Havaitaan, että William W. Kolderup menetteli ehkä
viisaasti vakuuttaessaan laivansa.
Seuraavien päivien, kesäkuun 13:n, 14:n ja 15:n, kuluessa laski
ilmapuntari verkalleen, mutta jatkuvasti, välillä nousematta, ja se
ilmaisi, että säässä kaiketi ei tapahtuisi äkkivaihteluja sateen tai
tuulen ja myrskyn välillä. Tuuli yltyi tuntuvasti kääntyen lounaaseen
päin. Se oli _Dreamille_ vastainen tuuli: laivan täytyi taistella
jokseenkin voimakkaita aaltoja vastaan, jotka iskivät edestä päin.
Purjeet reivattiin siis ja oli kuljettava potkurin avulla, mutta
keskinkertaisella vauhdilla, jotta vältettäisiin pahat sysäykset.
Godfrey kesti varsin hyvin nämä laivan keinumisen ja vaarumisen
aiheuttamat koetukset, hetkeksikään menettämättä hilpeätä mieltään.
Aivan ilmeisesti tämä reipas poika rakasti merta.
Mutta Tartelett ei suinkaan rakastanut merta, ja meri kosti sen hänelle
häijysti. Olisi pitänyt nähdä onneton ryhdin opettaja, joka ei enää
pysynyt ryhdissään, tanssimestari tanssimassa kaikkia taiteensa
sääntöjä vastaan.
Hytissä pysyminen näiden tölmäysten aikana, jotka järkyttivät
höyrylaivaa sen pohjaparruja myöten, oli hänelle mahdotonta.
"Ilmaa, ilmaa!" huokaili hän.
Hän ei enää poistunutkaan kannelta. Kun tyrsky heilahdutti laivaa,
lennähti hän toiselta laidalta toiselle. Kun laiva kallistui, viskautui
hän eteenpäin, viskautuakseen sitten melkein heti taaksepäin. Hän
piteli käsipuista, tarttui kiinni köysistä, otti asentoja, jotka
uudenaikaisen tanssiopin periaatteiden mukaan olivat ehdottomasti
tuomittavia! Ah, että hän ei voinut kohota palloliikkeellä ilmaan
välttääkseen tämän liikkuvan permannon keikkumista! Eräs tanssija hänen
esi-isiensä joukossa oli sanonut, että hän suostuessaan astumaan
jalallansa uudestaan näyttämölle teki sen vain, jotta ei nöyryyttäisi
tovereitansa. Tartelett taas ei olisi halunnut enää koskaan astua tälle
sillalle, jonka aaltojen iskut näkyivät upottavan pohjattomaan kuiluun.
Että William W. Kolderup pohatta olikin saanut päähänsä lähettää hänet
tänne!
"Kestääkö tätä pahaa ilmaa kauan?" kysyi hän kapteeni Turcottelta
kaksikymmentä kertaa päivässä.
"Hm, ilmapuntari ei rauhoita!" vastasi kapteeni poikkeuksetta ja
rypisti kulmakarvojansa.
"Pääsemmekö pian perille?"
"Pian, herra Tartelett!... Hm, pian!... Vielä tässä on taivalta
edessämme!"
"Ja tätäkö nimitetään Tyyneksi valtamereksi!" voivotteli onneton kahden
nikotuksen ja kahden heilahduksen välillä.
Sanokaamme vielä, että opettaja Tartelett ei kärsinyt ainoastaan
merikivusta, vaan että häntä myöskin peloitti, kun hän näki nuo isot
vaahtopäät laineet, jotka vyöryivät _Dreamin_ lippujen korkeudelle; kun
hän kuuli rajujen sysäysten nostattamina joidenkin läppien pamahtelevan
päästäessään höyryä pakenemaan laskuputkien kautta; ja kun hän tunsi
laivan heittelehtivän korkin lailla noilla vesivuorilla.
"Ei, sen täytyy mennä kumoon!" toisteli hän luoden oppilaaseensa
elottoman katseen.
"Tyyntykää, Tartelett!" vastasi Godfrey. "Laiva on luotu kellumaan,
tuhat tulimmaista! Siihen on omat syynsä!"
"Sanon teille, ettei ole!"
Ja näissä mietteissä opettaja oli turvautunut pelastusvyöhönsä. Se oli
hänellä yöt päivät tiukasti sidottuna rinnan päälle. Häntä ei olisi
saatu siitä luopumaan, vaikka olisi tarjottu kultaa. Aina kun meri soi
hänelle hetkisen hengähdysaikaa, pullistutti hän sen uudelleen
puhaltamalla siihen voimakkaasti ilmaa. Se ei tosiaan ollut hänestä
koskaan kyllin täysi!
Pyydämme lukijaa olemaan suopea säikähtynyttä Tartelettia kohtaan.
Sille, joka ei ole tottunut mereen, voivat sen raivonpuuskat kylläkin
aiheuttaa hiukan pelkoa, ja tiedetäänhän, että merimatkalle, jollaisen
hän nyt teki vasten tahtoaan, hän ei ollut tähän päivään uskaltanut
mennä edes San Franciscon lahden rauhallisilla vesillä. Siis voi
kylläkin antaa hänelle anteeksi pahoinvoinnin laivalla suuressa
myrskyssä ja vaahtopäisten laineiden herättämän säikähdyksen.
Sitäpaitsi kävi ilma yhä pahemmaksi uhaten _Dreamia_ jollakin
lähenevällä tuulispäällä, jonka sananlennättimet olisivat sille
ilmoittaneet, jos se olisi ollut rannikolta näkyvissä.
Vaikka laiva, joka päivän mittaan sai kauheita kolauksia, kulki enää
vain vähällä höyryllä, jotta ei pilaisi konettaan, niin sittenkin
potkuri tässä rajussa myllerryksessä vuoroin kohosi aalloista ja upposi
niiden alle. Siitä seurasi kamalia kylkitärähdyksiä syvimmässä
aallokossa tai tempaisuja vesilinjan alapuolelle, jotka voivat olla
vaarallisia vankallekin rakenteelle. Tällöin kuului _Dreamin_
peräpuolelta kumeita pamauksia, ja männät liikkuivat niin nopeasti,
että koneenkäyttäjä niitä töin tuskin hallitsi.
Mutta Godfrey johtui tekemään huomion, jonka syytä hän ei heti
käsittänyt. Hän havaitsi nimittäin, että höyrylaivassa tuntuvat
sysäykset öisin olivat verrattomasti lievemmät kuin päivällä.
Oliko hänen siis tehtävä se johtopäätös, että tuuli silloin talttui ja
että auringonlaskun jälkeen seurasi hetkinen tyventä?
Tämä tuntui jo niin merkilliseltä, että hän kesäkuun 21 ja 22 päivän
välisenä yönä tahtoi ottaa selvän siitä, mitä tapahtui. Päivä olikin
juuri ollut erinomaisen myrskyinen: tuuli oli yltynyt, eikä näyttänyt
siltä, että aallokko yöksi alenisi, koska tuuli oli monet pitkät tunnit
hillittömän oikullisesti piessyt merta.
Godfrey nousi siis vuoteeltaan puoliyön tienoissa, pukeutui lämpimästi
ja astui kannelle.
Vartiovuorossa olevat miehet valvoivat etukeulassa. Kapteeni Turcotte
seisoi komentosillalla.
Tuulen rajuus ei suinkaan ollut vähentynyt. Mutta kuitenkin olivat
aaltojen sysäykset, joiden täytyi iskeä _Dreamin_ keulavanteeseen,
paljon heikontuneet.
Mutta kohottaessaan silmänsä laivan savutorvea kohti, jonka töyhtönä
oli musta savu, Godfrey havaitsi, että tuo savu, sensijaan että olisi
paennut keulan puolelta perään päin, leijailikin päinvastoin
peräpuolelta eteenpäin seuraten aluksen suuntaa.
-- Onkohan tuuli siis kääntynyt? -- ihmetteli hän.
Ja hyvin mielissään tästä seikasta hän astui komentosillalle ja lausui
kapteenia lähestyen:
"Kapteeni!"
Huppukauluksella varustettuun vahakankaiseen viittaansa puettu
laivanpäällikkö ei ollut kuullut hänen tulevan eikä alussa voinut
salata äkäistä liikettä nähdessään hänet vieressään.
"Tekö, herra Godfrey, tekö... komentosillalla?"
"Minä, kapteeni; ja minä tulen teiltä kysymään..."
"Mitä sitten?" vastasi kapteeni Turcotte vilkkaasti.
"Onko tuuli ehkä kääntynyt?"
"Ei, herra Godfrey, ei... ja valitettavasti näyttää siltä, että se
yltyy myrskyksi!"
"Mutta puhaltaahan se nyt takaamme!"
"Puhaltaa takaamme... tosiaankin... puhaltaa takaamme!..." vastasi
kapteeni ilmeisesti vimmoissaan tästä huomautuksesta. "Mutta se ei
suinkaan ole minun syyni!"
"Mitä sillä tarkoitatte?"
"Tarkoitan, että välttääkseni laivan joutumista vaaraan, minun on
täytynyt kääntyä päinvastaiseen suuntaan ja paeta tuulen edellä!"
"Siitäpä koituu meille perin ikävää viivytystä", virkkoi Godfrey.
"Perin ikävää todellakin", vastasi kapteeni Turcotte; "mutta heti
päivän tullen, jos aallokko vähän alenee, käytän tilaisuutta hyväkseni
kääntääkseni keulan jälleen länttä kohti. Kehoitan teitä siis, herra
Godfrey, palaamaan hyttiinne. Uskokaa minua, parasta on koettaa nukkua
niin kauan kuin viillätämme tuulen suuntaan! Ei tarvitse kokea niin
pahoja kolauksia!"
Godfrey nyökkäsi myöntävästi. Hän loi viimeisen levottoman silmäyksen
matalalla riippuviin pilviin, jotka ajelehtivat äärettömän nopeasti, ja
senjälkeen hän lähtien komentosillalta palasi hyttiinsä, jossa ennen
pitkää jatkoi keskeytynyttä untansa.
Seuraavana aamuna, kesäkuun 22 päivänä, palautettiin _Dream_ oikealle
suunnalleen, kuten kapteeni Turcotte oli luvannut, vaikka tuuli ei
ollutkaan huomattavasti vaimentunut.
Tätä purjehdusta päivisin läntiseen suuntaan ja öisin itää kohti kesti
vielä neljäkymmentäkahdeksan tuntia; mutta ilmapuntari osoitti
nousemisen oireita; sen heilahtelut harvenivat. Saattoi odottaa
rajuilman lakkaavan tuulten mukana, jotka alkoivat puhaltaa pohjoisesta
käsin.
Niin tosiaan tapahtuikin.
Siten oli hauska koillistuuli lakaissut pilviä kesäkuun 25 päivänä,
kun Godfrey kellon kahdeksaa käydessä aamulla nousi kannelle.
Auringonsäteet leikkivät taklauksessa ja siroittelivat tulitäpläsiään
kaikkiin laivanreunan ulkonemiin.
Tumman vihreä meri loisti silloin suurena ympyränä, johon säteilevä
valo suoraan iski. Tuuli kävi enää vain keveinä lehahduksina, jotka
kirjailivat aallonharjoja ohuella vaahdolla, ja alemmat purjeet
irroitettiin.
Oikeastaan eivät merta enää kuohuttaneetkaan varsinaiset laineet.
Pitkät mainingit vain lempeästi tuudittelivat höyrylaivaa.
Mutta maininkeja tai lakkapäitä laineita, samapa se oli opettaja
Tartelettista, joka oli sairaana yhtä hyvin silloin, kun oli "liian
leppoista", kun silloinkin, kun oli "liian tuimaa"! Hän venyi siis
puoleksi maaten kannella, suu raollaan kuin nikahtuvalla korpilla, joka
on nostettu vedestä kuivalle maalle.
Kaukoputki silmäinsä edessä seisoi ensimmäinen perämies takahytin
katolla ja tähysti pohjoista kohti.
Godfrey meni hänen luokseen.
"No, hyvä herra", sanoi hän tälle iloisesti, "tänään on hiukan parempaa
kuin eilen?"
"Niin on, herra Godfrey", vastasi toinen, "nyt olemme tyynillä
vesillä".
"Ja _Dream_ on kääntynyt oikeaan suuntaan?"
"Ei vielä!"
"Eikö vielä! Ja miksi ei?"
"Siksi, että se on ilmeisesti syrjäytynyt koilliseen tämän viimeisen
myrskyn aikana, ja meidän on täsmällisesti määrättävä sen asema. Mutta
onpa meillä kirkas aurinko, taivaanranta aivan puhtaana. Puolenpäivän
aikaan me auringon ollessa korkeimmillaan voimme suorittaa mittauksen
ja tehdä hyviä havaintoja, ja kapteeni ilmoittaa meille matkasuunnan."
"Missä on kapteeni?" kysyi Godfrey.
"Lähtenyt laivalta."
"Lähtenyt...?"
"Niin!... Tähystäjät luulivat meren valkeudesta päättäen havaitsevansa
idässä päin muutamia salakareja, joita ei ole laisinkaan merkitty
merikarttoihimme. Höyrypursi varustettiin siis, ja muonitusmestarin ja
kolmen merimiehen seuraamana läksi kapteeni Turcotte ottamaan asiasta
selvää."
"Kuinka kauan siitä on?"
"Noin puolitoista tuntia!"
"Ah", huudahti Godfrey, "olen pahoillani, ettei asiasta minulle
ilmoitettu! Olisin hyvin mielelläni lähtenyt mukaan."
"Te nukuitte, herra Godfrey", vastasi perämies, "eikä kapteeni tahtonut
teitä herättää".
"Olen siitä pahoillani; mutta sanokaahan minulle minnepäin höyrypursi
lähti?"
"Tuonne", vastasi perämies, "ankkurikelan oikealta puolelta... suoraan
koillista kohti".
"Ja eikö sitä voi kaukoputkella eroittaa?"
"Ei, se on liian etäällä!"
"Mutta täytyneehän sen pian palata?"
"Tietenkin pian", vastasi perämies, "sillä kapteeni tahtoo ehdottomasti
itse tehdä paikanmittauksensa, ja sitä varten hänen täytyy palata
laivaan ennen keskipäivää".
Tämän vastauksen saatuaan Godfrey meni istumaan keulakaton eteen
käskettyään ensin tuoda merikiikarinsa. Hän tahtoi vaania höyrypurren
palaamista. Mitä tuohon tarkastusretkeen tuli, jolle kapteeni Turcotte
oli lähtenyt, ei se voinut häntä ihmetyttää. Olihan luonnollista, ettei
_Dream_ uskaltaisi mennä sellaiselle kohdalle merta, missä oli
ilmoitettu olevan kareja.
Kaksi tuntia kului. Vasta puoli yhdentoista tienoissa alkoi hento
rihmamainen savujuova näkyä taivaanrannalla.
Epäilemättä se oli höyrypursi, joka tarkastelunsa suoritettuaan palasi
laivalle. Godfreytä huvitti seurata sitä kiikarinsa näköpiirissä. Hän
huomasi sen ääriviivain tulevan vähitellen yhä selvemmiksi, näki rungon
isonevan meren pinnalla; savujuova eroittui jo paremmin ja siihen
sekaantui muutamia huurukierukoita, jotka päilyivät taivaanrannan
kirkasta pohjaa vasten. Se oli oivallinen, hyvin nopeakulkuinen alus,
ja koska se porhalsi täydellä höyryllä, saattoi sen pian eroittaa
paljain silmin. Kello yhdentoista tienoissa havaittiin etupuolella sen
keulavantaan nostama valkoinen kuohu ja perässä laajeni pitkä
vaahtoinen vako kuin pyrstötähden pyrstö.
Neljännestä yli yhdentoista kapteeni Turcotte pääsi _Dreamin_ luo ja
hyppäsi komentosillalle.
"No, kapteeni, mitä uutisia?" kysyi Godfrey tullen puristamaan hänen
kättänsä.
"Ah, hyvää huomenta, herra Godfrey!"
"Entä ne karit?..."
"Pelkkää kuvittelua!" vastasi kapteeni Turcotte. "Emme ole nähneet
mitään epäilyttävää. Miehemme ovat erehtyneet. Ja kyllä minä sen
arvasinkin!"
"Siis matkalle!" virkkoi Godfrey.
"Niin, me palaamme suunnallemme; mutta sitä ennen täytyy minun tehdä
paikanmittaukseni."
"Annatteko määräyksen, että pursi otetaan laivaan?" kysyi ensimmäinen
perämies.
"En", vastasi kapteeni, "saatamme sitä vielä tarvita. Kiinnittäkää se
hinausköyteen!"
Kapteenin käskyt pantiin täytäntöön. Ja pursi, jolle jätettiin höyry
päälle, asettui _Dreamin_ perään.
Kolme neljännestuntia myöhemmin seisoi kapteeni Turcotte sekstantti
kädessään, määräsi auringon korkeuden ja ilmoitti, paikanmittauksensa
tehtyään, mihin suuntaan oli kuljettava.
Senjälkeen ja luotuaan vielä viimeisen silmäyksen taivaanrannalle hän
kutsui perämiehensä ja vei hänet hyttiinsä, jossa he molemmat viipyivät
verrattain kauan neuvottelemassa.
Päivä oli hyvin kaunis. _Dream_ saattoi kulkea ripeästi, tarvitsematta
purjeittensa apua, jotka oli reivattava. Tuuli oli hyvin heikko eikä
olisi, kun laiva kulki näin vinhasti, saanut kyllin voimaa niitä
pullistuttaa.
Godfrey oli riemuissaan. Eikö tämä purjehdus kauniilla merellä, kauniin
auringon heloittaessa ollut mitä vahvistavinta, eikö se antanut lentoa
aatteelle, mitä suurinta tyydytystä sielulle? Mutta tuskinpa edes
näissä suotuisissa olosuhteissa onnistui tanssinopettaja Tartelettin
hiukan virkistyä, käydä hiukan hilpeämmäksi. Vaikka meren muoto ei
hänessä enää synnyttänytkään välitöntä levottomuutta, oli hänen
fyysillisen olemuksensa kuitenkin vaikea taipua. Hän yritti syödä,
mutta ruoka ei tahtonut maistua. Godfrey olisi riisunut häneltä
pelastusvyön, joka puristi hänen rintaansa, mutta hän kieltäytyi siitä
jyrkästi. Eikö tuo raudasta ja puusta kokoonpantu hökötys, jota
nimitetään laivaksi, ollut vaarassa haljeta millä hetkellä tahansa?
Tuli ilta, ja sen mukana tiheä usva, joka ei kuitenkaan laskeutunut
merenpinnalle asti. Yö kävi paljon pimeämmäksi kuin mitä päivän
herttaisesta, kirkkaasta ilmasta olisi voinut aavistaa.
Mutta eipä ollut mitään vedenalaisia kallioita pelättävänä näillä
purjehdusvesillä, joiden aseman kapteeni Turcotte oli kartoiltaan
tarkasti määrännyt; mutta yhteentörmäykset ovat aina mahdollisia ja
niitä täytyy varoa sumuisina öinä.
Laivalyhdyt sytytettiin huolellisesti vähän jälkeen auringonlaskun;
valkoinen tuli kohotettiin keulamaston huippuun ja sivutulet, vihreä
oikealla, punainen vasemmalla puolella, vilkkuivat heleästi. Jos
_Dream_ törmäisi johonkin, niin ei se ainakaan olisi sen syy, -- mutta
laihaa lohtuapa se tieto tuotti. Uppoaminen on uppoamista silloinkin,
kun kaikki on tehty sääntöjen mukaan; ja jos joku laivassa näitä
seikkoja mietti, oli se varmaan opettaja Tartelett.
Nyt oli tuo kunnon herrasmies yhä hoiperrellen, yhä kiikkuen kuitenkin
siirtynyt hyttiinsä ja Godfrey omaansa, jälkimmäinen varmana, edellinen
vain toivoen, että saisi viettää rauhallisen yön, sillä _Dream_ tuskin
edes keinui noilla pitkillä aalloilla.
Jätettyään vartiovuoron perämiehelle astui kapteeni Turcottekin
perähyttiin nauttiakseen muutaman tunnin levosta. Kaikki oli kunnossa.
Höyrylaiva saattoi purjehtia täydessä turvassa, koska ei ollut
luultavaa, että usva taajenisi.
Kahdenkymmenen minuutin päästä oli Godfrey unen helmoissa, ja tapansa
mukaan täysissä pukimissaan vuoteeseensa laskeutuneen Tartelettin
unettomuutta ilmaisivat enää vain maininkimaiset huokaukset.
Yhtäkkiä -- kaiketikin kello yhden tienoissa aamuyöstä -- Godfrey
heräsi kauheaan meluun.
Hän hypähti riippumatostaan, sai tuokiossa housut ja puseron ylleen ja
veti merisaappaat jalkaansa.
Melkein heti kuultiin kannelta kamalia huutoja:
"Me uppoamme! Me uppoamme!"
Silmänräpäyksessä oli Godfrey ulkona hytistään ja syöksyi päällystön
ruokasaliin. Siellä hän tölmäsi muodottomaan röykkiöön, jota ei
tuntenut. Se ei voinut olla kukaan muu kuin opettaja Tartelett.
Koko miehistö oli kannella juosten kapteenin ja perämiehen antamia
käskyjä toimeenpanemaan.
"Yhteentörmäyskö?" kysyi Godfrey.
"En tiedä... en tiedä... eihän tässä kirotussa sumussa näe mitään",
vastasi perämies, "mutta me uppoamme!"
"Uppoammeko...?" toisti Godfrey.
Ja _Dream_, joka epäilemättä oli törmännyt karia vasten, vaipui
huomattavasti. Vesi nousi melkein kannen tasalle. Varmaankin oli
konetta käyttävä tuli jo tukehtunut uunin pohjalle.
"Mereen, mereen, herra Godfrey!" huusi kapteeni. "Ei ole hetkistäkään
hukattava! Alus vaipuu silmin nähden! Se nielaisee teidät
pyörteeseensä!..."
"Entä Tartelett?"
"Minä pidän hänestä huolen!... Emme ole kuin puolen kaapelinpituuden
päässä rannasta!"
"Mutta te?..."
"Velvollisuuteni on jäädä viimeiseksi laivaan, ja minä jään!" virkkoi
kapteeni. "Mutta paetkaa... paetkaa!"
Godfrey epäröi vielä heittäytyä mereen. Mutta vesi kohosi jo _Dreamin_
nimikilven tasalle.
Tietäen, että Godfrey ui kuin kala, kapteeni tarttui hänen hartiaansa
ja teki hänelle sen palveluksen, että tuuppasi hänet laivanpartaan yli
mereen.
Aika jo olikin. Jollei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, olisi
epäilemättä nähty pyörteen kiemurtelevan sillä paikalla, missä _Dream_
nyt oli.
Mutta muutamilla vedoilla oli Godfreyn onnistunut ripeästi poistua tuon
kostevirran lailla puoleensavetävän suppilon läheisyydestä!
Kaikki tämä oli tapahtunut vähemmässä kuin minuutissa.
Muutamaa silmänräpäystä myöhemmin sammuivat laivan sivulyhdyt toinen
toisensa perästä epätoivon huutojen kaikuessa.
Ei enää ollut mitään epäilystä: _Dream_ oli juuri uponnut pohjaan!
Mitä Godfreyhin tulee, oli hän päässyt korkealle ja leveälle kalliolle
tyrskyiltä turvaan. Siellä hän, turhaan huudellen pimentoon, kuulematta
ainoankaan äänen vastaavan omaansa, tietämättä, oliko hän nyt
yksinäisellä kallioluodolla vai jonkun riutan päässä, ehkä ainoana
onnettomuudesta pelastuneena, ainoana eloonjääneenä, odotti päivän
koittoa.