiertäen puuta ja päästäen käheitä vihaisia mörähdyksiä. Muutamat
näistä varjoista hypiskelivät maassa kuin jättiläiskissat. Teurastettu
lauma ei ollut riittänyt tyydyttämään niiden raivoa.
Ei Godfrey eivätkä hänen toverinsa hievahtaneet. Jos he pysyisivät
aivan liikkumatta, niin ehkä voisivat välttää suoranaisen hyökkäyksen.
Onneton laukaus ilmaisi pian heidän läsnäolonsa ja saattoi heidät mitä
suurimmille vaaroille alttiiksi.
Todellisen mielenhairahduksen vallassa oli Tartelett noussut. Hän oli
siepannut revolverin ja, ennenkuin Godfrey tai Karefinotu tällä kertaa
ehti häntä siitä estää, oli hän, tietämättä mitä teki, luullen ehkä
näkevänsä tiikerin kohoavan pystyyn edessään, laukaissut...! Luoti oli
lävistänyt Willin puun oven.
"Onneton!" huudahti Godfrey hyökäten Tartelettin kimppuun, jolta
neekeri riuhtaisi aseen.
Se oli liian myöhäistä. Kun hälytys oli annettu, kajahti karjunta
entistä hurjempana oven ulkopuolelta. Kuultiin hirveiden kynsien
raapivan mammutpuun kuorta. Kauheat sysäykset horjuttivat ovea, joka
oli liian heikko tätä ryntäystä kestääkseen.
"Puolustautukaamme", huusi Godfrey.
Ja pyssy kädessä, patruunakotelo vyöllään, hän asettui jälleen toisen
ikkunan luo.
Hänen suureksi kummastuksekseen oli Karefinotu tehnyt samoin! Niin,
tarttuen toiseen pyssyyn -- aseeseen, jota hän ei siihen asti
kuitenkaan ollut koskaan käsitellyt -- neekeri täytti taskunsa
ammuksilla ja asettui toisen ikkunan pieleen.
Silloin alkoivat laukaukset kajahdella näistä ampumarei'istä. Niiden
leimausten valossa Godfrey saattoi puoleltaan ja Karefinotu toiselta
nähdä, millaisten vihollisten kanssa he olivat tekemisissä.
Siellä aitauksessa, raoista ulvoen, möristen pamausten ärsyttäminä,
kieriskellen luotien haavoittamina, jotka muutamiin osuivat, hyppeli
leijonia, tiikerejä, hyeenoja, panttereita -- vähintäänkin
kaksikymmentä raivokasta eläintä! Niiden kauaksi kaikuvan mölyn
vaikutuksesta riensi kai toisia petoja paikalle. Saattoikin jo kuulla
etäisempiä ulvahduksia, jotka lähenivät Willin puun ympäristöä. Tuntui
siltä kuin kokonainen petoeläinten näyttely olisi äkkiä tyhjennetty
saarelle!
Tällä välin Godfrey ja Karefinotu, välittämättä Tartelettista, josta ei
voinut olla heille mitään hyötyä, säilyttivät kylmäverisyytensä ja
koettivat tähdätä varmasti. Tahtomatta tuhlata turhaan ainoatakaan
panosta he odottivat, kunnes joku varjo vilahti ohi. Silloin pamahti
laukaus ja luoti osui maaliinsa, sillä heti ilmaisi tuskanulvahdus,
että eläintä oli haavoitettu.
Neljännestunnin perästä tuli jonkinlainen aselepo. Väsyivätkö siis
pedot hyökkäykseen, joka oli maksanut monelle niistä hengen, vai
odottivatko ne päivän valkenemista aloittaakseen sen uudestaan
suotuisammissa olosuhteissa? Oli miten oli, mutta Godfrey ja Karefinotu
eivät olleet tahtoneet jättää asemaansa. Neekeri ei ollut käyttänyt
pyssyänsä vähemmän taitavasti kuin Godfrey. Jos se oli pelkkää
matkimisvaistoa, niin täytyy myöntää, että se oli ihmeteltävää.
Kellon lähestyessä kahta aamusella hälytti heidät uusi hyökkäys, ja
ottelu yltyi entistä tulisemmaksi. Vaara oli välittömästi uhkaava,
asema Willin puun sisässä alkoi käydä mahdottomaksi.
Jo kuului uutta kajahtelevaa karjuntaa mammutpetäjän juurelta. Ikkunain
aseman vuoksi, ne kun olivat puhkaistut sivuille, ei Godfrey eikä
Karefinotu voinut eroittaa hyökkääjiä eikä siis luodeillaan niihin
osata.
Nyt ryntäsivät pedot ovea vasten, ja liiankin varmaa oli, että se
murtuisi niiden sysäyksistä tai kynneniskuista.
Godfrey ja neekeri olivat jälleen laskeutuneet permannolle. Ovi horjui
jo ulkoapäin tulevista iskuista... Tunnettiin kuuman hengityksen
huokuvan sisälle kaarnanhalkeamista.
Godfrey ja Karefinotu koettivat lujittaa ovea pönkittämällä sitä
vuoteittensa tukina käytetyillä paaluilla, mutta se ei voinut riittää.
Oli ilmeistä, että kaarnaportti ennen pitkää puhkaistaisiin, sillä
pedot kävivät raivokkaasti kimppuun, varsinkin sitten, kun pyssyjen
luodit eivät enää voineet niitä tavoittaa.
Godfrey oli siis tehty voimattomaksi. Jos hän tovereineen vielä oli
Willin puun sisustassa, silloin kun hyökkääjät sinne syöksyisivät,
eivät heidän aseensa olisi kyllin tehokkaat puolustukseen.
Godfrey seisoi käsivarret ristissä rinnallaan. Hän näki kaarnalevyjen
vähitellen höltyvän... Hän ei voinut mitään.
Hetkiseksi huumaantuneena hän laski kätensä otsalleen kuin
epätoivoissaan. Mutta melkein heti hän sai mielenmalttinsa takaisin.
"Ylös", komensi hän, "ylös!... kaikki!" Ja hän osoitti kapeaa käytävää,
joka kohosi Willin puun koloa pitkin päättyen haaraantumaan.
Ottaen pyssyt ja revolverit varustautuivat Karefinotu ja hän
ammuksilla.
Nyt oli pakotettava Tartelett seuraamaan heitä tuohon korkeuteen, johon
hän ei vielä koskaan ollut tahtonut eikä tohtinut nousta.
Tartelettia ei enää ollut siellä. Hän oli jo toiminut edeltäpäin,
sillaikaa kun hänen toverinsa ampuivat.
"Ylös!" toisti Godfrey.
Siellä oli viimeinen pakopaikka, jossa toki olisi pedoilta turvassa.
Joka tapauksessa olisi helppo puolustaa aukkoa, jonka lävitse eläimen
oli tunkeuduttava, jos joku niistä -- tiikeri tai pantteri --
yrittäisikin nousta mammutpetäjän haaraantumaan.
Godfrey ja Karefinotu eivät olleet ehtineet kolmenkymmenenkään jalan
korkeudelle, kun kiljahdukset kajahtivat jo Willin puun sisästä.
Jos he olisivat viipyneet siellä jonkun silmänräpäyksen lisää, olisivat
pedot heidät yllättäneet. Ovi oli lennähtänyt sisään.
Molemmat kiirehtivät kiipeämistänsä ja pääsivät rungon yläaukolle.
Heitä vastaan kajahti säikähdyksen huuto. Sen päästi Tartelett, joka
luuli näkevänsä pantterin tai tiikerin tulevan! Onneton opettaja oli
oksaan kiinni tarrautuneena, kauheasti peläten putoavansa.
Karefinotu meni hänen luokseen ja pakotti hänet nojautumaan erästä
sivuhaaraa vasten, johon lujasti sitoi hänet vyöllään.
Sitten Karefinotu, sillä välin kun Godfrey asettui paikalle, josta
saattoi hallita aukkoa, etsi toisen paikan, sijoittuen niin, että he
voivat aikaansaada ristitulen.
Ja he odottivat.
Näissä olosuhteissa oli todella mahdollista, että saarretut olisivat
turvassa kaikilta hätyytyksiltä.
Godfrey yritti kuitenkin nähdä, mitä tapahtui hänen allaan, mutta yö
oli vielä liian synkkä. Sitten hän koetti kuunnella, ja hänen korviinsa
alati nousevat karjumiset ilmaisivat selvästi, että hyökkääjät eivät
aikoneet poistua paikalta.
Yhtäkkiä, noin neljän tienoissa aamulla, leimahti kirkas valo puun
tyvestä. Pian kajastivat liekit ovesta ja ikkunoista. Samalla purkautui
yläaukosta kitkerää savua, joka haihtui korkeihin oksiin.
"Mitä nyt vielä?" huudahti Godfrey.
Asia oli liiankin selvä. Reuhatessaan Willin puun sisässä pedot olivat
hajoittaneet tulisijan hiilet. Valkea oli heti tarttunut huoneessa
oleviin esineihin. Liekki oli jo saavuttanut kuoren, jonka kuivuus teki
sen hyvin tulenaraksi. Jättiläissuuri mammutpetäjä paloi kannastaan.
Asema kävi siis vielä kauheammaksi kuin se tähän asti oli ollut.
Tällä hetkellä saattoi tulipalon hohteessa, joka valaisi kirkkaasti
sequoia-ryhmän alustaa, nähdä petojen hyppelevän Willin puun juurella.
Melkein samassa kuului hirvittävä räjähdys. Kauheasti tärähtäen vapisi
mammutpetäjä juurista äärimmäisiin latvaoksiin saakka.
Jäljelle jäänyt ruutivarasto oli räjähtänyt Willin puun sisässä, ja
rajusta painostuksesta syöksyi ilma aukon läpi kuin kanuunankidasta
työntyneet kaasut.
Godfrey ja Karefinotu olivat vähällä suistua paikoiltaan. Jollei
Tartelett olisi ollut lujasti kiinnisidottuna, olisi hän varmaan pudota
mätkähtänyt maahan.
Räjähdyksen säikähdyttämät, enemmän tai vähemmän haavoittuneet pedot
olivat juuri pötkineet pakoon.
Mutta samalla levisi valkea tämän äkillisen ruudinpalon kiihoittamana
yhä laajemmalle. Liekki elpyi noustessaan ylöspäin mahtavan rungon
sisustaa pitkin kuin se olisi ollut savupiippu. Se nuoleskeli jo
sisäseinämiä, ja pian hulmahtivat ylimmät lieskat jo haaraantumaan asti,
kuivan puun paukkuessa kuin revolverin laukaukset. Ääretön hohde
valaisi ei ainoastaan jättiläispuiden ryhmää, vaan vieläpä koko
rannikon Lippuniemekkeestä Dream-lahteen pistävään eteläkärkeen saakka.
Pian oli tulipalo saavuttanut mammutpetäjän alimmat oksat uhaten sitä
kohtaa, jonne Godfrey kahden toverinsa kanssa oli paennut.
Joutuisivatko he siis tuon tulen uhriksi, jota vastaan eivät voineet
taistella, vai eikö heillä olisi muuta neuvoa kuin syöksyä puusta alas
liekeiltä pelastuakseen?
Kummassakin tapauksessa oli kuolema varma.
Godfrey tutki vielä, olisiko mitään mahdollisuutta päästä tästä
pälkähästä. Hän ei keksinyt mitään! Alimmat oksat olivat jo ilmitulessa
ja paksu savu hämärsi idästä nousevan päivän ensimmäiset valoviirut.
Tällä hetkellä kuului hirvittävä rysähdys. Mammutpetäjä, joka nyt oli
palanut juuriinsa asti, tärähti pahasti, kallistui, kaatui...
Mutta alas romahtaessaan kohtasi taittunut runko naapuripuita. Sen
vankat oksat sekaantuivat niiden oksiin, ja niin se jäi vinoon
nojalleen ainoastaan viisiviidettäasteisessa kulmassa tantereesta.
Mammutpetäjän kaatuessa luulivat Godfrey ja hänen toverinsa, että
heidän viimeinen hetkensä oli lyönyt...!
"Yhdeksästoista tammikuuta!" huudahti silloin ääni, jonka Godfrey
ällistyksestään huolimatta tunsi...
Se oli Karefinotu -- niin, Karefinotu, joka oli lausunut nuo sanat ja
lausunut ne sillä englanninkielellä, jota hän tähän asti ei ollut
näkynyt voivan puhua eikä ymmärtää!
"Mitä sanot...?" kysyi Godfrey, joka oli luisuttanut itsensä oksien
välitse hänen luokseen.
"Sanon", vastasi Karefinotu, "että tänään on päivä, jolloin teidän
Will-enonne pitäisi saapua, -- ja jos hän ei saavu, niin hukka meidät
perii!"