Godfrey johtuu pahoittelemaan matkustusvimmaa.
Vielä kuluisi kolme pitkää tuntia, ennenkuin aurinko ilmestyisi jälleen
taivaanrannalle. Ne ovat tunteja, jotka tuntuvat vuosisatain
pituisilta.
Koettelemus oli kova aloittelijalle; mutta toistamme vieläkin, että
Godfrey ei ollut lähtenyt pelkälle huviretkelle. Hän oli merelle
lähtiessään sanonut itselleen, että häneltä nyt jäi perin onnellinen ja
levollinen elämä, jota ei seikkailuja etsiessään saisi nauttia. Täytyi
siis tulla toimeen asianhaarain mukaan.
Tällä hetkellä hän oli turvassa. Meri ei toki voinut pyyhkäistä häntä
tuolta kalliolta, jota vain hyökyjen pirskeet kostuttivat. Oliko hänen
pelättävä, että nousuvesi hänet pian saavuttaisi? Ei, sillä mietittyään
asiaa hän muisti, että haaksirikko oli tapahtunut uudenkuun korkeimman
vuoksen vallitessa.
Mutta oliko tämä kallio yksinäinen? Vai oliko se huippukohtana tällä
seudulla hajallisten salakarien ketjussa? Mikä oli tuo rannikko, jonka
kapteeni Turcotte luuli pimeän lävitse häämöittäneen? Mihin
mantereeseen se kuului? Oli liiankin varmaa, että _Dream_ oli
edellisten päivien myrskynpuuskissa viskautunut suunnaltaan. Laivan
asemaa ei siis oltu voitu täsmällisesti määrätä. Kuinka sitä epäillä,
koska kapteeni kaksi tuntia aikaisemmin oli vakuuttanut, ettei hänen
kartoillansa ollut merkittynä minkäänlaisia kareja näillä väylillä!
Olipa hän paremmaksi vakuudeksi vielä itse mennyt tarkastamaan, oliko
noita oletettuja salakallioita olemassa, joita hänen tähystäjänsä
olivat idässä näkevinänsä.
Heidän väitteensä oli kuitenkin liiankin totta, ja jos kapteeni
Turcotte olisi ulottanut tarkastuksensa etäämmälle, olisi onnettomuus
varmaan vältetty. Mutta mitäpä tämä menneiden muisteleminen hyödytti!
Tärkein kysymys Godfreylle, kun kerran näin oli käynyt, kysymys
elämästä ja kuolemasta -- oli siis tietää, oliko hän minkään maan
lähellä. Myöhemmin olisi kyllä aikaa mietiskellä, millä seudulla Tyyntä
valtamerta hän oli. Ennen kaikkea oli päivän tullen pyrittävä pois
tältä kalliolta, joka yläosaltaan ei ollut kahtakymmentä jalkaa leveä
enempää kuin pitkäkään. Mutta ihminen lähtee jostakin paikasta vain
toiseen paikkaan saapuakseen. Entä jos tuota toista paikkaa ei ollut
olemassa, jos kapteeni oli tässä sumussa erehtynyt, jos luodon
ympärillä levisi valtameren ääretön ulappa, jos kauimpana, mitä voi
nähdä, taivas ja vesi yhtyivät näköpiirin ainoaksi rajaksi.
Nuoren haaksirikkoisen ajatukset keskittyivät siis tähän seikkaan. Hän
käytti kaiken näkökykynsä tarkatakseen, eikö tämän synkän yön keskeltä
eroittaisi mitään sekavaa röykkiötä, kallioiden kasaantumia tai
rantatörmiä, jotka ilmaisisivat maan läheisyyttä luodon itäpuolella.
Godfrey ei nähnyt mitään. Ei mitään maantuoksua löyhähtänyt hänen
nenäänsä, hänen silmänsä eivät keksineet ainoatakaan valonvärähdystä,
hänen korviinsa ei kuulunut pienintäkään rasahdusta. Ainoakaan lintu ei
siivillään halkaissut noita tummia varjoja. Tuntui siltä kuin hänen
ympärillään olisi ainoastaan laaja vetten erämaa.
Godfrey ei salannut itseltään, että hänellä oli tuhat kertaa suurempi
mahdollisuus joutua tuhoon kuin pelastua. Ei ollut enää kysymys hauskan
kiertomatkan tekemisestä maan ympäri, vaan oli katseltava kuolemaa
kasvoista kasvoihin. Mutta tyynesti ja rohkeasti kohosivat hänen
ajatuksensa sen kaitselmuksen puoleen, joka voi tehdä kaikki
heikoimmankin luotunsa pelastukseksi, silloin kun tämä itse ei enää
mitään voi.
Mikäli hänestä itsestänsä riippui, ei Godfrey voinut muuta kuin odottaa
uutta päivää, alistua kohtaloonsa, jos pelastus oli mahdoton, mutta
päinvastoin koettaa kaikkensa, jos siihen jotakin tilaisuutta oli.
Näiden mietteiden vakavuuden tyynnyttämänä Godfrey oli istahtanut
kalliolle. Hän oli riisunut osan meriveden liottamista vaatteistansa,
villapuseronsa ja märkyydestä raskaat saappaansa, ollakseen valmis
heittäytymään uimaan, jos tarve vaati.
Mutta oliko mahdollista, että haaksirikkoisista ei kukaan ollut jäänyt
eloon? Mitä! Eikö ainoakaan _Dreamin_ miehistä ollut ajautunut maihin?
Olivatko he siis kaikki tulleet temmatuiksi siihen vastustamattomaan
kurimukseen, jonka laiva upotessaan kaivaa? Viimeinen, jota Godfrey oli
puhutellut, oli kapteeni Turcotte, joka päättäväisesti kieltäytyi
jättämästä laivaansa, niin kauan kuin siellä vielä oli yksikin hänen
matruusejansa! Kapteenipa hänetkin oli mereen heittänyt juuri sillä
hetkellä, jolloin _Dreamin_ kansi hävisi veden alle.
Mutta toiset, niiden joukossa onneton Tartelett ja kurja kiinalainen,
kaiketikin vedenpyörteen yllättäminä, edellinen perähytissä,
jälkimmäinen syvällä lastiruuman pohjalla, mihin he olivat joutuneet?
Hänkö yksinään siis oli pelastunut kaikista _Dreamissa_ olijoista? Ja
kuitenkin oli pursi jäänyt höyrylaivan perään. Eivätkö kutkaan olleet
ehtineet siihen paeta, kyllin ajoissa haaksirikon paikalta
poistuakseen? Niin, mutta eikö ollut pikemminkin pelättävissä, että
pursi oli tempautunut laivan mukana kuiluun ja lepäsi nyt meren
pohjassa kymmeniä syliä vedenpinnan alapuolella?
Godfrey tuumi silloin, että jollei hän tässä pimeässä yössä voinutkaan
nähdä, niin voi ainakin saattaa äänensä kuuluville. Mikään ei estänyt
häntä huutamasta, luikkaamasta tämän syvän hiljaisuuden keskellä. Ehkä
jonkun hänen toverinsa ääni vastaisi hänen omaansa.
Hän huusi siis useampaan kertaan, kajahduttaen pitkän kirkaisun, jonka
täytyi kuulua laajalti ympäri.
Ei ainoatakaan huutoa kuulunut vastaukseksi.
Hän uudisti yrityksensä moneen kertaan, kääntyen vuoroin kaikille
ilmansuunnille.
Ehdoton hiljaisuus.
-- Yksin, yksin! -- jupisi hän.
Hänen huutonsa ei ollut ainoastaan jäänyt vastauksetta, mutta ei mikään
kaikukaan ollut lähettänyt edes hänen omaa ääntänsä takaisin. Jos hän
olisi ollut rantajyrkänteen luona, kallioryhmän läheisyydessä,
jollaisia usein on rannikkoja vyöttämässä, olisi ollut varmaa, että
hänen huutonsa vastustusta kohdattuaan olisivat sen takaisin
kimmahduttamina palanneet hänen omiin korviinsa. Luodon itäpuolella oli
siis joko matala rannikko, joka ei kyennyt synnyttämään kaikua, tai,
mikä oli luultavampaa, läheisyydessä ei ollut ollenkaan maata.
Hajallinen karisto, jonka yhdelle kalliolle haaksirikkoinen oli päässyt
turvaan, oli siis erillinen.
Kolme tuntia kului näissä pöyristyttävissä mietteissä. Kylmästä
kangistuneena Godfrey käveli edestakaisin kallion ahtaalla laella vilun
tunnetta vastustaakseen. Vihdoin värittivät jotkut vaaleahkot viirut
keskitaivaalla riippuvia pilviä: se oli heijastus idän ensimmäisestä
rusosta.
Kääntyen sille suunnalle, -- ainoalle, missä maata saattoi olla,
Godfrey koetti tähystää, eikö pimennosta häämöittäisi mitään
rantatörmää. Kullaten sitä ensimmäisillä säteillään täytyi auringon jo
voimakkaammin tuoda esille sen ääriviivoja.
Mutta tuosta epävarmasta aamuruskosta ei vieläkään mitään pistänyt
esille. Keveä sumu kohosi merestä ja esti näkemästä edes kariston
laajuutta.
Siinä ei ollut varaa turhiin luulotteluihin. Jos Godfrey oli todella
viskautunut yksinäiselle kalliolle Tyynessämeressä, oli edessä pikainen
kuolema, nälkäkuolema, janoon menehtyminen tai, jos niin täytyi,
kuolema meren pohjalla viimeisenä neuvona!
Hän tähysti kuitenkin yhä, ja tuntui siltä kuin hänen katseensa voiman
olisi täytynyt suhteettomasti kasvaa, koska hän keskitti siihen koko
tahtonsa.
Vihdoin alkoi aamun sumu hälvetä. Godfrey sai nähdä riutan kallioiden
piirtyvän kohokuvina vedenpinnalle toisen toisensa jälkeen kuin
merihirviöjoukon. Siinä oli pitkä ja säännötön sarja mustahkoja,
kummallisesti leikeltyjä, kaikenkokoisia ja kaikennäköisiä
kivimöhkäleitä, joiden suunta kävi jokseenkin suoraan lännestä itään.
Mahtava kallio, jonka huipulla Godfrey oli, kohosi riutan länsisyrjästä
tuskin kolmenkymmenen sylen päässä siitä, minne _Dream_ oli uponnut.
Meren täytyi sillä kohtaa olla hyvin syvä, sillä höyrylaivasta ei
näkynyt enää mitään, ei edes mastonhuippuja. Ehkäpä se vedenalaiselle
kalliolle osuttuaan oli liukunut syvyyteen karin ulkopuolelle.
Yksi silmäys oli riittänyt Godfreylle tämän asianhaaran toteamiseksi.
Siltä suunnalta ei ollut pelastusta odotettavissa. Kaikki hänen
huomionsa kääntyi siis kariston toista kärkeä kohti, jonka sumu
kohotessaan vähitellen päästi näkyviin. On lisättävä, että meri, joka
tällä hetkellä oli matalalla, salli kallioiden täydellisemmin
paljastua. Niiden nähtiin ulottuvan yhä kauemmaksi ja laajentavan
kosteata perustaansa. Tuolla oli leveät väliulapat, täällä pelkät
lammikot niitä eroittamassa. Jos ne lopulta liittyivät johonkin
rannikkoon, niin ei olisi vaikea sinne päästä.
Muutoin ei ollut mitään merkkejä rannikosta, ei vielä mitään, joka
olisi ilmaissut mantereen tai isomman saaren läheisyyttä edes sillä
suunnalla.
Sumu hälveni yhä, ja samalla laajeni se näköpiiri, jonne Godfreyn silmä
herkeämättä tähtäili. Niinpä hän voi nähdä jo puolen meripenikulman
laajuudelta. Ilmestyipä muutamia hiekkatäpliäkin kallioiden väliin,
joita tahmeat meriruohot verhoilivat. Eikö tuo hiekka ainakin
osoittanut särkän olemassaoloa? Ja jos oli hiekkasärkkä, niin saattoiko
epäillä, että se liittyi jonkin isomman maan rantaan?
Lopuksi tuli esille pitkä jono isojen, selväpiirteisempien
graniittikallioiden tukemia matalia hiekkasärkkiä. Nuo kalliot näkyivät
sulkevan itäisen taivaanrannan. Aurinko oli imenyt aamun kaikki usvat,
ja sen kehrä puhkaisihe esiin hehkuvana, tulisena.
-- Maata, maata! -- huudahti Godfrey.
Ja hän ojensi käsivartensa tuota vankkaa tannerta kohti ja polvistui
kalliolle tuntien kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.
Siellä oli tosiaan maata. Sillä kohtaa olivat karit vain etumaisimpana
kärkenä, ikäänkuin eteläisenä niemekkeenä lahdenpoukamassa, joka
kaartui ympärysmitaltaan noin kahden meripenikulman laajuiseksi
kehäksi. Tämän pohjukassa häämöitti ikäänkuin sileä hiekkaranta, jota
reunusti sarja pieniä, aaltomaisten kasvullisuusjuovain oikullisesti
kirjailemia, mutta jokseenkin matalia särkkiä.
Siltä paikalta, jossa Godfrey seisoi, saattoi hänen katseensa yhdellä
haavaa liitää yli koko rannikon.
Kahden erisuuruisen niemekkeen rajoittamana pohjoisessa se ei näkynyt
ulottuvan viittä tai kuutta meripenikulmaa laajemmaksi. Kuitenkin oli
mahdollista, että se kuului johonkin isompaan maahan. Oli miten
tahansa, niin se oli ainakin hetkellisenä pelastuksena. Sitä ei
Godfreyn tarvinnut ollenkaan epäillä. Hän ei ollut viskautunut
millekään eristetylle karille; hänellä oli syytä uskoa, että tuo
tuntemattoman mantereen ulkonema tarjoisi hänelle tilaisuuden tyydyttää
ensimmäiset tarpeensa.
-- Maihin, maihin! -- hymähti hän.
Mutta ennenkuin hän lähti kalliolta, kääntyi hän vielä kerran. Hän
tutki silmillään merta ulapan ääriin asti. Näkyisikö aalloilla mitään
laudankappaletta tai muuta jäännöstä ajelehtimassa, mitään _Dreamin_
pirstaletta, kenties joku eloonjäänyt haaksirikkoinen?
Ei mitään.
Edes höyrypurtta ei enää näkynyt. Senkin oli täytynyt upota yhteiseen
kuiluun.
Silloin juolahti Godfreyn mieleen, että näillä kareilla oli saattanut
löytää turvapaikan joku hänen tovereistansa, joka hänen laillaan
odotteli päivän valkenemista yrittääkseen rannikolle.
Ei ketään! Ei kalliolla eikä hietikolla. Riutta oli yhtä autio kuin
merikin!
Mutta jollei kukaan olisikaan jäänyt henkiin, eikö meri edes olisi
heittänyt povestaan joitakuita ruumiita? Eikö Godfrey löytäisi näiden
kallioiden välistä tyrskyn viimeiseltä rajalta jonkun toverinsa
elotonta ruumista?
Ei! Mitään ei näkynyt koko kariston alueella, jonka luoteen viimeiset
imaisut silloin paljastivat.
Godfrey oli yksinään! Hänen täytyi luottaa vain itseensä taistellessaan
häntä uhkaavia kaikenlaisia vaaroja vastaan! Mutta olkoon se hänen
kiitoksekseen mainittu, tämä nuori mies ei tahtonut menettää
rohkeuttaan kaamean todellisuuden edessä. Mutta koska hänen ennen
kaikkea oli otettava selvä sen maan laadusta, josta lyhykäinen
välimatka hänet eroitti, lähti hän kallion huipulta ja alkoi lähestyä
rantaa.
Jos välimatka, joka eroitti kalliot toisistaan, oli liian pitkä yhdellä
ponnahduksella harpattavaksi, heittäytyi hän veteen ja saavutti,
osittain kävellen, osittain uimiseen turvautuen, helposti lähimmän
kallion. Mutta milloin hänellä oli edessään vain parin metrin
leveydeltä vettä, hyppäsi hän paadelta toiselle. Kulkeminen näillä
liukkaan meriheinän verhoilemilla niljaisilla kivillä ei ollut helppoa,
ja taipale oli pitkä. Oli ponnisteltava tällä tavoin lähes
neljännesmaili.
Mutta taitava ja ketterä Godfrey astui vihdoinkin tuolle maankamaralle,
missä häntä odotti, ellei pian saapuva kuolema, niin ainakin kurja,
kuolemaakin katalampi elämä. Nälkä, jano, vilu, alastomuus,
kaikenlaiset vaarat uhkasivat siellä miestä, jolla ei ollut asetta
puolustautuakseen, ei pyssyä pyydystääkseen riistaa, ei mahdollisuutta
muuttaa vaatteita. Moiseen äärettömän tukalaan tilaan hän oli joutunut!
Voi sitä mieletöntä! Hän oli tahtonut tietää, kykenisikö suoriutumaan
vaikeista selkkauksista! No, nyt hän saisi koettaa! Hän oli kadehtinut
Robinsonin kohtaloa! Nyt hän näkisi, oliko se niin kadehdittava!
Ja nyt muistui hänen mieleensä entinen onnellinen elämänsä, huoleton
elämä San Franciscossa rikkaan ja rakastavan perheen keskuudessa, jonka
hän oli jättänyt antautuakseen seikkailuihin. Hän muisti eno Willin,
kihlattunsa Phinan, muisti ystävänsä, joita varmaankaan ei enää koskaan
näkisi! Näiden muistojen herääminen vihlaisi hänen sydäntänsä, ja hänen
päättäväisyydestään huolimatta kihosi kyynel silmäkulmaan.
Mutta kunhan hän ei olisi ollut yksinään, jos jonkun muunkin
haaksirikosta pelastuneen olisi, kuten hänen, onnistunut saavuttaa tämä
rannikko, vaikka se ei olisi ollut kapteeni tai perämieskään, vaan
vihoviimeinen hänen matruuseistaan ja vaikkapa vain opettaja Tartelett,
vaikka tuosta heikosta olennosta tositeossa olisi kuinka vähän tukea
tahansa, olisivat tulevaisuuden mahdollisuudet näyttäneet hänestä monin
verroin vähemmän kammottavilta! Tässä suhteessa hänellä vielä olikin
toiveita. Vaikka hän ei ollutkaan tavannut mitään jälkiä karien
pinnalla, niin eiköhän niitä saattanut tavata tällä hietikolla? Eikö
joku muu ollut jo ennen häntä noussut tälle rannikolle etsien toveria,
kuten hän nyt etsi?
Godfrey tarkasti vielä pitkällä silmäyksellä koko pohjoisen ja
eteläisen suunnan. Hän ei havainnut ainoatakaan ihmisolentoa. Kaikesta
päättäen tämä kolkka maata oli asumatonta. Majoista ei merkkiäkään,
hienointakaan savurihmaa ei kiemurrellut ilmaan.
-- Eteenpäin! -- tuumi Godfrey.
Ja nyt hän nousi hiekkarantaa pitkin pohjoista kohti ennenkuin
yrittäisi kiivetä noille hiekkasärkille, joilta hänen olisi mahdollista
tähystää maata laajemmalta.
Siellä oli haudanhiljaista. Hiekkaan ei ollut painettu ainoatakaan
jalanjälkeä. Joitakuita merilintuja, -- erilaatuisia lokkeja --
tepasteli kallioiden juurella. Ne olivat ainoat elävät olennot tässä
yksinäisyydessä.
Godfrey käveli näin neljännestunnin ajan. Vihdoin hän oli
nousemaisillaan vierua pitkin korkeimmalle noista särkistä, joilla
kasvoi siellä täällä vihvilää ja pensaikkoa, mutta pysähtyi äkkiä.
Joku muodoton, tavattomasti pullistunut möhkäle, ikäänkuin viime
myrskyn rantaan viskaaman merihirviön raato, virui viidenkymmenen
askeleen päässä hänestä rantakallion juurella.
Godfrey riensi juoksujalkaa sinnepäin.
Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä nopeammin alkoi hänen sydämensä sykkiä.
Tässä rantaan ajautuneessa otuksessa hän oli tosiaan tuntevinaan
ihmishahmon! Hän ei enää ollut kymmenenkään askeleen päässä siitä, kun
hän pysähtyi kuin maahan naulattuna ja huudahti:
"Tartelett!"
Se oli tanssin ja plastiikan opettaja.
Godfrey ryntäsi toveriaan kohti, jossa kenties oli hengenhiven
jäljellä!
Silmänräpäystä myöhemmin hän havaitsi, että pelastusvyö oli tuon
pullistumisen aiheena ja antoi onnettomalle tanssiopettajalle
merihirviön muodon. Mutta vaikka Tartelett ei hievahtanut, niin kenties
hän ei ollut kuollut! Ehkä tuo uimavehje oli kannatellut häntä
vedenpinnalla aaltojen kuljettaessa häntä rantaan!
Godfrey ryhtyi työhön. Hän polvistui Tartelettin viereen, päästi hänen
kaulahuivinsa ja hieroi häntä tarmokkain käsin. Vihdoin hän huomasi
heikkoa huokumista raoitetuilla huulilla!... Hän laski kätensä
onnettoman sydämelle!... Se sykki vielä.
Godfrey huusi hänen nimeään.
Tartelett liikutti päätänsä, äännähti käheästi ja lausui sitten
katkonaisia sanoja.
Godfrey ravisti häntä rajusti.
Silloin Tartelett avasi silmänsä, laski vasemman käden otsalleen,
kohotti oikeata ja varmistui siitä, että hänen arvokas taskuviulunsa ja
sen jousi, joita hän tiukasti puristi, eivät olleet joutuneet häneltä
hukkaan.
"Tartelett, rakas Tartelettini!" huudahti Godfrey kohottaen hieman
hänen päätänsä.
Tuo pää, jonka harvat jäljellä olevat hiukset olivat pörröttyneet,
nyökähti myöntävästi.
"Minä tässä olen, minä, Godfrey!"
"Godfrey?" vastasi opettaja.
Ja kas, hän kääntyy, kohoaa polvilleen, katselee, hymyilee, nousee!...
Hän on tuntenut, että hänellä vihdoinkin on vankka tukikohta! Hän on
käsittänyt, että hän ei enää ole laivan kannella kaikkien vaarumisten
ja kiikkumisten vaarallisella alalla! Meri on lakannut häntä
kuljettamasta! Hän seisoo vankalla maaperällä!
Ja silloin opettaja Tartelett saa takaisin sen ryhdin, jonka matkalle
lähdettyä oli menettänyt. Hänen jalkansa asettuvat luonnollisesti
ulospäin säännönmukaiseen asentoon, vasen käsi tarttuu taskuviuluun,
oikea heiluttaa jousta. Ja sitten, tarmokkaasti kihnattujen kielien
päästäessä nihkeän, surumielisen kirkkaan säveleen, hänen hymyilevät
huulensa lausuvat sanat: "Asentoon, neitiseni!" Tuo kunnon mies
ajatteli Phinaa.