Tartelett hokee kaikissa äänilajeissa, että hän haluaisi
jo päästä pois saarelta.
Kun Tartelett sai kuulla, että saarella ei ollut ainoastaan karhuja,
vaan tiikerejäkin, alkoivat hänen valituksensa jälleen entistä
surkeampina. Nyt ei enää uskaltaisi lähteä ulos! Lopuksi nuo pedot
osaisivat Willin puullekin!
Enää ei olisi turvassa missään! Peloissaan vaatikin opettaja suojakseen
vähintäänkin vallituksia, -- niin, kivisiä muureja vallihautoineen ja
vastahautoineen, välivarustuksineen ja linnakkeineen, sanalla sanoen
varustuksia, jotka täydellisesti turvaisivat koko sequoia-ryhmän.
Muutoin hän tahtoi tai ainakin tahtoisi lähteä pois.
"Niin minäkin", vastasi Godfrey koruttomasti.
Tositeossa eivät olosuhteet, joissa Phinan saaren isännät olivat tähän
asti eläneet, enää olleet samat. Heidän oli onnistunut taistella
puutetta vastaan ja hankkia itselleen elämän välttämättömimmät tarpeet,
kun onnelliset asianhaarat olivat tulleet heille avuksi. Sadekautta,
talvea ja sen uhkaa vastaan he myöskin osaisivat pitää puoliansa. Mutta
puolustautua villipetoja vastaan, jotka saattoivat karata heidän
kimppuunsa millä hetkellä tahansa, oli toista, ja siihen heiltä puuttui
keinojakin.
Täten mutkistunut tilanne kävi siis varsin vakavaksi, ja pelättävä oli,
että se muuttuisi kestämättömäksi.
-- Mutta kuinka on mahdollista, -- toisteli Godfrey lakkaamatta
itsekseen, -- ettemme neljän kuukauden ajalla nähneet ainoatakaan petoa
saarella ja että meidän nyt kahden viikon kuluessa on täytynyt otella
karhua ja tiikeriä vastaan. Mitä se merkitsee?
Sellainen asiaintila saattoi olla selittämätön, mutta se oli liiankin
totta, se täytyi myöntää.
Godfrey, jonka kylmäverisyys ja rohkeus karttuivat koettelemuksissa, ei
kuitenkaan antanut mielensä lannistua. Koska vaarallisia petoja oli nyt
pientä siirtolaa uhkaamassa, täytyi viipymättä ryhtyä varokeinoihin
niiden hyökkäyksiä vastaan.
Mutta miten siinä oli meneteltävä?
Päätettiin ensiksikin, että retkiä metsään tai rannikolle tehtäisiin
harvemmin ja ettei lähdettäisi ulkosalle muuten kuin hyvin asestettuna
ja ainoastaan, milloin se elämäntarpeiden vuoksi oli ehdottomasti
välttämätöntä.
"Näissä kahdessa kohtauksessa", sanoi Godfrey usein, "on onni meitä
kyllä suosinut, mutta kolmannella kerralla ehkä emme pääse niin
huokealla! Ei siis saa antautua vaaraan, milloin se ei ole ihan
välttämätöntä!"
Kuitenkaan ei riittänyt, että vain vältettiin tarpeettomia retkiä. Oli
kaikin mokomin suojeltava Willin puuta samoin kuin talouden
lisärakenteitakin: kanakarsinaa, karjahakaa ja niin edespäin, joissa
pedot eivät olisi häikäilleet aiheuttaa korvaamattomia vahinkoja.
Godfrey päätti siis, jollei juuri linnoittaa Willin puuta Tartelettin
suurenmoisten suunnitelmien mukaan, niin ainakin yhdistää samaan
piiriin sitä ympäröivät neljä tai viisi mahtavaa mammutpetäjää. Jos
voitiin rakentaa vankka ja korkea paaluaita toisesta rungosta toiseen,
saattaisi sen sisällä olla verraten hyvässä turvassa tai ainakin
äkkihyökkäykseltä suojattuna.
Sen pystyttäminen oli mahdollista -- Godfrey oli ottanut siitä selvän,
ensin tarkoin tutkittuaan seutua, -- mutta se oli tosiaan aikamoinen
urakka. Vaikkapa supisti kehän mahdollisimman pieneksi, olisi tuota
paalutusta kuitenkin laitettava vähintään kolmesataa jalkaa. Arvaa
siis, millainen puumäärä oli valittava, kaadettava, karsittava,
kuljetettava paikalle ja pystytettävä, ennenkuin aitaus olisi valmis.
Godfrey ei antanut työn paljouden itseänsä pelottaa. Hän ilmaisi
suunnitelmansa Tartelettille, joka sen hyväksyi luvaten tarmokasta
apua; mutta vielä tärkeämpää oli, että hänen onnistui saada se
selitetyksi Karefinotulle, joka oli aulis häntä auttamaan.
Ryhdyttiin viipymättä työhön.
Erään joenmutkan luona vajaan mailin päässä Willin puusta ylöspäin oli
pieni metsä, jossa kasvoi keskikokoisia merimäntyjä; näiden runkoja
saattoi lankkujen puutteessa asettaa vieretysten, tarvitsematta niitä
sitä ennen hakata nelitahkoisiksi, ja siten rakentaa vankan
paaluaitauksen.
Tuohon metsään siis lähtivät Godfrey ja hänen kaksi toveriansa heti
aamunkoitteessa seuraavana päivänä eli marraskuun 12:na. He olivat
hyvin asestetut ja etenivät perin varovaisesti.
"Minä en näistä retkistä paljoa pidä!" jupisi Tartelett, jonka uudet
koettelemukset tekivät yhä äreämmäksi. "Minä tahdon lähteä täältä
pois!"
Mutta Godfrey ei viitsinyt hänelle enää vastata. Tässä tilaisuudessa ei
otettu huomioon hänen halujansa, ei edes vedottu hänen älyynsä.
Yhteishyvä vaati vain hänen käsivarttensa apua. Hänen oli alistuttava
vetojuhdan virkaan.
Mitään ikävää kohtausta ei muuten sattunut tällä mailin taipaleella
Willin puulta pieneen metsään. Turhaan oli näreikköjä huolellisesti
tutkittu, ruohokenttää tähystetty äärestä ääreen. Kotieläimet, jotka
oli täytynyt päästää sinne laitumelle, eivät osoittaneet mitään
säikähdyksen merkkejä. Linnut kisailivat kuten tavallista, osoittamatta
minkäänlaista huolestumista.
Työt alkoivat heti. Syystä jätti Godfrey rakennusaineiden kuljettamisen
siksi, kunnes kaikki tarvittavat puut olivat kaadetut. Niitä voitaisiin
veistää turvallisemmin sitten, kun ne olivat paikalla.
Tässä raskaassa urakassa oli Karefinotusta hyvin paljon apua. Hänestä
oli tullut hyvin taitava kirveen ja sahan käyttäjä. Hänen sitkeä
voimansa teki hänelle mahdolliseksi työn jatkamisen silloinkin, kun
Godfreyn jo täytyi pysähtyä tuokioksi levähtämään ja kun Tartelett,
kädet rakoilla ja jäsenet pehmeinä, ei enää olisi jaksanut edes
taskuviuluansa kohottaa.
Kuitenkin oli Godfrey onnettomalle, puunhakkaajaksi muuttuneelle
tanssin ja plastiikan opettajalle varannut tehtävän huokeimman osan,
nimittäin pikkuoksain karsimisen. Siitä huolimatta olisi Tartelett,
vaikkei hänelle olisi maksettu kuin puoli dollaria päivässä, saanut
neljä viidennestä palkastaan ansiotta!
Kuuden päivän aikana, marraskuun 12 päivästä 17 päivään, jatkettiin
työtä herkeämättä. Lähdettiin työpaikalle päivänkoitteessa, otettiin
evästä mukaan ja palattiin Willin puulle vasta illallista syömään.
Taivas ei ollut aivan selkeä. Toisinaan kasaantui suuria pilviä. Oli
vihurien aika, sade ja päiväpaiste vuorottelivat. Sadekuurojen
ropsahtaessa etsivätkin metsänhakkaajat parhaansa mukaan suojaa puiden
alta, ryhtyen sitten jälleen työhönsä, joka oli hetkiseksi keskeytynyt.
Marraskuun 18 päivänä viruivat kaikki puut latvottuina ja oksittuina
maassa, valmiina Willin puulle kuljetettaviksi. Tällä välin ei
ainoatakaan petoeläintä ollut näyttäytynyt joen lähettyvillä. Saattoi
kysyä, oliko niitä enää saarella jäljellä. Olivatko surmaniskun saaneet
karhu ja tiikeri -- perin vähän luultavaa! -- olleet lajinsa ainoat
edustajat? Oli miten oli, ei Godfrey suinkaan tahtonut luopua
suunnitelmastaan pystyttää vankka paaluaita turvaksi yhtä hyvin villien
alkuasukkaiden hyökkäystä kuin karhujen ja tiikerien käpäläniskuja
vastaan. Sitäpaitsi oli jo raskain työ suoritettu, koska enää oli vain
kuljetettava puut paikalle, missä ne käytettäisiin tarkoitukseensa.
Sanomme, että "raskain työ oli suoritettu", vaikka voisi näyttää siltä,
että tuon kuljettamisen täytyi olla äärettömän työlästä. Että niin ei
kuitenkaan ollut asianlaita, johtui siitä, että Godfrey oli keksinyt
käytännöllisen keinon, joka mitä suurimmassa määrässä huojentaisi
hommaa. Käytettäisiin nimittäin tulvivaa jokea, joka äskeisten sateiden
paisuttamana oli käynyt kyllin vuolaaksi kuljettaakseen kaikki nuo
tukit. Ne sidottaisiin pieniksi kapeiksi lautoiksi ja soluisivat siten
mukavasti sequoia-metsikölle asti, jonka läpi puro juoksi vinoon.
Siellä pieni silta ne aivan luonnollisena salpapuomina pysähdyttäisi.
Siltä kohdalta oli Willin puulle tuskin viittäkolmatta askelta. Jos ken
oli erinomaisen tyytyväinen tähän menettelytapaan, joka salli hänen
korjata epäedulliseen valoon joutunutta ihmisarvoansa, niin se oli
opettaja Tartelett. Kahdeksantenatoista päivänä lautattiin ensimmäiset
puut. Ne ajelehtivat vastuksia kohtaamatta sulkupuomille. Vähemmässä
kuin kolmessa päivässä oli kaikki kuljetettu, niin että marraskuun 20
päivänä kaikki hakkaukset olivat määräpaikallaan.
Seuraavana päivänä pystytettiin ensimmäiset rungot kahden jalan
pituudelta maahan upotettuina, ja aita alkoi kohota Willin puuta
ympäröiväin suurimpain mammutpetäjäin välille. Tukevista ja taipuvista
oksista tehdyt siteet lujittivat rakenteen, jossa paalujen latvat
olivat kirveellä teräviksi suipennetut.
Godfrey katseli työn edistymistä tyytyväisenä ja toivoi hartaasti, että
se pian olisi valmis.
"Kun paaluaita kerran on pystyssä", sanoi hän Tartelettille, "niin
olemme todella kotonamme".
"Emme ole todella kotonamme", vastasi opettaja kuivakiskoisesti,
"ennenkuin olemme huoneissamme Kolderupin talossa Montgomery-kadun
varrella!"
Siitä asiastahan ei voinut olla kahta mieltä.
Marraskuun 26 päivänä oli paalutus kolmelta neljännekseltään valmis.
Sen toisiinsa liittämien mammutpetäjäin joukossa oli myöskin se, jonka
runkoon kanahuone oli järjestetty, ja Godfrey aikoi laittaa kehän
sisälle myöskin tallin.
Vielä kolme tai neljä päivää, ja koko aitaus olisi pystyssä. Enää olisi
vain laitettava siihen tukeva portti, joka lopullisesti turvaisi Willin
puun suljetun alueen.
Mutta seuraavana päivänä, marraskuun 27:nä, keskeytti työn välitapaus,
joka meidän on kerrottava verrattain seikkaperäisesti, koska se kuuluu
Phinan saarelle ominaisten käsittämättömien seikkojen joukkoon.
Kello kahdeksan tienoissa aamusella oli Karefinotu kiskonut itsensä
sisätorvea pitkin mammutpetäjän haaraan sulkeakseen tiukasti aukon,
jonka lävitse kylmä viima ja sade voivat tunkeutua sisään. Silloin hän
päästi omituisen huudon.
Aitauksella työskentelevä Godfrey kohotti päätänsä ja huomasi neekerin,
joka ilmeikkäin elein viittoi häntä viipymättä saapumaan luokseen.
Arvaten, että Karefinotu ei suinkaan tahtonut ilman vakavaa aihetta
häntä vaivata, otti Godfrey kaukoputkensa, nousi sisätorveen,
pujottausi aukosta ja istui pian hajareisin eräällä emäoksista.
Osoittaen silloin käsivarrellaan Phinan saaren koilliskolkassa olevaa
pyöreätä kulmausta kohti näytti Karefinotu pitkän höyhentöyhdön tapaan
ilmaan kohoavaa savua tai höyryä.
"Vieläkin!" huudahti Godfrey.
Ja suunnaten kaukoputkensa osoitettua paikkaa kohti täytyi hänen tällä
kertaa todeta, että mikään näköhäiriö ei ollut mahdollinen, vaan että
siellä todellakin oli savua, jonka täytyi kohota melkoisesta roviosta,
koska sen selvästi huomasi lähes viiden mailin päähän.
Godfrey kääntyi neekeriä kohti.
Tämä ilmaisi kummastuksensa katseillaan, huudahduksillaan, koko
asennollaankin. Epäilemättä hän ei ollut vähemmän hämmästynyt tästä
ilmiöstä kuin Godfrey itse.
Muuten ei ulapalla eikä rannikolla näkynyt mitään laivaa, ei
alkuasukasten ruuhta eikä muutakaan, mikä olisi ilmaissut, että
äskettäin oli noustu maihin.
"Ah, tällä kertaa kyllä osaan ottaa selvän siitä, mikä tuon savun
aiheuttaa!" huudahti Godfrey.
Ja osoittaen saaren koilliskulmaa ja sitten mammutpetäjän tyveä hän
ilmoitti kädenliikkeellä Karefinotulle, että hän tahtoi hetkistäkään
hukkaamatta mennä sinne.
Karefinotu käsitti hänen tarkoituksensa, vieläpä päännyökkäyksellä
ilmaisi aietta kannattavansakin.
-- Niin, -- tuumi Godfrey, -- jos siellä on ihmisolento, täytyy tietää,
kuka hän on ja mistä hän on tullut! On saatava selville, miksi se
piileskelee! Siitä riippuu meidän kaikkien turvallisuus!
Hetkistä myöhemmin hän oli Karefinotun kera astunut alas Willin puun
juurelle. Siellä Godfrey mainiten Tartelettille, mitä oli nähnyt ja
mitä aikoi tehdä, ehdotti tälle, että hän lähtisi heidän kerallaan
rannikon pohjoisosaan.
Kymmenisen mailin samoilu päivässä ei ollut houkuttelevaa henkilölle,
joka piti sääriään ruumiinsa arvokkaimpana osana, yksinomaan jaloihin
harjoituksiin luotuina. Hän vastasi siis mieluummin jäävänsä kotiin.
"Jääkää sitten!" vastasi Godfrey. "Me lähdemme kahden; mutta älkää
odottako meitä ennen iltaa!"
Sitten Karefinotu ja hän, ottaen evästä mukaansa, jotta voisivat
matkalla murkinoida, lähtivät liikkeelle sanottuaan hyvästi
opettajalle, jonka mielestä he eivät mitään löytäisi, vaan
väsyttäisivät itsensä ilman aikojaan.
Godfrey otti pyssynsä ja revolverinsa, neekeri taas kirveen ja
metsästyspuukon, josta oli tullut hänen mieliaseensa. He astuivat
puusillan yli, saapuivat joen oikealle rannalle ja samosivat sitten
ruohikon poikki sille rannikon suunnalle, josta oli nähty savun
nousevan kallioiden välistä.
Se oli kauempana idässä kuin se paikka, jossa Godfrey oli toisella
tutkimusretkellään turhaan käynyt.
Molemmat astuivat ripeästi, kuitenkin tarkastaen, oliko tie
turvallinen, eikö pensaissa ja vesakoissa ollut mitään eläintä, jonka
hyökkäys olisi ollut pelottava.
He eivät kohdanneet mitään vaarallista.
Keskipäivällä he, sittenkun olivat einehtineet, mutta muutoin eivät
hetkeksikään pysähtyneet, saapuivat ensimmäiselle rannikkoa
reunustavalle kalliovyöhykkeelle. Savu, joka yhä oli näkyvissä, kohosi
enää tuskin neljännesmailin matkan päässä. Tarvitsi enää vain kulkea
suorassa viivassa päämäärään saapuakseen.
He kiirehtivät siis askeleitaan, mutta asettuen hiukan varuilleen,
jotta voisivat yllättää eivätkä itse tulisi yllätetyiksi.
Kahta minuuttia myöhemmin haihtui savu, ikäänkuin tuli olisi yhtäkkiä
sammutettu.
Mutta Godfrey oli pannut tarkasti merkille paikan, mistä se oli
kohonnut. Siinä oli jyrkän, omituisesti muodostuneen kallion, ikäänkuin
katkaistun pyramiidin huipputynkä, jonka saattoi helposti tuntea.
Osoittaen sitä toverilleen hän astui suoraan sitä kohti.
Neljännesmaili oli nopeasti kuljettu; kiivettyään takaapäin olivat
Godfrey ja Karefinotu rantahietikolla vähemmän kuin viidenkymmenen
askeleen päässä tuosta kalliosta.
He juoksivat sinne... ei ketään...! Mutta tällä kertaa osoitti tuskin
sammunut valkea ja puoliksi hiipunut hiillos kylläkin selvästi, että
paikalla oli äskettäin ollut tuli sytytettynä.
"Täällä oli joku", huudahti Godfrey, "joku oli täällä tuokio sitten!
Siitä on otettava selvä...!"
Hän huusi... Ei vastausta...! Karefinotu hihkaisi kaikuvasti... Ketään
ei näkynyt!
Sitten he ryhtyivät molemmat tutkimaan naapurikallioita etsien luolaa
tai koloa, joka olisi voinut tarjota suojaa haaksirikkoiselle,
alkuasukkaalle, metsäläiselle...
Turhaan he tarkoin nuuskivat rannikon pienimmätkin kolot ja lokerot.
Mitään vanhan tai uuden leiripaikan merkkejä ei näkynyt, ei jälkeäkään
minkäänlaisen ihmisolennon käynnistä.
"Eikä se kuitenkaan", toisteli Godfrey, "voinut tällä kertaa olla
mitään kuuman lähteen höyryä! Se oli tosiaan palavan puun ja ruohon
savua, eikä tuo tuli ole voinut itsestään syttyä!"
Kaikki etsiskelyt olivat turhia, ja niin lähtivät Godfrey ja Karefinotu
kellon kahta käydessä paluumatkalle Willin puulle yhtä levottomina kuin
ällistyneinäkin sen johdosta, etteivät olleet mitään löytäneet.
Kukaan ei ihmettele, että Godfrey lähti sieltä hyvin miettiväisenä.
Hänestä tuntui, että hänen saarellaan nyt hallitsi jokin salattu voima.
Tuon savun uusiutuminen, petoeläinten ilmestyminen, eikö se kaikki
viitannut johonkin merkilliseen, käsittämättömään ja aavistamattomaan?
Ja eikö hänen täytynyt yhä enemmän varmistua tässä ajatuksessa, kun hän
tuntia myöhemmin ruohikolle saavuttuaan kuuli omituista ratinaa tai
kalinaa...? Karefinotu työnsi häntä sivulle, samalla kun ruohoon
kiertynyt käärme oli hyökkäämäisillään hänen kimppuunsa.
"Käärmeitä, vielä käärmeitäkin, sitten kun jo olemme tavanneet karhuja
ja tiikerejä!" huudahti hän.
Niin, se oli yksi noita matelijoita, jotka voi helposti tuntea niiden
paetessaan aiheuttamasta kalinasta -- kalkkarokäärme myrkyllisintä
lajia, oikea sukunsa jättiläinen.
Karefinotu oli heittäytynyt Godfreyn ja matelijan väliin, joka riensi
pakenemaan tiheään varvikkoon.
Mutta ajaen sitä takaa neekeri saavutti sen ja katkaisi siltä pään
kirveeniskulla. Kun Godfrey saapui hänen luokseen, vavahtelivat
matelijan tyngät verisellä maalla.
Muitakin yhtä vaarallisia käärmeitä näyttäytyi sitten lukuisasti koko
sillä osalla ruohikkoa, jonka joki eroitti Willin puusta.
Oliko siis äkkiä tapahtunut matelijain rynnäkkö? Oliko Phinan saaresta
tuleva kilpailija muinoiselle Tenos-saarelle, jonka hirvittävät
käärmeet ennen vanhaan tekivät kuuluisaksi ja joka kyykäärmeelle antoi
nimensäkin?
"Rientäkäämme, rientäkäämme!" huudahti Godfrey viitaten Karefinotulle,
että tämä kiirehtäisi askeliansa.
Hän oli levoton. Häntä puistattivat kamalat aavistukset eikä hän voinut
niitä vaimentaa.
Niiden vaikutuksen alaisena, jotakin läheistä vaaraa aavistaen, hänellä
oli kiire päästä Willin puulle takaisin.
Mitä sitten, kun hän lähestyi puron yli kyhättyä siltaa!
Säikähdyshuutoja kaikui mammutpetäjäin ryhmästä. Huudettiin apua niin
pelästyneellä äänellä, että siitä ei voinut erehtyä!
"Se on Tartelett!" sanoi Godfrey. "Poloisen kimppuun on hyökätty...!
Nopeasti, nopeasti...!"
Kun he olivat kulkeneet sillan yli, näkivät he Tartelettin
kahdenkymmenen askeleen päässä juosta vilistävän minkä sääret
kantoivat.
Ääretön, joesta noussut krokotiili ajoi häntä takaa kita avoinna.
Sensijaan, että olisi poikkeillut oikealle ja vasemmalle, juoksi
säikähtynyt mies-parka pelosta hulluna suoraan eteenpäin, antautuen
siten vaaraan, että peto hänet saavuttaisi... Äkkiä hän kompastui,
kaatui... Hän oli hukassa...
Godfrey pysähtyi. Tämän välittömän vaaran uhatessa ei hänen
kylmäverisyytensä hetkeksikään jättänyt häntä. Hän kohotti pyssynsä ja
tähtäsi krokotiilia silmän alle.
Hyvin tähdätty luoti murskasi hirviön pään. Eläin ponnahti sivulle,
mätkähti jälleen maahan eikä sitten enää hievahtanut.
Kiirehtien sitten Tartelettin luo Karefinotu nosti hänet pystyyn...
Tanssinopettaja oli päässyt pelkällä säikähdyksellä. Mutta kylläpä hän
oli säikähtynyt!
Kello oli kuusi illalla.
Hetkistä myöhemmin Godfrey oli molempine kumppaneineen vetäytynyt
Willin puuhun.
Kuinka katkerin miettein he söivätkään ilta-ateriansa! Mitä pitkiä
unettomuuden hetkiä olikaan varalla näille Phinan saaren asukkaille,
joita vastaan kova onni nyt raivokkaana riehui!
Mitä tanssinopettajaan tulee, ei hän tuskissaan osannut muuta kuin
toistaa lauseen, johon lyhyesti sisältyivät kaikki hänen ajatuksensa:
"Minäpä tahtoisin lähteä täältä pois!"