Opettaja tekee pyssyllään vallan ihmeitä.
Mutta silloin pääsi Godfreyltä huudahdus, joka sai opettajan
säpsähtämään. Ei ollut enää epäilystäkään siitä, että villien täytyi
tietää saarella asuvan ihmisolentoja, koska olivat vieneet lipun, joka
tähän asti oli ollut niemen kärjessä kohotettuna, mutta joka ei enää
liehunutkaan Lippuniemekkeelle pystytetyn riu'un puolivälissä!
Laaditun suunnitelman toteuttamishetki oli siis tullut: oli lähdettävä
ottamaan selvää, olivatko villit vielä saarella ja mitä ne siellä
hommailivat.
"Lähtekäämme", virkkoi Godfrey toverilleen.
"Niin, mutta..." epäröi Tartelett.
"Tahdotteko mieluummin jäädä tänne?"
"Kyllä... teidän kanssanne, Godfrey."
"Ei, vaan yksiksenne?"
"Yksikseni...! En koskaan...!"
"Tulkaa siis..."
Käsittäen hyvin, että mikään ei saisi Godfreytä peräytymään
päätöksestään, Tartelett suostui häntä seuraamaan. Yksikseen Willin
puulle jäämiseen ei hänellä ollut rohkeutta.
Ennen lähtöänsä Godfrey tarkasti, että aseet olivat kunnossa. Molemmat
pyssyt panostettiin luodilla, ja toisen niistä sai opettaja käteensä ja
näytti olevan tuosta koneesta yhtä hämillään kuin joku Pomotun
saariryhmän alkuasukas olisi ollut. Sitäpaitsi hänen täytyi ripustaa
toinen metsästyspuukoista vyölleen, johon patruunakotelo jo oli
kiinnitetty. Hän oli kylläkin ajatellut ottaa mukaansa myöskin
taskuviulunsa -- kuvitellen ehkä, että noihin villeihin tehoisivat
tuon vinguttimen sulosäveleet, joiden kimeyttä ei parhainkaan
soittotaiteilija olisi voinut korvata.
Godfreyllä oli vähän vaivaa saadakseen hänet luopumaan tästä yhtä
naurettavasta kuin epäkäytännöllisestä tuumasta.
Kello lienee silloin ollut kuusi aamulla. Mammutpetäjäin latvat
rusoittivat auringon ensi säteissä.
Godfrey raotti ovea; hän astahti ulkopuolelle ja tarkasti puuryhmää.
Täydellinen hiljaisuus.
Elukat olivat palanneet laitumelle. Niiden nähtiin rauhallisesti
pureskelevan ruohoa neljännespenikulman päässä. Niiden eleissä ei
mikään osoittanut pienintäkään levottomuutta.
Godfrey viittasi Tartelettia mukaansa. Perin kömpelönä
taistelutamineissaan seurasi häntä opettaja näyttäen hiukan
epäröivältä.
Pian Godfrey sulki oven jälleen, huolehdittuaan siitä, että se liittyi
tarkasti mammutpetäjän kuoreen. Sitten hän viskattuaan puunjuurelle
risukimpun ja sen paineeksi muutamia isoja kiviä, suuntasi askeleensa
joelle, jonka vartta aikoi kulkea alaspäin, sen suulle asti, jos niin
tarvittiin.
Tartelett seurasi häntä, joka askeleella silmäillen levottomasti
ympärilleen näköalan ääreen asti; mutta yksikseen jäämisen pelosta hän
ei päästänyt toveriaan loittonemaan.
Heidän päästyään metsikön reunaan Godfrey pysähtyi. Ottaen silloin
kiikarin sen kotelosta hän tähysti mitä tarkkaavimmin koko sitä
rannikon osaa, joka ulottui Lippuniemekkeestä saaren koilliseen kulmaan
asti.
Ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt; edes leirivalkean savua ei
kohonnut ilmaan.
Niemenkärki oli samoin autio, mutta epäilemättä tapaisi siellä
runsaasti vereksiä jälkiä. Lipputankoon nähden Godfrey ei ollut
erehtynyt. Vaikka salko yhä kohosikin niemekkeen reunimmaisella
kalliolla, oli lippu siitä riistetty. Kaikesta päättäen olivat
alkuasukkaat saavuttuaan sille kohdalle kähveltäneet punaisen vaatteen,
joka luonnollisesti herätti niiden anastamishalua; sitten ne tietenkin
olivat palanneet maihinnousupaikalleen joensuulle.
Godfrey kääntyi silloin niin, että saattoi nähdä koko länsirannikon.
Siellä oli vain aava erämaa Lippuniemekkeestä Dream-lahtea kehystävälle
rannalle asti.
Merellä ei muuten näkynyt mitään alusta. Jos alkuasukkaat olivat
jälleen astuneet ruuheensa, täytyi päätellä, että se nyt kulki rantaa
pitkin kallioiden suojassa ja niin läheltä, ettei ollut mahdollista
sitä havaita.
Mutta Godfrey ei voinut eikä tahtonut olla epätietoisuudessa. Hänen oli
saatava selville, oliko vene lopullisesti jättänyt saaren vai eikö.
Sitä varten oli välttämätöntä päästä sille kohtaa, missä alkuasukkaat
edellisenä päivänä olivat astuneet maihin, toisin sanoen itse joen
suulle, jossa oli ahdas lahdelma.
Ja sitä heti yritettiinkin.
Pienen virran muutamien puuryhmien varjostamia rantoja peitti pensaikko
noin kahden penikulman pituudelta. Alempana, viiden-, kuudensadan
metrin päässä merestä juoksi joki avorannoin. Tämä seikka teki siis
mahdolliseksi saapua lähelle maihinnousupaikkaa, tarvitsematta pelätä
huomatuksi tulemista. Oli kuitenkin mahdollista, että villit olivat jo
rohkaistuneet nousemaan puron vartta. Tämän mahdollisuuden varalta
täytyikin edetä äärimmäisen varovaisesti.
Kuitenkin Godfrey ajatteli hyvällä syyllä, että alkuasukkaat, jotka
olivat pitkästä matkastaan väsyneitä, eivät tähän aikaan aamusta vielä
olisi lähteneet ankkuripaikaltaan. Kenties ne siellä vielä
nukkuisivatkin, joko ruuhessa tai maalla. Siinä tapauksessa olisi hyvä
ottaa selvää, eikö niitä kävisi yllättäminen.
Suunnitelmaa ryhdyttiin siis viivyttelemättä toimeenpanemaan. Oli
tärkeätä, että vihollinen ei ehtisi tehdä aloitetta. Sellaisissa
tilaisuuksissa onni suosii useimmiten ensimmäisiä iskuja. Pyssyt olivat
jo panostetut, tarkastettiin vain niiden nallit; samoin huolehdittiin
revolvereista; ja sitten alkoivat Godfrey ja Tartelett peräkanaa astua
puron vasempaa rantaa pitkin alaspäin.
Ympärillä oli kaikki tyyntä ja rauhallista. Lintuparvia pyrähteli
rannalta toiselle, ne ajoivat toisiansa takaa korkeilla oksilla eivätkä
osoittaneet mitään levottomuutta.
Godfrey astui ensimmäisenä; mutta voimme uskoa, että hänen toverinsa
täytyi ponnistella pysytelläkseen hänen kintereillään. Hiipien puulta
puulle pyrkivät molemmat täten merenrannikkoa kohti melkein ilman
havaituiksi tulemisen vaaraa. Täällä kätkivät viidakon pensaat heidät
toisen rannan näkyvistä, tuolla hävisivät heidän päänsäkin pitkään
ruohoon, jonka liikkuminen olisi pikemmin ilmaissut ihmisen kuin
eläimen kulun. Mutta joka tapauksessa saattoi jousi nuolesta tai kivi
lingosta aina äkkiarvaamatta lennähtää. Oli oltava varuillaan.
Kaikista saamistaan ohjeista huolimatta Tartelett kuitenkin kompastuen
aivan sopimattomaan aikaan joitakuita maanpinnasta kohoavia kantoja
vastaan teki pari, kolme kuperkeikkaa, jotka olisivat voineet pilata
koko tilanteen. Godfrey alkoi jo katua, että oli ottanut moisen tökerön
seuralaisekseen. Eikä tuosta mies-poloisesta voinut hänelle suurta apua
olla. Parempi olisi epäilemättä ollut jättää hänet Willin puuhun tai,
jos hän ei olisi tahtonut siihen suostua, kätkeä hänet metsään johonkin
vesakkoon; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.
Tunnin kuluttua heidän mammutpetäjäin luota lähdettyänsä Godfrey oli
kumppaneineen kulkenut mailin -- vain yhden mailin, -- sillä astuminen
ei ollut helppoa tässä korkeassa ruohikossa ja näiden pensasrivien
välissä. Kumpikaan ei ollut vielä nähnyt mitään epäilyttävää.
Tällä kohtaa puuttuivat puut vähintäänkin sadan metrin alalta; joki
virtasi alastomien äyräittensä välissä; maa näytti avonaisemmalta.
Godfrey pysähtyi. Hän tarkkasi huolellisesti koko ruohikkoa puron
oikealla ja vasemmalla puolella.
Mitään arveluttavaa ei vieläkään, ei mitään, joka olisi ilmaissut
villien lähestymistä. Totta kyllä, että nämä, jotka eivät voineet
luulla saaren olevan asumattoman, eivät tietenkään tunkeutuisi
eteenpäin ilman varokeinoja. He lähtisivät yhtä varovaisina pyrkimään
tämän pienen joen vartta ylöspäin kuin Godfrey oli sitä alaspäin
kulkiessaan. Täytyi siis otaksua, että jos heitä kiertelisi
lähettyvillä, hekään eivät laiminlöisi käyttää hyväkseen puiden tai
korkeiden mastiksi- ja myrttipensaiden tarjoamaa suojaa. Ne sijaitsivat
hyvin sopivasti, jotta välistä löytäisi väijytyspaikkoja.
Eriskummainen, mutta sittenkin varsin luonnollinen seikka oli,
että mitä kauemmaksi he etääntyivät Tartelettin näkemättä
ainoatakaan vihollista, sitä enemmän hävisi vähitellen viimemainitun
levottomuus, jopa hän alkoi puhua halveksivasti noista "naurettavista
ihmissyöjistä". Godfrey sensijaan näytti levottomammalta. Käyden kaksin
verroin varovaiseksi hän jatkoi alastoman kohdan jäätyä selän taakse
matkaa vasemmalla rannalla puiden suojassa.
Tunnin kävelyn perästä hän sitten saapui sille kohtaa, jossa rantoja ei
enää reunustanut muu kuin vaivaiskasvuiset pensaat ja jossa ohuemmaksi
käynyt ruohikko alkoi tuntea vaikutusta meren läheisyydestä.
Näissä olosuhteissa oli vaikea lymyillä, jollei tahtonut jatkaa
matkaansa maata pitkin kontaten.
Niin Godfrey tekikin ja niin hän käski myöskin Tartelettin tehdä.
"Ei ole enää villejä! Ei ole enää ihmissyöjiä! Ne ovat lähteneet!" hoki
tanssinopettaja.
"Niitä on!" väitti Godfrey innokkaasti, puhuen melkein kuiskaamalla.
"Niiden täytyy olla tuolla...! Vatsallenne, Tartelett, vatsallenne!
Olkaa valmis ampumaan, mutta älkää laukaisko ennenkuin minä käsken!"
Godfrey oli lausunut nuo sanat niin käskevään sävyyn, että opettaja,
joka tunsi jalkainsa horjuvan allaan, vaivatta ja ponnistuksetta
lysähti vaadittuun asentoon.
Ja siinä hän teki viisaasti!
Sillä Godfrey ei suinkaan ollut syyttä suotta puhunut niin pontevasti.
Siltä paikalta, jossa molemmat silloin olivat, ei voinut nähdä rantaa
eikä sitä kohtaa, missä joki laski mereen. Joen polvessa oleva töyränne
näet katkaisi jyrkästi näköalan sadan askeleen päästä; mutta
yläpuolella tätä ahdasta näköpiiriä, jonka rannan kohoutumat sulkivat,
nousi paksu savu suoraan ilmaan.
-- Olisikohan tuo savu samaa alkuperää kuin ne, joita jo kahdesti olen
vilaukselta nähnyt? -- tuumi hän. -- Olisiko siitä tehtävä se
johtopäätös, että alkuasukkaita on jo ennen astunut maihin saaren
pohjois- ja etelärannikolla ja että nuo savutuprut nousivat heidän
sytyttämistään nuotioista? Mutta ei, se ei ole mahdollista, koska en
ole milloinkaan tavannut tuhkaa, en jälkiä tulisijasta enkä sammuneita
hiiliä! Ah, tällä kertaa kyllä tiedän, mistä savu johtuu!
Ja nopealla mateluliikkeellä, jota Tartelett parhaansa mukaan matki,
hänen onnistui päätään ruohon yli kohottamatta ryömiä joen mutkaan
asti.
Sieltä hän voi helposti tarkata koko sitä rannikon osaa, jonka halki
pieni joki vyörytteli vettänsä.
Hän oli vähällä parkaista!... Hänen kätensä laskeutui opettajan
olkapäälle merkiksi, että tämä ei saisi hievahtaakaan...! Turhaan mennä
kauemmaksi...! Godfrey näki vihdoinkin sen, mitä katsomaan oli tullut.
Iso puista tehty, rantahietikolle matalien kallioiden väliin sytytetty
rovio tuprutti taivaalle savutöyhtöänsä. Tämän tulen ympärillä häärivät
eilen saapuneet villit syytäen sen virikkeeksi kahmaloittain uusia
risuja, joita olivat keränneet kasaan. Niiden kanootti oli kiinnitetty
isoon kiveen, ja nousevan vuoksen kohottelemana se keinui tyrskyn
pienillä laineilla.
Godfrey saattoi eroittaa kaikki, mitä rannalla tapahtui, tarvitsematta
käyttää kiikariansa. Hän ei ollut enempää kuin kahdensadan askeleen
päässä nuotiosta, jonka räiskymisenkin hän kuuli. Hän käsitti heti,
ettei hänen laisinkaan tarvinnut pelätä yllätystä takaapäin, koska
neekerit, joiden lukumäärän hän niiden ruuhessa ollessa oli laskenut,
olivat kaikki koolla.
Kymmenen kahdestatoista oli todella puuhassa, toiset nuotion
kohentelemisessa, toiset paalujen maahan lyömisessä, ilmeisesti aikoen
ripustaa niille paistinvartaan polynesialaiseen tapaan. Yhdestoista,
joka näytti päälliköltä, käveli rannikon hiekalla luoden usein silmänsä
saaren sisäosaa kohti, ikäänkuin peläten jotakin hyökkäystä.
Godfrey tunsi tämän alkuasukkaan hartioilla punaisen lippukankaan,
josta oli tullut koristusesine.
Kahdestoista villi taas virui pitkänään maassa, tiukasti vaajaan
sidottuna.
Godfrey käsitti liiankin hyvin, mikä kohtalo tätä onnetonta odotti. Tuo
varras oli hänen lävistämistään varten! Tuo tuli oli laitettu hänen
käristämisekseen...! Tartelett ei siis eilen ollut erehtynyt, kun hän
aavistuksissaan nimitti näitä tulokkaita ihmissyöjiksi!
Täytyy myöntää myöskin, että hän ei siinäkään ollut erehtynyt, kun
sanoi kaikkien Robinsonien, todellisten tai kuviteltujen, seikkailujen
olevan vain jäljennöksiä toisistaan! Aivan varmaan olivat Godfrey ja
hän nyt samassa tilanteessa kuin Daniel de Foen sankari villien
astuessa maihin hänen saarelleen. Molemmat saisivat epäilemättä olla
samanlaisen kaamean näytelmän katselijoina.
No, Godfrey oli päättänyt toimia tuon sankarin tavoin! Ei, hän ei
sallisi surmata vankia, jota noiden ihmissyöjäin vatsat odottivat! Hän
oli hyvin asestettu. Kahdella pyssyllään -- neljä laukausta, --
kahdella revolverillaan -- kaksitoista laukausta, -- hän kykeni
helposti saamaan voiton yhdestätoista roikaleesta, jotka pelkkä
tuliaseen pamauskin ehkä saisi lähtemään käpälämäkeen. Tämän päätöksen
tehtyään hän odotti aivan kylmäverisesti hetkeä, jolloin hän salamana
tulisi väliin.
Hänen ei tarvinnut pitkää aikaa odottaa.
Tuskin oli näet kahtakymmentä minuuttia kulunut, kun päällikkö lähestyi
nuotiota ja näytti sitten vankia kädellään, määräyksiä odotteleville
alkuasukkaille.
Godfrey nousi. Tietämättä miksi, noudatti Tartelett hänen
esimerkkiänsä. Hän ei edes tiennyt, mitä hänen toverillaan oli
mielessä, tämä kun ei ollut suunnitelmistaan hänelle mitään virkkanut.
Godfrey luulotteli kai, että villit hänet nähdessään tekisivät jonkun
liikkeen, joko pakenisivat ruuhelleen tai hyökkäisivät häntä kohti...
Mitään sellaista ei tapahtunut. Näyttipä siltä kuin ei häntä olisi
huomattukaan. Mutta sillä hetkellä teki päällikkö merkitsevämmän
eleen... Kolme hänen kumppaneistaan kääntyi vankiin päin; he päästivät
tämän irti ja pakottivat kävelemään tulen ääreen.
Tämä oli vielä nuori mies, joka tietäen viimeisen hetkensä tulleen
tahtoi tehdä vastarintaa. Päättäen, jos mahdollista, myydä henkensä
kalliista hinnasta hän alkoi työnnellä kiinni piteleviä alkuasukkaita
pois; mutta hänet oli pian kaadettu maahan, ja tarttuen eräänlaiseen
kivikirveeseen johtaja ryntäsi esille murskatakseen hänen päänsä.
Godfrey kirkaisi, ja sitten seurasi pamaus.
Luoti oli suhahtanut ilmassa, ja sen oli täytynyt kuolettavasti
haavoittaa päällikköä, sillä tämä tuupertui tantereelle.
Laukauksen pamahtaessa pysähtyivät villit hämmästyneinä ikäänkuin eivät
olisi koskaan pyssynpamausta kuulleet. Godfreyn nähdessään ne, jotka
pitelivät vankia, päästivät hänet hetkiseksi.
Heti nousi mies-rukka ja lähti juoksemaan siihen suuntaan, missä
huomasi odottamattoman pelastajansa.
Sillä hetkellä pamahti toinen laukaus.
Tartelett se oli, joka tähtäämättä -- se kunnon mies sulki silmänsä
siksi visusti! -- oli laukaissut pyssynsä, ja sen perästä hän sai
oikeaan poskeensa sellaisen täräyksen, että kukaan tanssin ja
plastiikan opettaja ei milloinkaan ollut moista kokenut.
Mutta mikä sattuman oikku! Toinen villi kellistyi päällikkönsä viereen.
Silloin valtasi pakokauhu mustat miehet. Kenties luulivat
jälkeenjääneet olevansa tekemisissä lukuisan alkuasukasjoukon kanssa,
jota eivät voisi vastustaa? Tai ehkä he aivan yksinkertaisesti
säikähtyivät huomatessaan nämä kaksi valkoihoista, jotka näkyivät
taskustaan sieppaavan salaman! Villit korjasivat molemmat haavoitetut,
veivät ne mukanaan ja syöksyivät ruuheensa alkaen meloa airoillaan
tarmonsa takaa, päästäkseen pois pienestä lahdenpoukamasta. Levittäen
purjeensa ne laskivat ulapalle suunnaten Lippuniemekkeen kärkeä kohti,
jonka pian sivuuttivat.
Godfrey ei ajatellut niiden enempää hätyyttelemistä. Mitä olisi
hyödyttänyt tappaa niistä useampia? Hän oli pelastanut heidän uhrinsa
ja ajanut heidät pakoon; se oli tärkeintä. Kaikki tämä oli tapahtunut
sellaisella tavalla, että ihmissyöjät varmaankaan eivät ikinä tahtoisi
palata Phinan saarelle. Kaikki oli siis kääntynyt parhain päin. Oli
vain nautittava voitosta, jonka tuottamasta kunniasta Tartelett ei
epäröinyt lukea suurta osaa omaksi ansiokseen.
Tällä välin oli vanki saapunut pelastajainsa luo. Hetkiseksi hän oli
pysähtynyt pelosta, jonka nämä yliluonnolliset olennot hänessä
herättivät, mutta oli melkein heti jatkanut kulkuansa. Päästyään kahden
valkoisen eteen hän kumartui maahan asti. Sitten hän tarttui Godfreyn
jalkaan ja asetti sen päänsä päälle alistumisen ja kuuliaisuuden
merkiksi.
Ihan olisi voinut luulla, että tämä Polynesian luonnonlapsikin oli
lukenut kertomuksen Robinson Crusoesta.