Godfrey löytää rannalle ajautuneen matkalaukun, joka on hänelle ja
hänen toverilleen erinomaisen tervetullut.
Kärsiä mitä ei voi välttää, se on filosofinen periaate, joka, vaikkei
se johtanekaan suuriin saavutuksiin, on kieltämättä perin
käytännöllinen ohje. Tähän välttämättömyyteen oli siis Godfreykin
päättänyt kaikissa toimissaan vastedes alistua. Koska oli tällä
saarella elettävä, niin viisainta oli elää parhaansa mukaan, kunnes
joskus saisi tilaisuuden lähteä sieltä pois.
Enemmittä viivyttelyittä ryhdyttiin hiukan järjestämään Willin puun
sisustaa. Elämän mukavuuksien puutteessa kohdistettiin päähuomio
siisteyteen. Ruokovuoteet uusittiin usein. Ruoka-astioina oli tosin
pelkkiä simpukankuoria, mutta amerikkalaisen keittiön lautaset ja vadit
eivät olisi olleet huolellisemmin puhdistettuja. Opettaja Tartelettin
kiitokseksi on mainittava, että hän oli oivallinen astiain pesijä.
Veitsensä avulla onnistui Godfreyn leveästä tasoitetusta
kaarnankappaleesta ja neljästä maahan työnnetystä jalasta rakentaa
pöytä huoneen keskelle. Jakkaroina käytettiin rosoisia puunkantoja.
Ruokailijain ei enää tarvinnut syödä polvistuneina, milloin sää ei
sallinut heidän aterioida ulkoilmassa.
Oli vielä vaatetuskysymys, joka heitä kylläkin melkoisesti huolestutti.
He säästelivät siis pukimiansa niin paljon kuin mahdollista. Tässä
ilmanalassa ja tällä leveysasteella ei puolialastomana oleskeleminen
tuottanut mitään haittaa. Mutta housut, pusero ja villainen
paita kuluivat kuitenkin käytännöstä. Kuinka ne voisi korvata?
Pukeutuisivatko he näiden lampaiden ja vuohien taljoihin? Saisivatko ne
heidän ruumistansa ravittuaan sitä vielä verhotakin? Epäilemättä kävisi
se välttämättömäksi. Sillävälin pesetti Godfrey usein niitä vähiä
vaatteita, mitä heillä oli. Tämäkin homma jäi pesijättäreksi muuttuneen
Tartelettin tehtäväksi. Ja yhteiseksi tyytyväisyydeksi hän sen
suorittikin.
Godfrey itse puuhaili etupäässä muonavarastojen uusimisessa ja talouden
järjestämisessä. Hän oli muun muassa keittiön hovihankkija. Syötäväin
juurien ja manzanillahedelmäin poimiminen vei häneltä päivittäin
muutaman tunnin, samoin kalastuskin, jota hän harjoitti vihvilöistä
punotuilla rysillä, heittäen niitä joko puron juoksevaan veteen tai
luoteen kuiviksi jättämiin rantakallioiden onkaloihin. Tämä
pyydystystapa oli kyllä varsin alkuperäistä, mutta tuon tuostakin hän
hankki Willin puun pöydälle komean äyriäisen tai mehevän kalan,
simpukoista puhumattakaan, joita vaivatta poimittiin käsin.
Mutta myönnämme, että pata -- ja jokainen tunnustanee sen kaikista
keittiöesineistä tärkeimmäksi -- aivan tavallinen malmi- tai rautapata
puuttui. Ja sen puutteen he tunsivat varsin kipeästi. Godfrey ei
tiennyt, millä korvata aivan yleisesti käytetyn, jokapäiväisen
kattilan. Koskaan ei saatu keitettyä lihaa vihannesten kanssa, ei
keitettyä kalaa, ei mitään muuta kuin paistettua ja käristettyä.
Koskaan ei aterian aluksi ollut lihalientä. Tartelett sen johdosta
toisinaan katkerasti valitteli, mutta milläpä sitä mies-poloista
saattoi tyydyttää!
Vielä muitakin hommia oli Godfreyllä ollut. Käydessään tarkastamassa
ryhmän eri puita hän oli löytänyt toisen kookkaan mammutpetäjän, jonka
ajan ontoksi kaluamassa tyvessä myöskin oli kyllin iso onkalo.
Sinne hän laittoi kanakopin, johon siivekkäät pian asettuivatkin
asumaan. Kukko ja kanat kotiutuivat sinne helposti: munat hautuivat
kuivassa ruohossa, kananpoikasia alkoi vilistä. Ne suljettiin koppiinsa
joka ilta suojaan petolinnuilta, jotka korkeilta oksilta väijyivät
näitä helposti kaapattavia uhreja ja olisivat ajan pitkään hävittäneet
kaikki poikueet.
Mitä kaniineihin, vuohiin ja lampaisiin tuli, oli toistaiseksi
osoittautunut tarpeettomaksi etsiä niille yöpaikkaa tai tallia.
Myrskyisen vuodenajan tullessa kai jokin keino keksittäisiin. Nyt ne
kyllä vielä viihtyivät mainiosti ruohokentän rehoittavalla laitumella;
siellä kasvoi yllin kyllin nurmiapilaa ja paljon syötäviä juuria, jotka
maistuivat erinomaisilta porsaskaniineille. Muutamat vuohet olivat
saarelle tulonsa jälkeen poikineet, mutta niiden sallittiin pitää
melkein kaikki maitonsa, jotta voisivat ravita vohliansa.
Kaikesta tästä johtui, että Willin puussa ja sen tienoilla oli nykyisin
varsin vilkasta elämää. Hyvin ravitut kotieläimet saapuivat päivän
helteisinä hetkinä etsimään sen siimeksestä suojaa auringon kuumuutta
vastaan. Ei tarvinnut laisinkaan pelätä, että ne kaikkoisivat liian
kauas ja eksyisivät, eikä niille ollut petoeläimistäkään mitään vaaraa,
koska Phinan saarella ei näkynyt olevan ainoatakaan vaarallista
eläintä.
Näin sitä elettiin jokseenkin turvallisina nykyisyyden puolesta, mutta
tulevaisuuden yhä tehdessä mielet levottomiksi, kun sitten eräänä
päivänä sattui jotakin, mikä oli omansa tuntuvasti parantamaan
tilannetta.
Oli päästy heinäkuun 29 päivään.
Godfrey harhaili aamusella pitkin sen suuren lahdelman hietarantaa,
jolle hän oli antanut nimen Dream-lahti. Hän tutki sitä nähdäkseen,
oliko se yhtä rikas simpukoista kuin pohjoisrannikko. Ehkäpä hän vielä
toivoi löytävänsä sieltä joitakin meren ajamia jätteitä, sillä niin
kummalliselta hänestä tuntui, että tyrsky ei ollut viskannut
ainoatakaan laivansirpaletta rantaan.
Ja sinä päivänä hän oli etääntynyt pohjoiskärkeen asti, joka oli aukean
hiekkarannikon huippuna, kun hänen huomionsa kiintyi kummallisen
muotoiseen paateen, joka kohosi levien ja merenajokkeiden viimeisen
juovan tasalle.
Joku aavistus sai hänet jouduttamaan askeleitansa. Kuinka suuri oli
hänen kummastuksensa ja myös ilonsa havaitessaan, että se, mitä hän oli
luullut kiveksi, oli puoleksi hiekkaan hautaantunut matkalaukku!
Kuuluiko se _Dreamin_ tavaroihin? Oliko se virunut siinä haaksirikosta
asti? Tai eikö se pikemminkin ollut kaikki, mitä oli jäljellä jostakin
myöhäisemmästä onnettomuudesta? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Mutta
tulipa se mistä tahansa ja sisälsipä se mitä hyvänsä, tuo matkalaukku
oli varmaan hyvä saalis.
Godfrey tarkasti sitä päältä päin, näkemättä siinä mitään merkkiä
osoitteesta. Ei mitään nimeä, ei edes ohueen metallilaattaan lyötyjä
isoja alkukirjaimia, jotka koristavat amerikkalaisia matkalaukkuja.
Ehkä siellä sisällä oli jokin paperi, josta näkisi, mistä se oli
kotoisin, joka ilmoittaisi omistajan kansallisuuden ja nimen. Tiukasti
suljettu se ainakin oli, joten saattoi toivoa, ettei sen sisällys ollut
merivedessä uiskennellessa tärveltynyt. Se oli tosiaan aika vahva,
paksulla nahalla päällystetty puinen matkalaukku, kaikista kulmistaan
messinkiheloilla vahvistettu ja joka puolelta leveillä hihnoilla
vyötetty.
Niin utelias kuin Godfrey olikin tutkimaan tuon matka-arkun sisältöä,
ei hän ajatellutkaan sitä särkeä, vaan avata sen vasta, kun oli
murtanut lukon. Dream-lahden pohjukasta Willin puun luo kannettavaksi
se oli liian raskas, sitä ei voinut ajatellakaan.
-- No, -- tuumi Godfrey, -- me tyhjennämme sen itse paikalla ja teemme
niin monta retkeä kuin tarvitaan sen koko sisällön kuljettamiseksi.
Matkan niemekkeen kärjestä mammutpetäjäin luo saattoi arvostella noin
neljäksi mailiksi. Homma vaati siis aikaa ja tuotti melkoisesti
vaivaakin. Mutta eihän aikaa puuttunut. Mitä taas vaivannäköön tuli,
niin ei tässä auttanut sitä surkeilla.
Mitähän tuossa matkalaukussa oli...? Ennen Willin puulle palaamistaan
Godfrey tahtoi edes yrittää sen avaamista.
Hän alkoi siis päästellä hihnoja ja saatuaan ne irroitetuiksi hän
taitavasti poisti lukkoa peittävän vaskisuojuksen. Mutta miten sen
voisi murtaa?
Siinä oli vaikein tehtävä. Godfreyllä ei ollut vipua, jolla olisi
voinut sen vääntää auki, ja hän varoi käyttämästä siihen veistänsä
peläten sen terän taittuvan. Hän etsi siis raskaan mukulakiven, jolla
yritti murtaa pielirautaa.
Hietikolla oli runsaasti kaikenmuotoisia kovia piikiviä, joita voi
käyttää vasarana.
Godfrey valitsi niistä yhden, nyrkinkokoisen, ja iski sillä
voimakkaasti messinkilaattaan.
Hänen suurimmaksi kummastuksekseen kirposi lukonsalpa heti sinkilästä.
Joko oli pielirauta iskusta särkynyt tai lukko ei ollut avaimella
suljettuna ollutkaan.
Godfreyn sydän pamppaili hurjasti hänen ryhtyessään nostamaan laukun
kantta!
Vihdoinkin se oli auki, ja jos se olisi tarvinnut särkeä, niin Godfrey
olisi siitä saanut aika paljon työtä.
Tämä laukku oli vahva kuin raudoitettu kassakirstu. Seinät olivat
sisäpuolelta sinkkilevyllä vuoratut, niin että merivesi ei voinut
tunkeutua sisälle. Siksipä täytyikin sen sisältämäin esineiden,
olivatpa ne kuinka arkoja tahansa, olla täydellisesti säilyneitä.
Ja mitä esineitä! Niitä esille purkaessaan Godfrey ei voinut pidättää
riemunhuudahduksia! Kaikesta päättäen oli tuo laukku kuulunut perin
käytännölliselle matkailijalle, joka luuli joutuvansa sellaiseen
maahan, missä olisi jätettynä kokonaan omien apuneuvojensa varaan.
Ensiksikin liinavaatteita: paitoja, lautasliinoja, lakanoita,
peitteitä; sitten pukuja: villapuseroita, villa- ja puuvillasukkia,
tukevia hamppukankaisia ja samettihousuja, kudottuja liivejä, nuttuja
paksusta ja kestävästä kankaasta; sitten vielä kaksi paria
pitkävartisia saappaita sekä metsästyslapikkaita ja huopahattuja.
Toiseksi siellä oli keittiö- ja taloustarpeita: pata -- tuo niin
kipeästi kaivattu pata! -- kattila, kahvipannu, teekannu, muutamia
lusikoita, haarukoita ja veitsiä, pieni kuvastin, kaikenlaisia harjoja;
ja lopuksi, mikä ei suinkaan ollut halveksittavaa, kolme kenttäleiliä,
jotka sisälsivät noin kahdeksan litraa konjakkia ja sokeriviinaa, sekä
useita nauloja teetä ja kahvia.
Kolmanneksi oli muutamia työkaluja: kaira, käsipora, käsisaha,
lajitelma nauloja, naskaleita, y.m., lapion- ja kihvelinteriä,
kuokanterä, kirves, piilukirves, j.n.e.
Neljänneksi aseita: kaksi metsästyspuukkoa nahkatuppineen, yksi
karbiini ja kaksi haulikkoa, kolme kuusipanoksista revolveria,
kymmenkunta naulaa ruutia, usea tuhat nallihattua ja melkoinen varasto
lyijyä ja luoteja -- kaikki nämä aseet ja ampumatarpeet ilmeisesti
englantilaista valmistetta; sitten vielä pieni taskuapteekki,
kaukoputki, kompassi ja koronometrikello.
Olipa vielä muutamia englanninkielisiä niteitä, useita kirjoja
valkoista paperia, lyijykyniä, teräskyniä ja mustetta, kalenteri, New
Yorkissa julkaistu raamattu ja "Täydellinen keittokirja".
Se oli tosiaan näissä olosuhteissa arvaamattoman tervetullut varasto.
Senpävuoksi ei Godfrey voinutkaan hillitä riemuansa. Jos koko
tämä lajitelma olisi vartavasten tilattu hätään joutuneille
haaksirikkoisille, niin se ei olisi voinut olla täydellisempi.
Lahjasta ansaitsi kyllä kiittää kaitselmusta, ja kaitselmus saikin
hartaasta sydämestä kohonneet kiitokset.
Godfrey oli huvikseen levittänyt kaikki aarteensa hiekkarannalle.
Jokaista esinettä hän oli tarkastanut, mutta matkalaukusta ei löytynyt
mitään paperia, josta olisi käynyt selville sen alkuperä tai mistä
laivasta se oli joutunut aaltoihin.
Muuten ei meri ollut tuonut lähettyville mitään jäännöstä äskettäin
tapahtuneesta haaksirikosta. Ei näkynyt mitään rantakivillä, ei mitään
hietikolla. Varmaankin oli nousuvesi kuljettanut laukun tänne,
sittenkun se pitemmän tai lyhyemmän aikaa oli meressä uiskennellut.
Painoonsa verrattuna se oli kyllin kookas pysyäkseen kellumassa.
Phinan saaren isännät näkivät siis aineellisen elämänsä tarpeet
joksikin aikaa turvatuiksi varsin runsaassa määrässä. Heillä oli
työkaluja, aseita, astioita, vaatteita, jotka erinomainen onnenpotkaus
oli heille lahjoittanut.
Oli itsestään selvää, että Godfrey ei voinut ajatella kaikkien näiden
esineiden kantamista Willin puulle. Niiden kuljettamiseen tarvittiin
useampia retkiä, mutta pahan sään pelosta oli kiirehdittävä.
Godfrey pani siis useimmat näistä erilaisista esineistä takaisin
matkalaukkuun. Yhden pyssyn, yhden revolverin, jonkun määrän ruutia ja
lyijyä, metsästyspuukon, kiikarin ja padan hän kuitenkin otti heti
mukaansa.
Sitten hän sulki huolellisesti laukun, kiinnitti hihnat jälleen
soljilla ja läksi nopeasti kulkemaan takaisin rannikolta.
Ah, kuinka hänet tuntia myöhemmin ottikaan vastaan Tartelett! Ja kuinka
mielissään olikaan opettaja, kun hänen oppilaansa oli hänelle luetellut
heidän uudet aarteensa! Pata, varsinkin pata, riemastutti häntä niin
suuresti, että hän ilmaisi ilonsa sarjalla hyppyaskeleita, jotka
päättyivät ylvääseen kuusikahdeksannes-tahtiin.
Oli vasta puolipäivä. Heti aamiaisen jälkeen mielikin Godfrey palata
Dream-lahdelle. Hän halusi kiireimmän kaupalla saada kaikki korjuun
Willin puuhun.
Tartelett ei osoittautunut vastahakoiseksi, vaan selitti olevansa
valmis lähtemään. Hänen ei enää tarvinnut edes vaalia loimuavaa
nuotiotulta. Ruudin avulla voi kaikkialla hankkia tulta. Mutta opettaja
tahtoi, että lihakeitto heidän poissaollessaan hiljalleen kiehuisi.
Tuokiossa oli purovedellä täytettyyn pataan paiskattu kaniinin
neljännes ja tusinan verta jam-juuria, jotka saisivat korvata
vihannekset, sekä lisäksi hyvä hyppysellinen rantakallioiden onteloista
löydettyä suolaa.
"Se kiehuu kyllä aivan yksikseen!" huudahti Tartelett, joka näkyi
olevan hyvin tyytyväinen työhönsä.
Ja niin he kevein askelin oikaisivat suorinta tietä Dream-lahtea kohti.
Matka-arkku oli yhä paikallaan. Godfrey avasi sen varovaisesti, ja
Tartelettin ihastushuutojen kaikuessa ryhdyttiin lajittelemaan eri
esineitä.
Ensimmäisellä matkallaan kykenivät Godfrey ja hänen toverinsa
kuormajuhdiksi muuttuneina kuljettamaan Willin puulle aseet,
ampumavarat ja osan vaatteista.
Sitten molemmat lepäsivät vaivoistaan pöydän ääressä, jolla höyrysi
kaniiniliemi. He myönsivät sen maistavan oivalliselta. Mitä lihaan
tulee, olisi opettajan sanojen mukaan ollut vaikea kuvitella mitään
herkullisempaa! Oi, mikä ihmeellinen vaikutus puutteella onkaan!
Seuraavana päivänä, heinäkuun 30:nä, lähtivät Godfrey ja Tartelett
aamunkoitteessa, ja vielä kolme matkaa tehtyään he olivat tyhjentäneet
ja kuljettaneet asuinpaikkaansa laukun koko sisällön.
Ennen iltaa olivat työkalut, aseet, astiat ja kaikki muut kojeet
kotona, järjestettyinä ja talteen pantuina Willin puun kammiossa.
Elokuun ensimmäisenä päivänä sitten itse matkalaukkukin, jota oli melko
työläästi laahattu hiekkarannikkoa pitkin, sijoitettiin asumukseen, ja
siitä tehtiin liinavaatekirstu.
Herkkä, kevytmielinen Tartelett näki nyt tulevaisuuden aivan
ruusunkarvaisena. Ei siis ihme, että hän sinä päivänä taskuviulu
kädessä saapui oppilaansa luo ja, aivan kuin olisivat olleet Kolderupin
upeassa salissa, kysyi häneltä ihan tosissaan:
"No, rakas Godfrey, eikö olisi aika jälleen aloittaa tanssituntejamme?"