Selitys kaikkeen, mikä tähän asti on näyttänyt käsittämättömältä.
Sillä hetkellä ja ennenkuin Godfrey oli ehtinyt vastata, kuului
pyssynlaukauksia vähän matkan päästä Willin puusta.
Juuri silloin eräs noita rajuja rankkasateita, jotka vyöryttävät vettä
ihan kaatamalla, humahti juuri parahiksi vuodattamaan vuolaat suihkunsa
hetkellä, jolloin ensimmäisiä oksia ahmivat liekit uhkasivat levitä
niihin puihin, joita vastaan Willin puu oli nojallaan.
Mitä oli Godfreyn ajateltava tästä selittämättömästä tapausten
sarjasta? Karefinotu puhui englanninkieltä kuin Lontoon asukas, kutsui
häntä nimeltä, ilmoitti Will-enon piakkoin saapuvan, ja sitten nuo
äkkiä paukahtaneet pyssynlaukaukset!
Hän pelkäsi tulleensa hulluksi, mutta hänellä oli tuskin aikaa tehdä
itselleen nämä ratkaisemattomat kysymykset.
Sillä hetkellä -- tuskin viittä minuuttia ensi laukausten jälkeen --
ilmestyi näkyviin puiden suojassa hiipivä merimiesjoukko.
Godfrey ja Karefinotu luisuttivat itsensä heti alas runkoa pitkin,
jonka sisäseinämät vielä paloivat.
Mutta heti kun Godfreyn jalat koskettivat maata, kuuli hän itseänsä
kutsuvan kahden äänen, joita hän hädässäänkään ei olisi voinut olla
tuntematta.
"Godfrey-poikaseni, minulla on kunnia sinua tervehtää!"
"Godfrey! Rakas Godfrey!"
"Eno Will...! Phina!... Tekö...!" huudahti Godfrey hämmästyneenä.
Kolme sekuntia myöhemmin oli hän enonsa sylissä ja painoi tyttöä
omaansa.
Samaan aikaan kiipesi kaksi matruusia pientä joukkoa johtavan kapteenin
Turcotten käskystä mammutpetäjän runkoa ylös vapauttamaan Tartelettin,
jonka he "korjasivat" kaikkea hänen olemukselleen kuuluvaa
huomaavaisuutta noudattaen.
Ja sitten vaihdettiin kysymyksiä, vastauksia ja selityksiä toinen
toisensa perään.
"Eno Will, tekö?"
"Niin, me!"
"Ja miten olette voineet löytää Phinan saaren?"
"Phinan saaren!" vastasi William W. Kolderup. "Tarkoitat Spencerin
saarta. Kah, sehän ei ollut vaikeata, -- minähän sen kuusi kuukautta
sitten ostin!"
"Spencerin saaren?"
"Jolle sinä siis olit antanut minun nimeni, rakas Godfrey", virkkoi
nuori tyttö.
"Tämä uusi nimi miellyttää minua, ja me säilytämme sen saarelle",
vastasi eno; "mutta tähän asti ja maantieteilijöille se on yhä
Spencerin saari, joka on vain kolmen päivän matkan päässä San
Franciscosta ja jolle olin katsonut hyödylliseksi lähettää sinut
Robinsonin elämään tutustumaan!"
"Oi, eno, eno Will, mitä sanottekaan?" huudahti Godfrey. "Ah, jos
puhutte totta, en voi suinkaan väittää, että en olisi tätä ansainnut!
Mutta, rakas eno, entä se _Dreamin_ haaksirikko...?"
"Valehaaksirikko!" vastasi William W. Kolderup, joka ei ollut koskaan
ollut paremmalla tuulella. "_Dream_ vaipui rauhallisesti pohjaan
täyttämällä vesiruumansa Turcottelle antamieni ohjeitten mukaan. Sinä
arvelit sen uponneen tykkänään ikipäiviksi; mutta kun kapteeni näki
Tartelettin ja sinun pääsevän turvallisesti rantaan, käänsi hän
koneensa takaperin. Kolme päivää myöhemmin purjehti alus San Franciscon
satamaan, ja se on meidät nyt sovittuna päivänä tuonut Spencerin
saarelle."
"Ketään laivamiehistöstä ei siis tuhoutunut haaksirikossa!" kysyi
Godfrey.
"Ei ketään... jollei ehkä se viheliäinen kiinalainen, joka oli
kätkeytynyt laivaan ja jota ei sieltä voitu löytää!"
"Entä se kanootti...?"
"Tekaistu, vartavasten veistättämäni!"
"Mutta ne villit...?"
"Valevillejä, joihin sinun luotisi eivät onneksi osuneet!"
"Entä Karefinotu sitten...?"
"Valehenkilö oli Karefinotukin. Hänhän on uskollinen Jup Brassini,
joka, näen mä, on oivallisesti esittänyt Perjantain osaa!"
"Niin on", vastasi Godfrey, "ja hän on kahdesti pelastanut henkeni,
kohtauksessa karhun ja tiikerin kanssa..."
"Valekarhu, valetiikeri!" huudahti William W. Kolderup nauraa
hötköttäen mielissään. "Täytettyjä ne olivat kumpikin, ja sinun
huomaamattasi toi Jup Brass tovereineen ne saarelle!"
"Mutta ne liikuttivat päätänsä ja käpäliänsä!"
"Koneiston avulla, jota Jup Brass yöllä kävi vetämässä muutamaa tuntia
ennen niitä kohtauksia, jotka hän sinulle valmisti!"
"Mitä! Niinkö se kaikki oli...?" toisteli Godfrey hiukan häpeillään
siitä, että oli antanut itseänsä mokomilla kepposilla petkuttaa.
"Niin, sinä elelit saarellasi liian mukavasti, rakas sisarenpoikani, ja
täytyi hankkia sinulle vähän mielenjännitystä!"
"Mutta", vastasi Godfrey, yhtyen yleiseen iloon, "jos tahdoitte minua
tuolla tavoin koetella, eno Will, miksi sitten lähetitte matkalaukun ja
siinä kaikenlaisia esineitä, joita me niin kipeästi tarvitsimme?"
"Matkalaukun?" ihmetteli William W. Kolderup. "Minkä matkalaukun? En
ole konsaan lähettänyt sinulle matkalaukkua! Olisiko ehkä...?"
Näin sanoen kääntyi eno Phinaan päin, joka loi silmänsä alas ja käänsi
päänsä sivulle.
"Ah, tosiaan! Matkalaukku on lähetetty, mutta silloin on Phinalla
täytynyt olla rikostoveri..."
Ja Will-eno kääntyi kapteeni Turcotteen päin, joka rämähti isoon
nauruun.
"Mitäpä sille mahtoi, herra Kolderup?" vastasi hän. "Voin joskus
vastustaa teitä... mutta Phina-neitiä... ei, se on liian vaikeata! Ja
kun te neljä kuukautta sitten lähetitte minut saarelle tarkastelemaan,
otin minä mainitun matkalaukun veneeseeni..."
"Rakas Phina, rakas Phinani!" virkkoi Godfrey ojentaen nuorelle tytölle
kätensä.
"Te, Turcotte, olitte kuitenkin minulle luvannut pitää asian salassa",
vastasi Phina punehtuen.
Ja ravistaen isoa päätänsä koetti eno William W. Kolderup turhaan
salata suurta liikutustansa.
Mutta jos Godfrey ei ollutkaan voinut pidättää hyvätuulista hymyä
kuunnellessaan Will-enon antamia selityksiä, niin opettaja Tartelett ei
suinkaan nauranut. Hän oli kovin kiukuissaan kuulemastansa! Ettäkö
häntä, tanssin ja plastiikan opettajaa, oli moisilla kujeilla vedetty
nenästä! Siksipä hän hyvin arvokkaana astui esille ja kysyi:
"Herra William W. Kolderup ei kaiketikaan väitä, että suunnaton
krokotiili, jonka onnettomaksi uhriksi olin joutumaisillani, oli
pontimilla liikkuva pahvinukke?"
"Krokotiili?" ihmetteli eno.
"Niin, herra Kolderup", puuttui puheeseen Karefinotu, jolle täytyy
palauttaa oikea nimensä, Jup Brass, "niin, todellinen krokotiili, joka
ahdisti herra Tartelettia. Eikä minulla kuitenkaan ollut sellaista
kokoelmassani!"
Godfrey kertoi sitten, mitä viimeksi oli tapahtunut: runsaslukuisten
petoeläinten, todellisten leijonain, tiikerien ja pantterien
äkillisestä ilmestymisestä saarelle sekä käärmetulvasta, vaikka
ainoatakaan näytettä moisista matelijoista ei ollut siellä neljänä ensi
kuukautena havaittu! William W. Kolderup joutui nyt vuorostaan
hämilleen eikä käsittänyt tästä kaikesta mitään. Spencerin saarella --
sehän oli jo aikoja sitten tunnettu asia -- ei oleksinut ainoatakaan
petoa, ja kauppasopimuksen mukaan ei siellä saanut olla minkäänlaista
tuhoeläintä.
Hän ei myöskään käsittänyt, mitä Godfrey hänelle kertoi kaikista
yrityksistään ottaa selvää savusta, joka oli näyttäytynyt eri kohdilta
saarta. Samaten hän tuntui kovin ällistyvän paljastuksista, jotka
vihjaisivat hänelle, että kaikki ei ollut käynyt hänen ohjeittensa
mukaan, sen ohjelman puitteissa, jonka tekemiseen hänellä yksin oli
ollut oikeus.
Mitä Tartelettiin tulee, niin hän ei ottanut noita selityksiä kuuleviin
korviinsa. Hän näet ei tahtonut mitään myöntää, ei valehaaksirikkoa, ei
valevillejä, ei kuvaeläimiä, ja kaikkein vähimmin hän tahtoi luopua
saavuttamastaan kunniasta, että oli ensimmäisellä laukauksellaan
kellistänyt polynesialaisheimon päällikön -- erään Kolderupin
palvelijakunnasta, joka muuten voi yhtä hyvin kuin hän itsekin.
Kaikki oli sanottu, kaikki selitetty, paitsi tärkeä kysymys
todellisista pedoista ja tuntemattomasta savusta. Sen johdosta oli jo
Will-enokin vaipumaisillaan syviin mietteisiin. Mutta käytännöllisenä
miehenä hän siirsi näiden kysymysten ratkaisun toistaiseksi ja sanoi
kääntyen sisarenpoikaansa kohti:
"Godfrey, sinä olet aina niin paljon pitänyt saarista, että varmaan
tuotan sinulle suuren ilon ja täytän toivomuksesi ilmoittamalla tämän
saaren kuuluvan sinulle, yksinomaan sinulle. Minä lahjoitan sen
sinulle! Sinä saat nauttia saarestasi niin paljon kuin vain tahdot! En
aio pakottaa sinua täältä lähtemään, en yritä väkisin eroittaa sinua
saarestasi. Pysy siis Robinsonina koko elämäsi päivät, jos sydämesi
sitä halajaa..."
"Minäkö", huudahti Godfrey, "kaikiksi ajoiksi!"
Phina lähestyi vuorostaan:
"Godfrey", kysyi hän, "tahdotko sinä todella jäädä saarellesi?"
"Mieluummin kuolisin!" vastasi nuori mies suoristautuen niin
kimmoisesti, että hänen sanojensa vilpittömyyttä ei voinut epäillä.
Mutta sitten hän heti muutti mielensä.
"No, kyllä sentään", jatkoi hän tarttuen neitosen käteen, "kyllä jään
tänne, mutta vain kolmella ehdolla, ensiksikin sinun on jäätävä tänne
minun kanssani, rakas Phina, toiseksi täytyy Will-enon suostua asumaan
täällä meidän kanssamme, ja kolmanneksi pitää _Dreamin_ laivapapin
vielä tänään tulla meidät vihkimään!"
"_Dreamissa_ ei ole pappia, Godfrey", vastasi Will-eno, "sen kyllä
tiedät; mutta luullakseni on niitä vielä San Franciscossa, ja kaiketi
sieltä tapaisimme useammankin kuin yhden arvokkaamman pastorin, joka
suostuisi tekemään meille tämän pienen palveluksen! Arvelen siis
noudattavani mielihaluasi sanoessani sinulle, että huomenna astumme
jälleen laivaan!"
Sitten Phina ja Will-eno tahtoivat, että Godfrey olisi hyvä ja
näyttäisi heille saartansa. Hän opasteli heitä siis mammutpetäjäin
juurella ja vähäisen joen vartta pienelle sillalle asti.
Voi, Willin puun majasta ei enää ollut mitään jäljellä! Tuli oli
kokonaan polttanut poroksi puun tyveen laaditun asunnon. Jollei
William W. Kolderup olisi saapunut, niin nyt, kun heidän pienet
talouskapineensa ja työkalunsa olivat hävitetyt ja ilmieläviä petoja
juoksenteli saarella, olisi Robinsoniemme kohtalo talven tullen ollut
varsin surkuteltava.
"Eno Will", virkkoi sitten Godfrey, "jos olin antanut tälle saarelle
Phinan nimen, niin sallikaa minun lisätä, että mammuttipetäjän, jossa
asuimme, olin ristinyt Willin puuksi".
"Hyvä on", vastasi eno, "me otamme sen siemeniä mukaamme kylvääksemme
niitä Friscossa puutarhaani!"
Tämän kävelyn aikana havaittiin etäältä muutamia petoeläimiä, mutta ne
eivät tohtineet hyökätä _Dreamin_ lukuisan ja hyvin aseistetun
matruusijoukon kimppuun. Siitä huolimatta oli niiden olemassaolo yhtä
käsittämätön tosiasia.
Sitten noustiin laivaan, kun Tartelett ensin oli pyytänyt, että saisi
ottaa mukaan "krokotiilinsa" todistuskappaleeksi -- mikä hänelle
myönnettiin.
Illalla, kun kaikki olivat kokoontuneet Dreamin ruokasaliin, juhlittiin
iloisella aterialla Godfrey Morganin koettelemusten päättymistä ja
hänen kihlaustaan Phina Hollaneyn kanssa.
Seuraavana päivänä, tammikuun 20:ntenä, _Dream_ oli lähtökunnossa
kapteeni Turcotten komentaessa. Kello kahdeksalta aamulla Godfrey näki,
jonkun verran heltyen, lännen taivaanrannalle varjona haihtuvan tuon
saaren, jolla hän oli ollut viisi kuukautta koulussa ja oppinut
unohtumattomia läksyjä.
Matka sujui nopeasti kauniilla säällä ja suotuisalla tuulella, joka
salli _Dreamin_ levittää purjeensa. Ah, tällä kertaa se ohjasi suoraan
maaliinsa, se ei yrittänyt ketään pettää! Se ei tehnyt lukemattomia
mutkia, kuten ensimmäisellä matkallaan! Se ei perääntynyt yöllä, minkä
oli päivän kuluessa kulkenut!
Niinpä se tammikuun 23 päivänä, laskettuaan Kultaportista San
Franciscon laajaan satamalahteen saapui kello kahdentoista aikaan
tyynesti Merchant Streetin laiturin viereen.
Ja mitä silloin nähtiin?
Nähtiin laivan ruumasta astuvan esille miehen, jonka saavuttuaan
uimalla _Dreamiin_ sen ankkuroidessa Phinan saaren edustalla oli
onnistunut kätkeytyä vielä toistamiseen.
Ja kuka se mies oli?
Se oli kiinalainen Seng-Vu, joka oli tehnyt paluumatkansa samalla
tavalla kuin ensi retkensäkin!
Seng-Vu astui William W. Kolderupia kohti.
"Suokoon herra Kolderup anteeksi", sanoi hän hyvin kohteliaasti.
"Astuessani Dream-laivaan luulin sen purjehtivan suoraan Shanghaihin,
jonne tahdoin päästä -- takaisin kotimaahani; mutta sen palatessa San
Franciscoon minä astun laivasta!"
Hämmästyneinä tästä kummituksesta he eivät osanneet vastata mitään
tungettelijalle, joka hymyillen katseli heitä.
"Mutta", sanoi vihdoin William W. Kolderup, "et kaiketikaan ole
viipynyt kuutta kuukautta lastiruuman pohjalla?"
"En", vastasi Seng-Vu.
"Missä sinä sitten piileskelit?"
"Saarella!"
"Sinäkö?" huudahti Godfrey.
"Minä!"
"Ne savut siis...?"
"Täytyihän toki tehdä tulta!"
"Etkö sinä yrittänyt saapua meidän luoksemme, elämään yhdessä meidän
kanssamme?"
"Kiinalainen viihtyy yksinään", vastasi Seng-Vu tyynesti. "Hän on
kylliksi itselleen eikä kaipaa ketään!"
Näin sanoen tuo olento kumarsi William W. Kolderupille, lähti laivasta
ja hävisi.
"Siitä näet, mistä puusta oikeat Robinsonit ovat veistetyt!" huudahti
eno Will. "Katsele häntä ja sano, oletko hänen kaltaisensa!
Samantekevää, mutta anglosaksilaisen rodun ei ole hyvä sulattaa
itseensä tuollaisia ihmisiä!"
"Hyvä", virkkoi silloin Godfrey; "savun näkymisen selittää Seng-Vun
oleskelu saarella; mutta ne pedot...?"
"Ja minun krokotiilini?" tiukkasi Tartelett. "Selitettäköön toki
minulle minun krokotiilini!"
Kovin hämmästyneenä tästä seikasta kosketti eno William W. Kolderup
neuvottomana otsaansa, ikäänkuin karkoittaakseen pilven.
"Kyllä sen myöhemmin saamme selville", sanoi hän. "Kaikki selviää
lopuksi sille, joka osaa tiedustella."
Muutamia päiviä myöhemmin vietettiin suurella loistolla William W.
Kolderupin sisarenpojan ja kasvattityttären häitä. Voitte arvata, että
kaikki upporikkaan kauppiaan tuttavat juhlivat ja onnittelivat nuorta
paria.
Näissä juhlamenoissa Tartelett esiintyi perin siroryhtisesti ja
hienosti, aivan _comme il faut_; ja oppilaskin puolestaan tuotti
kunniaa kuuluisalle tanssin ja plastiikan opettajalle.
Tartelettin mieleen juolahti oiva ajatus. Kun hän ei voinut pistää
krokotiiliansa neulaan -- mitä hän pahoitteli, -- päätti hän aivan
yksinkertaisesti täyttää sen oljilla.
Tällä tavoin olisi eläin hyvin laitettuna, kita puoliammollaan, jalat
harallaan, kattoon ripustettuna hänen kamarinsa uhkein koristus.
Krokotiili lähetettiin siis taitavalle eläintentäyttäjälle, joka toi
sen taloon muutamia päiviä myöhemmin.
Silloin saapuivat kaikki ihmettelemään "hirviötä", jonka ateriaksi
Tartelett oli ollut joutumaisillaan.
"Tiedättekö, herra Kolderup, mistä tuo eläin on kotoisin?" kysyi
kuuluisa täyttäjä esittäessään laskunsa.
"En", vastasi Will-eno.
"Mutta olihan sen selkäkilven alle kiinnitetty osoitelappu."
"Osoitelappu!" huudahti Godfrey.
"Kas tässä!" vastasi kuuluisa ammattimies.
Ja hän näytti nahanpalasta, johon oli lähtemättömällä musteella
piirretty:
Hagenbeckittä, Hampurista, J.R. Taskinarille Stocktoniin,
U.S.A.
Kun William W. Kolderup oli lukenut nämä sanat, purskahti hän
räjähtävään nauruun.
Hän oli käsittänyt kaikki.
Hänen vastustajansa J.R. Taskinar, hänen laudalta lyöty kilpailijansa
oli ostanut kokonaisen laivanlastin suuria petoja, matelijoita ja muita
tuhoeläimiä molempain pallonpuoliskojen eläinnäyttelyjen hyvin
tunnetulta hankkijalta ja kostaakseen kuljettanut ne öiseen aikaan
useammissa erissä Spencerin saarelle. Se oli käynyt hänelle epäilemättä
kalliiksi, mutta hänen oli onnistunut tärvellä kilpailijansa
omaisuus, kuten englantilaiset, jos saamme tarinaa uskoa, tekivät
Martinique-saarella ennenkuin luovuttivat sen ranskalaisille.
Nyt ei enää ollut mitään selittämätöntä Phinan saaren muistettavissa
tapauksissa.
"Hyvin pelattu!" huudahti William W. Kolderup. "Minä en olisi osannut
tehdä paremmin kuin tuo vanha Taskinarin lurjus!"
"Mutta noine hirvittävine vieraineen", huomautti Phina, "on nyt
Spencerin saari...!"
"Phinan saari..." oikaisi Godfrey.
"Phinan saari", toisti nuori rouva hymyillen, "aivan kelpaamaton
asuttavaksi!"
"Pyh",, vastasi Will-eno, "odotetaan siksi, kun sen viimeinen leijona
on syönyt viimeisen tiikerin!"
"Ja etkö silloin, rakas Phina", kysyi Godfrey, "pelkää lähteä sinne
kesäkaudeksi minun kanssani?"
"Sinun kanssasi, rakas puolisoni, en pelkää mitään missään!" vastasi
Phina. "Ja koska sinä siis et olekaan tehnyt kiertomatkaasi maapallon
ympäri..."
"Niin teemme sen yhdessä!" huudahti Godfrey. "Ja jos kova onni joskus
tekisi minusta todellisen Robinsonin..."
"Niin minä olen uskollisimpana Robinsonittarena rinnallasi!"