Tapahtuu jotakin, mikä ei lukijaa kummustuttane.
Tämä oli kova isku Godfreylle. Tulisiko tuo häneltä livahtanut
tilaisuus enää koskaan takaisin? Saattoiko hän sitä toivoa? Ei! Tuon
laivan välinpitämättömyys sen purjehtiessa Phinan saaren ohitse
viitsimättä sitä edes tunnustella oli niin ilmeinen, että samoin
menettelisivät kaikki alukset, jotka uskaltautuisivat tälle Tyynenmeren
autiolle kohdalle. Miksipä toiset poikkeaisivat tänne paremmin kuin tuo
äskeinenkään laiva, koska saarella ei ollut mitään suojasatamaa.
Godfrey vietti surullisen yön. Tuon tuostakin hän hätkähti hereille
ollen kuulevinansa tykinlaukauksen ulapalta. Hän kyseli itseltään
silloin, oliko laivasta ehkä vihdoinkin havaittu rannalla vielä
loimuava suuri nuotio ja yritettiinkö sieltä kenties laukauksella
ilmoittaa, että oltiin saapuvilla.
Godfrey kuunteli... Kaikki tuo ei ollut muuta kuin hänen liiaksi
kiihoittuneiden aivojensa luoma harhavaikukutelma. Kun päivä oli
valjennut, alkoi hän jo itselleen uskotella, ettei tuo laivan
ilmestyminen ollut muuta ollutkaan kuin unta, joka oli alkanut eilen
kello kolmen tienoissa iltapäivällä!
Mutta ei! Oli liiankin varmaa, että laiva oli näyttäytynyt Phinan
saaren edustalla, ehkä vähemmän kuin kahden penikulman päässä siitä, ja
yhtä totta oli, että se ei ollut sinne poikennut!
Tästä pettymyksestään Godfrey ei ollut hiiskunut sanaakaan
Tartelettille. Mitä olisi hyödyttänyt hänelle siitä jutella? Eikö tuo
kevytmielinen mies sitäpaitsi koskaan ajatellut neljääkolmatta tuntia
pitemmälle. Hän ei enää edes odotellutkaan tilaisuutta, joka voisi
heidät saarelta vapauttaa. Hän ei kuvitellut, että tulevaisuus koskaan
voisi hänelle tarjota mitään tähdellistä. San Francisco alkoi häipyä
hänen muististaan. Hänellä ei ollut odottelevaa kihlattua, ei
Will-enoa, jonka luokse mieli paloi. Jos hän tällä maankolkalla olisi
voinut järjestää tanssikurssit, olisivat hänen toiveensa olleet
tyydytetyt -- vaikkapa ei olisi ollut enempää kuin yksi oppilas.
Mutta jos opettaja ei uskonut, että mikään välitön vaara voisi uhata
hänen turvallisuuttansa tällä saarella, jolla ei ollut petoja eikä
alkuasukkaita, niin hän oli väärässä. Vielä samana päivänä hänen
huoleton optimisminsa joutui kovalle koetukselle.
Kello neljän tienoilla iltapuolella Tartelett oli tapansa mukaan mennyt
poimimaan ostereita ja nilviäisiä Lippuniemekkeen takana sijaitsevalta
rannikon osalta, kun Godfrey näki hänen rientävän juoksujalkaa Willin
puulle. Hänen harvat hiuksensa törröttivät ohimoilla. Hän näytti
mieheltä, joka pakenee rohkenematta edes taaksensa vilkaista.
"Mitä nyt?" huudahti Godfrey hiukan levottomana ja astui toveriansa
vastaan.
"Tuolla... tuolla...!" virkkoi Tartelett osoittaen sitä kohtaa merta,
josta näkyi kapea kaistale pohjoisessa Willin puun isojen naapurien
lomitse.
"Mitä siellä sitten on?" kysyi Godfrey juosten ensi työkseen
mammutpuu-metsikön reunaan.
"Kanootti!"
"Kanoottiko?"
"Niin...! Villi-ihmisiä...! Kokonainen venekunta... Pieni laivue
villejä... Kenties ihmissyöjiä...!"
Godfrey oli katsahtanut osoitettuun suuntaan.
Ei siellä venekuntaa ollut, kuten suunniltaan säikähtynyt Tartelett oli
sanonut, mutta opettaja oli erehtynyt vain määrään nähden. Siellä oli
tosiaan pieni vene lipumassa puolisen penikulman päässä rannikosta
merellä, joka tällä hetkellä oli varsin tyyni, ja suunnaten kulkunsa
niin, että se kiertäisi Lippuniemekkeen.
"Ja miksi ne olisivat ihmissyöjiä?" kysyi Godfrey kääntyen opettajan
puoleen.
"Siksi", vastasi Tartelett, "että Robinsonien saarille aina ennemmin
tai myöhemmin saapuu ihmissyöjiä!"
"Eikö se pikemmin ole jonkun kauppalaivan vene?"
"Laivanko...?"
"Niin... höyrylaivan, joka tästä eilen iltapäivällä purjehti saaremme
näkyvissä."
"Ettekä ole maininnut siitä minulle mitään!" huudahti Tartelett
kohottaen epätoivoisesti käsivartensa taivasta kohti.
"Mitäpä hyötyä siitä olisi ollut", vastasi Godfrey, "kun luulin, että
laiva oli lopullisesti purjehtinut tiehensä. Mutta tuo kanootti voi
olla sieltä! Saammepa nähdä...!"
Godfrey palasi nopeasti Willin puuhun, otti sieltä kaukoputkensa ja
asettui sitten metsikön reunalle.
Siinä seisoen hän saattoi tarkkaavaisuuttansa ponnistaen nähdä veneen,
josta välttämättömästi täytyi havaita niemekkeellä liehuva lippu heikon
tuulen levittämänä.
Kaukoputki putosi Godfreyn silmiltä.
"Villejä...! Niin, villejä ne kyllä ovat!" huudahti hän.
Tartelett tunsi sääriensä tutisevan, ja pelonväristys puistatti koko
hänen ruumistansa.
Siellä oli todella veneellinen villi-ihmisiä, jotka olivat saapumassa
saarta kohti.
Vene oli rakennettu polynesialaisten ruuhien tapaan, sillä oli iso
bamburuo'oista punottu purje, ja vasemman laidan yli työnnetty liipotin
piti sitä tasapainossa, estäen sitä liiaksi kallistumasta tuulen alle.
Godfrey eroitti täydellisesti ruuhen muodon: se oli _prao_ -- ja siitä
päättäen ei Phinan saari voinut olla varsin kaukana malaijilaisesta
saaristosta. Mutta tuossa ruuhessa ei ollut malaijeja, vaan
puolialastomia neekereitä, joiden lukumäärän saattoi laskea tusinaksi.
Oli siis varsin vaarallista, jos heidät nähtäisiin. Nyt sai Godfrey
katua, että oli kohottanut tuon lipun, jota laivasta ei oltu huomattu,
mutta jonka tuo joukkio varmaan näki. Sen alaslaskeminen oli jo liian
myöhäistä.
Se oli tosiaan perin ikävä seikka. Jos oli todennäköistä, että näiden
villien päämääränä joltakin naapurisaarelta lähtiessään oli ollut
saavuttaa tämä saari, niin he kenties luulivat sitä asumattomaksi,
kuten se ennen Dreamin haaksirikkoa todella oli ollutkin. Mutta lippu
oli siellä osoittamassa ihmisolentojen asettumista tälle rannikolle!
Miten heitä siis välttää, jos he laskisivat maihin?
Godfrey ei tiennyt mitä tehdä. Joka tapauksessa oli tarkattava,
astuisivatko alkuasukkaat saarelle; se oli toistaiseksi tärkeintä.
Sitten saisi nähdä.
Kaukoputki silmäin edessä hän siis seurasi ruuhen liikkeitä. Hän näki
sen kääntyvän niemekkeen kärjen kohdalla ja sitten kiertävän sen.
Sitten se laski rannikkoa pitkin ja saapui lopuksi maihin juuri sen
joen suulla, joka kahta penikulmaa ylempänä virtasi Willin puun ohi.
Jos noiden alkuasukkaiden päähän siis pistäisi nousta pitkin puron
vartta, saapuisivat ne varsin pian mammut-petäjämetsikköön, eikä niitä
voisi siitä estää.
Godfrey ja Tartelett palasivat nopeasti asuntoonsa. Oli ennen kaikkea
ryhdyttävä joihinkin toimenpiteisiin sen turvaamiseksi yllätykseltä ja
ajoissa valmistauduttava sitä puolustamaan. Vain tätä ajatteli Godfrey.
Opettajan ajatukset taas suuntautuivat aivan toisaalle.
-- Ah, ah! -- voivotteli hän itsekseen. -- Onpa tämä kamalaa! Näinkö on
kohtalo määrännyt? Eikö sitä siis voi välttää? Eikö voi tulla
Robinsoniksi raakalaisten kanootin laskematta saarelle, kannibaalien
saapumatta sinne ennemmin tai myöhemmin? Olemme olleet täällä vain
kolme kuukautta ja tuolla ne jo tulevat! Ei herra Foe eikä herra Wyss
suinkaan ole liioitellut! Kylläpä kannattaa laittautua Robinsoniksi,
totisesti!
Tartelett hyvä, Robinsoniksi ei laittauduta, Robinsoniksi tullaan, etkä
sinä aavistanutkaan, kuinka oikeaan osasit verratessasi asemaasi
mainittujen kahden, englantilaisen ja sveitsiläisen, kertojan sankarien
kohtaloon.
Heti kun Godfrey oli palannut Willin puulle, ryhdyttiin seuraaviin
varokeinoihin: Mammutpetäjän juurikoloon sytytetty tuli sammutettiin ja
tuhka hajoitettiin tuuleen, jotta ei jäisi mitään jälkiä. Kukot, kanat
ja kananpojat olivat jo yöpyneet kanahuoneeseen, ja täytyi tukkia sen
aukko varvuilla salatakseen sen mahdollisimman hyvin. Muut elukat --
kaniinit, lampaat ja vuohet -- ajettiin niitylle, kun ei myöskin niitä,
ikävä kyllä, voitu sulkea mihinkään talliin. Kaikki vehkeet ja työkalut
vietiin asuntoon, ulkopuolelle ei jätetty mitään sellaista, mikä olisi
osoittanut siellä olevan tai siellä käyneen ihmisolentoja. Sitten
suljettiin ovi tiukasti, kun Godfrey ja Tartelett itsekin ensin olivat
vetäytyneet Willin puun sisään. Tämä mammutpetäjän kaarnasta leikattu
ovi liittyi hyvin rungon kuoreen ja jäisi villeiltä ehkä huomaamatta,
jolleivät ne sitä kovin läheltä tarkastaisi. Samoin oli kahden ikkunan
laita, joiden eteen työnnettiin luukut. Sitten sammutettiin kaikki tuli
asunnosta, joka jäi pilkkosen pimeäksi.
Kylläpä tämä yö tuntui pitkältä! Godfrey ja Tartelett kuuntelivat
pienimpiäkin rasahduksia ulkoa. Kuivan oksan naksahdus, tuulen henkäys
sai heidät säpsähtämään. He olivat kuulevinaan astuntaa puiden alta.
Heistä tuntui siltä kuin Willin puun ympärillä käveltäisiin. Silloin
Godfrey kohottaen itsensä toiseen ikkunoista raotti luukkua ja tähysti
levottomasti hämärään.
Ei vielä mitään.
Kuitenkin Godfrey kuuli pian askeleita tanterelta. Tällä kertaa eivät
hänen korvansa olleet voineet häntä pettää. Hän katseli vielä, mutta ei
nähnyt muuta kuin yhden vuohista, joka tuli etsimään suojaa puiden
alta.
Muuten oli Godfrey tehnyt päätöksensä siltä varalta, että jotkut
villeistä sattuisivat keksimään suunnattoman mammutpetäjän tyveen
kätketyn asunnon: Hän laahaisi Tartelettin mukanaan sisäkäytävää pitkin
ylös ja pakenisi latvaoksille asti, missä kykenisi paremmin tekemään
vastusta. Kun hänellä oli käytettävänään sekä pitkiä pyssyjä että
revolvereita ja ampumatarpeita yllin kyllin, olisi hänellä ehkä
mahdollisuutta saada voitto tusinasta metsäläisiä, joilla ei ollut
tuliaseita. Jos nämä, siinä tapauksessa, että olivat varustetut
jousilla ja nuolilla, hyökkäisivät alhaalta, ei ollut luultavaa, että
he pitäisivät puoliansa hyvin tähdättyjä pyssyjä vastaan ylhäältä päin.
Jos ne taas murtaisivat asunnon oven ja yrittäisivät sisäpuolelta
nousta korkeille oksille, kävisi se niille tukalaksi, koska oli
kuljettava ahtaan aukon kautta, jota piiritetyt voivat helposti
puolustaa.
Tästä mahdollisuudesta ei Godfrey muuten virkkanut mitään
Tartelettille. Mies-poloinen oli jo kyllin säikähtynyt ruuhen tulosta.
Ajatus, että hänen ehkä täytyisi paeta puun latvaan kuin kotka
pesäänsä, ei olisi ollut hänelle rauhoittava. Jos se äärimmäisessä
tapauksessa kävisi välttämättömäksi, niin Godfrey raahaisi hänet
muassaan antamatta hänelle edes miettimisen aikaa.
Yö kului pelon ja toivon vaiheilla. Mitään välitöntä hyökkäystä ei
tapahtunut. Villit eivät olleet vielä saapuneet mammutpetäjä-metsikköön
asti. Ehkä ne odottivat päivän valkenemista lähteäkseen seikkailemaan
saaren halki.
"Sen ne luultavasti tekevät", virkkoi Godfrey, "koska lippumme
ilmoittaa niille, että saari on asuttu! Mutta niitä on vain tusina, ja
niiden täytyy ryhtyä joihinkin varokeinoihin! Kuinka ne aavistaisivat
joutuvansa tekemisiin ainoastaan kahden haaksirikkoisen kanssa? Ei, ne
eivät uskalla tulla ennen kirkasta päivää... elleivät ehkä jää..."
"Tai kenties ne päivän tultua astuvat jälleen alukseensa ja lähtevät
pois", vastasi Tartelett.
"Lähtisivätkö pois? Mutta mitä varten ne sitten olisivat tulleet
yhdeksi yöksi Phinan saarelle?"
"En minä tiedä..." vastasi opettaja, joka kauhunsa vallassa ei voinut
selittää näiden villien tuloa muuten kuin että ne halusivat hotkia
ihmislihaa.
"Olkoon miten tahansa", sanoi Godfrey, "mutta jolleivät nuo villit
huomenaamulla ole saapuneet Willin puulle, niin lähdemme
tiedustelemaan".
"Mekö...?"
"Niin, me!... Mikään ei olisi varomattomampaa kuin erota toisistamme!
Ken tietää, vaikka meidän täytyisi paeta sisämetsiin ja lymytä muutamia
päiviä... kunnes vene lähtee täältä! Niin, me pysymme yhdessä,
Tartelett!"
"Hst...?" hillitsi opettaja vapisevalla äänellä. "Minusta tuntuu kuin
kuulisin jotakin ulkoa..."
Godfrey kohottausi taas ikkunaan ja laskeutui melkein heti jälleen.
"Ei!" sanoi hän. "Vielä ei kuulu mitään epäilyttävää! Elukkamme vain
tulevat metsikköön."
"Ehkä niitä hätyytetään!" virkkoi Tartelett.
"Ne tuntuvat päinvastoin hyvin rauhallisilta", vastasi Godfrey. "Minä
luulen niiden pikemmin tulevan vain etsimään suojaa aamukasteelta."
"Ah", voihkaisi Tartelett niin surkealla äänellä, että se vähemmän
vakavassa tilaisuudessa olisi Godfreytä naurattanut, "tällaista ei
meille sattuisi Kolderupin talossa Montgomery-kadun varrella!"
"Päivä valkenee ennen pitkää", virkkoi sitten Godfrey. "Jollei
alkuasukkaita ole tullut näkyville ennenkuin tunti on kulunut, niin
jätämme Willin puun ja lähdemme tiedusteluretkelle saaren pohjoisosaan.
-- Osannettehan te pidellä pyssyä, Tartelett?"
"Pidellä!... No kyllä!..."
"Ja ampua johonkin määrättyyn suuntaan?"
"Minä en tiedä!... En ole koskaan yrittänyt, ja voitte olla varma,
Godfrey, että luotini ei osu..."
"Kuka tietää, vaikka pelkkä pamauskin riittäisi peloittamaan villejä!"
Tuntia myöhemmin oli päivä kylliksi valjennut, jotta silmä voi kantaa
mammutpuu-metsikön tuolle puolen.
Godfrey avasi silloin vuoroittain, mutta varovaisesti molempain
ikkunain luukut. Siitä, joka oli etelään päin, ei näkynyt mitään
tavallisuudesta poikkeavaa. Kotieläimet käyskentelivät rauhallisesti
puitten alla eivätkä näyttäneet ollenkaan säikähtyneiltä.
Tarkastuksensa tehtyään Godfrey sulki sen ikkunan huolellisesti
jälleen. Pohjoisenpuolisesta ikkunanaukosta saattoi nähdä rannikolle
asti. Näköalaa riitti kahden mailin päässä olevaan Lippuniemekkeen
kärkeenkin; mutta joensuuta, sitä kohtaa, jossa villit olivat eilen
astuneet maihin, ei voinut eroittaa. Godfrey katseli ensin,
kaukoputkeansa käyttämättä, tarkatakseen Willin puun ympäristöä siltä
puolen. Kaikki oli täysin rauhallista.
Sitten hän, tarttuen kiikariinsa, tähysti kaartuvaa rantaa
Lippuniemekkeen kärkeen asti.
Kenties olivat alkuasukkaat, kuten Tartelett oli huomauttanut, maalla
vietetyn yön jälkeen purjehtineet takaisin, niin käsittämätöntä kuin se
olisi ollutkin, yrittämättä edes ottaa selvää, oliko saari asuttu.