Godfrey näkee taas hienoa savua nousevan eräältä toiselta kohdalta
saarta.
Sepä oli rajuilma, joka saapui parahiksi! Godfreyn ja Tartelettin ei
ollut tarvinnut Prometheuksen tavoin uskaltautua avaruuteen
varastaakseen taivaan tulen! Taivas itse tosiaan oli, kuten Tartelett
sanoi, ollut kyllin armollinen lähettääkseen sen heille salaman
välityksellä. Heidän asiansa oli nyt sitä säilyttää!
"Ei, me emme sitä päästä sammumaan!" oli Godfrey huudahtanut.
"Varsinkaan, kun meiltä ei puutu puita sen ylläpitämiseksi!" oli
vastannut Tartelett, jonka tyytyväisyys purkautui pieniin
riemunhuudahduksiin.
"Niin, mutta ken sitä hoitelee?"
"Minä! Minä valvon yöt päivät, jos siksi tulee", vastasi Tartelett
heiluttaen liekehtivää kekälettä.
Ja niin hän tekikin auringon nousuun asti.
Kuten sanottu, oli mahtavain mammutpetäjäin laajassa siimeksessä yllin
kyllin kuivia risuja. Ja niinpä Godfrey ja opettaja kerättyään niitä
melkoisen kasan eivät suotta säästelleet, vaan heittelivät
päivänkoitosta asti yhä uutta polttoainetta salaman sytyttämään tuleen.
Erään puun viereen kahden juuren väliseen ahtaaseen kulmaukseen
laitettuna loimusi rovio kirkkaana ja iloisesti sähisten. Aivan
hengästyneenä lietsoi Tartelett tulta keuhkojensa kaikella voimalla,
vaikka se oli perin tarpeetonta. Tässä hän asettui mitä kuvaavimpiin
asentoihin silmillään seuratessaan harmahtavaa savua, jonka kiemurat
haihtuivat korkeaan neulaskattoon.
Mutta he eivät olleet tätä välttämätöntä tulta halunneet vain
ihaillakseen sitä tai sen loisteessa lämmitelläkseenkään. Se oli
määrätty hyödyllisempään tarkoitukseen. Nyt he saisivat lopettaa laihat
raaoista simpukoista ja jam-juurista laaditut ateriansa, joiden
aineksien ravitsevia osia ei kiehuva vesi tai edes tuhassa paahtaminen
vielä koskaan ollut syötäväksi muokannut. Tähän hommaan Godfrey ja
Tartelett käyttivätkin osan aamupäivästä.
"Syömme kai pari kananpoikaa!" huudahti Tartelett, jonka leukaluut jo
ennakolta naksahtelivat. "Ateriaan voinee lisätä kaniininpaistin,
lampaanreiden, neljänneksen vohlaa, muutaman otuksen kedolla
juoksentelevasta riistasta sekä pari kolme suolattoman veden kalaa ynnä
joitakuita merikaloja?"
"Ei niin väleen", vastasi Godfrey, jonka tämä jokseenkin kohtuuttoman
ruokalistan luetteleminen oli saanut hilpeälle tuulelle. "On varottava
syömästä itseänsä sairaaksi pahan paaston jälkeen! Säästäkäämme
varojamme, Tartelett! Kaksi kananpoikaa, olkoon menneeksi --
kummallekin yksi; -- ja jos leipä puuttuu, niin toivon kamajuuristamme
sopivalla valmistustavalla saavamme jokseenkin mukiinmenevää
sijaketta!"
Se maksoi kahden viattoman siivekkään hengen, jotka opettajan
höyhentäminä, perkaamina ja valmistamina pistettiin paistinvartaana
käytettyyn keppiin ja rätisevässä liekissä pian paistuivatkin.
Sillaikaa Godfrey hommaili kamajuurien laittamisessa sellaiseen
kuntoon, että niitä voitiin nauttia ensimmäisessä vakavassa murkinassa,
jonka he Phinan saarella söisivät.
Tehdäkseen ne nautittaviksi oli vain noudatettava intiaanien
menettelytapaa, joka amerikkalaisten täytyi tuntea useankin kerran
nähtyään sitä käytettävän Länsi-Amerikan ruohoaavikoilla.
Kas näin siinä Godfrey menetteli:
Asetettiin joukko rannalta kerättyjä litteitä kiviä ahjoon, niin että
ne oikein kovasti kuumentuivat. Tartelettin mielestä oli ehkä vahinko
käyttää näin hyvää tulta "kivien paistamiseen", mutta kun se ei millään
muotoa häirinnyt hänen kananpoikiensa valmistamista, ei hän sitä
sentään juuri valittanutkaan.
Sillä välin kun kivet täten kuumenivat, valitsi Godfrey maatilkkusen,
josta hän noin neliömetrin alalta repi kaiken ruohon pois. Sitten hän
iso näkinkenkä kummassakin kädessä kaivoi maata kymmenen tuuman
syvyydeltä. Tämän tehtyään hän pani kuopan pohjalle kuivaa puuta, jonka
sytytti, niin että se varsin tuntuvasti kuumensi pohjamultaa.
Sitten kun kaikki puu oli palanut ja tuhka poistettu, levitettiin sitä
ennen puhdistetut ja raapitut kamajuuret kuoppaan. Ne peitettiin
ohuella turvekerroksella ja sen päälle asetetut kuumat kivet olivat
pohjana uudelle nuotiolle, joka sytytettiin niiden pinnalle.
Sanalla sanoen, se oli erikoisella tavalla rakennettu uuni, ja varsin
lyhyen ajan -- korkeintaan puolen tunnin kuluttua -- saattoi
paistamista pitää valmiina.
Kun kivi- ja turvekerros poistettiin, havaittiin tosiaan, että tämä
voimakas paahtaminen oli muuttanut kamajuurien laadun. Niitä
murentamalla olisi saanut jauhoja, jotka olisivat olleet varsin
soveliaita eräänlaiseen leipään. Mutta jättämällä mukulat kokonaisiksi
saattoi niitä syödä perunain tapaan, ja hyvin ravitsevia ne olivatkin.
Viimemainitulla tavalla niitä tällä kertaa käytettiinkin, ja voitte
kuvitella, miltä ateria ystävyksille maistui, kun heillä oli nuorta
kananpaistia, jonka he ahmivat luita myöten, ja näitä oivallisia
juurikkaita, joita ei tarvinnut säästellä. Kenttä, jolla niitä kasvoi
yllin kyllin, ei ollut kaukana; tarvitsi vain kumartua kootakseen niitä
sadoittain.
Aterian päätyttyä Godfrey ryhtyi valmistamaan jonkun määrän noita
jauhoja, jotka säilyvät melkein kuinka kauan hyvänsä ja voidaan muuttaa
leiväksi kunkin päivän tarvetta varten.
Päivä kului näissä erilaisissa hommissa. Lieden tulta pidettiin mitä
huolellisimmin vireillä. Varsinkin pinottiin siihen polttoainetta
yöksi. Mutta siitä huolimatta nousi Tartelett useankin kerran
kohentelemaan hiiliä ja elvyttelemään lieskaa. Sitten hän palasi
makuusijalleen; mutta kun hän unissaankin kuvitteli tulen sammuvan,
nousi hän heti jälleen, ja tätä menoa jatkui päivänkoittoon asti.
Yö kului selkkauksitta. Rovion rätinä yhdessä kukon laulun kera herätti
Godfreyn ja hänen toverinsa, joka vihdoin oli nukahtanut.
Kaikkein ensimmäiseksi kummasteli Godfrey tuntiessaan ylhäältä Willin
puun sisuksesta tulevaa vetoa. Hän johtui siis ajattelemaan, että tämä
_sequoia gigantea_ oli ontto alimpain oksain haaraantumaan asti ja että
siellä oli aukko, joka oli tukittava, jos tahdottiin olla tiiviin katon
alla. -- On sentään omituista, -- tuumi Godfrey, -- että minä en ole
tuota ilmavirtaa edellisinä öinä havainnut. Olisikohan salama siihen
syynä...?
Ja saadakseen vastauksen näihin kysymyksiinsä hän päätti tarkastaa
mammutpetäjän runkoa ulkopuolelta. Sen tarkastuksen tehtyään Godfrey
oli nopeasti käsittänyt, mitä ukkosilmalla oli tapahtunut.
Salaman jäljet olivat puussa nähtävinä: sähkövirta oli sitä leveältä
kuorinut haaraantumasta juureen asti.
Jos sähkökipinä olisi pujahtanut mammutpuun sisukseen, sensijaan että
kulki ulkopintaa pitkin, olisi Godfrey tovereineen voinut saada
salamaniskun. Ei ollut epäilemistäkään, että he olivat olleet
todellisessa vaarassa.
-- Varoitetaan ukonilmalla etsimästä turvaa puiden alta! -- virkahti
Godfrey. -- Varsin hyvä neuvo niille, jotka voivat toisin menetellä!
Mutta mitä keinoja on meillä tuon vaaran välttämiseksi, koska me asumme
puussa! No, saammepa nähdä!
Sitten hän katseli mammutpetäjää siltä kohtaa, missä salaman repäisemä
pitkä vako alkoi.
-- On ilmeistä, -- ajatteli hän, -- että sillä kohtaa, mihin ukkonen on
iskenyt, se on rajusti pirstonut rungon päätä. Mutta koska ilma tunkee
sisään siitä aukosta, niin täytynee puun olla ontto koko pituudeltaan
ja elää enää vain kuorensa varassa. Siitäpä seikasta on otettava selvä!
Ja Godfrey alkoi etsiä pihkaista oksaa, josta voisi tehdä tulisoihdun.
Eräästä mäntyryhmästä hän saikin tarvitsemansa tulisoihdun; pihka
tihkui oksasta, joka kerran sytytettynä levitti hyvin kirkasta valoa.
Godfrey astui sitten onteloon, joka oli hänen asuntonansa. Hämärä
muuttui heti kirkkaudeksi, ja helppo oli nähdä, minkälainen Willin puun
sisusta oli.
Eräänlainen epätasaisesti veistetty holvi oli välikattona noin
viidentoista jalan korkeudella maasta.
Soihtuansa kohottaessaan Godfrey huomasi hyvin selvästi aukon ahtaaseen
putkimaiseen käytävään, jonka jatko häipyi pimeään. Kaiketikin oli puu
ontto koko pituudeltaan; mutta osia pintakerroksista oli ehkä vielä
lahoamattomina. Siinä tapauksessa olisi toki mahdollista, ehkäkään ei
helppoa, sen sisällä olevien epätasaisuuksien avulla nousta haaraan
asti.
Godfrey, joka ajatteli tulevaisuutta, päätti viivyttelemättä ottaa
selvän, mitä mahdollisuuksia siinä suhteessa oli.
Hänellä oli kaksi päämäärää: Ensiksikin hän tahtoi tiukasti tukkia tuon
aukon, josta tuuli ja sade olisivat voineet tunkeutua sisälle ja tehdä
Willin puun asunnoksi kelpaamattomaksi; sitäpaitsi hän tahtoi varmistua
siitä, tarjosivatko jättiläisen ylemmät oksat sopivan turvapaikan
vaaran uhatessa, petoeläinten tai alkuasukkaiden hyökkäystä vastaan.
Saattoihan joka tapauksessa koettaa. Jos häntä ahtaassa käytävässä
kohtaisi jokin voittamaton este, niin mitäpä siitä! Ainahan sieltä
jälleen alas pääsisi.
Pistettyään tulisoihtunsa kahden paksun juuren väliseen rakoon
lattialle alkoi Godfrey siis nousta kuoren ensimmäisille
sisäaskelmille. Hän oli ketterä, voimakas, taitava, tottunut
voimisteluun, kuten kaikki nuoret amerikkalaiset. Tämä kiipeäminen oli
hänelle vain lastenleikkiä. Pian hän oli tässä epätasaisessa torvessa
saavuttanut ahtaamman kohdan, jossa hän tukien itseänsä selällään ja
polvillaan saattoi kavuta nuohoojan tapaan. Hän pelkäsi vain, että
putki kävisi liian ahtaaksi ja ehkäisisi hänen matkansa ylöspäin.
Hän nousi kuitenkin yhä ja tavatessaan ulkoneman hän lepäsi sillä
hengähtääkseen.
Jollei Godfrey kolmen minuutin kuluttua maasta lähtemisensä jälkeen
ollut päässyt kuudenkymmenen jalan korkeuteen, niin ei siitä paljoa
voinut puuttuakaan, eikä hänellä siis enää ollut kuin parikymmentä
jalkaa noustavanaan.
Muuten hän tunsikin jo raikkaampaa viimaa kasvoillaan ja veti ahnaasti
ilmaa keuhkoihinsa; sillä mammuttipetäjän sisässä oli jokseenkin
ummehtunutta.
Levähdettyään minuutin ajan ja ravistettuaan itsestään irti seinämistä
tarttuneen hienon pölyn Godfrey jatkoi kiipeämistään putkessa, joka
vähitellen kävi yhä ahtaammaksi.
Mutta tällä hetkellä kiintyi hänen huomionsa rahinaan, joka hänestä
hyvälläkin syyllä kuulosti epäilyttävältä.
Puun sisästä kuului ikäänkuin raapimista. Melkein heti kajahti
eräänlainen vihellyskin.
Godfrey pysähtyi.
-- Mitähän se on? -- ihmetteli hän. -- Olisiko joku eläin etsinyt
turvapaikkaa tästä mammutpetäjästä? Entä jos se on käärme...? Ei...!
Emme ole niitä vielä koko saarella nähneet... Se on pikemminkin joku
lintu, joka pyrkii pakoon!
Godfrey ei erehtynyt, ja hänen jatkaessaan nousemistaan ilmaisi
kimeämpi rääkyminen vilkkaan siipienräpytyksen ohella, että siellä
jossakin kolossa oli lintu, jonka lepoa hän epäilemättä häiritsi.
Kun Godfrey oli usean kerran koko keuhkovoimallansa surahuttanut "frrr!
frrr!" sai hän tungettelijan pian lentää lehahtamaan pois.
Hän havaitsi, että lintu oli eräänlainen kookas naakka, joka nopeasti
pakeni reiästä ja hävisi kiireisesti Willin puun korkeaan latvaan.
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin kohosi Godfreyn pää samasta aukosta,
ja pian hän istui aika mukavasti puunhaarassa alempien oksien
yhtymäkohdassa, jota kahdeksankymmenen jalan välimatka eroitti maasta.
Siellä, kuten sanottu, kannatti mammutpuun mahtava runko kokonaista
metsää. Oikullisesti ojentuvien oksain ristikudos näytti taajalta
hirsimetsältä, jonka lävitse ei mistään raosta päässyt tunkeutumaan.
Kuitenkin onnistui Godfreyn, hiukan vaivaloisesti kylläkin, siirtyä
oksalta oksalle, kunnes hän vähitellen läheni tämän kasvikunnan ihmeen
ylimmäistä kerrosta.
Lukuisia lintuja pyrähteli parkuen lentoon hänen ilmestyessään. Ne
menivät etsimään turvapaikkaa ryhmän naapuripuista, joiden kaikkien
yläpuolelle Willin puun latva kohosi.
Tätä kiipeilemistään Godfrey jatkoi niin kauan kuin voi ja pysähtyi
vasta kun kaikkein ylimmät oksat alkoivat notkua hänen painostaan.
Laaja, silmänkantamattomiin ulottuva ulappa ympäröi Phinan saarta, joka
levisi hänen jalkojensa juuressa kuin korkokartta.
Hän silmäili ahnaasti tätä merenselkää. Se oli yhä autio.
Täytyi siis vielä kerran tehdä se johtopäätös, että saari oli kaikkien
Tyynenmeren kauppareittien ulkopuolella.
Godfrey tukahdutti raskaan huokauksen; sitten hänen katseensa laskeutui
tuota ahdasta aluetta kohti, jolla kohtalo oli tuominnut hänet elämään
kaiketikin pitkäksi aikaa, ehkä ainiaaksi!
Mutta kovinpa hän kummastui nähdessään taaskin, tällä kertaa
pohjoisesta, nousevan savujuovan, samanlaisen kuin mitä aikaisemmin oli
luullut etelässä huomanneensa. Hän tähysti siis mitä tarkkaavaisimmin.
Hyvin ohut savupatsas, kärjestään hiukan tummempi, kohosi suorana
tyyneen ja puhtaaseen ilmaan.
-- Ei, minä en erehdy! -- huudahti Godfrey. -- Siellä on savua ja siis
valkea, joka sen aiheuttaa...! Ja tuota tulta ei ole voinut sytyttää
kuin... kuin kuka...?
Godfrey tähysti sitten niin tarkasti kuin suinkin, millä kohtaa tuo
paikka oli.
Savu kohosi saaren koilliskulmasta, rannikkoa reunustavien korkeiden
kallioiden keskeltä. Siitä ei ollut mahdollista erehtyä. Sinne oli
vähintäänkin viisi mailia Willin puusta.
Samoten suoraan koillista kohti ruohikon yli ja sitten seuraten
rannikkoa täytyi välttämättömästi saapua kallioille, joita tuo kevyt
savutupru seppelöi.
Pamppailevin sydämin Godfrey laskeutui oksasokkeloa pitkin jälleen
haaraantumaan asti. Siellä hän viivähti hetkisen repiäkseen röykkiön
sammalta, naavaa ja havuja. Sen tehtyään hän pujottausi aukosta, jonka
tukki parhaansa mukaan, ja kapusi nopeasti maahan.
Virkettyään sanasen Tartelettille, jotta tämä ei kävisi levottomaksi
hänen viipymisestään, Godfrey kiirehti koilliseen suuntaan rannikkoa
kohti.
Matkaan kului kaksi tuntia. Ensin hän kulki viheriöivän ruohokentän
poikki harvassa seisovien puiden tai pitkien okaista värihernettä
kasvavien pensasjuovien välitse ja sitten pitkin rannikon reunaa.
Vihdoin hän saapui ensimmäisen kalliojonon luo.
Puunlatvasta näkemäänsä savua Godfrey haki kuitenkin turhaan
senjälkeen, kun oli astunut alas. Mutta koska oli tarkalleen pannut
merkille sen paikan aseman, mistä oli nähnyt savua nousevan, voi hän
erehtymättä sinne saapua. Siellä hän aloitti etsintänsä. Hän tutki
huolellisesti koko tuon rannikon osan. Hän huusi...
Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Mitään ihmisolentoa ei näkynyt
hiekkarannalla. Ainoakaan kallio ei osoittanut äsken viritetyn tulen
merkkiä, missään ei näkynyt hiiliä eikä tuhkaa sammuneesta nuotiosta,
johon olisi voitu käyttää vuoksen rannikolle ajamia ja siinä kuivuneita
meriheiniä ja leviä.
-- Kuitenkaan ei ole mahdollista, että olen erehtynyt! -- toisteli
Godfrey itsekseen. -- Savua minä tosiaankin näin!
Koska ei ollut ajateltavissa, että hänen silmänsä olisivat pettäneet,
juolahti Godfreyn mieleen, että saarella kenties oli kuuma lähde,
jonkinlainen vuorotteleva _geyser_, joka oli tuon höyryn suitsuttanut,
mutta jonka paikkaa hän ei voinut löytää. Niin, miksei saarella voinut
olla useitakin tuollaisia luonnon suihkukaivoja?
Siinä tapauksessa olisi pelkkä tällainen geologinen ilmiö riittänyt
savupatsaan selitykseksi.
Lähtien rannikolta Godfrey palasi siis Willin puulle, nyt hiukan
lähemmin tarkkaillen seutua, mitä ei tullessaan ollut joutanut
tekemään.
Hän näki joitakuita märehtijöitä, muiden muassa wapitihirviä, mutta ne
vilistivät niin nopeasti, että niiden tavoittaminen olisi ollut
mahdotonta.
Kello neljää lähestyessä Godfrey palasi Willin puulle. Jo sadan
askeleen päästä hän kuuli taskuviulun kimeää vingahtelua, ja pian hän
seisoi tanssinopettaja Tartelettin edessä, joka Vestan neitsyen
asennossa hartaasti vaali hänen huostaansa uskottua pyhää tulta.