XVI

Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummustuttane.

Tämä oli kova isku Godfreylle. Tulisiko tuo häneltä livahtanut

tilaisuus enää koskaan takaisin? Saattoiko hän sitä toivoa? Ei! Tuon

laivan välinpitämättömyys sen purjehtiessa Phinan saaren ohitse

viitsimättä sitä edes tunnustella oli niin ilmeinen, että samoin

menettelisivät kaikki alukset, jotka uskaltautuisivat tälle Tyynenmeren

autiolle kohdalle. Miksipä toiset poikkeaisivat tänne paremmin kuin tuo

äskeinenkään laiva, koska saarella ei ollut mitään suojasatamaa.

Godfrey vietti surullisen yön. Tuon tuostakin hän hätkähti hereille

ollen kuulevinansa tykinlaukauksen ulapalta. Hän kyseli itseltään

silloin, oliko laivasta ehkä vihdoinkin havaittu rannalla vielä

loimuava suuri nuotio ja yritettiinkö sieltä kenties laukauksella

ilmoittaa, että oltiin saapuvilla.

Godfrey kuunteli... Kaikki tuo ei ollut muuta kuin hänen liiaksi

kiihoittuneiden aivojensa luoma harhavaikukutelma. Kun päivä oli

valjennut, alkoi hän jo itselleen uskotella, ettei tuo laivan

ilmestyminen ollut muuta ollutkaan kuin unta, joka oli alkanut eilen

kello kolmen tienoissa iltapäivällä!

Mutta ei! Oli liiankin varmaa, että laiva oli näyttäytynyt Phinan

saaren edustalla, ehkä vähemmän kuin kahden penikulman päässä siitä, ja

yhtä totta oli, että se ei ollut sinne poikennut!

Tästä pettymyksestään Godfrey ei ollut hiiskunut sanaakaan

Tartelettille. Mitä olisi hyödyttänyt hänelle siitä jutella? Eikö tuo

kevytmielinen mies sitäpaitsi koskaan ajatellut neljääkolmatta tuntia

pitemmälle. Hän ei enää edes odotellutkaan tilaisuutta, joka voisi

heidät saarelta vapauttaa. Hän ei kuvitellut, että tulevaisuus koskaan

voisi hänelle tarjota mitään tähdellistä. San Francisco alkoi häipyä

hänen muististaan. Hänellä ei ollut odottelevaa kihlattua, ei

Will-enoa, jonka luokse mieli paloi. Jos hän tällä maankolkalla olisi

voinut järjestää tanssikurssit, olisivat hänen toiveensa olleet

tyydytetyt -- vaikkapa ei olisi ollut enempää kuin yksi oppilas.

Mutta jos opettaja ei uskonut, että mikään välitön vaara voisi uhata

hänen turvallisuuttansa tällä saarella, jolla ei ollut petoja eikä

alkuasukkaita, niin hän oli väärässä. Vielä samana päivänä hänen

huoleton optimisminsa joutui kovalle koetukselle.

Kello neljän tienoilla iltapuolella Tartelett oli tapansa mukaan mennyt

poimimaan ostereita ja nilviäisiä Lippuniemekkeen takana sijaitsevalta

rannikon osalta, kun Godfrey näki hänen rientävän juoksujalkaa Willin

puulle. Hänen harvat hiuksensa törröttivät ohimoilla. Hän näytti

mieheltä, joka pakenee rohkenematta edes taaksensa vilkaista.

"Mitä nyt?" huudahti Godfrey hiukan levottomana ja astui toveriansa

vastaan.

"Tuolla... tuolla...!" virkkoi Tartelett osoittaen sitä kohtaa merta,

josta näkyi kapea kaistale pohjoisessa Willin puun isojen naapurien

lomitse.

"Mitä siellä sitten on?" kysyi Godfrey juosten ensi työkseen

mammutpuu-metsikön reunaan.

"Kanootti!"

"Kanoottiko?"

"Niin...! Villi-ihmisiä...! Kokonainen venekunta... Pieni laivue

villejä... Kenties ihmissyöjiä...!"

Godfrey oli katsahtanut osoitettuun suuntaan.

Ei siellä venekuntaa ollut, kuten suunniltaan säikähtynyt Tartelett oli

sanonut, mutta opettaja oli erehtynyt vain määrään nähden. Siellä oli

tosiaan pieni vene lipumassa puolisen penikulman päässä rannikosta

merellä, joka tällä hetkellä oli varsin tyyni, ja suunnaten kulkunsa

niin, että se kiertäisi Lippuniemekkeen.

"Ja miksi ne olisivat ihmissyöjiä?" kysyi Godfrey kääntyen opettajan

puoleen.

"Siksi", vastasi Tartelett, "että Robinsonien saarille aina ennemmin

tai myöhemmin saapuu ihmissyöjiä!"

"Eikö se pikemmin ole jonkun kauppalaivan vene?"

"Laivanko...?"

"Niin... höyrylaivan, joka tästä eilen iltapäivällä purjehti saaremme

näkyvissä."

"Ettekä ole maininnut siitä minulle mitään!" huudahti Tartelett

kohottaen epätoivoisesti käsivartensa taivasta kohti.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut", vastasi Godfrey, "kun luulin, että

laiva oli lopullisesti purjehtinut tiehensä. Mutta tuo kanootti voi

olla sieltä! Saammepa nähdä...!"

Godfrey palasi nopeasti Willin puuhun, otti sieltä kaukoputkensa ja

asettui sitten metsikön reunalle.

Siinä seisoen hän saattoi tarkkaavaisuuttansa ponnistaen nähdä veneen,

josta välttämättömästi täytyi havaita niemekkeellä liehuva lippu heikon

tuulen levittämänä.

Kaukoputki putosi Godfreyn silmiltä.

"Villejä...! Niin, villejä ne kyllä ovat!" huudahti hän.

Tartelett tunsi sääriensä tutisevan, ja pelonväristys puistatti koko

hänen ruumistansa.

Siellä oli todella veneellinen villi-ihmisiä, jotka olivat saapumassa

saarta kohti.

Vene oli rakennettu polynesialaisten ruuhien tapaan, sillä oli iso

bamburuo'oista punottu purje, ja vasemman laidan yli työnnetty liipotin

piti sitä tasapainossa, estäen sitä liiaksi kallistumasta tuulen alle.

Godfrey eroitti täydellisesti ruuhen muodon: se oli _prao_ -- ja siitä

päättäen ei Phinan saari voinut olla varsin kaukana malaijilaisesta

saaristosta. Mutta tuossa ruuhessa ei ollut malaijeja, vaan

puolialastomia neekereitä, joiden lukumäärän saattoi laskea tusinaksi.

Oli siis varsin vaarallista, jos heidät nähtäisiin. Nyt sai Godfrey

katua, että oli kohottanut tuon lipun, jota laivasta ei oltu huomattu,

mutta jonka tuo joukkio varmaan näki. Sen alaslaskeminen oli jo liian

myöhäistä.

Se oli tosiaan perin ikävä seikka. Jos oli todennäköistä, että näiden

villien päämääränä joltakin naapurisaarelta lähtiessään oli ollut

saavuttaa tämä saari, niin he kenties luulivat sitä asumattomaksi,

kuten se ennen Dreamin haaksirikkoa todella oli ollutkin. Mutta lippu

oli siellä osoittamassa ihmisolentojen asettumista tälle rannikolle!

Miten heitä siis välttää, jos he laskisivat maihin?

Godfrey ei tiennyt mitä tehdä. Joka tapauksessa oli tarkattava,

astuisivatko alkuasukkaat saarelle; se oli toistaiseksi tärkeintä.

Sitten saisi nähdä.

Kaukoputki silmäin edessä hän siis seurasi ruuhen liikkeitä. Hän näki

sen kääntyvän niemekkeen kärjen kohdalla ja sitten kiertävän sen.

Sitten se laski rannikkoa pitkin ja saapui lopuksi maihin juuri sen

joen suulla, joka kahta penikulmaa ylempänä virtasi Willin puun ohi.

Jos noiden alkuasukkaiden päähän siis pistäisi nousta pitkin puron

vartta, saapuisivat ne varsin pian mammut-petäjämetsikköön, eikä niitä

voisi siitä estää.

Godfrey ja Tartelett palasivat nopeasti asuntoonsa. Oli ennen kaikkea

ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin sen turvaamiseksi yllätykseltä ja

ajoissa valmistauduttava sitä puolustamaan. Vain tätä ajatteli Godfrey.

Opettajan ajatukset taas suuntautuivat aivan toisaalle.

-- Ah, ah! -- voivotteli hän itsekseen. -- Onpa tämä kamalaa! Näinkö on

kohtalo määrännyt? Eikö sitä siis voi välttää? Eikö voi tulla

Robinsoniksi raakalaisten kanootin laskematta saarelle, kannibaalien

saapumatta sinne ennemmin tai myöhemmin? Olemme olleet täällä vain

kolme kuukautta ja tuolla ne jo tulevat! Ei herra Foe eikä herra Wyss

suinkaan ole liioitellut! Kylläpä kannattaa laittautua Robinsoniksi,

totisesti!

Tartelett hyvä, Robinsoniksi ei laittauduta, Robinsoniksi tullaan, etkä

sinä aavistanutkaan, kuinka oikeaan osasit verratessasi asemaasi

mainittujen kahden, englantilaisen ja sveitsiläisen, kertojan sankarien

kohtaloon.

Heti kun Godfrey oli palannut Willin puulle, ryhdyttiin seuraaviin

varokeinoihin: Mammutpetäjän juurikoloon sytytetty tuli sammutettiin ja

tuhka hajoitettiin tuuleen, jotta ei jäisi mitään jälkiä. Kukot, kanat

ja kananpojat olivat jo yöpyneet kanahuoneeseen, ja täytyi tukkia sen

aukko varvuilla salatakseen sen mahdollisimman hyvin. Muut elukat --

kaniinit, lampaat ja vuohet -- ajettiin niitylle, kun ei myöskin niitä,

ikävä kyllä, voitu sulkea mihinkään talliin. Kaikki vehkeet ja työkalut

vietiin asuntoon, ulkopuolelle ei jätetty mitään sellaista, mikä olisi

osoittanut siellä olevan tai siellä käyneen ihmisolentoja. Sitten

suljettiin ovi tiukasti, kun Godfrey ja Tartelett itsekin ensin olivat

vetäytyneet Willin puun sisään. Tämä mammutpetäjän kaarnasta leikattu

ovi liittyi hyvin rungon kuoreen ja jäisi villeiltä ehkä huomaamatta,

jolleivät ne sitä kovin läheltä tarkastaisi. Samoin oli kahden ikkunan

laita, joiden eteen työnnettiin luukut. Sitten sammutettiin kaikki tuli

asunnosta, joka jäi pilkkosen pimeäksi.

Kylläpä tämä yö tuntui pitkältä! Godfrey ja Tartelett kuuntelivat

pienimpiäkin rasahduksia ulkoa. Kuivan oksan naksahdus, tuulen henkäys

sai heidät säpsähtämään. He olivat kuulevinaan astuntaa puiden alta.

Heistä tuntui siltä kuin Willin puun ympärillä käveltäisiin. Silloin

Godfrey kohottaen itsensä toiseen ikkunoista raotti luukkua ja tähysti

levottomasti hämärään.

Ei vielä mitään.

Kuitenkin Godfrey kuuli pian askeleita tanterelta. Tällä kertaa eivät

hänen korvansa olleet voineet häntä pettää. Hän katseli vielä, mutta ei

nähnyt muuta kuin yhden vuohista, joka tuli etsimään suojaa puiden

alta.

Muuten oli Godfrey tehnyt päätöksensä siltä varalta, että jotkut

villeistä sattuisivat keksimään suunnattoman mammutpetäjän tyveen

kätketyn asunnon: Hän laahaisi Tartelettin mukanaan sisäkäytävää pitkin

ylös ja pakenisi latvaoksille asti, missä kykenisi paremmin tekemään

vastusta. Kun hänellä oli käytettävänään sekä pitkiä pyssyjä että

revolvereita ja ampumatarpeita yllin kyllin, olisi hänellä ehkä

mahdollisuutta saada voitto tusinasta metsäläisiä, joilla ei ollut

tuliaseita. Jos nämä, siinä tapauksessa, että olivat varustetut

jousilla ja nuolilla, hyökkäisivät alhaalta, ei ollut luultavaa, että

he pitäisivät puoliansa hyvin tähdättyjä pyssyjä vastaan ylhäältä päin.

Jos ne taas murtaisivat asunnon oven ja yrittäisivät sisäpuolelta

nousta korkeille oksille, kävisi se niille tukalaksi, koska oli

kuljettava ahtaan aukon kautta, jota piiritetyt voivat helposti

puolustaa.

Tästä mahdollisuudesta ei Godfrey muuten virkkanut mitään

Tartelettille. Mies-poloinen oli jo kyllin säikähtynyt ruuhen tulosta.

Ajatus, että hänen ehkä täytyisi paeta puun latvaan kuin kotka

pesäänsä, ei olisi ollut hänelle rauhoittava. Jos se äärimmäisessä

tapauksessa kävisi välttämättömäksi, niin Godfrey raahaisi hänet

muassaan antamatta hänelle edes miettimisen aikaa.

Yö kului pelon ja toivon vaiheilla. Mitään välitöntä hyökkäystä ei

tapahtunut. Villit eivät olleet vielä saapuneet mammutpetäjä-metsikköön

asti. Ehkä ne odottivat päivän valkenemista lähteäkseen seikkailemaan

saaren halki.

"Sen ne luultavasti tekevät", virkkoi Godfrey, "koska lippumme

ilmoittaa niille, että saari on asuttu! Mutta niitä on vain tusina, ja

niiden täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin! Kuinka ne aavistaisivat

joutuvansa tekemisiin ainoastaan kahden haaksirikkoisen kanssa? Ei, ne

eivät uskalla tulla ennen kirkasta päivää... elleivät ehkä jää..."

"Tai kenties ne päivän tultua astuvat jälleen alukseensa ja lähtevät

pois", vastasi Tartelett.

"Lähtisivätkö pois? Mutta mitä varten ne sitten olisivat tulleet

yhdeksi yöksi Phinan saarelle?"

"En minä tiedä..." vastasi opettaja, joka kauhunsa vallassa ei voinut

selittää näiden villien tuloa muuten kuin että ne halusivat hotkia

ihmislihaa.

"Olkoon miten tahansa", sanoi Godfrey, "mutta jolleivät nuo villit

huomenaamulla ole saapuneet Willin puulle, niin lähdemme

tiedustelemaan".

"Mekö...?"

"Niin, me!... Mikään ei olisi varomattomampaa kuin erota toisistamme!

Ken tietää, vaikka meidän täytyisi paeta sisämetsiin ja lymytä muutamia

päiviä... kunnes vene lähtee täältä! Niin, me pysymme yhdessä,

Tartelett!"

"Hst...?" hillitsi opettaja vapisevalla äänellä. "Minusta tuntuu kuin

kuulisin jotakin ulkoa..."

Godfrey kohottausi taas ikkunaan ja laskeutui melkein heti jälleen.

"Ei!" sanoi hän. "Vielä ei kuulu mitään epäilyttävää! Elukkamme vain

tulevat metsikköön."

"Ehkä niitä hätyytetään!" virkkoi Tartelett.

"Ne tuntuvat päinvastoin hyvin rauhallisilta", vastasi Godfrey. "Minä

luulen niiden pikemmin tulevan vain etsimään suojaa aamukasteelta."

"Ah", voihkaisi Tartelett niin surkealla äänellä, että se vähemmän

vakavassa tilaisuudessa olisi Godfreytä naurattanut, "tällaista ei

meille sattuisi Kolderupin talossa Montgomery-kadun varrella!"

"Päivä valkenee ennen pitkää", virkkoi sitten Godfrey. "Jollei

alkuasukkaita ole tullut näkyville ennenkuin tunti on kulunut, niin

jätämme Willin puun ja lähdemme tiedusteluretkelle saaren pohjoisosaan.

-- Osannettehan te pidellä pyssyä, Tartelett?"

"Pidellä!... No kyllä!..."

"Ja ampua johonkin määrättyyn suuntaan?"

"Minä en tiedä!... En ole koskaan yrittänyt, ja voitte olla varma,

Godfrey, että luotini ei osu..."

"Kuka tietää, vaikka pelkkä pamauskin riittäisi peloittamaan villejä!"

Tuntia myöhemmin oli päivä kylliksi valjennut, jotta silmä voi kantaa

mammutpuu-metsikön tuolle puolen.

Godfrey avasi silloin vuoroittain, mutta varovaisesti molempain

ikkunain luukut. Siitä, joka oli etelään päin, ei näkynyt mitään

tavallisuudesta poikkeavaa. Kotieläimet käyskentelivät rauhallisesti

puitten alla eivätkä näyttäneet ollenkaan säikähtyneiltä.

Tarkastuksensa tehtyään Godfrey sulki sen ikkunan huolellisesti

jälleen. Pohjoisenpuolisesta ikkunanaukosta saattoi nähdä rannikolle

asti. Näköalaa riitti kahden mailin päässä olevaan Lippuniemekkeen

kärkeenkin; mutta joensuuta, sitä kohtaa, jossa villit olivat eilen

astuneet maihin, ei voinut eroittaa. Godfrey katseli ensin,

kaukoputkeansa käyttämättä, tarkatakseen Willin puun ympäristöä siltä

puolen. Kaikki oli täysin rauhallista.

Sitten hän, tarttuen kiikariinsa, tähysti kaartuvaa rantaa

Lippuniemekkeen kärkeen asti.

Kenties olivat alkuasukkaat, kuten Tartelett oli huomauttanut, maalla

vietetyn yön jälkeen purjehtineet takaisin, niin käsittämätöntä kuin se

olisi ollutkin, yrittämättä edes ottaa selvää, oliko saari asuttu.

Robinson-koulu: Seikkailuromaani Tyyneltämereltä · 第 21 / 27 题