Phina Hollaneyn ja Godfrey Morganin keskustelu pianon säestyksellä.
William W. Kolderup oli siis palannut Montgomery-kadun varrella
sijaitsevaan palatsiinsa. Tämä katu on San Franciscon Regent Street,
Broadway, Boulevard des ltaliens. Tätä suurta valtasuonta pitkin, joka
kulkee kaupungin läpi yhdensuuntaisesti sen rantakatujen kanssa, käy
vilkas liike, kaikkialla näkyy mitä vauhdikkain touhu ja elämä. Siellä
kulkee monilukuisia raitioteitä, vierii hevosten tai muulien vetämiä
ajopelejä; kiirehtivät ihmiset tungeskelevat kivikäytävillä ja hyvin
uhkeiden kauppapuotien edustalla. Vielä lukuisampi on ihmistulva
kapakkain ovilla, ja niissä nautitaan mitä tyypillisimpiä
kalifornialaisia juomia.
Tarpeetonta on kuvailla Friscon pohatan asuntoa. Kun hänellä oli liian
paljon miljoonia, niin oli liiaksi ylellisyyttäkin. Enemmän mukavuutta
kuin makua. Vähemmän taiteellista kuin käytännöllistä vaistoa. Eihän
kaikki ollut yhtaikaa mahdollista.
Tyytyköön lukija tietoon, että siellä oli upea vastaanottohuone ja
tässä huoneessa piano, jonka sävelet kaikuivat palatsin kuuman
ilmapiirin läpi hetkellä, jolloin äveriäs Kolderup sinne astui.
-- Hyvä, -- tuumi hän, -- he ovat täällä! Sananen rahastonhoitajalleni,
ja sitten käymme heti juttelemaan!
Ja hän kääntyi työhuoneeseensa päin, päättääkseen tämän pienen
liikeasian, Spencerin saaren oston, jotta sitä ei enää tarvitsisi
ajatella. Sitä varten piti vain ottaa esille ja myydä muutamia
arvopapereita maksaakseen ostoksensa. Neljä riviä hänen
pörssivälittäjälleen, muuta ei tarvittu. Senjälkeen William W. Kolderup
ryhtyisi toiseen "laskelmaan", joka oli hänellä aivan eri tavalla
sydämenasiana.
Niin, Phina ja Godfrey olivat salissa: edellinen pianon ääressä,
jälkimmäinen loikoillen sohvalla ja raukeasti kuunnellen noita
harppumaisen heleitä säveliä, joita ihastuttavan tytön sormet loihtivat
soittokoneesta.
"Kuunteletko sinä?" kysyi viimemainittu.
"Tietysti."
"Niin, mutta käsitätkö sinä?"
"Käsitänkö, Phina! Et ole niitä _Auld Robin Grayn_ muunnelmia koskaan
soittanut näin hyvin."
"Enhän minä _Auld Robin Graytä_ soita, Godfrey... tämä kappale on
_Happy moment_..."
"Ah, minä luulin!" vastasi Godfrey välinpitämättömällä äänellä, jonka
merkityksestä ei olisi voinut erehtyä.
Nuori tyttö kohotti molemmat kätensä ja jätti hetkiseksi sormensa
haralleen pianon yli ikäänkuin aikoen jälleen näppäistä säveleen.
Sitten hän kääntäen puoliksi tuoliansa jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi
katselemaan liian tyyntä Godfreytä, joka koetti välttää hänen
katsettansa.
Phina Hollaney oli William W. Kolderupin kummityttö. Huolehdittuaan
orvon kasvatuksesta hän oli antanut tytölle oikeuden pitää itseänsä
hänen tyttärenään, jonka tulisi rakastaa häntä isänänsä. Tyttö ei sitä
laiminlyönytkään. Hän oli nuori, "omalla tavallaan kaunis", kuten
sanotaan, ja ihan varmaan hurmaava kuusitoistavuotias vaaleaverinen
tyttö, jossa oli hiven ruskeatakin, kuten voi lukea hänen
tummansinisten silmiensä kristallista. Emme voisi olla vertaamatta
häntä liljaan, koska sitä vertausta parhaissa seurapiireissä
poikkeuksetta käytetään amerikkalaisista kaunottarista. Hän oli siis
lilja, jos suvaitsette, mutta johonkin vastustuskykyiseen ja
vankkaan metsäruusuun oksastettu. Epäilemättä hänellä oli paljon
sydämellisyyttä, tuolla nuorella missillä, mutta hänellä oli myöskin
paljon käytännöllistä tajua, hyvin omintakeinen esiintyminen, eikä hän
antautunut sukupuolensa ja ikäistensä haaveiluihin ja unelmiin enemmän
kuin oli sopivaa.
Unelmat menevät hyvin mukiin nukkuessa, mutta eivät valveilla ollessa.
Ja tällä hetkellä hän ei nukkunut, eikä häntä suinkaan edes nukuttanut.
"Godfrey", toisti hän.
"Phina", vastasi nuori mies.
"Missä sinä nyt olet?"
"Sinun lähelläsi... tässä salissa..."
"Ei, et ole minun lähelläni, Godfrey! Et ole tässä salissa!... Olet
kaukana, hyvin kaukana... merien tuolla puolen, eikö niin?"
Ja konemaisesti etsien pianoa Phinan käsi harhaili pienten septimien
sarjaan, jonka surumielisyys sanoi paljon ja jota ehkä ei ymmärtänyt
William W. Kolderupin sisarenpoika.
Sillä se tämä nuori mies oli, sellainen oli se sukulaisuuden side, joka
yhdisti hänet tämän talon rikkaaseen isäntään. Tämän saarenostajan jo
vuosikausia sitten orvoksi jääneenä sisarenpoikana oli Godfrey Morgan,
samoinkuin Phinakin, kasvatettu enonsa luona, jolle liikeasioiden
kuumeinen touhu ei koskaan ollut suonut väliaikaa naimista
ajatellakseen.
Godfrey oli nykyään kaksikolmattavuotias. Opistonsa päätettyään hän oli
jättäytynyt aivan joutilaaksi. Vaikka hän olikin suorittanut
yliopistollisen tutkinnon, ei hän ollut siitä paljoa viisastunut. Elämä
avasi hänelle vain helppoja teitä. Hän saattoi astua oikealle tai
vasemmalle: aina hän johonkin saapuisi, missä onni ei pettäisi häntä.
Sitäpaitsi Godfrey oli komean näköinen, hieno ja siro, eikä hän koskaan
ollut käyttänyt ylenmäärin koristeltuja kaulahuiveja, ei somistellut
sormiansa, kalvosimiansa tai paidanrintaansa kaikenlaisilla
oikullisilla jalokivisommitteluilla, joita hänen maanmiehensä pitivät
niin suuressa arvossa.
En hämmästyttäisi ketään sanomalla, että Godfrey Morgan oli naiva Phina
Hollaneyn. Olisiko voinut olla toisin? Sehän olisi ollut mitä sopivin
liitto. Sitäpaitsi William W. Kolderup itse toivoi tuota naimiskauppaa.
Siten hän takaisi omaisuutensa kahdelle henkilölle, jotka olivat
hänelle rakkaimmat maailmassa, puhumattakaan siitä, että Phina
miellytti Godfreytä ja että Godfreykään ei ollut Phinalle
vastenmielinen. Se oli tarpeellista kauppahuoneen hyvän kirjanpidonkin
vuoksi. Heidän syntymästään asti oli avattu tili nuorelle miehelle ja
toinen tytölle. Nuo tilit oli vain päätettävä ja talletuskirjat
siirrettävä uusittuina puolisoiden nimelle. Arvoisa liikemies otaksui,
että kaikki tuo sujuisi mainiosti ja että tilinpäätös lopullisesti
joutuisi tasapainoon ilman erehdyksiä tai laiminlyöntejä.
Mutta laiminlyöntiäpä siinä juuri olikin ja ehkä erehdystäkin, kuten
pian saamme osoittaa.
Erehdystä, koska Godfrey ei vielä tuntenut itseänsä täysin kypsyneeksi
avioliiton suureen asiaan; laiminlyöntiä, koska ei oltu tunnusteltu
hänen taipumuksiansa tässä suhteessa.
Opintonsa päätettyään Godfrey tunsi tosiaan ikäänkuin ennenaikaista
väsymystä maailmaan ja koko elämäänkin, jossa häneltä ei mitään
puuttuisi, jossa hänellä ei ollut ainoatakaan toivomusta lausuttavana,
jossa hänellä ei ollut mitään tehtävää! Silloin hänet valtasi ajatus
vaeltaa maailmaa ristiin rastiin: hän huomasi oppineensa kaikkea, mutta
ei matkustamaan. Vanhasta ja uudesta mantereesta hän ei totta puhuen
tuntenut muuta kuin yhden ainoan kohdan, San Franciscon, jossa oli
syntynyt ja josta ei ollut koskaan poistunut muutoin kuin ehkä unessa
ja unelmissaan.
Ja mitäpä, kysyn teiltä, on nuori mies, joka ei ole pariin, kolmeen
kertaan matkustanut maapallon ympäri, -- varsinkin jos hän on
amerikkalainen? Mihin hän voi vastedes kelvata? Tietääkö hän, miten
suoriutua erilaisista selkkauksista, joihin pitkäaikaisella matkalla
saattaa joutua? Jollei hän ole hiukan tottunut seikkailevaan elämään,
kuinka hän tahtoisi vastata itsestään? Ja eivätkö muutamat tuhannet
penikulmat, jotka on matkannut maailmassa katsellakseen ympärilleen,
tehdäkseen havaintoja ja hankkiakseen tietoja, ole välttämätön lisä
nuoren herrasmiehen kasvatukseen?
Niinpä oli tapahtunut, että Godfrey oli jo lähes vuosikauden ahminut
meidän aikakaudellamme niin runsaasti rehoittavaa kirjallisuutta
matkakertomusten alalta, ja tämä lukeminen oli hänet huumannut. Hän oli
Marco Polon kanssa löytänyt Kiinan, Kolumbuksen seurassa Amerikan,
Cookin mukana Tyynenmeren, Dumont d'Urvillen parissa etelänavan.
Hänessä oli syntynyt kiihkeä halu matkustaa sinne, missä nuo kuulut
purjehtijat olivat käyneet ilman häntä. Hän ei tosiaan olisi pitänyt
liian kalliisti ostettuna muutamia vuosikausia kestävää tutkimusretkeä,
vaikka olisikin joutunut useiden hyökkäysten alaiseksi malaijilaisten
merirosvojen taholta, ollut mukana laivojen yhteentörmäyksissä ja
haaksirikkoutunut autioille rannikoille, joilla olisi täytynyt viettää
Selkirkin tai Robinson Crusoen elämää. Niin, Robinson, kunpa rupeisikin
Robinsoniksi! Kukapa nuori sielu ei ole sitä hiukan haaveillut,
lukiessaan -- kuten Godfrey oli varsin usein, liiankin usein lukenut --
Daniel Defoen tai Wyssin kuviteltujen urhojen seikkailuja.
Niin, sellaista haaveili William W. Kolderupin oma sisarenpoika siihen
aikaan, jolloin eno aikoi kahlehtia hänet avioliiton umpisolmuisilla
siteillä. Mitä taas siihen tulee, että olisi matkustanut Phinan kanssa,
sitten kun tytöstä olisi tullut mrs Godfrey Morgan, -- ei, se ei käynyt
päinsä! Oli matkustettava yksinään tai oltava kokonaan matkustamatta.
Ja sitäpaitsi, eikö Godfrey tyydytettyään oikkunsa olisi ollut
kelvollisempi naimasopimusta allekirjoittamaan? Voiko mies tehdä naisen
onnelliseksi ja osaako hän itsekään avio-onnestaan nauttia, jollei
ensin ole käynyt Japanissa tai Kiinassa tai edes Euroopassa? Ei, ei
suinkaan!
Ja siksipä Godfrey nyt oli hajamielinen miss Phinan parissa,
välinpitämätön hänen sanoistaan, kuuro hänen soittelemilleen sävelille,
jotka ennen olivat häntä hurmanneet.
Vakavana ja harkitsevana tyttönä Phina oli sen kyllä huomannut. Jos
sanoisi, ettei se neitosta hiukan sapettanut, jopa huolestuttanutkin,
olisi se ollut aiheetonta panettelua. Mutta tottuneena katselemaan
asioita käytännöllisesti hän oli jo tuuminut:
-- Jos on välttämätöntä, että hän matkustaa, niin on parempi, että hän
matkustaa ennen häitä kuin niiden jälkeen!
Ja siksipä hän oli sanonut Godfreylle nuo yksinkertaiset, hyvin
merkilliset sanat:
"Ei, et ole minun lähelläni tällä hetkellä... olet kaukana merien
tuolla puolella!"
Godfrey oli noussut. Hän oli astunut muutaman askeleen salissa,
katsahtamatta Phinaan, ja huomaamattansa hän oli tullut etusormellaan
painaltaneeksi erästä pianon näppäimistä.
Suuri _dess_, oktaavia liian alhaalta, perin haikea sävel, vastasi
hänen kosketukseensa.
Phina oli käsittänyt ja enemmittä keskusteluitta aikoi niin sanoaksemme
jättää kihlattunsa muurin juurelle odottamaan että hän auttaisi
murtamaan siihen aukon, josta mies voisi paeta, minne mielensä teki.
Mutta silloin salin ovi avautui.
William W. Kolderup ilmestyi hiukan touhussaan kuten aina. Näemme
hänessä liikemiehen, joka oli päättänyt yhden kauppatoimen ja
valmistausi aloittamaan toista.
"No", virkkoi hän, "nyt ei enää ole kysymys muusta kuin päivän
määräämisestä".
"Minkä päivän?" sanoi Godfrey säpsähtäen. "Minkä päivän, jos
suvaitsette, eno?"
"Teidän molempain hääpäivän!" vastasi William W. Kolderup. "Ei suinkaan
ole puhetta minun hääpäivästäni!"
"Sillä olisi ehkä kiireempi!" virkkoi Phina.
"Häh...? Mitä...!" huudahti eno, "mitä tämä merkitsee...? Sanommeko
tämän kuun lopulla?"
"Kummi-isä Will", vastasi nuori tyttö, "tänään ei ole kysymys
hääpäivän, vaan lähtöpäivän määräämisestä!"
"Lähtöpäivän...?"
"Niin, Godfreyn lähtöpäivän", jatkoi miss Phina, "Godfreyn, joka ennen
avioliittoon menoa tuntee tarvetta matkailla hiukan maailmassa!"
"Aiotko sinä lähteä... sinä?" ihmetteli William W. Kolderup astuen
nuorta miestä kohti ja tarttui hänen käsivarteensa ikäänkuin peläten,
että "tuo sisarenpojan veitikka" pääsisi häneltä karkuun.
"Niin, eno Will", vastasi Godfrey rohkeasti.
"Ja kuinka pitkäksi ajaksi?"
"Puoleksitoista vuodeksi tai korkeintaan kahdeksi, jos..."
"Jos...?"
"Jos te vain sallitte ja jos Phina tahtoo minua siihen asti odottaa!"
"Sinua odottaa! Kas sitä sulhasta, joka ei pyydä muuta kuin saada
juosta tiehensä!" pilkkasi William W. Kolderup.
"Täytyy Godfreyn antaa menetellä mielensä mukaan", vastasi nuori tyttö.
"Kummi-isä, minä olen miettinyt tuota kaikkea. Olen nuori, mutta
Godfrey on totta totisesti vielä nuorempi kuin minä! Matkat vanhentavat
häntä, ja minusta tuntuu, ettei saa vastustaa hänen mielitekojansa! Hän
tahtoo matkustaa, -- matkustakoon! Sitten hänelle tulee levon tarve, ja
palatessaan hän löytää minut taas."
"Mitä!" huudahti William W. Kolderup, "suostutko sinä laskemaan tämän
huimapään lentoon?"
"Niin, niiksi haluamikseen kahdeksi vuodeksi!"
"Ja sinä odotat häntä?..."
"Jollen kykenisi häntä odottamaan, niin en häntä rakastaisikaan!"
Tämän sanottuaan Phina palasi taas pianonsa ääreen ja joko hän sitten
tahtoi tai ei, soittivat hänen sormensa hillitysti hyvin muodikkaan
kappaleen "Kihlatun lähtö", joka oli tilaisuuteen varsin sopiva, se
täytyy myöntää. Mutta ehkä huomaamattansa hän soitti sen mollissa,
vaikka se oli sävelletty duuriin. Näinpä koko sävelmän tunne muuttui ja
sen valittava väritys tulkitsi hyvin nuoren tytön sisimmät vaikutelmat.
Hämmentynyt Godfrey ei tällä välin sanonut sanaakaan. Hänen enonsa oli
tarttunut hänen päähänsä ja käännettyään sen päivänvaloa kohti katseli
häntä. Tällä tavoin hän kyseli häneltä tarvitsematta puhua, ja poika
vastasi hänelle tarvitsematta mitään sanoin lausua.
"Kihlatun lähdön" valittavat säveleet kuuluivat yhä haikeina. Sitten
William W. Kolderup käveltyään lattian yli palasi Godfreyn luo, joka
seisoi kuin syyllinen tuomarinsa edessä. Sitten hän korotti ääntään:
"Onko se hyvin vakavaa?" kysyi hän.
"Hyvin vakavaa", vastasi miss Phina keskeyttämättä soittoansa, sillä
välin kun Godfrey tyytyi tekemään myöntävän liikkeen.
"_All right_", vastasi William W. Kolderup luoden sisarenpoikaansa
omituisen katseen.
Sitten olisi voinut kuulla hänen mutisevan hampaittensa välitse:
-- No, sinä tahdot maistaa, miltä matkat tuntuvat, ennenkuin menet
naimisiin Phinan kanssa! Hyvä on, saat siihen tilaisuuden, poikaseni!
Hän käveli vielä pari kolme askelta ja pysähtyen käsivarret ristissä
kysyi:
"Mihin sinä haluat matkustaa?"
"Kaikkialle."
"Ja milloin aiot lähteä?"
"Milloin te sallitte, eno Will."
"Parasta sitten, että lähdet mahdollisimman pian!"
Kun viimeiset sanat lausuttiin, oli Phina äkkiä keskeyttänyt soittonsa,
vasemman käden pikkusormi oli juuri näpännyt _dissin_... eikä
neljännesnuotti ollut päättynyt sävelen korkotavuun. Hän oli pysähtynyt
keskelle sanaa "haikea", kuten "Hugenottien" Raoul poistuessaan
Valentinen kanssa esittämänsä duetton jälkeen. Ehkä Phina-neidon sydän
oli hiukan paisuksissa, mutta hän oli lujasti päättänyt olla mitään
virkkamatta.
Silloin William W. Kolderup Godfreyhin katsahtamatta astui pianon luo.
"Phina", sanoi hän vakavasti, "ei saa koskaan pysähtyä 'haikeaan'!"
Ja laskien paksun sormensa kohtisuoraan näppäimelle. Hän kajahdutti
heleän _a:n_.