Tilanne mutkistuu yhä.
Jokainen myöntänee, että pelottavan villipedon ilmestyminen Phinan
saarelle oli seikka, joka ei voinut olla mitä suurimmassa määrässä
huolestuttamatta kovan kohtalon sinne sulkemia ihmisparkoja.
Godfrey -- joka siinä ehkä menetteli epäviisaasti -- ei pitänyt
itseänsä oikeutettuna salaamaan Tartelettilta, mitä oli tapahtunut.
"Karhu!" huudahti Tartelett katsoen säikähtyneenä ympärilleen,
ikäänkuin lauma noita petoja olisi hyökkäillyt Willin puun
lähettyvillä. "Minkätähden karhu? Eihän tähän asti ole ollut karhuja
saarellamme! Jos niitä on yksi, niin voi olla useampiakin, vieläpä
suuri joukko muitakin raatelevia petoja: jaguareja, panttereja,
tiikerejä, hyeenoja, leijonia!"
Tartelett näki Phinan saaren joutuneen jo kokonaisen häkistään ulos
murtautuneen eläinkokoelman haltuun.
Godfrey vastasi hänelle, ettei saanut mitään liioitella. Hän oli nähnyt
karhun, se oli varmaa. Miksi ei ainoakaan noista pedoista ollut tähän
asti näyttäytynyt hänen samoillessaan saaren metsiä, sitä hän ei voinut
selittää, ja se oli todella selittämätöntä. Mutta siitä oli pitkä matka
johtopäätökseen, että saaren metsissä ja ruohikoilla vilisisi
kaikenlaisia petoeläimiä. Oli kuitenkin oltava varuillaan eikä enää
lähdettävä ulos muutoin kuin hyvin asestettuna.
Onneton Tartelett! Tästä päivästä lähtien oli hänen elämänsä alituista
levottomuutta, mielenliikutusta, kauhua ja yhä uusiintuvaa järjetöntä
säikähtymistä, mikä sai hänet kovin kipeästi ikävöimään takaisin
kotimaahansa.
"Ei", toisteli hän, "ei! Jos täällä on petoja... niin olen saanut
kylläkseni ja tahdon päästä täältä pois!"
Mutta keinot puuttuivat.
Godfreyn tovereineen oli siis tästedes oltava varuillaan. Hyökkäys
saattoi tapahtua ei ainoastaan rannikon ja ruohikon puolelta, vaan itse
mammutpetäjä-metsikössäkin. Senpävuoksi ryhdyttiin vakaviin
toimenpiteisiin asunnon turvaamiseksi äkillisiltä päällekarkauksilta.
Portti suljettiin visusti, niin että se saattoi vastustaa petoeläimen
kynsiä. Mitä kotieläimiin tulee, olisi Godfrey mielellään laittanut
niille tallin, johon olisi voinut ne sulkea, ainakin yöksi, mutta se ei
ollut helppoa. Tyydyttiin siis pysyttämään ne, mikäli mahdollista,
Willin puun lähettyvillä eräänlaisessa oksista tehdyssä aitauksessa,
josta ne eivät voineet päästä ulos. Mutta tämä aitaus ei ollut kyllin
vahva eikä kyllin korkea voidakseen pidättää karhun tai hyeenan
murtautumasta sen lävitse tai hyppäämästä sen yli.
Mutta kun Karefinotu kaikista varoituksista huolimatta yhä vartioi
öisin majan ulkopuolella, toivoi Godfrey yhä voivansa välttää
suoranaisen hyökkäyksen.
Tosin kyllä antausi Karefinotu vaaraan, ollessaan täten Willin puun
vartijana; mutta hän oli kaiketi käsittänyt, että hän siten tekisi
palveluksen pelastajilleen, ja pysyi itsepintaisesti päätöksessään
entiseen tapaansa valvoa yhteistä turvallisuutta, sanoipa Godfrey
hänelle mitä tahansa.
Viikko kului, eikä mitään tuollaista peloittavaa vierasta ollut sillä
tienoolla näkynyt. Muuten ei Godfrey enää poistunutkaan asunnolta,
paitsi milloin se oli välttämätöntä. Kun lampaat, vuodet ja muu karja
kävivät laitumella lähiniityllä, ei niitä päästetty näkyvistä.
Useimmiten toimitti Karefinotu paimenen virkaa. Hän ei ottanut mukaansa
pyssyä, sillä näytti siltä, että hän ei ollut oppinut käsittämään
tuliaseiden käyttelyä; mutta toinen metsästyspuukoista riippui hänen
vyöstään, ja oikeassa kädessään hänellä oli kirves.
Täten asestettuna ei tarmokas neekeri olisi epäröinyt hyökätä tiikeriä
tai mitä muuta pahimmanlaatuista petoa vastaan tahansa.
Mutta kun ei karhua eikä mitään muutakaan suurta petoa ollut viime
kohtauksen jälkeen näyttäytynyt, alkoi Godfrey rauhoittua. Vähitellen
hän ryhtyi uudestaan tutkimuksiinsa ja metsästykseen, mutta
etääntymättä niin kauaksi saaren sisäosaan. Tällöin, kun neekeri oli
Godfreyn mukana, ei Willin puuhun visusti sulkeutunut Tartelett olisi
uskaltautunut sieltä ulos, vaikka olisi ollut tanssitunti annettavana!
Toisinaan Godfrey taas lähti yksinään, ja balettimestarilla oli silloin
toveri, jonka opettamiseen hän itsepäisesti uhrautui.
Niin! Tartelett oli ensin aikonut opettaa Karefinotulle englanninkielen
tavallisimmat sanat; mutta hänen täytyi siitä yrityksestä luopua, sillä
niin huonosti näkyivät neekerin äänijänteet soveltuvan sen sanojen
lausumiseen.
-- No, -- oli Tartelett tuuminut, -- koska en kelpaa hänen
opettajakseen, niin olen hänen oppilaansa!
Niinpä hän oli saanut päähänsä oppia Karefinotun puhumaa kieltä.
Turhaan selitti hänelle Godfrey, että siitä ei olisi heille suurta
hyötyä; Tartelett ei antanut perään. Hän keksi siis keinoja tehdäkseen
Karefinotulle käsitettäväksi, että tahtoi tätä omalla kielellään
nimittämään ne esineet, joita hän kädellään osoitti.
Täytyy tosiaan uskoa, että oppilas Tartelettilla oli hyvää taipumusta,
sillä kahden viikon päästä hän taisi viitisentoista sanaa! Hän tiesi,
että Karefinotu sanoi _hirsi_ tarkoittaessaan valkeata, _aradu_, kun
oli kysymys taivaasta; _mervira_ merkitsi hänen kielellään merta,
_dura_ oli puu ja niin edespäin. Tartelett oli tästä taidostaan yhtä
ylpeä kuin jos olisi saanut ensimmäisen palkinnon Polynesian kielessä
suurissa tutkintokilpailuissa.
Silloin hän kiitollisena tahtoi antaa tunnustuksensa opettajalleen
siitä, mitä tämä oli hänen hyväkseen tehnyt, -- ei enää pakottamalla
häntä mongertamaan englantilaisia sanoja, vaan opettamalla hänelle
eurooppalaisen tanssitaiteen sirot liikkeet ja oikeat periaatteet.
Nyt ei Godfrey voinut olla sydämestään nauramatta! Kuluihan siihen
ainakin aika, ja sunnuntaisin, kun ei enää ollut mitään tehtävää, hän
oli mielellään saapuvilla San Franciscon kuuluisan tanssiopettajan
esityksissä.
Se oli tosiaan näkemisen arvoista! Onneton Karefinotu ähki, puhki ja
hikoili kuin höyrypannu alistuessaan tanssin alkeisharjoituksiin! Hän
oli kuitenkin opinhaluinen ja koetti parastaan; mutta olihan hän
kaikkien heimolaistensa tapaan pystyhartiainen ja eikö hänen
rotuominaisuuksiinsa kuulunut ulkoneva vatsa, sisäänpäin kääntyneet
polvet ja jalat? Kasvattakaa sitten moisella tavalla rakennetusta
villistä joku Vestris tai Saint-Leon!
Kuitenkin kaikitenkin oli opettaja hellittämätön. Ja vaikka tämä
harjoitus Karefinotulle olikin kidutusta, oli hän sittenkin innokas.
Mitä saikaan hän kärsiä vain asettaakseen jalkansa ensimmäiseen
asentoon, sitä ei voisi kuvaillakaan! Ja kun oli siirryttävä toiseen ja
sitten kolmanteen, oli se vieläkin vaikeampaa!
"Mutta katsohan toki minua, visapää!" huusi Tartelett, joka esimerkillä
avusti ohjaustansa. "Jalat ulospäin! Vielä enemmän ulospäin! Tuon
varpaat toisen kantapään kohdalle! Avaa polvesi, vintiö! Alenna
olkapäitäsi, tolvana! Pää suoraan...! Käsivarret kaareen...!"
"Mutta tehän vaaditte häneltä mahdottomia!" huomautti Godfrey.
"Mikään ei ole mahdotonta älykkäälle ihmiselle!" vastasi Tartelett
poikkeuksetta.
"Mutta hänen ruumiinrakenteensa ei siihen sovellu..."
"Mutta sen täytyy sopia; kyllä se vielä sopiikin! Se on välttämätöntä,
siitä ei mihinkään pääse; ja myöhemmin saa tuo villi kiittää minua
ainakin siitä, että osaa säädyllisesti esiintyä salongissa!"
"Mutta eihän tuo neekeri koskaan joudu salonkiin!"
"No, no, mistäpä te sen tiedätte, Godfrey?" vastasi opettaja
ylvästellen. "Eikö tulevaisuus ole nousukkaiden, jotka osaavat ottaa
ajasta vaarin?"
Tämä oli Tartelettin kaikkien väitteiden loppuponsi. Ja sitten opettaja
otti taskuviulunsa ja veti jousellaan pieniä kimeitä säveliä, jotka
riemastuttivat Karefinotua. Muuta kiihoitusta ei tarvittu! --
Välittämättä tanssitaidon säännöistä neekeri hyppi, vääntelihe ja
kieppui kuin mikäkin hyrrä!
Ja nähdessään tämän Polynesian lapsen käyttäytyvän tähän tapaan
Tartelett mietti uinaillen, eivätkö nuo ehkä hiukan liian rohkeat ja
omaperäiset askeleet olleet ihmiselle aivan luonnollisia, vaikkakin ne
uhmailivat kaikkia taiteen periaatteita!
Mutta jättäkäämme tanssin ja plastiikan opettaja näihin filosofisiin
mietteisiinsä palataksemme kysymyksiin, jotka ovat sekä hyödyllisempiä
että tärkeimpiä.
Viimeisillä retkeilyillään metsässä tai kentällä, joko sitten yksinään
tai Karefinotun seurassa, ei Godfrey ollut havainnut mitään muuta
petoa. Hän ei edes ollut nähnyt niiden jälkiä. Puron partaalla, jonne
ne tietenkin olisivat tulleet janoansa sammuttamaan, ei ollut
ainoatakaan merkkiä niiden käpälistä. Öisin ei kuulunut ulvontaa eikä
epäilyttävää mörinää. Sitäpaitsi eivät kotieläimet vieläkään
osoittaneet minkäänlaista levottomuutta.
-- Tuo on omituista, -- ajatteli Godfrey toisinaan, -- enkä minä
kuitenkaan ole erehtynyt! Eikä myöskään Karefinotu. Karhun hän minulle
tosiaan näytti. Ihan varmaa on, että ammuin karhua! Otaksuen, että sen
tapoin, olisiko tuo siis ollut kämmenjalkaisten viimeinen edustaja
saarellamme?
Se oli aivan selittämätöntä! Sitäpaitsi olisi Godfreyn, jos hän oli
karhun kaatanut, täytynyt löytää sen ruumis paikalta, missä oli sitä
ampunut. Mutta turhaan hän oli sitä sieltä etsinyt! Täytyikö hänen siis
uskoa, että eläin oli kuolettavasti haavoitettuna heittänyt henkensä
kaukana sieltä jossakin luolassa? Olihan se kyllä mahdollista; mutta
silloin tuolla kohdalla puun juurella olisi näkynyt hyytynyttä verta,
jota siellä ei kuitenkaan ollut.
-- Olkoon sen asian laita miten tahansa, -- tuumi Godfrey, -- mutta
olkaamme aina varuillamme!
Marraskuun alkupäivinä saattoi sanoa ankaran vuodenajan alkaneen tällä
tuntemattomalla leveysasteella. Kylmää sadetta tuli jo tuntikausia.
Myöhemmin kai seuraisi loppumattomia rankkasateita, jotka jatkuvat
taukoamatta viikkomäärin ja ovat ominaisia tämän leveyspiirin
sateisille talvikuukausille.
Godfreyn täytyi nyt ryhtyä laittamaan tulisijaa itse Willin puun
sisukseen, -- välttämätöntä tulisijaa, jonka avulla talvella sekä
lämmitettäisiin asuntoa että keitettäisiin ruokaa suojassa
sadekuuroilta ja tuulenpuuskilta.
Tulisijan saattoi kyllä aina laittaa asunnon nurkkaan isojen kivien
väliin, joista toiset sovitettiin lappeelleen ja toiset syrjälleen.
Vaikein kysymys oli savun ulosjohtaminen, sillä sen päästäminen
pitkästä torvesta, joka kulki mammutpetäjän sisässä tyvirungon päähän
asti, ei ollut käytännöllistä.
Godfreyn mieleen juolahti silloin tehdä putki muutamista pitkistä ja
paksuista bamburuo'oista, joita kasvoi paikoittain joen partailla.
Täytyy myöntää, että Karefinotusta oli hänelle siinä hommassa hyvin
suurta apua. Musta mies käsitti, ei aivan vaikeuksitta, mitä Godfrey
halusi. Neekeri seurasi hänen mennessään kahden penikulman päähän
Willin puusta valitsemaan paksuimpia bambuja; hän avusti myöskin takan
rakentamisessa. Kivet sijoitettiin lattialle kammion perälle vastapäätä
ovea. Bamburuo'oista, joiden ydin oli poistettu ja joiden oksien
kohdalle oli leikattu kierteitä, tehtiin, kun ne sovitettiin päistään
toinen toisensa sisään, kylliksi pitkä putki, joka päättyi
mammutpetäjän kuoreen puhkaistuun aukkoon. Tämän täytyi siis riittää,
kunhan vain pidettiin tarkka huoli, että bambu ei syttynyt tuleen.
Ilokseen Godfrey näki hauskan tulen pian loimuavan, savun tärvelemättä
puun sisustaa tai tekemättä siellä oleskelemista tukalaksi.
Hän oli tehnyt viisaasti ryhtyessään tähän laitokseen ja vielä
viisaammin kiirehtiessään sen valmistumista.
Sillä marraskuun 3 päivästä sen 10 päivään asti satoi ihan lakkaamatta
kuin saavista kaataen. Olisi ollut mahdotonta ylläpitää tulta
ulkoilmassa. Näiden synkkien päivien kuluessa täytyi pysytellä majassa.
Ei voinut lähteä ulos muutoin kuin karjan ja kanatarhan välttämättömiä
tarpeita varten.
Näissä olosuhteissa sattui _kama_-varasto loppumaan. Se oli heidän
varsinainen leipäaineksensa, ja sen puute kävi pian tuntuvaksi. Eräänä
päivänä -- marraskuun 10:nä -- Godfrey siis ilmoitti Tartelettille,
että hän lähtisi Karefinotun kera kaman mukuloita hakemaan, heti kun
sää näkyisi asettuvan.
Tartelett, jota ei suinkaan haluttanut lähteä samoilemaan kahden
penikulman päähän liejuiseksi lionneen ruohikon läpi, suostui jäämään
kotimieheksi Godfreyn poissaollessa.
Illalla alkoivat taivaalta todellakin hälvetä paksut pilvet, joita
länsituuli oli kasannut kuukauden alusta asti. Sade taukosi vähitellen,
aurinko heitti joitakuita himmeitä valonsäteitä. Saattoi toivoa, että
huomispäivä toisi tullessaan hiukkasen seestä, jota täytyi käyttää
hyväkseen.
"Huomenna", virkkoi Godfrey, "minä lähden aamulla varhain ja Karefinotu
tulee mukaan".
"Se on sovittu", vastasi Tartelett.
Illan tullen, sitten kun ehtoollinen oli syöty ja usvista seljenneelle
taivaalle välähtänyt muutamia tähtiä, aikoi neekeri sijoittua
tavalliselle paikalleen majan ulkopuolelle, joka hänen oli täytynyt
jättää edellisinä sadeöinä. Godfrey yritti kuitenkin saada hänet
käsittämään, että olisi parasta pysyä huoneessa ja että lisävalppaus ei
ollut tarpeen, koska ainoakaan peto ei sen koommin ollut antanut
merkkejä itsestään. Mutta Karefinotu pysyi itsepintaisesti tuumassaan.
Hänen täytyi antaa pitää päänsä.
Kuten Godfrey oli aavistanut, havaittiin aamulla, että sitten eilisen
ei ollut satanut. Ja kun hän läksi Willin puusta kellon seitsemää
käydessä, kultailivat auringon ensi säteet keveästi mammutpetäjäin
tiivistä holvia.
Karefinotu oli paikallaan, missä oli viettänyt yönsä. Hän odotteli.
Hyvin asestettuina ja isot säkit mukanaan he sitten heti sanoivat
Tartelettille hyvästi ja suuntasivat kulkunsa joelle, jonka vasempaa
vartta he aikoivat kulkea ylöspäin kama-pensaikoille asti.
Tunnin kuluttua he olivat päässeet perille mitään vaarallista
kohtaamatta.
Juuria kaivettiin nopeasti riittävän runsas määrä molempien säkkien
täyttämiseksi. Se vei kolme tuntia, niin että kello oli noin yksitoista
aamupuolella, kun Godfrey toverinsa kanssa lähti paluumatkalle Willin
puuta kohti.
Astuen lähetysten ja tyytyen katselemaan toinen toistansa, koska eivät
voineet puhella, he saapuivat puron tekemään mutkaan, jonka yli kaartui
isoja puita niin sijoittuneina, että ne näyttivät rannalta toiselle
laitetulta luonnonkedolta. Tässä Godfrey äkkiä pysähtyi.
Nyt hän vuorostaan näytti Karefinotulle liikkumatonta eläintä, joka
seisoi puun juurella ja jonka silmistä hohti kummallinen kiilto.
"Tiikeri!" huudahti hän.
Godfrey ei siinä erehtynyt. Tiikeri se kyllä oli, kookas tiikeri,
takajaloilleen nousseena ja kynsillään kuorien puunrunkoa, sanalla
sanoen valmiina hyökkäämään.
Silmänräpäyksessä oli Godfrey pudottanut juurisäkkinsä. Panostettu
pyssy siirtyi hänen oikeaan käteensä, hän viritti hanan, nosti perän
olkapäätänsä vasten, tähtäsi ja laukaisi.
"Hurraa, hurraa!" huusi hän.
Tällä kertaa ei ollut epäilemistäkään: luodin kohtaama tiikeri oli
hypähtänyt taaksepäin. Mutta kenties se ei ollut saanut kuolinhaavaa,
ehkä se hyökkäisi jälleen eteenpäin yhä enemmän vimmastuneena...
Godfrey piti kivääriänsä tähtäysasennossa ja toisella laukauksellaan
hän yhä uhkasi petoa.
Mutta ennenkuin Godfrey oli ehtinyt sitä estää, oli Karefinotu
rynnännyt sinnepäin, minne tiikeri oli hävinnyt, metsästyspuukko
kädessään..
Godfrey huusi häntä pysähtymään, tulemaan takaisin. Se oli turhaa.
Neekeri, joka henkensäkin uhalla oli päättänyt lopettaa eläimen, jos se
oli vain haavoittunut, ei häntä kuullut tai ei tahtonut kuulla.
Godfrey riensi siis hänen jälkeensä...
Kun hän saapui virran partaalle, näki hän Karefinotun mittelemässä
voimiaan tiikerin kanssa puristaen sitä kurkusta, ponnistellen
kauheassa kamppailussa ja vihdoin antaen tarmokkaalla kädellään sille
puukoniskun sydämeen.
Tiikeri kierähti silloin jokeen asti, jonka äskeisistä sateista
paisuneet laineet tempasivat sen vuolaan pyörteen tavoin mukaansa.
Eläimen raato, joka vain hetkisen kellui veden pinnalla, kulkeutui
vinhaa vauhtia merta kohti.
Karhu, tiikeri! Ei enää ollut epäilemistäkään, että saarella piili
kauheita petoeläimiä!
Tultuaan jälleen Karefinotun luo Godfrey oli kuitenkin havainnut, että
neekeri oli ottelussa saanut vain muutamia lieviä naarmuja. Sitten hän
hyvin huolissaan siitä, mikä heitä tulevaisuudessa mahdollisesti
odotti, jatkoi matkaansa Willin puuta kohti.