Godfrey ei halunnut siitä asiasta keskustella.
"Riisukaa pelastusvyönne", kehoitti hän. "Se vehje tuottaa teille
hengenahdistusta ja häiritsee liikkeitänne!"
"Luuletteko siis, että voin haitatta niin tehdä?" kysyi Tartelett.
"Aivan haitatta", vastasi Godfrey. "Ottakaa nyt taskuviulunne, ja
lähtekäämme tiedustelulle."
"Lähtekäämme!" vastasi opettaja. "Mutta jos suvaitsette, Godfrey, niin
pysähdymme ensimmäiseen ravintolaan. Minä olen nälkään kuolemaisillani,
ja tusina voileipiä muutaman portviinilasin huuhtelemina nostaisi minut
täydellisesti jaloilleni jälleen!"
"Niin, ensimmäiseen ravintolaan..." vastasi Godfrey kohauttaen
päätänsä, "ja viimeiseenkin... ellei ensimmäinen meille kelpaa!"
"Ja sitten", jatkoi Tartelett, "kysymme joltakulta ohikulkevalta, missä
on sähkölennätinkonttori, toimittaaksemme heti sähkösanoman enollenne
Kolderupille. Ajattelen, ettei se oivallinen herrasmies kieltäydy
lähettämästä meille tarpeellista rahasummaa palataksemme Montgomery
Streetille, sillä minulla ei ole senttiäkään taskussani!"
"Sovittu asia! Poikkeamme ensimmäiseen sähkölennätinkonttoriin",
vastasi Godfrey; "tai jollei tässä maassa sellaista ole, niin
ensimmäiseen postitoimistoon. Eteenpäin, Tartelett!"
Tanssinopettaja vapautti itsensä uimavehkeestään kietoen sen
ympärilleen kuin metsästystorven, ja niin suuntasivat molemmat kulkunsa
rannikkoa reunustavia hiekkasärkkiä kohti.
Erikoisesti olisi Godfrey, jolle Tartelettin kohtaaminen oli jälleen
tuonut hiukan toiveita, tahtonut saada selville, olivatko he ainoat
_Dreamin_ haaksirikosta eloonjääneet.
Rantariutan kynnykseltä lähdettyään ja astuttuaan noin neljännestunnin
molemmat tutkimusretkeilijämme kiipesivät kuudenkymmenen tai
kahdeksankymmenen jalan korkuisen särkän rinnettä ja saapuivat sen
harjalle. Sieltä he näkivät laajan alan rantamaa, ja heidän katseensa
tarkkasivat itäistä taivaanrantaa, jonka rannikon kumpulat olivat
heiltä siihen asti kätkeneet.
Kahden tai kolmen meripenikulman päässä sillä suunnalla oli taustana
toinen kukkulajono, joka sulki näköpiirin siltä puolelta.
Pohjoisessa näkyi rannikko kylläkin kapenevan kärjeksi, mutta oliko se
jatkoa johonkin taempaan niemekkeeseen, sitä ei vielä voinut varmasti
sanoa. Etelässä uursi syvä lahdenpoukama rannikkoa, ja ainakin sillä
suunnalla näkyi ulappa ulottuvan silmänkantamattomiin. Siitä saattoi
tehdä sen johtopäätöksen, että tämä Tyynenmeren maa varmaankin oli
niemi. Johonkin mantereeseen yhdistävää kannasta oli etsittävä
pohjoisesta tai koillisesta.
Oli miten oli, mutta karua tämä seutu ei suinkaan ollut, vaan
päinvastoin vehmaan kasvullisuuden verhoamaa. Oli pitkiä niittyjä,
joilla kiemurteli joitakuita kirkasvetisiä puroja, korkeita tuuheita
metsiä, joiden puut vihannoittivat mäkiä näyttämön taustalle asti.
Varsin herttainen maisema!
Mutta mitään kauppalaa, kylää, mökkiryhmää tai edes yksinäistä majaa ei
ollut näkyvissä! Maanviljelystä varten rakennetuista huoneryhmistä,
taloista tai tiluksista ei ollut merkkiäkään! Mikään ilmaan kohoava
savujuova ei ilmaissut puiden siimeksessä sijaitsevaa asuntoa!
Metsiköistä ei pistänyt esiin mitään kellotapulia, ei mikään tuulimylly
törröttänyt jollakulla eristetyllä kukkulalla. Taloista puhumattakaan,
ei ollut edes mökkiä, alkuasukasten majaa, lehvistä kyhättyä kojua tai
wigwamia! Ei, ei mitään! Jos ihmisolentoja eli tässä tuntemattomassa
maassa, eivät ne voineet asua sen pinnalla, vaan luolaihmisten tapaan
sen alla. Ei ollut tavattavissa mitään raivattua tietäkään, ei polkua,
ei edes askelten jälkiä. Näytti siltä kuin ihmisjalka ei olisi koskaan
polkenut tämän rantaman piikiviä tai hiekkaa, milloinkaan tallannut
ruohonkorttakaan sen kedoilla.
"Minä en näekään kaupunkia", huomautti Tartelett, joka tällöin kohosi
varpailleen.
"Se johtuu kaiketi siitä, että niitä ei tässä maakunnan osassa ole!"
vastasi Godfrey.
"Mutta edes jokin kylä?..."
"Ei liene kyliäkään!"
"Missä sitten olemme?"
"En ollenkaan tiedä."
"Mitä, ettekö ollenkaan tiedä!... Mutta, Godfrey, kaihan sen pian
saamme tietää?"
"Ken voi sanoa!"
"Miten meidän siis käy?" huudahti Tartelett kohottaen käsivartensa
kaaressa taivasta kohti.
"Ehkä meistä tulee Robinsoneja!"
Tämän vastauksen kuullessaan tanssinopettaja teki hyppäyksen, jollaista
tuskin kukaan klovni oli ennen häntä tehnyt.
Heistäkö Robinsoneja! Hänestäkö Robinson! Tuon Selkirkin jälkeläisiä,
joka asui pitkät vuodet Juan Fernandezin saarella! Siis Daniel Defoen
ja Wyssin kuviteltujen sankarien jäljittelijöitä -- noiden sankarien,
joiden seikkailuista he niin usein olivat lukeneet! He olisivat
hyljättyjä, oman onnensa nojaan jätettyjä kauaksi omaisistaan ja
ystävistään; tuhannet penikulmat eroittaisivat heidät lähimmäisistään;
heidän täytyisi taistella elämästään ehkä metsän petoja, kenties
villi-ihmisiä vastaan, jotka saattaisivat nousta täällä maihin. He
eläisivät kurjina ilman elämän välikappaleita, kärsien nälkää, kärsien
janoa, aseettomina, ilman työkaluja, melkein ilman vaatteitakin,
ponnistellen aivan yksinänsä!
Ei, se ei voinut olla mahdollista!
"Älkää minulle sellaisia puhuko, Godfrey", huudahti Tartelett! "Ei,
älkää laskeko moista leikkiä! Pelkkä ajatuskin sellaisesta voi minut
tappaa! Tahdoitte vain puhua leikkiä, eikö niin?"
"Niin, kunnon Tartelett", vastasi Godfrey, "rauhoittukaa; mutta
pitäkäämme nyt aluksi huolta välttämättömimmistä tarpeistamme!"
Oli tosiaan keksittävä luola, rotko tai jokin muu kolo yösijaksi ja
sitten etsittävä syötäviä simpukoita, mikäli niitä oli löydettävissä,
jotta voisi edes jossakin määrin tyydyttää vatsan vaatimuksia.
Godfrey ja Tartelett alkoivat siis astua jälleen hiekkasärkkäin vierua
alaspäin, suunnaten askeleensa riuttaa kohti. Godfrey osoittautui hyvin
innokkaaksi etsinnässään; Tartelett taasen oli kovin tylsistynyt
haaksirikon kauhuista. Edellinen katseli eteensä, jälkeensä, joka
puolelle; jälkimmäinen ei kyennyt näkemään kymmenen askeleen päähän.
Godfrey mietti itsekseen:
-- Jollei tässä maassa ole asukkaita, niin onko täällä edes eläimiä?
Hän tarkoitti tällä kotieläimiä tai oikeammin metsänriistaa -- ruuaksi
kelpaavia nisäkkäitä ja kanalintuja -- eikä noita suuria petoja, joita
on runsaasti troopillisessa vyöhykkeessä ja joista hänelle ei olisi
ollut mitään hyötyä. Vasta myöhemmillä etsimisillään hän saisi tästä
selvän. Joka tapauksessa liikkui sillä hetkellä joitakuita lintuparvia
rannikolla: ruo'onpäristäjiä, sepelhanhia, isokuoveja, tavisorsia,
jotka lentelivät, piipittivät ja täyttivät ilman pyrähtelyillään ja
huudoillaan ikäänkuin vastalauseena tämän alueen anastamisen johdosta.
Kun oli lintuja, niin Godfrey saattoi päätellä, että niillä oli
pesiäkin ja pesissä munia. Koska näitä siivekkäitä oli kerääntynyt
suuriin joukkoihin, täytyi kallioiden tarjota niille tuhansittain
koloja asuinsijoiksi. Etäämmällä ilmaisivat jotkut haikara- ja
taivaanvuohiparvet rämeen läheisyyttä.
Siivekkäistä ei siis ollut puutetta. Vaikeus oli vain niiden
tavoittamisessa, kun ei ollut tuliasetta niiden surmaamiseksi.
Toistaiseksi oli siis parasta käyttää niistä vain munia ja tyytyä
nauttimaan tätä alkuperäistä, mutta ravitsevaa ruokaa.
Mutta jos päivällisainekset saatiinkin kokoon, niin miten voi niitä
keittää? Miten voisi hankkia tulta? Tärkeä kysymys, jonka ratkaisu
jätettiin tuonnemmaksi.
Godfrey ja Tartelett palasivat suoraan riuttaa kohti, jonka yllä
kieppui joukoittain merilintuja.
Siellä odotti heitä mieluinen yllätys. Sillä eivätkö he noiden rannan
hiekalla juoksentelevien tai merenajokkaiden ja vesikasvien seassa
nokkivien alkuperäisten lintujen joukossa havainneet tusinan vertaa
amerikkalaisia kotikanoja ja paria kolmea samanrotuista kukkoa? Ei, se
ei ollut mikään näköharha, koska heidän lähestyessään kajahti ilmassa
kimeitä kiekumisia ikäänkuin merkkitorven toitotuksia.
Ja mitä olivat nuo nelijalkaiset tuolla edempänä? Ne pujottelivat
kallioiden välitse yrittäen saapua hiekkasärkkien ensimmäisille
rinteille, joilla rehoitti viheriöitseviä pensaskasveja? Godfrey ei
voinut siinäkään erehtyä. Siellä oli tusina pitkäkuonoisia
porsaskaniineja, viisi tai kuusi lammasta ja yhtä monta vuohta, jotka
pureskelivat rauhallisesti ensimmäisiä yrttejä ihan kedon laidassa.
"Kah, Tartelett", huudahti hän, "katsokaahan toki!"
Opettaja katsoi mitään näkemättä, sillä niin oli hänet tämä odottamaton
ilmiö hölmistyttänyt.
Godfreyn mieleen juolahti eräs ajatus, ja se olikin oikee: Nuo elukat
-- kanat, kaniinit, vuohet ja lampaat -- kuuluivat varmaankin _Dreamin_
elävään muonavarastoon. Olivathan siivekkäät laivan upotessa helposti
voineet päästä karille ja sitten rannikolle. Nelijalkaiset taas olivat
kylläkin voineet uimalla saavuttaa rantaseudun ensimmäiset kalliot.
"Siis sen, mihin kukaan onnettomista tovereistamme ei ole kyennyt",
huomautti Godfrey, "ovat luontokappaleet vaistonsa ohjaamina saaneet
toimeen! Kaikista _Dreamissa_ olijoista ovat pelastuneet ainoastaan
elukat...!"
"Me mukaan luettuina!" vastasi Tartelett yksinkertaisesti.
Ja hänen laitansa oli tosiaan kuin pelkän elukan. Itsetiedottomana,
siveellisen tarmonsa siihen millään tavoin vaikuttamatta, oli opettaja
pelastunut! Mutta vähätpä siitä! Molemmille haaksirikkoisille oli
peräti onnellinen sattuma, että jokunen määrä noita eläimiä oli päässyt
rantaan. Ne voitaisiin kerätä, sulkea aitaukseen tai panna liekaan, ja
koska ne olivat niin hedelmällistä, lisääntyvää lajia, ei olisi
mahdotonta kasvattaa melkoinen karja nisäkkäitä ja laittaa oikea
kanatarha siltä varalta, että oleskelu tässä seudussa kävisi
pitkäaikaiseksi.
Mutta tänään Godfreyta tahtoi tyytyä rannikon tarjoamiin ruokavaroihin:
muniin ja simpukkoihin. Opettaja Tartelettin kanssa hän alkoi siis
tonkia kivien rakoja meriruohojen alla jokseenkin hyvällä
menestyksellä. He olivat pian keränneet melkoisen joukon
ruokasimpukoita ja raakkuja, joita hätätilassa saattoi raakanakin
syödä. Muutama tusina sepelhanhenmunia löydettiin lisäksi korkeilta
kallioilta, jotka sulkivat lahdelman pohjan puolelta. Siinä olisi ollut
muonaa lukuisammillekin ruokavieraille. Kun nälkä ahdisti, eivät
Godfrey ja Tartelett suinkaan aikoneet olla liian vaateliaita
ensimmäiseen ateriaan nähden.
"Entä tulta?" kysäisi viimemainittu.
"Niin... tulta!" vastasi toinen.
Tämä oli perin tärkeä kysymys ja sai molemmat haaksirikkoiset
tarkastamaan taskunsa.
Opettajan taskut olivat tyhjät tai melkein tyhjät. Niissä ei ollut
muuta kuin joitakuita varakieliä hänen taskuviuluunsa ja palanen
hartsia jousta varten. Miten hitossa niillä vehkeillä voisi tulta
iskeä!
Godfrey ei ollut paremmin varustettu. Hyvin suureksi tyydytyksekseen hän
kuitenkin löysi taskuistaan oivallisen veitsen, jonka nahkatuppi oli
varjellut sitä meren kosketukselta. Tämä veitsi terineen, kairoineen,
pikku vesureineen ja sahoineen oli arvokas työase näissä olosuhteissa.
Mutta paitsi tätä kapinetta ei Godfreyllä ja hänen toverillaan ollut
muuta kuin paljaat kätensä. Eivätkä opettajan kädet edes olleet koskaan
harjaantuneet muuhun kuin taskuviulun soittamiseen ja kohteliaisiin
tervehdyksiin. Godfrey ajatteli siis, että hänen täytyi luottaa vain
omiinsa.
Hän tuumi kuitenkin käyttää Tartelettin käsiä tulen hankkimiseksi kahta
puupalasta ripeästi toistaan vastaan hankaamalla. Jotkut tuhassa
paistetut munat olisivat olleet erinomaisen maukkaita heidän toiseksi
ateriakseen eli puoliseksi.
Sillä välin kun Godfrey puuhaili pesien ryöstämisessä niiden
omistajista huolimatta, jotka koettivat varjella vielä kuoressa uinuvia
poikueitaan, lähti siis tanssinopettaja keräämään risupuita, joita oli
runsaanlaisesti karttunut hiekkasärkkäin juurelle. Nämä polttoaineet
kannettiin sitten merituulelta suojatun kallion seinustalle. Tartelett
valitsi nyt kaksi hyvin kuivaa risua saadakseen niistä vähitellen
tulenkipunan hankaamalla niitä tarmokkaasti ja herkeämättä.
Tuon tempun osaavat aivan yleisesti tehdä Polynesian villit. Eikö
siis tanssinopettaja, joka mielestään oli paljon korkeammalla
kehitysasteella kuin ne, siihen kykenisi?
Hän siis hankasi hankaamistaan, jotta oli vähällä nyrjähdyttää olka- ja
käsivartensa lihakset. Mies-parka reuhtoi ikäänkuin vimmoissaan! Mutta
joko sitten puun laatu ei ollut sovelias tai se ei ollut kyllin kuivaa
tai hän menetteli typerästi eikä ollut tällaiseen tehtävään kyllin
kätevä -- jos hänen hiukankin onnistui kuumentaa noita kahta
puupalasta, sai hän paljoa enemmän kuumuutta lähtemään omasta
ruumiistansa. Niin tavatonta kuumuutta todellakin, että hänen otsansa
höyrysi hiestä, vaikka puu pysyi jokseenkin kylmänä.
Munien keruulta saaliineen palattuansa Godfrey tapasi Tartelettin hikeä
valuvana, sellaisessa kuumuudentilassa, jota hänen tanssiharjoituksensa
eivät varmaan koskaan olleet aiheuttaneet.
"Eikö käy?" kysyi hän.
"Ei, Godfrey, se ei käy", vastasi opettaja, "ja alankin jo uskoa, että
nuo villien keksinnöt eivät ole muuta kuin kuvitteluja, joilla
petkutetaan poloista maailmaa!"
"Eipä niin", vastasi Godfrey; "mutta tässä, kuten kaikessa muussakin,
täytyy tietää oikea menettelytapa".
"Nämä munat siis...?"
"Olisi vielä toinen keino", vastasi Godfrey. "Kun kiinnittää yhden
näistä munista rihman päähän, kieputtaa sitä nopeasti ympäri ja sitten
äkkiä pysäyttää kiertoliikkeen, niin ehkä tuo liike muuttuu lämmöksi,
ja silloin..."
"Silloin on muna kypsä?"
"Niin, jos kieppuminen olisi ollut kyllin vinhaa ja pysähtyminen
äkillistä... Mutta miten voi toimittaa tuon pysähdyksen munaa
murskaamatta? Kaikkein yksinkertaisinta, rakas Tartelettini, on siis
menetellä näin!"
Ja ottaen varovaisesti yhden sepelhanhenmunista Godfrey rikkoi kuoren
sen päästä ja "hotkaisi" muitta mutkitta varsin taitavasti sen
sisällön.
Tartelett ei saanut luonnoltaan häntä matkituksi, joten hänen täytyi
tyytyä osaansa simpukoita.
Oli vielä etsittävä luola, edes jonkinlainen kolo yön viettoa varten.
"Ennenkuulumatonta on", huomautti opettaja, "etteivät Robinsonit olisi
löytäneet edes luolaa, josta myöhemmin laittoivat itselleen asunnon!"
"Etsikäämme siis", vastasi Godfrey.
Jos se tähän asti oli ollutkin sääntönä, niin täytyy myöntää, että
tällä kertaa perinnäistarujen rengas katkesi. Turhaan he molemmat
etsivät lahdelman pohjoispuoliselta kallioiselta rannalta. Ei ollut
luolaa, ei onkaloa, ei ainoatakaan koloa, mikä olisi suojaksi
kelvannut. Täytyi luopua yrityksestä. Ja niinpä Godfrey päättikin mennä
tarkastelemaan taustan ensimmäiseen metsikköön asti hiekkarinteen
tuolle puolen.
Tartelett ja hän astuivat siis jälleen ensimmäisen särkkäjonon vierua
ylöspäin ja samosivat viheriöiväin ruohikkojen poikki, joista muutama
tunti sitten olivat nähneet vilahduksen.
Samalla sekä kummallisen että onnellisen sattuman nojalla seurasivat
muut haaksirikosta pelastuneet heitä kernaasti. Kaiketikin vaistonsa
vaikutuksesta olivat kukot, kanat, lampaat, vuohet ja kaniinit
ryhtyneet heitä seuraamaan. Epäilemättä ne tunsivat itsensä liian
yksinäisiksi tällä hiekkarannalla, joka ei tarjonnut niille kyllin
yrttejä tai kastematosia muonaksi.
Kolmea neljännestuntia myöhemmin saapuivat Godfrey ja Tartelett, jotka
tällä tutkimusretkellä olivat tuskin sanaa vaihtaneet, metsän reunaan.
Ei jälkeäkään asunnoista eikä asukkaista. Täydellinen yksinäisyys.
Saattoipa kysyä, oliko tätä seutua ihmisjalka koskaan polkenut!
Tässä kohdassa kohosi muutamia komeita puita eristetyissä ryhmissä, ja
toiset taajemmassa kasvavat muodostivat neljännespenikulman verran
etäämpänä todellisen metsän eri lajeineen.
Godfrey etsi jotakin vanhaa, vuosien uurtamaa puunrunkoa, joka voisi
seiniensä sisällä tarjota suojaa; mutta hänen etsimisensä oli
tulokseton, vaikka hän jatkoi sitä hämärään asti.
Nälkä nipisti heitä silloin tuntuvasti, ja heidän kummankin täytyi
tyytyä simpukoihin, joita sitä ennen olivat rannikolta runsaasti
poimineet. Sitten he ponnistuksistaan uupuneina laskeutuivat levolle
puun juurelle ja nukahtivat, kuten sanotaan, Herran huomaan.
X
Godfrey menettelee niinkuin jokainen muu haaksirikkoinen olisi
samanlaisissa oloissa menetellyt.
Yö kului ilman mitään selkkausta. Mielenliikutusten ja väsymyksen
murtamina olivat molemmat haaksirikkoiset levänneet niin rauhallisesti
kuin jos olisivat nukkuneet Montgomery Streetin komean talon
mukavimmassa suojassa.
Seuraavana aamuna, kesäkuun 27 päivänä, he heräsivät kukon kiekunaan
nousevan auringon ensi säteiden pilkistäessä esiin.
Godfrey palasi melkein heti tietoisuuteen tilanteesta, kun Tartelettin
sensijaan täytyi kauan hieroa silmiänsä ja oikoa käsivarsiansa,
ennenkuin havahti todellisuuteen ja käsitti asian oikean laidan.
"Onko tämänaamuinen suurus samanlainen kuin eilinen päivällinen?" kysyi
hän heti aluksi.
"Pelkäänpä, että se on", vastasi Godfrey, "mutta toivoakseni on
päivällisemme iltapuolella parempi!"
Tanssimestari ei voinut olla merkitsevästi nyrpistämättä suutansa.
Missä oli tee ja voileivät, joita tähän asti oli hänelle hänen
herätessään tuotu? Kuinka hän ilman tätä valmistavaa ateriaa jaksoi
odottaa aamiaistuntia, joka kenties ei koskaan saapuisi!
Mutta oli tehtävä jokin päätös. Godfrey tunsi nyt hyvin sen
velvollisuuden, joka häntä painoi, ainoastaan häntä, koska hän ei
voinut mitään odottaa toveriltaan. Tuossa tyhjässä kopassa, joka oli
tanssinopettajan pääkallona, ei saattanut syntyä mitään käytännöllistä
ajatusta. Godfreyn täytyi ajatella, tuumia, päättää kahden puolesta.
Hän soi ensimmäisen muistelman Phinalle, kihlatulleen, jota niin
yltiöpäisesti oli kieltäytynyt ottamasta vaimokseen; toiseksi hän
muisteli Will-enoansa, jonka oli niin ajattelematta jättänyt, ja
kääntyi sitten Tartelettiin:
"Vaihteeksi tavalliseen ruokalistaamme", virkkoi hän, "on tuossa vielä
muutamia simpukoita ja puoli tusinaa munia!"
"Eikä mitään keinoa niiden keittämiseksi!"
"Ei mitään!" myönsi Godfrey. "Mutta jos nämäkin muonat meiltä
puuttuisivat, niin mitä te, Tartelett, sitten sanoisitte?"
"Minä sanoisin, että tyhjä ei tyydytä", vastasi opettaja kuivasti,
Mutta täytyi kuin täytyikin tyytyä tähän perin hataraan ateriaan. Ja
siihen tyydyttiin.
Aivan luonnollisena ajatuksena juolahti silloin Godfreyn päähän ulottaa
eilen aloitettu tiedustelu pitemmälle. Ennen kaikkea oli, mikäli
suinkin mahdollista, tärkeätä tietää, mille kohtaa Tyyntämerta _Dream_
oli hukkunut, jotta voisi pyrkiä jollekin rantaman asutulle seudulle,
missä voisi joko järjestellä tavalla tai toisella paluumatkaa kotiin
tai odottaa jonkin ohikulkevan laivan poikkeavan rannikolle.
Godfrey huomasi, että jos voisi kulkea toisen kukkulajonon tuolle
puolen, jonka runolliset muodot siinsivät metsän yli, niin ehkä hän
voisi päästä asiasta varmuuteen. Eikä hän luullut tarvitsevansa siihen
enempää kuin parisen tuntia, ja tähän tärkeään tiedusteluun hän päätti
uhrata päivän ensimmäiset hetket. Hän katsahti ympärilleen. Kukot ja
kanat nokkivat parhaillaan korkeassa ruohikossa. Kaniinit, vuohet ja
lampaat käyskentelivät metsänlaidassa.
Godfrey ei sentään tahtonut raahata perässään koko tuota siivekkäiden
ja nelijalkaisten laumaa. Mutta pysyttääkseen ne varmemmin tällä
paikalla hänen täytyi jättää Tartelett niiden vartijaksi.
Tämä suostui jäämään yksikseen muutamiksi tunneiksi tätä karjaa
paimentamaan.
Hän huomautti vain:
"Mutta jos te eksytte, Godfrey?"
"Olkaa huoleti siinä suhteessa", vastasi nuori mies. "Minun tarvitsee
kulkea vain tämän metsän halki, ja kun te ette lähde sen syrjästä, niin
löydän teidät varmasti jälleen."
"Älkää unohtako lähettää sähkösanomaa Will-enollenne ja pyytäkää
häneltä muutamia satoja dollareita!"
"Sähkösanoma... tai kirje! Se on sovittu!" vastasi Godfrey, joka ei
halunnut riistää Tartelettilta hänen kuvittelujansa niin kauan kuin
seudun asemaa ei vielä ollut saatu selville.
Sitten hän puristettuaan opettajan kättä sukelsi puiden verhoon, joiden
tuuhean lehtipuvun välitse vain jotkut harvat päivänsäteet
vaivaloisesti tunkeutuivat. Niiden suunnan oli kuitenkin opastettava
nuorta tutkimusretkeilijäämme tuolle korkealle kukkulalle, joka
uutimien tavoin yhä peitti hänen katseiltaan koko itäisen
taivaanrannan.
Polkua ei siellä ollut. Mutta tanner ei sentään ollut aivan
neitseellisen koskematon. Paikoittain Godfrey huomasi eläinten jälkiä.
Pari kolme kertaa hän jo luuli näkevänsä nopeajalkaisten märehtijäin,
hirvien, kuusipeurain tai vapitien, kaikkoavan hänen tieltään; mutta
hän ei havainnut mitään tiikerien, jaguarien tai muiden isojen
petoeläinten jälkiä, eikä hänellä ollut syytä niiden puutetta
pahoitellakaan. Metsän korkea välikerros, nimittäin koko se osa, joka
oli puiden ensimmäisten haarojen ja oksanhuippujen välillä, tarjosi
turvapaikan monilukuisille linnuille. Siellä oli sadottain kesyttömiä
kyyhkysiä, hirsimetsän siimeksessä taas merikotkia, metsoja,
hummerinkynnen muotoisella nokalla varustettuja arakaareja; ja
korkeammalla leijaili aukeamien yläpuolella pari, kolme korppikotkaa,
joiden silmät muistuttivat kokardia. Mutta mikään näistä siivekkäistä
ei ollut kyllin erikoista lajia, jotta siitä olisi voinut päättää
seudun leveysasteen.
Samoin oli metsän puiden laita. Melkein samoja lajeja kuin
tavataan siinä Yhdysvaltain osassa, joka käsittää Ali-Kalifornian,
Monterey-lahden seudut ja Uuden Meksikon. Siellä kasvoi mansikkapuita,
isokukkaisia pensaskannukoita, vaahteria, koivuja, tammia ja neljä tai
viisi magnolian muunnosta sekä merimäntyjä, samoja mitä tavataan
Etelä-Carolinassa. Avarien aukeamien keskeltä kohosi öljy- ja
kastanjapuita. Pensaskasveista taas olivat edustettuina töyhtömäiset
tamarindit, myrtit, mastiksipuut ja muut lauhkean ilmanalan
eteläisimmän vyöhykkeen lajit.
Yleensä oli näiden puiden välillä kyllin tilaa, jotta voi kulkea
tarvitsematta raivata itselleen tietä tulella tai kirveellä. Merituuli
kierteli helposti korkeiden oksien välitse, ja siellä täällä välkkyi
maassa isoja valotäpliä.
Godfrey samoili siis kulkien vinoon suuntaan näiden isojen puiden
alitse. Mihinkään varokeinoihin ryhtyminen ei pälkähtänyt hänen
päähänsä. Halu saavuttaa kukkulat, jotka idässä reunustivat metsää,
kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Lehtikudoksen välistä hän tarkkasi
auringonsäteiden suuntaa kulkeakseen suorempaa tietä päämääräänsä
kohti. Hän ei edes nähnyt noita opaslintuja -- niin nimitettyjä, koska
ne lentää lepattelivat matkustajan askelten edellä, -- jotka
pysähtyivät, palasivat, lehahtivat jälleen lentoon, ikäänkuin tahtoen
näyttää hänelle tietä. Mikään ei voinut häntä häiritä.
Tämä mielen jännitys on hyvin käsitettävä. Ennenkuin kuluisi tunti,
olisi hänen kohtalonsa ratkaistu! Ennenkuin kuluisi tunti, tietäisi
hän; tietäisi hän, oliko hänellä tällä mantereella mahdollisuutta
päästä jollekin asutulle tienoolle! Tehden johtopäätöksiä sen mukaan,
mitä hän tiesi laivan kulkemasta suunnasta ja ennätyksestä
seitsemäntoista päivän purjehduksen aikana, Godfrey oli jo itsekseen
tuuminut, että rannikko, jolla se oli haaksirikkoutunut, ei voinut olla
muu kuin Japanin tai Kiinan. Sitäpaitsi osoitti auringon asema, se kun
yhä häneen nähden oli etelässä, kyllin selvästi, että _Dream_ ei ollut
voinut sivuuttaa päiväntasaajaa, siis saapua eteläiselle
pallonpuoliskolle.
Kaksi tuntia lähtönsä jälkeen Godfrey arvosteli kulkemansa matkan noin
viideksi mailiksi ottamalla huomioon eräät mutkat, joita metsän tiheys
oli joskus pakottanut hänet tekemään. Kukkuloiden toinen jakso ei enää
voinut olla kaukana. Jo alkoivat puut harveta muodostaen eristettyjä
ryhmiä, ja valonsäteet tunkivat helpommin korkeiden oksien välitse.
Tannerkin näkyi nousevan, ja ennen pitkää muuttui kaltevuus varsin
jyrkäksi rinteeksi.
Vaikka Godfrey oli melkoisen väsyksissä, oli hänellä kyllin
tahdonvoimaa kulkeakseen edelleen samalla vauhdilla. Varmaan hän olisi
yltynyt juoksemaankin, elleivät ensi rinteet olisi olleet niin jyrkät.
Pian hän oli kyllin korkealla voidakseen luoda yleissilmäyksen takanaan
leviävään viheriöivään kupuun, josta muutamat korkeimmat puunlatvat
siellä täällä pistivät esiin. Mutta Godfrey ei ajatellut taakseen
katselemista. Hän ei enää irroittanut silmiään tuosta alastomasta
harjanteesta, joka kohosi neljän- tai viidensadan askeleen päässä hänen
edessään ja yläpuolellaan. Se oli se väliseinä, joka häneltä yhä kätki
itäisen näköpiirin.
Pieni vinosti katkaistu kartio kohosi tuon epätasaisen viivan
yläpuolelle ja liittyi loivin rintein kukkulajonon mutkalliseen
harjaan.
-- Tuonne... tuonne! -- tuumi Godfrey. -- Tuolle kohdalle pitää
päästä...! Se on kartion huippu...! Ja mitä minä sieltä näen...?
Kaupunginko? Kylänkö? Vai erämaako siellä avautuu...?
Kovin kiihtyneenä Godfrey nousi nousemistaan puristaen kyynärpäitänsä
rintaansa vasten hillitäkseen sydämensä tykytystä. Hänen hiukan
läähättävä hengityksensä väsytti häntä, mutta hän ei olisi malttanut
pysähtyä hengähtämään. Vaikkapa hänen olisi täytynyt kaatua puoliksi
tainnuksissa kartion huipulle, joka enää oli vain satakunta jalkaa
hänen päänsä yläpuolella, ei hän tahtonut hukata hetkeäkään
viivyttelemiseen.
Vielä muutama silmänräpäys, ja hän olisi määränsä päässä. Rinne tuntui
hänestä tältä puolelta varsin jyrkältä, sen kaltevuus oli kolmekymmentä
tai kolmekymmentäviisi astetta. Hän ponnisteli käsin ja jaloin, tarttui
kiinni vierulla kasvaviin ohuihin ruohomättäisiin tai muutamiin
laihoihin mastiksi- ja myrttipensaisiin, joita kiipeili harjulle asti.
Vielä viimeinen ponnistus! Vihdoinkin ulottui hänen päänsä kartion
pinnan yläpuolelle. Vatsallaan maaten hän antoi katseensa ahnaasti
leijailla kautta koko itäisen näköpiirin...
Merta siellä vain oli, ja parikymmentä penikulmaa etäämpänä se yhtyi
taivaanrantaan! Hän kääntyi...
Merta taaskin! Merta idässä, lännessä, etelässä ja pohjoisessa...
avara, ääretön ulappa ympäröimässä häntä joka ilmansuunnalla! -- Saari!
Työntäessään suustansa tämän sanan Godfrey tunsi sydäntänsä kipeästi
kouristavan. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että nyt oltiin
saarella! Ja niin oli kuitenkin asianlaita! Maakannas, joka olisi
voinut yhdistää hänet mantereeseen, oli äkkiä katkennut! Hänet valtasi
samanlainen tunne kuin tuuliajolle joutuneen, nukahtaneen ihmisen, joka
herätessään näkee olevansa ilman airoja tai purjeita, joiden avulla
voisi päästä rantaan!
Mutta Godfrey toipui pian. Hän teki päätöksensä ja oli valmis
alistumaan tilanteeseen. Koskapa pelastuksen mahdollisuudet eivät
voineet tulla ulkoapäin, oli hänen itsensä ne luotava.
Ennen kaikkea oli mahdollisimman tarkasti tutkittava tämän saaren
laatu, joka nyt koko laajuudeltaan lepäsi hänen katseensa ulottuvissa.
Hän arvosteli sen noin kuudenkymmenen mailin kokoiseksi ympärimitaten,
koska se silmämitalta oli kaksikymmentä mailia kulmaa pitkä etelästä
pohjoiseen ja kaksitoista mailia leveä idästä länteen. Sen keskiosan
peitti näkyvistä tiheä vihanta metsä, joka pysähtyi kartiosta
lähtevälle harjanteelle; ja kartion rinne vietti ulommalta puoleltaan
mereen.
Kaikki muu oli pelkkää lakeutta, jolla kasvoi puuryhmiä, tai kallioista
hietikkoa. Kallioiden äärimmäiset ulottumat taas pistäytyivät
oikullisesti kaventuneina kärkinä ja niemekkeinä mereen. Muutamat
pienet vuonot leikkelivät rantaa, mutta eivät olisi voineet tarjota
suojaa kuin parille, kolmelle kalastajaveneelle. Ainoastaan se
lahdelma, jonka pohjukassa _Dream_ oli haaksirikkoutunut, oli
seitsemän, kahdeksan penikulman laajuinen. Ulkosataman tavoin se
avautui kahdelta kolmannekseltaan ulapalle; laiva ei siellä olisi
löytänyt varmaa turvapaikkaa, paitsi tuulen puhaltaessa idästä.
Mutta mikä oli tämä saari? Mihin saariryhmään se kuului? Kuuluiko se
johonkin saaristoon vai oliko se pelkkä erillinen töyry Tyynenmeren
tässä osassa?
Ainakaan ei mitään muuta saarta, suurta tai pientä, korkeaa tai
matalaa, ollut näköpiirissä havaittavana.
Godfrey oli noussut seisaalle ja tähysteli ilmanrantaa.
Mitään ei näkynyt tuolla kaarevalla viivalla, joka yhdisti meren ja
taivaan. Jos jollakin taholla olikin joku saari tai mantereen rannikko,
täytyi sen olla melkoisen matkan päässä.
Godfrey johdatti mieleensä kaikki maantieteelliset muistelmansa
arvatakseen, mikä tämä Tyynen valtameren saari oli. Hänen
mietiskelyjensä tuloksena olivat seuraavat johtopäätökset:
Seitsemäntoista päivän ajan oli _Dream_ kulkenut jokseenkin
suoraan lounaaseen suuntaan. Sadastaviidestäkymmenestä
sataankahdeksaankymmeneen meripenikulmaan vaihtelevalla nopeudella
vuorokaudessa oli sen siis täytynyt kulkea lähes viidenkymmenen
leveysasteen matka. Toiselta puolelta oli käynyt selville, että se ei
ollut sivuuttanut päiväntasaajaa. Täytyi siis etsiä saaren tai
mahdollisen saariryhmän asema siltä seudulta, joka sijaitsi
sadannenkuudennenkymmenennen ja sadannenseitsemännenkymmenennen
pituusasteen välillä pohjoisella pallonpuoliskolla.
Godfrey kyllä muisteli, että kartta ei tältä Ison valtameren alueelta
olisi osoittanut muita saaristoja kuin Sandwich-saaret; mutta eikö
näiden ulkovesillä ollut erillisiä saaria, joiden nimiä hän ei
muistanut ja joita laajana hajallisena sarjana ulottui Kiinan
valtakunnan rantamille asti? Mutta vähänpä sillä oli väliä! Ei ollut
mitään keinoa lähteä etsimään jostakin toisesta valtameren osasta
vieraanvaraisempaa maata.
-- No, -- tuumi Godfrey, -- koska en tiedä tämän saaren nimeä, niin
nimitänpä sitä Phinan saareksi muistoksi hänestä, jota minun ei olisi
pitänyt jättää lähteäkseni maailmaa samoilemaan; ja tuottakoon se nimi
meille onnea!
Sitten Godfrey ryhtyi tutkimaan, oliko saari asuttu siltä osaltaan,
jossa hän ei vielä ollut ehtinyt käydä. Kartion huipulta hän ei nähnyt
mitään, joka olisi ilmaissut alkuasukkaiden olemassaoloa, ei asumuksia
lakeudella, ei majoja metsän syrjässä, ei edes yhtä ainoata
kalastajamökkiä rantamalla.
Mutta jos saari oli autio, niin sitä ympäröivä meri ei ollut vähemmän
autio, eikä ainoatakaan laivaa näyttäytynyt sen kehän piirissä, jolle
kartiomaisen huipun korkeus antoi melkoisen laajuuden.
Tämän tarkastelun suoritettuansa ei Godfreyllä ollut muuta tehtävää
kuin astua jälleen alas kukkulan juurelle ja palata samaa tietä metsän
läpi tullakseen takaisin Tartelettin luo. Mutta ennenkuin hän lähti
paikalta, kiintyi hänen katseensa korkeaan hirsimetsikköön, joka kohosi
pohjoisten ruoholakeuksien rajalla. Siinä oli ryhmä jättiläispuita,
joiden latvat ulottuivat kaikkia Godfreyn tähän asti näkemiä ylemmäksi.
-- Ehkäpä olisi syytä, -- tuumi hän, -- etsiä leiripaikkaa tuolta
taholta, varsinkin kun luullakseni näen siellä puron, jonka lähteen
täytyy olla jossakin harjun keskiosan tienoilla ja joka juoksee
lakeuden halki.
Tästä oli huomenna otettava selvä.
Etelässä oli saaren muoto vähän toisenlainen. Metsä ja ruohokentät
väistyivät aikaisemmin hietikon kellervän maton tieltä, ja paikoittain
kohosi rantaa vasten soman muotoisia kallioita.
Mutta kovinpa Godfrey kummastui havaitessaan tuon kallioisen
suojavallin takaa kohoavan ilmaan heikkoa savua.
-- Onko siellä siis joitakuita tovereistamme? -- huudahti hän. -- Mutta
ei, se ei ole mahdollista! Miksi he olisivat siirtyneet pois lahdelman
luota jo eilisestä ja lähteneet useamman penikulman päähän riutasta?
Olisiko siellä siis kalastajakylä tai jonkin alkuasukas-heimon leiri?
Godfrey tähysti mitä tarkkaavaisimmin. Olikohan se savua, tuo
irrallinen höyry, jota tuuli ajoi hiljalleen länttä kohti? Siitä
saattoi erehtyäkin. Joka tapauksessa se pian haihtui; muutamaa
minuuttia myöhemmin ei voinut enää mitään eroittaa.
Pettynyt toive.
Godfrey katsoi vieläkin kerran sille suunnalle; mutta kun ei enää
mitään havainnut, laski hän itsensä luisumaan jyrkännettä alas, astui
rinnettä pitkin vuoren juurelle ja sukelsi jälleen puiden sekaan.
Tuntia myöhemmin hän oli kulkenut läpi koko metsän ja oli jälleen sen
reunassa.
Siellä odotteli Tartelett kaksi- ja nelijalkaisen karjansa keskellä. Ja
mitä tuo itsepintainen opettaja puuhaili? Yhä vain samaa. Puupalanen
oikeassa kädessä, toinen vasemmassa, hän hankasi tarmonsa takaa,
mielien saada ne syttymään. Hän hieroi yhä niin uupumattomana, että
olisi ansainnut paremmankin palkan.
"No", kysyi hän jo kaukaa, heti Godfreyn huomattuaan, "kävittekö
sähkösanomakonttorissa?"
"Se ei ollut auki!" vastasi Godfrey, joka ei vielä rohjennut mainita
mitään todellisesta tilanteesta.
"Entä postitoimisto?"
"Oli suljettuna! Mutta käykäämme murkinoimaan!... Minulla on
sudennahka!... Sitten juttelemme."
Ja tänä aamuna Godfreyn ja hänen seuralaisensa täytyi taaskin tyytyä
liian laihaan muna- ja simpukka-ateriaansa.
"Hyvin terveellinen ruokajärjestelmä!" toisteli Godfrey Tartelettille,
joka ei ollut samaa mieltä ja maisteli vain väkinäisesti.