Yksinkertaisen alkuasukkaan siveellistä ja ruumiillista kasvatusta.
Godfrey nosti heti maasta jalkojensa juureen langenneen mustan poloisen
ja katseli tarkkaan hänen kasvojansa.
Mies oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, ja hänen
ainoana pukunaan oli nivusten ympärille kääritty riekale. Hänen
piirteistään samoin kuin päänmuodostuksesta saattoi tuntea hänen
kuuluvan afrikalaiseen neekerirotuun. Häntä ei mitenkään voinut
sekoittaa perin alhaisella asteella oleviin papualaisiin, jotka matalan
kallonsa ja pitkien käsivarsiensa vuoksi niin omituisesti muistuttavat
apinasta.
Mutta miten oli tämä Sudanin tai Abessinian neekeri joutunut Tyynessä
meressä sijaitsevan saariryhmän alkuasukkaiden käsiin? Sen olisi voinut
saada tietää, jos musta tulokas olisi puhunut englanninkieltä tai
jotakuta niistä kahdesta tai kolmesta eurooppalaisesta kielestä, joita
Godfrey kykeni ymmärtämään.
Mutta pian kävi selville, että tuo onneton ei käyttänyt muuta kuin
aivan käsittämätöntä kieltä -- luultavasti noiden alkuasukkaiden
murretta, joiden luo hän epäilemättä oli saapunut aivan nuorena.
Godfrey oli kyllä heti kysynyt häneltä jotakin englanninkielellä, mutta
saamatta mitään vastausta. Hän oli sitten eleillä ja merkeillä hiukan
vaivaloisesti antanut hänen ymmärtää, että halusi tietää hänen nimensä.
Muutamien turhien yritysten perästä tämä neekeri, joka
kasvonpiirteiltään näytti tosiaan varsin järkevältä, jopa
rehelliseltäkin, vastasi hänelle tehtyyn kysymykseen tällä ainoalla
sanalla:
"Karefinotu."
"Karefinotu!" huudahti Tartelett. "Kuuletteko, mikä nimi...? Minä
ehdottaisin puolestani, että nimittäisimme häntä 'Keskiviikoksi', koska
tänään on keskiviikko. Niinhän tehdään aina Robinsonien saarilla! Onko
luvallista nimittää itseään Karefinotuksi?"
"Jos se on tämän miehen nimi", vastasi Godfrey, "niin miksi hän ei
saisi sitä pitää?"
Ja sillä hetkellä hän tunsi käden laskeutuvan rintaansa vasten, samalla
kun neekerin koko naama näkyi häneltä kysyvän, mikä _hänen_ nimensä
oli.
"Godfrey!" vastasi nuori mies.
Neekeri koetti matkia nimeä; mutta vaikka Godfrey oli sen hänelle
toistanut usean kerran, ei hän kyennyt sitä lausumaan käsitettävästi.
Silloin hän kääntyi opettajan puoleen, ikäänkuin tahtoen tietää hänen
nimensä.
"Tartelett", vastasi tämä ystävällisesti.
Tuo tavuyhtymä oli kaiketikin sopiva neekerin puhe-elimille, sillä hän
lausui sen hyvin selvästi.
Siitä näkyi opettaja olevan erinomaisen ylpeä ja mielissään. Ja olihan
siihen syytäkin!
Sitten Godfrey, tahtoen koetella miehen älyä, yritti saada hänet
käsittämään, että hän halusi tietää saaren nimen. Hän näytti hänelle
siis kädellään metsien, ruohikkojen ja kukkulain muodostamaa
kokonaisuutta, sitten niitä kehystävää rantaa ja meren ulappaa sekä
katsoi häneen kysyvästi.
Karefinotu, joka ei heti käsittänyt hänen tarkoitustansa, matki
Godfreyn liikkeitä ja kääntyi ympärinsä silmäillen koko seutua.
"Arneka", virkkoi hän vihdoin.
"Arneka?" matki Godfrey polkien jalallaan maata paremmin korostaakseen
kysymystänsä.
"Arneka!" toisti musta.
Tästä ei Godfrey saanut selville mitään, ei saaren oikeata
maantieteellistä nimeä eikä sen asemaa Tyynessämeressä. Muististaan hän
ei laisinkaan löytänyt tuollaista nimeä; se oli luultavasti
alkuasukasten antama nimitys ja kartanpiirustajille ehkä tuntematon.
Tällä välin Karefinotu katseli herkeämättä ja hämmästyneenäkin näitä
kahta valkoihoista, kulkien toisen luota toisen luo ikäänkuin tahtoen
painaa tarkasti mieleensä heille ominaiset eroavaisuudet. Hänen
hymyilevä suunsa paljasti komeat, hohtavan valkoiset hampaat, joita
Tartelett tarkkasi hiukan arastellen.
"Jos nuo hampaat", sanoi hän, "eivät koskaan ole purreet ihmislihaa,
niin räjähtäköön pikku viuluni kädessäni!"
"Ainakaan, Tartelett", vastasi Godfrey, "ei uusi kumppanimme enää näytä
sellaiselta kurjalta raukalta, joka paistetaan ja syödään! Se on
pääasia!"
Enimmin kiinnittivät Karefinotun huomiota Godfreyn ja Tartelettin
kantamat aseet, yhtä hyvin pyssyt, jotka heillä oli kädessä, kuin
vyöllä riippuvat revolveritkin.
Godfrey huomasi helposti tuon uteliaisuuden. Oli ilmeistä, että villi
ei koskaan ennen ollut nähnyt tuliasetta. Ajatteliko hän, että joku
noista rautaputkista oli singahduttanut salaman, tuoden hänelle
itselleen pelastuksen? Sitä saattoi aavistaa.
Godfrey tahtoi silloin antaa hänelle, viisaasti kyllä, ylevän
käsityksen valkoisten voimasta. Hän viritti pyssynsä hanan ja näyttäen
sitten Karefinotulle ruohokentällä noin viidenkymmenen jalan päässä
pyrähtelevää peltopyytä kohotti pyssyn nopeasti olkapäätänsä vasten ja
laukaisi. Lintu putosi maahan.
Pamauksen kuullessaan neekeri oli tehnyt mainion hyppäyksen, jota
Tartelett ei voinut olla ihailematta tanssitaiteelliselta näkökannalta.
Voittaen sitten pelkonsa ja nähdessään linnun siipirikkona laahustavan
ruohossa neekeri ponnahti ja juoksi nopeana kuin ajokoira saalista
noutamaan. Puolittain riemuissaan, puolittain hämmästyneenä hypähdellen
hän toi sen herralleen.
Silloin pisti Tartelettin päähän näyttää Karefinotulle, että Suurhenki
oli hänellekin suonut kyvyn luoda salamaa. Ja kun hän havaitsi
jäävarpusen levollisena istumassa vanhalla kannolla joen partaalla,
nosti hän pyssyn poskelleen ja tähtäsi.
"Ei!" kielsi Godfrey heti. "Älkää ampuko, Tartelett!"
"Ja miksikä en?"
"Ajatelkaahan toki, että jos vahingossa ampuisitte ohi, niin tuon
neekerin käsitys meistä alenisi!"
"Ja miksikä ampuisin ohi?" vastasi Tartelett hiukan suutahtaen. "Enkö
minä taistelussa, vaikka käsittelin pyssyä ensi kertaa, enemmän kuin
sadan askeleen päästä osannut suoraan rintaan yhtä noista
ihmissyöjistä?"
"Epäilemättä osasitte", myönsi Godfrey, "koskapa se kellistyi. Mutta
uskokaa minua, Tartelett, älkää yhteisen etumme nimessä uhmailko onnea
toistamiseen!"
Opettaja närkästyi hiukan, mutta taipui kuitenkin. Hän laski pyssynsä
jälleen olalleen -- hyvin mahtailevasti, -- ja molemmat palasivat
Karefinotun seuraamina Willin puulle.
Täällä Phinan saaren uusi asukas todella hämmästyi nähdessään tämän
mammutpetäjän tyveen niin onnellisesti laaditun majan. Hänelle täytyi
ennen kaikkea esimerkeillä näyttää, mihin näitä työkaluja, kojeita ja
astioita käytettiin. Karefinotu kuului kaikesta päättäen alimmalla
kehitysasteella oleviin villeihin tai oli kauan elänyt sellaisten
parissa, sillä rautakin näkyi olevan hänelle tuntematonta. Hän ei
käsittänyt, että pata ei syttynyt, kun se asetettiin hehkuville
hiilille. Hän tahtoi nostaa sen tulelta pois suureksi kiusaksi
Tartelettille, jonka toimena oli valvoa liemen kehitystä. Kuvastimen
edessä, joka hänelle näytettiin, hän osoitti myöskin täydellistä
kummastusta. Hän käänsi sitä ja käänsi uudestaan, nähdäkseen oliko hän
itse siellä takana.
"Mutta hänhän on tuskin edes apina, tuo murjaani!" huudahti opettaja
virnistäen halveksivasti.
"Ei, Tartelett", vastasi Godfrey, "hän on enemmän kuin apina, koska hän
katsoo kuvastimen taakse, -- se osoittaa hänessä järkevää ajattelua,
johon ei mikään elukka pystyisi!"
"No, olkoon menneeksi, myöntäkäämme, että hän ei ole apina", virkkoi
Tartelett pudistaen päätänsä varsin epäilevästi. "Mutta saammepa nähdä,
että moisesta oliosta ei ole mitään apua."
"On varmaan!" vastasi Godfrey.
Kuitenkaan ei Karefinotu hylkinyt ruokia, joita hänelle tarjottiin. Hän
haisteli ensin, maistoi sitten huulillaan, ja loppujen lopuksi riitti
hänen nauttimansa aamiainen, kaniiniliemi, osa Godfreyn tappamasta
peltopyystä ja lampaan olkalapa kama- ja jam-juurien kera tuskin
sammuttamaan hänen sisälmyksiänsä kalvavaa nälkää.
"Mies-raukalla näkyy olevan hyvä ruokahalu", virkkoi Godfrey.
"On niinkin", vastasi Tartelett, "ja parasta on olla varuillaan sen
veitikan kannibaalivaistoja vastaan!"
"No, no, Tartelett! Kyllä me osaamme vieroittaa hänet ihmislihaa
himoitsemasta, jos hän joskus olisikin sen makuun päässyt!"
"En mene siitä valalle", vastasi opettaja. "Sanotaan, että kun on sitä
kerran maistanut...!"
Toisten täten jutellessa Karefinotu kuunteli mitä tarkkaavaisimmin.
Hänen silmänsä loistivat älykkyydestä. Huomasi, että hän olisi tahtonut
ymmärtää, mitä hänen kuultensa sanottiin. Sitten hän puhui itsekin ja
tavattoman vuolaasti; mutta kaikki oli pelkkiä luonnonääniä
muistuttavia, merkityksettömiä tavuja ja kimeitä huudahduksia, joissa
pääaineksena olivat a- ja u-ääntiöt, kuten on laita useimmissa
polynesialaisissa kielissä.
Mutta kuka tuo sallimuksen toimesta pelastettu neekeri lienee ollutkin,
hän oli toki uusi toveri, sanokaamme, että hän oli määrätty
uskolliseksi palvelijaksi, todelliseksi orjaksi, jonka mitä
odottamattomin sattuma oli lähettänyt Willin puun isännille. Hän oli
roteva, ketterä ja vilkas, eikä häntä siis mikään työ tympäissyt. Hän
osoitti todellista kykyä matkimaan kaikkea, mitä näki tehtävän. Täten
Godfrey ryhtyikin häntä kasvattamaan. Kotieläinten hoito, juurien ja
hedelmien keruu, päivän ravinnoksi tarvittavien lampaiden tai kaniinien
teurastaminen ja paloitteleminen, eräänlaisen juoman, manzanillan
villeistä "omenista" puristetun hedelmäviinin valmistus jätettiin hänen
toimekseen, ja hän suoritti kaikki huolellisesti, kun ensin oli nähnyt,
miten toiset menettelivät.
Mitä Tartelett lienee ajatellutkin, niin Godfrey ei koskaan tuntenut
minkäänlaista epäluuloa tätä villiä kohtaan, ja näytti siltä, että
hänen ei koskaan tarvitsisi luottamustansa katua. Jos hän oli levoton,
johtui se siitä, että hän pelkäsi ihmissyöjien joskus palaavan, ne kun
nyt tunsivat Phinan saaren aseman.
Ensimmäisestä päivästä asti oli Karefinotulle varattu vuode Willin puun
kammiossa; mutta jos ei satanut, nukkui hän mieluummin ulkona jossakin
puunkolossa, ikäänkuin olisi tahtonut olla sellaisessa paikassa, mistä
voi paremmin vartioida asuntoa.
Kahden viikon ajalla senjälkeen, kun oli saapunut saarelle, seurasi
Karefinotu useita kertoja Godfreytä metsästysretkelle. Hänen
kummastuksensa oli silloin aina tavaton, kun hän näki otusten putoavan
tuolla tavoin matkan päästä iskettyinä; mutta tällöin hän teki
koiranvirkaa niin innokkaasti ja ripeästi, että mikään este --
viidakko, pensasryhmä tai puro -- ei voinut häntä pysähdyttää.
Vähitellen Godfrey siis varsin vakavasti kiintyi tähän neekeriin. Ei
ollut muuta kuin yksi asia, johon Karefinotu ei laisinkaan näkynyt
pystyvän, nimittäin englanninkielen oppiminen. Kuinka paljon hän
ponnistelikin, hän ei kyennyt lausumaan tavallisimpiakaan sanoja, joita
Godfrey ja varsinkin tanssimestari Tartelett itsepintaisesti yrittivät
hänelle opettaa.
Näin kului aika. Mutta vaikka nykyisyys niin onnellisten sattumain
yhdyttyä olikin jokseenkin siedettävä, vaikka mikään välitön vaara ei
ollut uhkaamassa, täytyihän Godfreyn toki miettiä, kuinka joskus
pääsisi pois tältä saarelta, millä keinoin vihdoinkin voisi palata
kotimaahan! Ei kulunut päivääkään hänen ajattelemattansa Will-enoa ja
kihlattuansa! Hän ei voinut salaista pelkoa tuntematta nähdä sateisen
ja myrskyisen talvikauden lähenevän, se kun kohottaisi hänen ja hänen
ystäviensä ja perheensä välille vieläkin ylipääsemättömämmän
rajamuurin!
Syyskuun 27 päivänä tapahtui jotakin. Jos se tuottikin lisähommia
Godfreylle ja hänen kahdelle kumppanilleen, takasi se samalla runsaan
lisävaraston heidän muonaansa.
Godfrey ja Karefinotu olivat simpukoita poimimassa Dream-lahden
äärimmäisessä pohjukassa, kun huomasivat tuulen alla suunnattoman
määrän pieniä liikkuvia luotoja, joita nousuvesi keinutteli hiljalleen
rantaa kohti. Se oli ikäänkuin uiva saaristo, ja sen pinnalla käveli
tai pyrähteli muutamia noista laajasiipisistä linnuista, joita
toisinaan nimitetään merihaukoiksi.
Mitä siis olivat nuo röykkiöt, jotka ajelehtivat yhdessä, nousten ja
laskeutuen aaltojen mukaan?
Godfrey ei tiennyt, mitä siitä ajatella, kunnes Karefinotu heittäytyi
vatsalleen maahan ja työntäen sitten päänsä syvälle hartiainsa väliin
ja taivuttaen käsivartensa ja säärensä alleen alkoi matkia eläimen
liikkeitä, joka hitaasti ryömii maassa.
Godfrey katseli häntä käsittämättä mitään tuosta kummallisesta
voimistelusta.
"Kilpikonnia!" huudahti hän sitten yhtäkkiä.
Karefinotu ei ollut pettynyt. Siellä oli neljännespenikulman alalla
kymmeniä tuhansia kilpikonnia, jotka uivat vedenkalvossa. Sadan sylen
päässä rannasta hävisivät useimmat sukeltamalla, ja merihaukat, jotka
menettivät tukikohtansa, kohosivat laajoissa kierteissä ilmaan. Mutta
onneksi päätyi satakunta matelijaa rannikolle.
Godfrey ja neekeri olivat juoksujalkaa rientäneet rantahietikolle tätä
merisaalista vastaan, josta jokainen elukka oli ainakin kaksi tai kolme
jalkaa läpimitaten. Ja ainoa keino estää kilpikonnia pääsemästä
takaisin mereen oli kääntää ne selälleen. Tähän raskaaseen hommaan
Godfrey ja Karefinotu siis ryhtyivät, ja aika väsyttävää se olikin.
Seuraavat päivät käytettiin kaiken tämän saaliin keräämiseen.
Kilpikonnanlihaa, joka on oivallista sekä tuoreena että säilytettynä,
voitiin heti käyttää ja myös panna varastoon. Talven varalle Godfrey
suolautti suurimman osan lihoista, voidakseen käyttää niitä
jokapäiväiseksi tarpeeksi, mutta jonkun aikaa oli pöydällä erilaisia
kilpikonnanliemiä, joita ei ainoastaan Tartelett pitänyt herkullisina.
Tätä tapausta lukuunottamatta ei elämän yksitoikkoisuutta enää mikään
häirinnyt. Joka päivä käytettiin samat tunnit samoihin hommiin. Ja eikö
tämä olo kävisi vielä synkemmäksi, sitten kun talvikausi pakottaisi
Godfreyn tovereineen sulkeutumaan Willin puuhun? Sitä ajatellessaan
Godfrey tunsi aina levottomuutta. Mutta mitäpä sille mahtoi?
Sillä välin hän jatkoi Phinan saaren tutkimista; hän käytti
metsästykseen kaiken ajan, jota ei tarvinnut kiireellisempiin puuhiin.
Useimmiten oli Karefinotu hänen mukanaan, mutta Tartelett pysyi kotona.
Tämä ei varmaankaan ollut erämies, vaikka hänen ensimmäinen yrityksensä
olikin ollut mestarilaukaus!
Näillä retkillä sitten kerran sattui odottamaton tapaus, senlaatuinen,
että se tiesi Willin puun asukkaiden vastaiselle turvallisuudelle perin
vakavaa vaaraa.
Godfrey ja neekeri olivat menneet otusten pyyntiin isoon keskusmetsään
sen harjanteen juurelle, joka oli Phinan saaren varsinaisena
selkärankana. Aamusta asti he eivät olleet nähneet kuin parin
antiloopin juoksevan korkeiden ikäpuiden välitse, mutta liian etäällä,
jotta niiden kaatamiseen olisi ollut mitään otaksuttavaa
mahdollisuutta.
Mutta koska Godfrey, joka ei laisinkaan ollut pikkuriistaa ampumassa,
ei yrittänytkään surmata vain surmaamisen vuoksi, päätti hän palata
ilman saalista. Kai hän sitä hiukan pahoitteli, mutta ei niin paljon
antiloopin lihan kuin näiden märehtijäin taljojen vuoksi, joita hän
aikoi käyttää hyvään tarpeeseen.
Kello oli jo kolme iltapäivällä. Ennen aamiaista, jonka hän tovereineen
oli nauttinut puiden juurella, yhtä vähän kuin sen jälkeenkään ei häntä
ollut metsästysonni suosinut. Molemmat laittautuivat siis päivälliseksi
palaamaan Willin puulle, kun Karefinotu heidän juuri metsästä ulos
tullessaan äkkiä hätkähti. Sitten hän syöksyen Godfreytä kohti tarttui
tämän hartioihin ja laahasi niin tarmokkaasti mukanaan, että toinen ei
kyennyt vastustamaan.
Kaksikymmentä askelta etäämpänä Godfrey pysähtyi, veti henkeänsä ja
kääntyen Karefinotuun päin loi häneen kysyvän katseen.
Suunniltaan säikähtynyt neekeri osoitti ojennetulla kädellään vähemmän
kuin viidenkymmenen askeleen päässä liikkumatta kyyröttävää eläintä.
Se oli harmaakarhu, joka käpälillään syleili puunrunkoa ja nuokutti
isoa päätänsä ikäänkuin juuri olisi hyökkäämäisillään molempain
metsästäjäin kimppuun.
Asiaa edes miettimättä Godfrey veti pyssynsä hanan heti vireeseen ja
laukaisi, ennenkuin Karefinotu oli ehtinyt häntä siitä estää.
Oliko luoti osunut mahtavaan kämmenjalkaiseen? Luultavasti. Oliko se
saanut surmansa? Siitä ei voinut mennä takuuseen; mutta sen käpälät
irtaantuivat ja se kierähti puun juurelle.
Ei ollut viivyteltävä. Käsikähmästä noin peloittavan eläimen kanssa
olisi saattanut olla mitä kamalimmat seuraukset. Tiedetään, että noiden
karhujen hyökkäys Kalifornian metsissä saattaa ammattimetsästäjätkin
mitä kauheimpaan vaaraan.
Niinpä neekeri tarttuikin Godfreyn käsivarteen raahatakseen hänet mitä
nopeimmin sieltä pois. Ja käsittäen, että tässä ei voinut olla liian
varovainen, nuori mies totteli.