Asuntokysymys ratkaistaan niin hyvin kuin mahdollista.
Päivä oli jokseenkin pitkälle ehtinyt. Ja niinpä Godfrey päättikin
vasta huomenna huolehtia uuteen paikkaan sijoittumisesta. Mutta toverin
innokkaisiin uteluihin hänen tutkimusretkensä johdosta täytyi vihdoin
vastata, että he molemmat olivat paiskautuneet saarelle -- Phinan
saarelle, -- ja että täytyi huolehtia keinoista, kuinka siellä elää,
ennenkuin joutuisi ajattelemaan keinoja sieltä lähtemiseksi.
"Saarelle!" huudahti Tartelett.
"Niin... saari tämä on!"
"Jota meri ympäröi...?"
"Tietysti."
"Mutta mikä saari?"
"Juurihan teille sanoin, että tämä on Phinan saari; ja käsittänettehän,
miksi olen tahtonut sille sen nimen antaa!"
"En...! En minä käsitä", vastasi Tartelett irvistäen; "en näe siinä
mitään yhtäläisyyttä. Miss Phinaahan ympäröi maa!"
Tämän surullisen mietelmän jälkeen varustauduttiin viettämään yö niin
mukavasti kuin se kävi laatuun. Godfrey palasi riutalle noutamaan uuden
varaston munia ja nilviäisiä, joihin täytyi tyytyä. Senjälkeen hän
väsymyksen uuvuttamana ennen pitkää nukahti puun juurelle, kun taas
Tartelett, jonka elämänkäsitykseen ei mahtunut tällainen asiaintila,
antautui mitä katkerimpiin mietelmiin.
Seuraavana päivänä, kesäkuun 28:na, molemmat olivat jalkeilla ennenkuin
kukko oli heidän unensa keskeyttänyt. Aluksi sitten aamiaisen tapainen
-- samanlainen kuin eilinenkin. Puron raikkaan veden asemesta oli
heillä kuitenkin onni saada hiukan maitoa, jota muuan vuohista antoi
lypsää utareistaan.
Ah, kelpo Tartelett! Missä oli nyt viileä minttugrogi, punaviiniin
sekoitettu kylmäkastike, jäähdytetty sitruunanmehuinen _sherry-kobbler_
ja jääkylmä punssi, joita hän tuskin koskaan maistoi, mutta joita olisi
joka hetki voinut tilata San Fransiscon ravintoloissa? Hän jo kadehti
siipikarjaakin, kaniineja, vuohia, jotka sammuttivat janonsa
kaipaamatta mitään sokerin- tai alkoholinpitoisia lisiä kirkkaaseen
lähdeveteen! Nuo elukat eivät tarvinneet tulta ruokansa keittämiseksi.
Juuret, yrtit ja siemenet riittivät, ja niiden suurus oli aina
täsmällisesti katettuna vihreällä pöytäliinalla.
"Matkaan!" komensi Godfrey.
Ja niin he molemmat läksivät, ja heitä seurasi kotieläinsaattue, joka
ei millään muotoa näkynyt tahtovan heitä jättää.
Godfreyn suunnitelmana oli mennä tutkimaan saaren pohjoispuolta, sitä
rannikon seutua, josta kohosi tuo hänen kartiokukkulan huipulta
havaitsemansa korkeiden puiden ryhmä. Mutta hän päätti kiertää sinne
rantaa pitkin. Kenties oli tyrsky siellä ajanut maihin joitakin
tähteitä haaksirikkoutuneesta laivasta. Ehkäpä tapaisivat sieltä
rannikon hiekalta muutamia _Dreamissa_ olleita tovereitaan hautaamatta
viruvina, jotka heidän pitäisi kristityllä tavalla kätkeä maan poveen.
Mitä elävien tapaamiseen tuli, niin hän omaa pelastumistaan ajatellen
ei enää odottanut, että ainoakaan matruuseista olisi elossa nyt, kun jo
oli kulunut kolmekymmentäkuusi tuntia onnettomuudesta.
He kulkivat siis ensimmäisen hiekkasärkkäjakson yli. Godfrey oli
tovereineen pian jälleen riutan äärellä; he tapasivat sen yhtä autiona
kuin se heidän lähtiessään oli ollut. Siellä he varovaisuudesta
uudistivat muna- ja simpukkaeväänsä siltä varalta, että näitäkään
laihoja eineitä ei saaren pohjoisosassa olisi tarjolla. Sitten he
seuraten äskeisen vuoksen luomaa päärmettä astuivat edelleen ja
tarkkasivat katseillaan koko tuota rannikon osaa. Ei mitään! Ei
vieläkään mitään!
Täytyy tosiaan myöntää, että jos kova onni oli määrännyt nämä kaksi
_Dreamista_ pelastunutta Robinsoneiksi, niin se oli osoittautunut
ankarammaksi heitä kuin heidän edeltäjiänsä kohtaan! Näille oli toki
aina jäänyt jotakin haaksirikkoutuneesta laivasta. Tuotuaan sieltä
joukon aivan välttämättömimpiä tarpeita he voivat vielä käyttää
hyväkseen sen pirstaleitakin. Siten he saivat joksikin aikaa
ruokavaroja, vaatteita, työkaluja ja aseita, sanalla sanoen, mikä oli
elämän alkeellisimmille vaatimuksille välttämätöntä. Mutta tässä
tapauksessa ei ollut mitään sellaista! Synkässä yössä oli laiva
kadonnut meren syvyyteen jättämättä karille pienintäkään laudansirua!
Oli ollut mahdotonta siitä mitään pelastaa... edes tulitikkua. Ja tuo
tulitikkupa heiltä juuri ennen kaikkea puuttuikin. Tiedän kyllä, että
monet kunnon ihmiset istuessaan mukavasti kammiossaan lämpimän kamiinin
edessä, missä palaa kivihiiliä tai puupökkelöitä, kernaasti sanovat:
"Mutta eihän mikään ole helpompaa kuin tulen hankkiminen! Onhan siihen
tuhansia keinoja! Kaksi piikiveä!... Hiukan kuivaa sammalta!...
Rahtunen kärventynyttä liinavaatetta... kuinkako tuota vaatetta
sytyttää...? Veitsenterääkin voi käyttää tuluksina... tai voitte aivan
yksinkertaisesti hangata kahta puupalasta kiivaasti yhteen, kuten
tekevät polynesialaiset...!"
Hyvä on, koettakaa!
Näin mietiskeli Godfrey kulkiessaan, ja hyvällä syyllä se kiinnittikin
hänen päähuomionsa. Kenties oli hänkin kamarinsa uunin arinalla
liekehtivää hiilivalkeata kohennellessaan ja matkakertomuksia
lukiessaan ajatellut niinkuin nuo kunnon ihmiset! Mutta koetukselle
pantuna hän ei ollut yrityksessään onnistunut, ja melkoisen levottomana
hän ajatteli, että oli tultava toimeen ilman tulta, tuota välttämätöntä
alkuainetta, jota mikään ei voi korvata.
Näihin ajatuksiin vaipuneena hän siis astui Tartelettin edellä, jonka
ainoana huolena oli huudoillaan pitää koossa lammas-, vuohi-,
kaniini- ja kanalaumaa.
Äkkiä osui Godfreyn silmä eräänlaisiin kirkkaan värinsä vuoksi
puoleensa vetäviin pieniin omenamaisiin hedelmiin, jotka riippuivat
tertuissa hiekkasärkkäin juurella satalukuisina kasvavien pensaiden
oksista. Hän tunsi heti, että ne olivat niin sanottuja "manzanilloja"
eli öljymarjoja, joita intiaanit muutamissa Kalifornian osissa
kernaasti käyttävät ravinnokseen.
"Kah", huudahti hän, "tuossa on vihdoinkin hiukan vaihtelua pelkkiä
munia ja simpukoita sisältävään ruokalistaamme!"
"Mitä, syödäänkö niitä?" kysäisi Tartelett, joka tapansa mukaan alkoi
muikistaa suutansa.
"Eiköhän vain!" vastasi Godfrey.
Ja hän poimi heti muutamia manzanilloja, joihin ahnaasti iski
hampaansa. Ne olivat vain villejä hedelmiä, mutta happamuudestaankin
huolimatta ne maistuivat hyviltä. Opettaja ei ollut hidas seuraamaan
toverinsa esimerkkiä, eikä hänkään osoittautunut kovin tyytymättömäksi
löytöön. Godfrey tuumi, ja siinä hän olikin aivan oikeassa, että näistä
hedelmistä voisi pusertaa juomaa, jonka annettaisiin käydä ja joka
silloin olisi toki silkkaa vettä parempaa.
Matkaa jatkettiin. Pian hukkui hiekkaisen särkän äärimmäinen kärki
ruoholakeuteen, jonka halki lirisi vilkasvetinen puro. Tämä oli sama,
jonka Godfrey oli havainnut kartion huipulta.
Kookkaiden puiden alue taas oli vähän loitompana; ja noin yhdeksän
penikulmaa taivallettuansa saapuivat tästä nelituntisesta kävelystään
jokseenkin uupuneet tutkimusretkeilijämme sinne jokunen minuutti
jälkeen puolenpäivän.
Paikka maksoi todella tämän vaivan; se oli katselemisen, valitsemisen
ja epäilemättä haltuun ottamisenkin arvoinen.
Siellä kohosi laajan, manzanilla-puiden ja muiden pensaskasvien
täplittämän kedon reunassa tosiaan parikymmentä jättiläispuuta, jotka
olisivat kyenneet kilpailemaan Kalifornian metsissä tavattavien samojen
lajien kanssa. Ne sijaitsivat puoliympyrässä. Niiden juurella leviävä
vihreä nurmi reunusti vielä puron vartta muutamia satoja askeleita, ja
sitten tuli pitkä, kallioiden katkoma, somerikon ja meriruo'on
paikoittain verhoilema hiekkaranta, jonka kärki pisti mereen kapeana
niemekkeenä saaren pohjoiskolkasta.
Nämä jättiläispuut- eli _big trees_, kuten niitä Pohjois-Amerikan
läntisissä seuduissa yleensä nimitetään, kuuluivat Kalifornian
mammuttipetäjäin eli _sequoia-puiden_ sukuun. Jos kysyisi
englantilaisilta, millä erikoisimmalla nimellä he niitä mainitsevat,
sanoisivat he niitä "wellingtonioiksi", mutta jos kysyisi
amerikkalaisilta, niin kuulisi niiden olevan "washingtonioita".
Heti näemme eroituksen.
Mutta muistuttakootpa ne sitten Wellingtonista, Waterloon taistelun
flegmaattisesta voittajasta, tai olkootpa muistona Washingtonista,
pohjois-amerikkalaisen tasavallan mainehikkaasta perustajasta, niin ne
sittenkin ovat Kalifornian ja Nevadan kasviston mahtavimmiksi tunnetut
tuotteet.
Muutamissa näiden valtioiden osissa onkin näitä havupuita kokonaisia
metsiä, sellaisia kuin Mariposan ja Calaveran metsiköt, joissa tavataan
ympärimitaltaan kuudenkymmenen, jopa kahdeksankinkymmenen jalan
paksuisia jättiläisiä, niiden pituuden ollessa kolmesataa jalkaa. Eräs
niistä, Yosemiten laakson suussa kasvanut, on kokonaista sata jalkaa
ympärimitaten. Sen eläessä -- sillä nyttemmin se on kaatunut --
olisivat sen ylimmät oksat saavuttaneet Strassburgin tuomiokirkon
korkeuden, toisin sanoen, se oli enemmän kuin neljäsataa jalkaa pitkä.
Mainitaan vielä "Metsän äiti", "Metsän kaunotar", "Uranuurtajan maja",
"Kaksi vartiosotilasta", "Kenraali Grant", "Emma-neiti", "Miss Mary",
"Brigham Young vaimoineen", "Kolme sulotarta", "Karhu", ynnä muita,
jotka tosiaan ovat kasvikunnan ihmeitä. Erään tyvestään sahatun puun
kannolle on rakennettu huvimaja, jossa kuusitoista tai kaksikymmentä
henkilöä voi helposti tanssia katrillia. Mutta oikea jättiläisten
jättiläinen vasta on valtiolle kuuluvan metsän keskellä, puolensadan
engl. penikulman päässä Murphystä kohoava "Metsän isä", vanha
neljäntuhannen vuoden ikäinen mammutpetäjä. Sen latva on
neljänsadanviidenkymmenenkahden jalan korkeudella maasta, korkeammalla
kuin Pietarin kirkon risti Roomassa, korkeammalla kuin Gizeh-pyramiidin
huippu, jopa korkeammalla kuin se rautainen pienoistorni, joka nykyisin
sijaitsee erään päätornin huipulla Rouenin tuomiokirkossa ja jota
täytyy pitää maailman korkeimpana muistomerkkinä.
Näitä jättiläisiä oli luonnon oikku kylvänyt parikymmenisen ryhmän
tänne saaren kärkeen kenties siihen aikaan kuin kuningas Salomo rakensi
Jerusalemiin sen temppelin, joka ei milloinkaan ole raunioistaan
jälleen kohonnut. Isoimmat saattoivat olla lähes kolmensadan jalan
pituiset, pienimmät kahdensadanviidenkymmenen. Muutamien vanhuuttaan
onttoutuneiden tyvessä oli jättiläisholvi, jonka alle olisi mahtunut
kokonainen ratsumiesjoukkue hevosineen.
Näiden luonnonihmeiden näkeminen pani Godfreyn hämmästymään, nuo puut
kun tavallisesti kasvoivat vain viiden-, kuudentuhannen jalan
korkeudella merenpinnasta. Hänestä olisi tämä ihmeellinen näky
yksinäänkin maksanut matkan vaivat. Mitään ei tosiaan voinut verrata
näihin vaaleanruskeihin pylväisiin, jotka huomattavasti suipentumatta
kohosivat juurestaan ensimmäiseen haaraantumaan asti. Nämä
silinterinmuotoiset rungot, jotka kahdeksankymmenen tai sadan jalan
korkeudella maanpinnasta haarautuivat tuuheiksi, jo sellaisinaan aika
mahtavien puunrunkojen vahvuisiksi oksiksi, kannattelivat tätä
kokonaista metsää ilmassa.
Yksi näistä jättiläiskokoisista mammutpetäjistä -- suurin ryhmästä --
kiinnitti erikoisesti Godfreyn huomion. Sen ontossa tyvessä oli neljän,
viiden jalan levyinen, kymmenen jalan korkuinen aukko, josta saattoi
tunkeutua sisälle. Jättiläisen sydän oli lahonnut pois, välikudos oli
murentunut löyhäksi, vaaleaksi tomuksi; mutta jos puu ei enää
seisonutkaan voimakkailla juurillaan muutoin kuin vankan kuorensa
kiinnittämänä, saattoi se täten vielä elää vuosisatoja.
"Luolan tai kallionkolon puutteessa", huudahti Godfrey, "on meille
tuossa valmis asunto, puinen rakennus, torni, jollaista ei ihmisten
ilmoilla tapaakaan! Siellä voimme olla seinäin sisällä ja katon alla.
Tulkaa, Tartelett, tulkaa!"
Ja laahaten perässään toveriansa nuori mies astui mammutpetäjän sisään.
Tannerta peitti siellä kasvitomun kerros, ja kammion läpimitta oli
hyvinkin kaksikymmentä engl. jalkaa. Mitä sen korkeuteen tuli, esti
hämärä eroittamasta holvin kaareutumista. Mutta mikään valonsäde ei
pujotellut tämän ontelon kaarnaseinien lävitse. Ei siis ollut rakoja
eikä halkeamia, joiden kautta sade tai tuuli olisi voinut tunkea
sisälle. Varmaa oli, että molemmat Robinsonimme täältä tapaisivat
siedettävät olosuhteet, mitään haittaa kärsimättä uhmaillakseen
rajuilmoja ja taivaan tuulia. Luola ei olisi ollut vankempi, kuivempi
ja suljetumpi. Mitään parempaa olisi tosiaan ollut vaikea löytää!
"No, Tartelett, mitä ajattelette tästä luonnon rakentamasta asunnosta?"
kysyi Godfrey.
"Niin, mutta kamiini?" virkkoi Tartelett.
"Ennenkuin tiukkaatte kamiinia", vastasi Godfrey, "odottakaahan edes
siksi, kun olemme voineet hankkia tulta!"
Se oli mitä järkevintä puhetta.
Godfrey lähti tutkimaan puuryhmän ympäristöä. Kuten sanottu,
ruohokenttä ulottui tähän mahtavaan sequoiaryhmään asti, joka oli sen
reunana. Viheriöivän nurmikkonsa halki juokseva puro ylläpiti näiden
hiukan helteisten kenttien keskellä terveellistä vilpoisuutta.
Erilaisia pensaita rehoitti sen partailla, muun muassa myrttejä,
mastiksipuita ja joukoittain noita manzanilla-kasveja, jotka takasivat
heille runsaasti "villiomenia".
Vähän etäämpänä kohosi muutamia puuryhmiä, joissa kasvoi tammeja,
pyökkejä, sykomoripuita ja jokunen _cellis australis_. Niitä oli
siroiteltuina kautta koko laajan ruohovyöhykkeen. Mutta vaikka nekin
olivat isokokoisia, olivat ne vain pensaita näiden mammutpetäjäin
rinnalla, joiden laajalle lankeavat varjot nouseva aurinko varmaan
pitensi mereen asti. Näiden ketojen yli kulki myös mutkaisina juovina
matalaa viidakkoa ja vihertäviä mättäitä, joita Godfrey päätti mennä
huomenna tarkastamaan.
Jos paikka oli häntä miellyttänyt, ei se näkynyt olevan epämieluinen
kotieläimillekään. Kaniinit, vuohet ja lampaat olivat ottaneet
haltuunsa tämän alueen, joka tarjosi niille yllin kyllin juuria
jyrsittäviksi ja ruohoisaa laidunmaata. Kanat taas nokkivat ahnaasti
siemeniä tai matoja puron reunoilla. Elävien olentojen paikalletulo
ilmaisi itsensä jo liikehtimisellä, hyppäyksillä, lennähdyksillä,
määkimisillä ja kaakatuksilla, jollaisia tällä seudulla varmaankaan ei
oltu koskaan ennen kuultu.
Sitten Godfrey palasi sequoia-metsikköön ja tarkasti huolellisemmin
puuta, jonka aikoi asumuksekseen valita. Hänestä näytti, jollei juuri
mahdottomalta, niin ainakin perin vaikealta hinata itsensä sen
alimmille oksille, varsinkaan ulkopuolelta, koska rungossa ei ollut
mitään ulkonemia; mutta sisäpuolella olisi nouseminen ehkä helpompaa,
jos puu oli haarautumaan asti ontto sydämen ja kuoren välistä.
Vaaran uhatessa saattoi olla hyödyllistä etsiä turvapaikkaa tiheässä
oksakudoksessa, jota mahtava runko kannatti. Siitä seikasta voi
myöhemmin ottaa selvää.
Kun tämä tarkastus oli päättynyt, oli aurinko jo jokseenkin matalalla
taivaanrannalla, ja näytti sopivalta jättää lopullisen sijoittumisen
valmistukset huomiseksi.
Mutta missä he ateriansa nautittuansa, jonka jälkiruokana olivat
"villiomenat", saattoivat paremmin viettää yönsä kuin tuon kasvitomun
päällä, joka peitti pohjaa mammutpetäjän sisuksessa?
Niin tehtiinkin ja antauduttiin kaitselmuksen huomaan. Mutta Godfrey ei
laiminlyönyt enonsa William W. Kolderupin muistoksi ristiä tätä
jättiläismäntyä "Willin puuksi", koskapa kaikilla sen vertaisilla
Kalifornian ja läheisten valtioiden metsissä on jonkun Amerikan
tasavallan suuren kansalaisen nimi.