Mitä välttämättömästi tapahtuu ainakin kerran jokaisen todellisen tai
kuvitellun Robinsonin elämässä.
Tulevaisuus viittoi siis vähemmän synkkänä. Mutta jos Tartelett
nykyisin ei nähnytkään näiden kojeiden, työkalujen ja aseiden
omistamisessa muuta kuin keinon tehdä heidän erakkoelämänsä hiukan
hauskemmaksi, niin Godfrey ajatteli jo mahdollisuutta poistua Phinan
saarelta. Eikö hän nyt voisi rakentaa kyllin tukevaa alusta, jolla he
voisivat saavuttaa jonkin naapurimaan tai heidän näköpiiriinsä
ilmestyvän, ohi kulkevan laivan?
Sillä välin Tartelett ajatteli vain nykyisyyttä ja kohdisti huomionsa
erikoisesti lähinnä seuraaviin viikkoihin.
Pian olikin Willin puun vaatevarasto järjestetty, mutta päätettiin
käyttää kaikkea järkevää säästäväisyyttä, minkä tulevaisuuden
epävarmuus teki välttämättömäksi. Käytettäisiin noita pukuja vain
tiukimman tarpeen mukaan. Se oli sääntö, johon opettajan täytyi
alistua.
"Mitä se hyödyttää?" virkkoi tämä noituen. "Liiallista säästäväisyyttä,
rakas Godfrey! Emmehän me, lempo soikoon, ole villi-ihmisiä, jotka
kulkisimme puolialastomina."
"Anteeksi, Tartelett", vastasi Godfrey; "me olemme villi-ihmisiä,
emmekä mitään muuta!"
"Kuten tahdotte, mutta saattepa nähdä, että olemme jättäneet tämän
saaren, ennenkuin kulutamme nuo vaatteet!"
"Siitä en tiedä mitään, Tartelett, ja parempi on säästää vastaisuuden
varalle, vaikkapa sitten jäisi ylitsekin, kuin kärsiä puutetta."
"Tottahan edes sunnuntaisin saa itsensä hiukan somistella?"
"No kyllä sunnuntaisin ja myöskin juhlapäivinä", vastasi Godfrey, joka
ei vastaväitteillään tahtonut liian paljoa kiusoittaa kevytmielistä
toveriansa; "mutta kun tänään sattuu olemaan maanantai, on meillä
edessämme kokonainen viikko ennenkuin laitamme itsemme koreiksi!"
On sanomattakin selvää, että Godfrey saarelle saapumisestaan asti ei
ollut laiminlyönyt merkitä jokaista kulunutta päivää. Ja matkalaukusta
löydetyn kalenterin avulla hän oli voinut todeta, että tämä päivä
todellakin oli maanantai.
He olivat sitten jakaneet jokapäiväiset tehtävät kummankin kykyjen ja
taipumusten mukaan. Enää ei ollut tarvis valvoa yöt päivät tulen
ääressä, sen uudestaan sytyttämiseen kun nyt oli keinoja. Tartelett sai
siis jättää, vaikka hän teki sen hiukan kaihomielin, tuon toimen, joka
hänelle niin hyvin soveltui. Hänen huolekseen tuli nyt jam- ja
kamajuurien hankkiminen -- varsinkin viimemainittujen, joista
valmistettiin taloudessa tarvittava jokapäiväinen leipä. Niinpä
opettaja kävikin niitä joka päivä poimimassa pensasriveillä asti, jotka
reunustivat ruohikkoa Willin puun takana. Sinne oli mailin, parin
matka, mutta hän tottui kävelyynsä. Väliajoin hän kävi myöskin
poimimassa ostereja ja äyriäisiä, joita syötiin suuret määrät.
Godfrey itse oli ottanut huolehtiakseen kotieläimistä ja kanakarsinan
asukkaista. Teurastajan ammatti ei ollut hänelle hauska, mutta vihdoin
hän voitti vastenmielisyytensä. Hänen toimestaan ilmestyikin
lihakeittoa usein pöytään jonkin paistinpalan kera, joka tuotti
ruokajärjestelmään varsin tervetullutta vaihtelua. Riistaa taas vilisi
Phinan saaren metsissä, ja Godfrey aikoi ryhtyä sitä ampumaan niin pian
kuin hänelle muilta, kiireemmiltä hommilta jäisi siihen aikaa. Hän
aikoi kyllä käyttää varastonsa tuliaseita, ruutia ja lyijyä; mutta hän
halusi ensin laittaa talouden täyteen kuntoon.
Työkalujensa avulla kävi hänelle mahdolliseksi valmistaa muutamia
penkkejä Willin puun sisään ja ulkopuolelle. Jakkarat veistettiin
kirveellä; sileämmäksi laitettu pöytä oli paremmin vatien, lautasien ja
muiden ruokakalujen arvoinen, joilla opettaja Tartelett sitä somisti.
Makuusijat pantiin puukehyksiin, ja niiden kuivista ruohoista laitetut
pehmikkeet kohenneltiin mukavammiksi. Jos vielä puuttuivatkin
jouhipatjat ja matrassit, niin olihan ainakin peitteitä. Erilaiset
keittiökalut eivät enää ajelehtineet permannolla, vaan niille oli
varattu paikka sisäseiniin kiinnitetyillä hyllyillä. Kapineet,
liinavaatteet ja puvut suljettiin visusti itse mammutpetäjän kuoreen
kaiverrettuihin komeroihin, jotta ne olisivat tomulta suojassa.
Tukeviin nauloihin ripustettiin aseet ja kalut, jotka sotisopain tapaan
somistivat seiniä.
Godfrey tahtoi myöskin sulkea asuntonsa, jotta kotieläimet eivät tulisi
öisin häiritsemään heidän untansa, vaikka muita nelijalkaisia ei
olisikaan. Koska hän ei ainoalla käsisahallaan, lehtisahalla,
voinut valmistaa lautoja, käytti hän taaskin leveitä ja paksuja
kaarnankappaleita, joita oli helppo leikellä. Täten hän laittoi kyllin
jykevän portin Willin puun oviaukon tukkimiseksi. Samalla hän puhkaisi
kaksi pientä ikkunaa toisiaan vastapäätä, niin että niistä pääsi valoa
ja ilmaa kammion sisälle. Yöksi voitiin ne sulkea luukuilla; mutta
aamusta iltaan ei ainakaan enää tarvinnut turvautua pihkaisiin
tuohuksiin, jotka savuttivat asunnon.
Mitä Godfrey myöhemmin keksisi pitkien talvi-iltain valaisemiseksi,
sitä hän ei vielä tiennyt. Onnistuisiko hänen valaa lampaantalista
muutamia kynttilöitä vai tyytyisikö hän huolellisemmin valmistettuihin
pihkapuikkoihin? Sen saisi sitten nähdä.
Vielä tuumittiin, miten voisi rakentaa Willin puun sisään
lämmitysuunin. Niin kauan kuin kaunista vuodenaikaa kesti, riitti
ulkopuolelle erään mammutpuun juurikoloon laadittu tulisija kaikkiin
keittiötarpeisiin; mutta kun rankat säät alkaisivat, kun sadetta tulisi
tulvimalla, kun oli taisteltava pakkasta vastaan, jonka tavatonta
ankaruutta oli muutamien viikkojen aikana syytä pelätä, silloin olisi
pakko keksiä keino tulen sytyttämiseksi asunnon sisäpuolelle ja laittaa
savulle riittävä räppänä. Tämä tärkeä kysymys oli aikoinaan
ratkaistava.
Hyvin hyödyllinen homma oli se, johon Godfrey ryhtyi yhdistääkseen
mammutpuu-ryhmän liepeillä lirisevän puron molemmat rannat. Jokseenkin
vaivaloisesti hän sai upotetuksi paaluja joenuoman pohjaan ja asetti
niiden päälle muutamia metsästä hakkaamiansa puita sillaksi. Täten
saattoi kulkea pohjoiselle rannalle tarvitsematta ensin kävellä
kaalamolle, mikä aiheutti kahden mailin kierroksen myötävirtaan.
Mutta vaikka Godfrey ryhtyikin kaikkiin varokeinoihin tehdäkseen
oleskelun tällä Tyynenmeren autiolla saarella jokseenkin siedettäväksi
-- siltä varalta, että hän tovereineen olisi tuomittu elämään siellä
kauan, jäämään sinne ehkä ainaiseksi! -- ei hän tahtonut kuitenkaan
mitään laiminlyödä, joka voisi lisätä pelastumismahdollisuuksia. Phinan
saari ei ollut laivojen kulkuväyläin varrella; se oli liiankin selvää.
Sillä ei ollut niille mitään leposatamaa tarjottavana, sieltä ei ollut
mitään uusia muonavaroja hankittavissa. Mikään ei voinut vietellä
aluksia saareen tutustumaan. Mutta eihän silti ollut mahdotonta, että
joku sota- tai kauppalaiva saapuisi näkyviin.
Oli siis keksittävä keino, jolla kiinnittäisi sellaisen huomiota ja
osoittaisi sille, että saari oli asuttu.
Siinä tarkoituksessa Godfrey katsoi velvollisuudekseen pystyttää
lipputangon mereen pistäytyvän pohjoisen niemenkärjen nenään, ja sitä
varten hän uhrasi puolikkaan yhdestä niistä lakanoista, jotka oli
matkalaukusta tavattu. Ja koska hän pelkäsi, ettei valkoinen väri
näkyisi kuin hyvin rajoitetulle alalle, koetti hän vielä värjätä
lippuaan erään hiekkasärkkäin juurella kasvavan pensaan marjojen
mehulla. Siten sai hän hyvinkin heleätä punaista, jota sitovan
syövytysaineen puutteessa ei voinut tehdä lähtemättömäksi, vaan se vika
oli korjattava värjäämällä kangas uudestaan, sitten kun tuuli tai sade
oli sen haalistuttanut.
Näihin erilaisiin hommiin kului hänen aikansa elokuun 15 päivään
asti. Viikkokausia oli taivas ollut melkein alituisesti kirkas,
lukuunottamatta paria, kolmea tavattoman rajua myrskyä; nämä olivat
syytäneet hyvin viljalti vettä, jonka maa oli ahnaasti imenyt sisäänsä.
Näihin aikoihin Godfrey ryhtyi metsästysammattiinsa. Mutta jos hän itse
olikin kyllin taitava pyssymies, ei hän voinut luottaa Tartelettiin,
joka pamauttaisi vasta ensimmäisen laukauksensa.
Godfrey käytti siis useita päiviä viikosta metsän nelijalkaisen ja
siivekkään riistan ampumiseen, jota ei tosin ollut aivan yllin kyllin,
mutta kuitenkin siksi viljalti, että sitä riittäisi Willin puun
asukkaille. Muutamat peltopyyt, jotkut punapyyt ja joukko kurppia
toivat hauskaa vaihtelua tavalliseen ruokalistaan. Pari, kolme
antilooppiakin kaatui nuoren metsästäjän luodista, ja vaikkei opettaja
laisinkaan ollut avustanut niiden pyydystämisessä, otti hän ne yhtä
suurella mielihyvällä vastaan, kun ne esiintyivät reisipaistina ja
kyljyksinä.
Mutta metsästäessään ei Godfrey laiminlyönyt tutustua täydellisemmin
saareensa. Hän tunkeutui noiden tiheiden metsien sydämeen, jotka
peittivät sen keskiosaa. Hän astui virran vartta sen lähteelle asti,
joka kukkulan länsirinteeltä saamallaan vedellään elätti sen juoksua.
Hän kiipesi uudelleen kartiokukkulan huipulle ja laskeutui vastakkaisia
rinteitä pitkin itärannikolle, jolla ei vielä ollut käynyt.
-- Kaikkien tutkimuksieni tuloksena, -- toisteli Godfrey usein
itsekseen, -- on tehtävä se johtopäätös, että Phinan saarella ei ole
tuho-eläimiä, ei petoja, ei käärmeitä eikä isoja sisiliskoja! En ole
huomannut ainoatakaan! Jos niitä olisi, niin laukaukseni olisivat ne
varmaan havahduttaneet! Se on onnellinen seikka! Jos olisi tarvinnut
turvata Willin puu niiden hyökkäyksiltä, en juuri tiedä, miten sen
olisimme voineet tehdä!
Sitten hän johtui toiseen aivan luonnolliseen mietelmään:
-- Tästä täytyy myöskin päätellä -- tuumi hän, -- että saari ei ole
asuttu. Jo kauan sitten olisivat alkuasukkaat tai haaksirikkoiset
juosseet esille laukausten paukkeesta! Ei siis ole muuta kuin tuo
käsittämätön savu, jonka jo kahdesti luulen huomanneeni...!
Tositeossa ei Godfrey koskaan ollut tavannut jälkiä minkäänlaisesta
tulesta. Mitä kiehuviin lähteisiin tuli, joiden höyryksi hän oli
luullut voivansa havaintonsa selittää, ei Phinan saarella, joka ei
suinkaan ollut tuliperäinen, näkynyt sellaisia olevan. Hänen oli siis
täytynyt kahdesti joutua saman ilvehtivän harhakuvan uhriksi.
Sitäpaitsi ei tuota savua tai höyryä sitten ollut näkynytkään. Kun
Godfrey toistamiseen nousi keskuskukkulan huipulle ja myöskin uudestaan
kiipesi Willin puun latvaoksille, ei hän havainnut mitään, joka olisi
hänen huomiotaan kiinnittänyt. Lopuksi hän siis unohtikin koko asian.
Useita viikkoja kului näihin erilaisiin taloushommiin ja
metsästysretkiin. Jokainen päivä toi mukanaan jonkun parannuksen
toverusten elämään.
Joka sunnuntai Tartelett pukeutui siroimpiin vaatteisiinsa, kuten oli
sovittu. Silloin hän ei ajatellut muuta kuin kävellä suurten puitten
alla taskuviuluansa soitellen. Hän sipsutteli tanssiaskelin, antaen
opetusta itselleen, koska hänen oppilaansa oli jyrkästi kieltäytynyt
kurssiansa jatkamasta.
"Mitä hyötyä siitä olisi?" vastusteli Godfrey opettajan kehoituksia.
"Kuvitteletteko, voitteko kuvitella Robinsonia ottamassa tanssin ja
plastiikan tunteja?"
"Ja miksikä ei?" väitti Tartelett tosissaan. "Minkätähden ei
Robinsonilta vaadittaisi hyvää ryhtiä? Siroja liikkeitä ja kaunista
käytöstä ei ole hankittava muiden, vaan itsensä vuoksi!"
Siihen ei Godfreyllä ollut mitään vastattavaa. Hän ei kuitenkaan
suostunut, ja opettaja sai "opettaa tyhjää ilmaa".
Syyskuun 13 päivä tuotti yhden suurimpia ja surullisimpia pettymyksiä,
mitä autiolle saarelle heitetyt haaksirikkoiset saattoivat kokea.
Vaikka Godfrey ei enää koskaan ollut nähnyt missään saaren kolkassa
tuota selittämätöntä ja tavoittamatonta savua, niin tänä päivänä kello
kolmen tienoissa iltapuolella kiintyi hänen huomionsa pitkään
höyryjuovaan, jonka alkuperästä ei voinut erehtyä.
Hän meni kävelemään Lippuniemekkeelle asti -- sen nimen hän oli antanut
maankärjelle, jolla kohosi hänen lipputankonsa. Ja silloin hän
kaukoputkellaan katsellessaan havaitsi taivaanrannalla savua, jota
länsituuli ajoi saarelle päin.
Godfreyn sydän sykähti rajusti.
-- Laiva! -- huudahti hän.
Mutta purjehtisiko tuo alus, tuo höyrylaiva, Phinan saaren näkyvissä?
Ja jos se niin tekisikin, tulisiko se kyllin lähelle, jotta merkinannot
voitaisiin sinne nähdä tai kuulla? Vai haihtuisiko tuo tuskin havaittu
savu laivan kanssa näköpiirin luoteis- tai lounaisrantaan?
Kahden tunnin ajan kuohuttivat Godfreyn mieltä vaihtelevat toivon ja
pelon väliset tunteet, joita on helpompi kuvitella kuin kuvailla.
Vähitellen alkoikin savujuova tulla isommaksi. Se taajeni höyrylaivan
lisätessä tultaan, mutta heikkeni jälleen miltei huomaamattomiin, kun
hiililapiollinen oli palanut. Mutta sittenkin lähestyi laiva
silminnähtävästi. Kello neljän tienoissa näyttäytyi sen runko taivaan
ja meren yhtymäkohdassa.
Se oli iso höyrylaiva matkalla koilliseen, -- sen Godfrey helposti
totesi. Jos se yhä pysyi sillä suunnalla, täytyi sen välttämättömästi
lähestyä Phinan saarta.
Godfrey oli aluksi aikonut juosta Willin puulle ilmoittaakseen asiasta
Tartelettille. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt? Yhden ainoan merkkejä
antavan ihmisen näkeminen vaikutti yhtä paljon kuin kahdenkin. Hän jäi
siis paikalleen ja seisoi kiikari silmäin edessä, tahtoen tarkoin
seurata laivan jokaista liikettä.
Höyrylaiva läheni yhä rannikkoa, vaikkei se ollutkaan kääntänyt
keulaansa suoraan saarta kohti. Kellon viittä lähestyessä kohosi
taivaanranta jo sen runkoa korkeammalle ja sen kolme kuunarinmastoa
tuli näkyviin. Godfrey saattoi jo eroittaa sen lipputangossa lepattavat
värit.
Ne olivat Amerikan värit.
-- Mutta, -- mietti hän, -- jos minä näen tuon lipun, ei ole
mahdollista, että laivalta ei huomattaisi omaani! Tuuli levittää sitä
niin, että kaukoputkella voidaan se helposti nähdä! Entä jos antaisin
merkkejä kohottamalla ja alentamalla sitä useita kertoja, paremmin
ilmaistakseni, että maalta käsin tahdotaan päästä yhteyteen laivan
kanssa. Niin, tässä ei ole silmänräpäystäkään hukattava!
Tuuma oli hyvä. Juosten Lippuniemekkeen äärimmäiseen kärkeen Godfrey
alkoi liikuttaa lippuansa niin kuin tehdään tervehtiessä. Sitten hän
jätti sen puolitankoon, -- mikä meritapojen mukaan merkitsee, että
ollaan hädässä ja pyydetään apua.
Höyrylaiva lähestyi vielä, saapuen vähemmän kuin kolmen meripenikulman
päähän rannasta, mutta sen lippu pysyi yhä liikkumattomana
mesaanimaston sakarassa eikä vastannut Lippuniemekkeeltä annettuun
merkkiin.
Godfrey tunsi sydäntänsä ahdistavan. Kaiketikaan ei häntä oltu
nähty...! Kello oli puoli seitsemän, ja alkoi jo hämärtää!
Kohta ei höyrylaiva ollut enää kuin kahden penikulman päässä niemekkeen
kärjestä, jota kohti se porhalsi. Sillä hetkellä vaipui aurinko
taivaanrannan taakse. Yön ensimmäisten varjojen langetessa täytyi
hylätä kaikki toivo.
Godfrey alkoi uudestaan vuorottain nostaa ja laskea lippuansa, mutta
yhtä huonolla tuloksella... Hänelle ei vastattu.
Hän ampui sitten useita laukauksia, vaikka matka oli vielä pitkä eikä
tuuli puhaltanut siihen suuntaan...! Mitään pamausta ei kuulunut laivan
kannelta. Sillä välin tummeni ilta vähitellen yöksi; ennenpitkää oli
höyrylaivan runko häipynyt näkyvistä. Tunnin päästä se olisi
epäilemättä ehtinyt Phinan saaren ohi.
Tietämättä mitä tehdä, Godfrey päätti silloin sytyttää pihkaisen
puuryhmän, joka kasvoi Lippuniemekkeen takana. Hän viritti nallihatun
avulla kahmalollisen kuivia lehtiä ja pisti sitten tulen mäntyryhmään,
joka pian leimahti mahtavaksi soihduksi.
Mutta laivan tulet eivät vastanneet tähän maalla sytytettyyn
merkkivalkeaan, ja Godfrey palasi surumielin Willin puulle tuntien
itsensä ehkä hyljätymmäksi kuin oli tähän asti ollut!