Komea ja onnekas salamanisku.
Miksipä emme sitä myöntäisi? Godfrey oli tulemaisillaan uudeksi
ihmiseksi tässä hänelle uudessa tilanteessa, vaikka oli ollut niin
turhamainen, niin kevytmielinen, niin harkitsematon silloin, kun hänen
ei tarvinnut muuta kuin vain elää. Eihän huoli huomisesta ollut vielä
koskaan hänen rauhaansa häirinnyt. Montgomery Streetin ylen uljaassa
talossa, jossa hän hievahtamatta nukkui kymmenen tuntiansa, ei vielä
ruusunlehden poimukaan ollut hänen untansa häirinnyt.
Mutta niin ei enää olisi laita. Tällä tuntemattomalla saarella, hän
näki olevansa ihan kokonaan eroitettuna muusta maailmasta, jätettynä
oman onnensa varaan. Hänen täytyi pakostakin ajatella elämän
välttämättömiä tarpeita olosuhteissa, joissa paljon käytännöllisempikin
ihminen olisi joutunut ymmälle. Kun _Dreamia_ ei kuulunut takaisin,
niin tietenkin lähdettäisiin sitä etsimään. Mutta mitäpä he kaksi
olivat? Tuhannenkin kertaa vähemmän kuin nuppineula heinäsuovassa,
pelkkä hiekanjyvänen merenpohjalla! Eno Kolderupin mittaamaton omaisuus
ei auttanut kaikessa!
Vaikka Godfrey siis olikin löytänyt melkein mukiin menevän suojapaikan,
oli hänen unensa kuitenkin levollista. Hänen aivonsa toimivat
kiihkeämmin kuin koskaan ennen. Niissä yhtyi näet kaikenlaisia
ajatuksia. Hän muisteli menneisyyttä, jota katkerasti kaipasi, ajatteli
nykyisyyttä, jolle etsi ratkaisua, tuumi tulevaisuutta, joka teki hänet
vieläkin levottomammaksi!
Mutta näiden kovien koettelemuksien vaikuttaessa vapautui järki
ja siitä aivan luonnollisesti kehittyvä harkinta vähitellen niistä
kapaloista, joissa ne tähän asti olivat uinuneet. Godfrey oli päättänyt
taistella kovaa kohtaloa vastaan, koettaa kaikkensa, mikä suinkin oli
mahdollista, päästäkseen tästä pälkähästä. Jos se hänelle onnistuisi,
niin tämä läksy olisi varmaan opiksi ja ojennukseksi vastaisuudessa.
Päivänkoitteessa hän oli jalkeilla aikoen ryhtyä täydellisempään
majanvalmistamiseen. Muonakysymys, varsinkin siihen liittyvä
tulentarve, painoi vaa'assa enemmän kuin kaikki muut, enemmän kuin
jotkut valmistettavat työkalut tai aseet ja varavaatteet, joita oli
hankittava, elleivät he mielineet pian olla puettuina ihan
polynesialaiseen kuosiin.
Tartelett nukkui vielä. Hämärässä ei häntä nähnyt, mutta kylläkin
kuuli. Tuosta haaksirikon säästämästä mies-poloisesta, joka
viisiviidettä-vuotiaana oli vielä yhtä kevytmielinen kuin hänen
oppilaansa oli tähän asti ollut, ei voinut hänelle olla suurta apua.
Vieläpä hän olisi lisätaakkanakin, koska täytyi pitää huolta hänen
kaikenlaisista tarpeistansa. Mutta hän oli sittenkin kumppani! Hän oli
sanalla sanoen suurempiarvoinen kuin älykkäinkään koira, vaikka hänestä
kai olikin vähemmän hyötyä! Hän oli olento, joka osasi puhua, joskin
haastoi typerästi ja nurinkurisesti; hän osasi jutella, vaikkakin
pelkistä vähäpätöisistä asioista, ja valittaa -- mitä muuten useimmiten
tekisikin! Kuitenkin kaikitenkin Godfrey kuuli ihmisäänen kajahtelevan
korvissaan. Se oli toki jotakin arvokkaampaa kuin Robinson Crusoen
papukaija! Edes Tartelettinkaan kanssa hän ei olisi yksinään; eikä
mikään olisi häntä niin lannistanut kuin täydellisen yksinäisyyden
uhka.
-- Robinson ennen Perjantaita, Robinson Perjantain saatuansa, mikä
eroitus! -- ajatteli hän.
Tänä aamuna, kesäkuun 29:nä, Godfrey ei sentään ollut pahoillaan
yksinäisyydestänsä, koska hän halusi panna täytäntöön suunnitelmansa
tutkia tämän sequoia-metsikön ympäristöä. Ehkä hänen onnistuisi löytää
jokin hedelmä, jokin syötävä juuri, jonka veisi opettajalleen tämän
suureksi tyydytykseksi. Hän jätti siis Tartelettin nukkumaan ja läksi.
Keveä sumu peitti vielä vaippaansa rannikon ja meren. Mutta pohjoisessa
ja idässä alkoi usva jo kohota auringonsäteiden vaikutuksesta, joiden
täytyi se vähitellen haihduttaa. Päivästä näkyi tulevan hyvin kaunis.
Veistettyään itselleen vankan sauvan Godfrey käveli parisen penikulmaa,
kunnes saapui sille rannikon osalle, jota ei tuntenut ja jonka kulma
oli Phinan saaren niemenä.
Täällä hän nautti eineekseen simpukoita ja nilviäisiä useitakin lajeja
sekä etenkin pieniä oivallisia ostereita, joita siellä oli perin
runsaasti.
-- Ei tässä tosiaan nälkään kuole! -- tuumi hän. -- Täällähän on
ostereita kymmenin tuhansin, niin paljon syötävää, että voi kyllä
vaientaa vatsan pahimmat naukumiset! Jos Tartelett valittaa, johtuu se
siitä, että hän ei pidä näistä nilviäisistä! No, kyllä ne vielä hänelle
maistuvat!
On totta, että vaikka osterit eivät voikaan ehdottomasti korvata leipää
ja lihaa, ovat ne kuitenkin varsin ravitsevaa ruokaa, jos niitä syö
runsain määrin. Mutta koska ne ovat hyvin helposti sulavia, voi niitä
vaaratta nauttia kylläkseen, jopa liiaksikin.
Murkinansa syötyään Godfrey tarttui jälleen sauvaansa ja kääntyi
viistoon kaakkoa kohti, puron oikealle rannalle. Tätä tietä hän
varmaankin joutuisi ruoholakeuden halki eilen havaitsemilleen
puuryhmille asti, tuolle puolen pitkiä pensas- ja viidakkojuovia, joita
hän myös tahtoi lähemmältä tarkastaa.
Godfrey kulki siis mainittuun suuntaan noin kahden penikulman matkan.
Hän seurasi puron vartta, missä kasvoi lyhyttä, sametintiivistä ruohoa.
Parvittain vesilintuja pakeni meluten oudon olennon tieltä, joka tuli
niiden rauhaa häiritsemään. Useanlaisia kalojakin vilahteli täällä
puron vilkkaassa vedessä. Tällä kohtaa saattoi arvostella joen leveyden
neljäksi tai viideksi metriksi.
Näiden kalojen pyydystäminen ei nähtävästi olisi vaikeata. Mutta niiden
paistamiseksi tarvittaisiin tulta. Se oli yhä ratkaisematon kysymys.
Kun Godfrey oli saapunut ensimmäisille pensasriveille, oli hänellä onni
löytää kahdenlaisia tuttuja juurihedelmiä, joista toiset nautittavaksi
kelvatakseen ovat käytettävät tulikokeen läpi, mutta toisia saattoi
syödä sellaisinaan. Näitä käyttävät Amerikan intiaanit alituisesti.
Toinen oli _cama_-niminen kasvi; se viihtyy sellaisellakin maaperällä,
joka ei muuhun viljelykseen kelpaa. Sen sipulinkaltaisista juurista
valmistetaan hyvin tymärikasta ja hyvin ravitsevaa jauhoa, ellei
mieluummin syödä niitä perunain tapaan. Mutta kummassakin tapauksessa
täytyy ne aina jollakin tavoin keittää tai paahtaa.
Toinen pensas kasvattaa eräänlaisia pitkulaisia sipuleja, jotka
tunnetaan alkuasukkaiden antamalla nimellä _jamf eli jam_, ja jos sillä
ehkä onkin vähemmän ravintoarvoa kuin kamalla, oli se näissä
olosuhteissa edullisempi, koska sitä voi syödä raakana.
Hyvin mielissään tästä löydöstään Godfrey söi vitkastelematta muutamia
näistä oivallisista juurista eikä itse tultuaan kylläiseksi unohtanut
Tartelettin aamiaista, vaan keräsi niitä ison kimpun, jonka heitti
olalleen, ja läksi taivaltamaan Willin puuta kohti.
Sanomattakin on selvää, että hän jam-kimppuineen sai hyvän vastaanoton.
Opettaja ahmi halukkaasti juuria, kunnes oppilaan täytyi kehoittaa
häntä kohtuullisuuteen.
"No no", vastasi hän, "tänään meillä on näitä juuria. Mutta ken tietää,
saammeko niitä huomenna?"
"Sitä ei tarvitse ollenkaan epäillä", vakuutti Godfrey. "Niitä riittää
huomiseksi, ylihuomiseksi, ainaiseksi! Tarvitsee vain vaivautua niitä
keräämään!"
"Hyvä on, Godfrey; entä nämä kamat sitten?"
"Niistä valmistamme jauhoja ja leipää, jahka saamme tulta!"
"Tulta!" huudahti opettaja ravistaen päätänsä. "Tulta! Ja kuinka sitä
saamme...!"
"En vielä ollenkaan tiedä", vastasi Godfrey; "mutta tavalla tai
toisella sitä hankkinemme!"
"Taivas kuulkoon toivomuksenne, rakas Godfrey! Ja ajatellessani, että
on niin paljon ihmisiä, joiden ei tarvitse muuta kuin raapaista
puunsirua kenkänsä anturaan tulta saadakseen, joudun ihan raivoihini!
Ei! Koskaan en olisi uskonut, että kova onni olisi saattanut minut
tällaiseen pulaan! Montgomery-kadulla ei tarvitsisi kulkea kolmea
askeltakaan ennenkuin tapaisi herrasmiehen sikaari suussa, joka
mielihyvällä antaisi kipunan tulta, ja täällä..."
"Täällä emme ole San Franciscossa emmekä Montgomery-kadulla, ja luulen,
että on viisainta olla luottamatta ohikulkijain hyväntahtoisuuteen!"
"Mutta miksikä leipää ja lihaa tarvitseekaan paistaa? Miksei luonto ole
meitä tehnyt sellaisiksi, että voisimme elää taivaan ilmasta?"
"Se käynee vielä mahdolliseksi", vastasi Godfrey hyväntuulisesti
hymyillen.
"Niinkö luulette...?"
"Luulen oppineiden sitä ainakin valmistelevan!"
"Onko se mahdollista? Ja mihin he perustavat laskelmansa etsiessään
tätä uutta ravitsemistapaa?"
"Siihen ajatukseen", vastasi Godfrey, "että ruuansulatus ja hengitys
ovat toisiinsa liittyviä toimintoja, joista toinen kenties voisi
korvata toisen. Sinä päivänä siis, jolloin kemian alalla on päästy niin
pitkälle, että ihmisen ravinnoksi tarpeelliset ainekset voidaan ilmasta
ottaa ja sulattaa hengityksessä, olisi kysymys ratkaistu. Siihen
tarvitaan vain, että tehdään ilma ravintopitoiseksi. Ihmiset
hengittävät päivällisensä, sensijaan että sen söisivät, -- siinä
kaikki!"
"Voi, kuinka ikävää, että tuota arvokasta keksintöä ei ole vielä
tehty!" huudahti opettaja. "Kuinka kernaasti minä hengittäisin sisääni
puolitusinaa voileipiä ja kimpaleen suolattua häränlihaa vain
ruokahaluni kiihoittamiseksi!"
Ja vaipuen hekumalliseen puolihorrokseen, jossa hän näki vilahduksia
mehevistä ilmapäivällisistä, Tartelett avasi vaistomaisesti suutansa ja
hengitti keuhkojensa täydeltä, unohtaen, että oli vaivoin varaa ravita
itseään edes tavallisin keinoin.
Godfrey herätti hänet mietiskelystään takaisin todellisuuteen.
Oli ryhdyttävä panemaan Willin puun sisustaa parempaan asumiskuntoon.
Ensimmäinen tehtävä oli tulevan asunnon siivoaminen. Aluksi piti
korjata pois usea sentneri tuota kasvitomua, joka peitti pohjan ja
johon vaipui puolisääreen asti. Kaksi tuntia tuskin riitti tähän
työlääseen hommaan, mutta vihdoin oli kammio puhdistettu pölyksi
hajoavasta kerrostumasta, joka vähimmästäkin liikuttamisesta kohisi
pilvenä ilmaan.
Pohja oli luja ja vankka kuin olisi ollut laitettu vahvoista
vuoliaisista, sillä sen pinnalla risteilivät vahvat mammutpetäjän
juuret tekivät sen tiiviiksi. Rosoinen se oli, mutta tukeva. Vuoteitten
paikaksi valittiin kaksi nurkkaa, ja muutamat niput auringon hyvin
kuivaamaa ruohoa saisivat korvata kaikki sänkyvaatteet. Mitä muihin
huonekaluihin -- pöytiin, jakkaroihin tai penkkeihin -- tuli, niin ei
olisi mahdotonta valmistaa välttämättömimpiä, koska Godfreyllä oli
oivallinen, sahalla ja vesurilla varustettu veitsi. Rumalla ilmalla
täytyikin pysyä puuntyven sisällä, syödä ja työskennellä siellä. Valoa
sieltä ei puuttunut, koska sitä tulvi aukosta. Jos myöhemmin kävisi
välttämättömäksi täydellisemmän turvallisuuden vuoksi sulkea tuo aukko,
niin Godfrey yrittäisi puhkaista puunkuoreen läven tai kaksi, jotka
olisivat ikkunoina.
Kuinka korkealle rungon ontelo ulottui, sitä ei Godfrey voinut valotta
tutkia. Ainoa, mitä hän saattoi todeta, oli, että kymmenen tai
kahdentoista jalan pituinen seiväs kohtasi vain tyhjää ilmaa, kun hän
sitä kuljetti pystyssä päänsä yläpuolella.
Mutta tämä kysymys ei ollut kiireellisimpiä. Siitä asiasta ehti kyllä
myöhemmin ottaa selvän.
Päiväkausi kului näissä töissä, joita ei saatu ennen auringonlaskua
päätetyiksi. Godfreystä ja Tartelettista, jotka olivat varsin
väsyksissä, olivat vuoteet oivalliset. Ne oli tehty yksinomaan siitä
kuivasta ruohosta, jota he olivat runsaasti keränneet. Mutta heidän
täytyi niitä puolustaa siivekkäitä vastaan, jotka mielellään olisivat
valinneet Willin puun sisustan asunnokseen. Godfrey ajatteli siis, että
olisi aihetta laittaa niille kanakoppi johonkin toiseen ryhmän puista;
eikä hän voinut estää niitä yhteiseen kammioon sisälle tunkeutumasta
muutoin kuin tukkimalla sen aukon risuilla. Kaikeksi onneksi eivät
lampaat, kaniinit ja vuohet pyrkineet sinne. Nämä elukat pysyivät
rauhallisesti ulkopuolella eivätkä ollenkaan tahtoneet tunkea
vajavaisen ovisulun lävitse.
Seuraavat päivät puuhailtiin erilaisissa majoittumis- ja
taloushommissa, munien ja simpukoiden keräämisessä, jam-juurien
kaivamisessa ja manzanilla-hedelmäin poimimisessa. Joka aamu he kävivät
rannikolla ostereita etsimässä. Kaikki tuo vei aikaa, ja tunnit
kuluivat nopeasti.
Talouskapineina oli vielä toistaiseksi ainoastaan muutamia isoja
kaksikoteloisten simpukkain kuoria, joita käytettiin laseina ja
lautasina. On totta, että sellaiseen ravintojärjestelmään, johon Willin
puun vieraiden täytyi tyytyä, ei muuta tarvittukaan. Myöskin oli
toimitettava liinavaatteiden pesua puron kirkkaassa vedessä; se jäi
Tartelettin hommaksi, johon hän käytti joutohetkiänsä. Eihän muuta
pestävää ollutkaan kuin kaksi paitaa, kaksi nenäliinaa ja kaksi paria
puolisukkia.
Tämän toimituksen aikana olivat Godfrey ja Tartelett puettuina
ainoastaan housuihinsa ja puseroihinsa; mutta tämän leveysasteen
polttavassa auringossa kaikki kuivui pian.
Näin kului heidän aikansa, heidän tarvitsematta kärsiä sateesta tai
myrskystä, heinäkuun 3 päivään asti.
Asunto oli jo saatu jokseenkin siedettävään kuntoon, kun ottaa huomioon
sen totisesti avuttoman tilan, johon Godfrey ja Tartelett olivat tälle
saarelle paiskautuessaan joutuneet.
Ei kuitenkaan saanut laiminlyödä pelastuksen mahdollisuuksia, jotka
saattoivat tulla vain ulkoapäin. Niinpä Godfrey menikin joka päivä
tarkastamaan merta koko sen ulapan laajuudelta, joka levisi idästä
luoteeseen niemekkeen tuolla puolen. Tämä Tyynenmeren osa oli aina
autio. Ei ainoatakaan laivaa, ei edes kalastajavenettä! Ei savun
pöllähdystäkään näkynyt taivaan rannalla osoittamassa, että joku
höyryalus kulki etäällä merellä. Näytti siltä että Phinan saari
sijaitsi kaikkien kauppareittien ja matkustajalaivain väylien
ulkopuolella. Täytyi siis kärsivällisesti odottaa ja jättää itsensä
Kaikkivaltiaan huomaan, joka ei koskaan heikkoja hylkää.
Milloin elämän välittömiltä tarpeilta siihen riitti aikaa, palasi
Godfrey, varsinkin Tartelettin yllyttämänä, vähän väliä tärkeään ja
ärsyttävään kysymykseen tulen saannista.
Hän koetti aluksi korvata taulan, joka häneltä onnettomuudeksi puuttui,
jollakin samanlaatuisella aineella. Olihan mahdollista, että jotkut
sienilajit, joita kasvoi vanhojen puiden koloissa, olisivat
pitkäaikaisen kuivumisen jälkeen muuttuneet helposti syttyväksi
aineeksi.
Useita tällaisia sieniä kerättiin siis ja jätettiin auringon säteiden
välittömän vaikutuksen alaisiksi, kunnes ne muuttuivat tomuksi. Sitten
löi Godfrey, käyttäen veitsensä hamaraa tulirautana, piikivestä
muutamia kipinöitä, jotta ne osuisivat tuohon sytykkeeseen... Se oli
hyödytöntä. Murentunut sieni ei syttynyt.
Godfreyn päähän pälkähti silloin ajatus käyttää tuota hienoa, monien
monituisten vuosisatain kuivaamaa kasvitomua, jota oli tavattu Willin
puun permannolta.
Yhtä huono menestys.
Viime keinona hän yritti vielä tuliraudallaan sytyttää eräänlaista
kallionsyrjäin alla kasvavaa sientä.
Hän ei siinäkään onnistunut. Piikiven kosketuksesta leimahtanut
teräshiukkanen putosi tuohon ainekseen, mutta sammui heti.
Godfrey ja Tartelett joutuivat ihan epätoivoon. Tuletta
toimeentuleminen oli mahdotonta. Näihin hedelmiin, juuriin ja
simpukkoihin he alkoivat jo kyllästyä, ja ennenpitkää alkaisi vatsa
kapinoida tällaista ravintoa vastaan. He katselivat -- varsinkin
opettaja -- noita lampaita, kaniineja ja kanoja, jotka käyskentelivät
Willin puun ympärillä. Äkillinen kova näläntunne valtasi heidät
silloin. He ahmivat silmillään tuota elävää lihaa!
Ei, tällaista ei voinut jatkua!
Mutta odottamaton tapaus -- sanokaamme kaitselmuksen suoma, jos niin
haluatte -- oli tulossa heidän avukseen.
Heinäkuun 3:nnen ja 4:nnen päivän välisenä yönä kääntyi sää, joka
muutaman päivän oli osoittanut muuttumisen oireita, myrskyksi
uuvuttavan helteen jälkeen, jota merituuli ei ollut kyennyt
lauhduttamaan.
Kello yhden tienoissa aamupuolella heräsivät Godfrey ja Tartelett
ukkosen jyrähdyksiin välähteleväin salamain loistavana ilotulituksena
valaistessa tienoota. Vielä ei satanut, mutta pian kyllä ropsahtaisi.
Silloin syöksyisi pilvikerroksesta sumujen nopean tiivistymisen vuoksi
vettä maahan kuin putouksen niskasta.
Godfrey nousi ja lähti ulos katsellakseen, miltä taivas näytti.
Kaikki oli yhtenä ainoana tulimerenä jättiläispuiden huippujen
yläpuolella, joiden oksakudokset hahmoittuivat hienosti leikattujen
varjokuvien tavoin tuota palavaa taivaankantta vasten.
Yhtäkkiä halkaisi avaruutta yleisen leimahtelun keskellä muita
kirkkaampi salama. Jyrähdys seurasi heti, ja sähkövirta viilsi Willin
puun latvasta tyveen asti.
Godfrey, joka tärähdyksestä oli puoliksi kaatunut, oli noussut
ympärilleen lankeavan tulisateen keskellä. Salama oli sytyttänyt kuivat
latvaoksat. Hehkuvina kekäleinä ne ratisten karisivat tanterelle.
Huutaen hän oli kutsunut toveriansa:
"Tulta, tulta!"
"Tulta!" oli Tartelett vastannut. "Siunattu olkoon taivas, joka sitä
meille lähettää!"
Molemmat olivat hyökänneet tavoittamaan kekäleitä, joista toiset vielä
leimusivat ja toiset kytivät liekittömästi. He keräsivät niitä sekä
samalla joukon kuivia risuja, joita ei puuttunut mammutpetäjän
juurelta. Sen runkoa oli salama vain vähäisen viiltänyt. Sitten he
palasivat hämärään asuntoonsa, samalla kuin suihkuina tulviva sade
sammutti tulipalon, joka uhkasi niellä Willin puun ylimmät oksat.