William W. Kolderup San Franciscosta kamppailee stocktonilaisen J.R.
Taskinarin kanssa.
Oli kerran äärettömän rikas mies, joka käsitteli dollarimiljoonia
niinkuin muut käsittelevät tuhansia. Se oli William W. Kolderup.
Sanottiin hänen olevan rikkaamman kuin Westminsterin herttua, jonka
vuositulot nousivat kahdeksaansataantuhanteen puntaan ja joka saattoi
tuhlata viisikymmentätuhatta frangia päivässä eli kolmekymmentäkuusi
frangia minuutissa, -- rikkaamman kuin Nevadan senaattori
Jones, jolla oli kolmenkymmenenviiden miljoonan vuositulot, --
rikkaamman kuin itse herra Mackay, jolle hänen kahden miljoonan
seitsemänsadanviidenkymmenentuhannen punnan vuotuiset korkonsa
hankkivat seitsemäntuhatta kahdeksansataa frangia tunnissa eli kaksi
frangia ja jonkun centimen sekunnissa.
En puhu pikkumiljonääreistä: Rotschildeistä, Vanderbilteistä,
Northumberlandin herttuoista ja Stewarteista, enkä mahtavan Kalifornian
Pankin johtajista ja muista vanhan ja uuden maailman hyvätuloisista
henkilöistä, joille William W. Kolderup olisi kyennyt viskelemään
almuja. Hän olisi arastelematta lahjoittanut miljoonan aivan kuin te
tai minä antaisimme viisikymmenmarkkasen.
Kalifornian ensimmäisten kultakaivosten käsittelyssä tämä arvoisa
keinottelija oli laskenut arvaamattoman varallisuutensa vankat
perustukset.
Hän oli sveitsiläisen kapteeni Sutterin [Sutter jäi itse köyhäksi,
kolmekymmentä vuotta turhaan hakien omistusoikeuksilleen lain
tunnustusta. _Suom_.] pääasiallisin yhtiökumppani, hänen, jonka
tiluksilta ensimmäinen kultasuoni vuonna 1848 löydettiin. Tuon
ajankohdan jälkeen tapaamme hänet onnen ja neronsa avustamina
ottamassa osaa kaikkiin molempain pallonpuoliskojen suuriin
liikeyrityksiin. Silloin hän heittäytyi rohkeasti kaikkiin kauppa- ja
teollisuuskeinotteluihin. Hänen ehtymättömät rahastonsa käyttivät
satoja tehtaita, hänen laivansa kuljettivat niiden tuotteita kaikkeen
maailmaan. Hänen rikkautensa karttui siis ei ainoastaan aritmeettisen,
vaan geometrisenkin sarjan vauhdilla. Hänestä sanottiin, kuten
miljardimiehistä yleensä sanotaan, että hän ei tietänyt omaisuutensa
määrää. Tositeossa hän tiesi sen melkein dollarilleen, mutta ei siitä
juuri kerskannut.
Sillä hetkellä, jolloin hänet esittelemme lukijoillemme kaikella
arvonannolla, jota niin "vankalle pohjalla" seisova mies ansaitsee, oli
William W. Kolderupilla kaksituhatta toimistoa siroiteltuina kaikkiin
maailman ääriin, kahdeksankymmentätuhatta henkeä palveluksessaan
eri konttoreissaan Amerikassa, Euroopassa ja Australiassa,
kolmesataatuhatta liiketuttavaa sekä viidensadan aluksen laivasto, joka
alituisesti kynti meriä ja hankki hänelle voittoa. Ja hän käytti
kokonaisen miljoonan vuodessa tavaraleimoihin ja kirjeiden
postimaksuihin. Hän oli tosiaan uhkean Friscon (minkä pienen
hyväilynimen amerikkalaiset tuttavallisessa puheessa antavat
Kalifornian pääkaupungille) kunniana ja ylpeytenä.
William W. Kolderupin huudon täytyi ehdottomasti olla mitä vakavin
tarjous. Kun siis "huutokaupan" katselijat olivat todenneet, kuka se
oli, joka sadallatuhannella dollarilla oli ylittänyt Spencerin saarelle
pannun pohjahinnan, syntyi vastustamatonta liikettä, leikkipuheet
taukosivat heti, sanasutkaukset vaihtuivat ihastushuudoiksi, kajahtipa
myyntisalissa yksi ja toinen hurrauskin.
Sitten tätä hälinää seurasi syvä hiljaisuus. Silmät suurenivat, korvia
heristettiin. Mitä meihin tulee, niin jos olisimme olleet siellä, olisi
hengityksemme pysähtynyt, jottemme olisi menettäneet mitään
näytelmästä, joka seuraisi, jos joku muu harrastelija olisi antautunut
kamppailuun William W. Kolderupin kanssa.
Mutta oliko se luultavaa? Oliko se edes mahdollista?
Ei! Ja riitti kerta kaikkiaan vain vilkaista William W. Kolderupiin
ollakseen siitä varma, että hän ei milloinkaan antaisi perään asiassa,
jossa hänen rahamiesmahtinsa pantaisiin koetukselle.
Hän oli kookas, vahva, isopäinen ja laajaharteinen mies, jonka jäsenet
olivat tiukkaan kiinnitetyt rautaisen, lujasti naulatun kehän
ympärille. Hänen hyväluontoinen, mutta päättäväinen katseensa ei
kernaasti suuntautunut alaspäin. Hänen harmahtava tukkansa kiersi vielä
tiheänä pensastona hänen kalloansa, yhtä runsaana kuin nuorukaisen
iällä. Hänen nenänsä suorat ääriviivat muodostivat mittausopillisesti
piirretyn suorakulmaisen kolmion. Viiksiä hänellä ei ollut.
Amerikkalaismalliin leikattu parta kasvoi karheana leuassa, sen
molemmat ylähuiput tavoittelivat leukapieliä, ja sitten se jatkui
harmahtavana poskipartana ohimoille asti. Valkoiset hampaat olivat
sopusuhtaisessa järjestyksessä hienoa ja tiukkaa suuta koristamassa.
Siinä oli todellinen kommodorin pää, joka pystynä kohoaa myrskyssä ja
uhmaa rajuilmaa. Mikään tuulispää ei olisi sitä taivuttanut, niin
vankkana se seisoi voimakkaassa kaulassa, joka oli sitä kannattamassa.
Tässä ylitarjousten kamppailussa merkitsisi sen jokainen nyökähdys
ylhäältä alaspäin satatuhatta dollaria lisää.
Turhaa oli antautua otteluun.
"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria, miljoona kaksisataatuhatta!"
lausui huutokaupanpitäjä sillä omituisella korostuksella, jota
välittäjä käyttää, kun vihdoinkin näkee, että hänen hommansa menestyy
ja tuottaa hyötyä.
"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria on tarjottu!" toisteli huutaja
Gingrass.
"Oh, huoleti voi korottaa!" jupisi kapakoitsija Oakhurst. "William W.
Kolderup ei peräänny!"
"Hän tietää hyvin, että kukaan ei tohdi yrittää!" vastasi Merchant
Streetin maustekauppias.
Useampaan kertaan toisteltu "Hst!" pakotti nämä kunnon liikemiehet
täydellisesti vaikenemaan. Tahdottiin kuulla. Sydämet pamppailivat.
Rohkenisiko joku ääni kohota vastaamaan William W. Kolderupin huutoon?
Tämä itse pysyi hievahtamatta, ylvään näköisenä. Hän oli siinä niin
tyynenä kuin ei asia olisi häntä lainkaan liikuttanut. Mutta hänen
vieressään seisojat saattoivat havaita, että hänen silmänsä olivat kuin
kaksi vireeseen vedettyä dollareilla panostettua pistoolia, jotka ovat
valmiina laukeamaan.
"Eikö kukaan sano mitään?" kysyi Dean Felporg.
Kukaan ei sanonut mitään.
"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!..."
"Ensimmäinen kerta, toinen kerta!..." toisteli Gingrass, perin
tottuneena tällaiseen pieneen kaksinpuheluun huutokaupanpitäjän kanssa.
"Minä lyön kaupan!"
"Me lyömme kaupan!"
"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla menee Spencerin saari
maineen mantuineen!"
"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla!"
"Oletteko harkinneet?... oletteko käsittäneet?"
"Eikö kukaan kadu?"
"Miljoonalla kahdellasadallatuhannella dollarilla Spencerin saari!"
Ahdistuneet rinnat kohosivat ja laskeutuivat suonenvedontapaisesti.
Vieläkö viimeisessä silmänräpäyksessä tehtäisiin jokin ylitarjous?
Oikea käsi kohotettuna pöydän yli heilutti huutokaupanpitäjä Felporg
norsunluista vasaraansa... Isku, vain yksi isku, ja kauppa olisi
päätetty!
Yleisöön ei olisi tehnyt suurempaa vaikutusta, jos se olisi katsellut
lynkkaus-lain summittaista sovelluttamista!
Vasara laskeutui verkalleen, melkein hipaisi pöytää, värisi hetkisen
kuin miekka silloin, kun se aiotaan työntää vastustajan rintaan. Sitten
se laskeutui nopeasti...
Mutta ennenkuin lyönti oli kumahtanut, kuultiin erään äänen lausuvan
sanat:
"Miljoona kolmesataatuhatta dollaria!"
Kuului ensin yleisen hämmästyksen "ah!" ja sitten toinen, ei vähemmän
yksimielisen tyytyväisyyden "ah!" Oli saapunut ylitarjooja. Syntyisi
siis kilvoittelua.
Mutta kuka oli se huimapää, joka tohti tulla rahamasseilla ottelemaan
San Franciscon William W. Kolderupin kanssa? Se oli J.R. Taskinar
Stocktonista.
J.R. Taskinar oli rikas, mutta hän oli vielä kuulumpi paksuudestaan.
Hän painoi neljäsataayhdeksänkymmentä naulaa. Jos hän oli päässyt vain
toiselle sijalle Chicagon "lihavien miesten kilpailussa", johtui se
siitä, että hänelle ei ollut suotu aikaa lopettaa päivällistään ja että
hän siten oli menettänyt kymmenkunta naulaa.
Tämä järkäle, jonka äärettömälle ruholle tarvittiin erikoinen tuoli
hänen istuakseen, asui Stocktonissa San Joachimin varrella.
Se on Kalifornian tärkeimpiä kaupunkeja, etelän kaivosalueen
varastokeskuksia, kilpaillen Sacramenton kanssa, johon taas
keskittyivät pohjoisten kaivosten tuotteet. Sieltä laivat lastaavat
suurimman määrän kalifornialaista viljaakin.
Eivät ainoastaan kaivosten tuotteet ja viljakauppa olleet antaneet J.R.
Taskinarille tilaisuutta äärettömän varallisuuden hankkimiseen, vaan
myöskin paloöljy oli kultaakantavana Paktolos-virtana juossut hänen
kassakirstunsa lävitse. Sitäpaitsi hän oli suuri peluri, onnellinen
peluri ja "pokeri", Länsi-Amerikan uhkapeli, oli aina osoittautunut
ihmeellisen suosiolliseksi ja tuhlaavan runsasantiseksi häntä kohtaan.
Mutta niin rikas kuin hän olikin, hän oli häijy ihminen, jonka nimeen
ei kernaasti liitetty seudulla niin yleisesti käytettyä lisäkettä
"arvoisa".
Kaikki lukuun ottaen hän oli niin sanoaksemme oivallinen syntipukki, ja
ehkä hänen selkäänsä sälytettiin enemmän kuin kohtuullista oli. Varmaa
ainakin on, että monissa tapauksissa hän ei häikäillyt käyttää
_derringeriä_ eli kalifornialaista revolveria.
Oli miten oli, J.R. Taskinar vihasi aivan erikoisesti William W.
Kolderupia. Hän kadehti tämän varallisuutta, asemaa, hyvää mainetta.
Hän halveksi kilpailijaansa niinkuin lihava mies halveksii miestä, jota
hänellä on oikeus pitää laihana. Tämä ei ollut ensi kerta, kun
Stocktonin liikemies yritti siepata San Franciscon liikemieheltä jonkin
kauppahomman, hyvän tai huonon, vain pelkästä kilpailunhalusta. William
W. Kolderup tunsi hänet perinpohjin ja osoitti hänelle joka kerta
ylenkatsetta, joka oli omansa häntä ärsyttämään.
Viimeinen menestys, jota J.R. Taskinar ei vastustajalleen antanut
anteeksi, oli se, että tämä oli hänet täydellisesti lyönyt äskeisissä
vaaleissa. Hänen ponnistuksistaan, uhkauksistaan ja panetteluistaan
huolimatta -- puhumattakaan niistä monista tuhansista dollareista,
jotka hänen vaalikätyrinsä olivat turhaan tuhlanneet, -- istui William
W. Kolderup paikallaan Sacramenton lakialaativassa neuvostossa.
Ja nyt oli J.R. Taskinar jollakin minulle tuntemattomalla tavalla
saanut kuulla, että William W. Kolderup aikoi hankkia Spencerin saaren
haltuunsa. Tuo saari olisi hänelle epäilemättä yhtä hyödytön kuin
myöskin kilpailijalle. Siitä viis! Tässä oli uusi tilaisuus ryhtyä
otteluun, kilvoitella ja ehkä voittaakin. J.R. Taskinar ei saattanut
päästää sitä tilaisuutta käsistään.
Ja senvuoksi oli J.R. Taskinar saapunut huutokauppakamariin kaikkien
noiden uteliaiden keskuuteen, jotka eivät voineet aavistaa hänen
aikeitansa. Sen vuoksi hän ainakin oli varustanut patterinsa ja ennen
toimeen tarttumista odottanut, kunnes hänen vastustajansa oli lisännyt
pohjahintaan, niin korkea kuin se jo olikin.
Vihdoin oli William W. Kolderup kajahduttanut huutonsa: "Miljoona
kaksisataatuhatta dollaria!"
Ja juuri silloin, kun William W. Kolderup luuli lopullisesti saaneensa
tämän saaren, oli J.R. Taskinar jättiläisäänellä pamauttanut: "Miljoona
kolmesataatuhatta dollaria!"
Kaikki olivat kääntyneet häntä katsomaan.
"Paksu Taskinar!"
Tuo nimi kulki suusta suuhun. Paksu Taskinar! Kyllä hänet tunnettiin!
Hänen lihavuutensa oli antanut aiheen useampaan kuin yhteen
kirjoitukseen Yhdysvaltain sanomalehdissä. En tiedä, kuka matemaatikko
oli korkealentoisin laskelmin osoittanut vielä senkin, että hänen
ruhonsa oli kyllin iso vaikuttaakseen meidän sivukiertolaiseemme ja
häiritäkseen tuntuvassa määrässä kuun radan suuntaa.
Mutta J.R. Taskinarin ruumiinrakennus ei tällä hetkellä herättänyt
salissaolijain mielenkiintoa. Se seikka, että hän antautui suoranaiseen
julkiseen kilpailuun William W. Kolderupin kanssa, lupasi heille paljoa
liikuttavamman näytelmän. Olihan syntymässä sankariottelu, jossa
dollareja käytettäisiin luoteina. Enkä tiedä, kumman rahakirstun
puolesta vedonlyöjät olisivat enemmän uskaltaneet.
Äärettömän rikkaita olivat molemmat, nämä kaksi verivihollista! Olisi
siis enää kysymys vain itserakkaudesta.
Kun ensimmäiset, nopeasti hillityt kiihtymyksen liikahdukset olivat
päättyneet, syntyi väkijoukossa uusi äänettömyys. Olisi kuullut
hämähäkinkin kutovan verkkoansa.
Huutokaupan toimittajan Dean Felporgin ääni katkaisi tämän painostavan
hiljaisuuden.
"Miljoonalla kolmellasadalla tuhannella dollarilla Spencerin saari!"
huusi hän nousten pystyyn, voidakseen paremmin seurata tarjousten
sarjaa.
William W. Kolderup oli kääntynyt J.R. Taskinariin päin. Läsnäolijat
olivat väistyneet sivummalle tehdäkseen tilaa molemmille riitapuolille.
Stocktonin mies ja San Franciscon mies saattoivat nähdä toisensa
kasvoista kasvoihin, tuijottaa toisiinsa mielensä mukaan. Totuus
pakottaa meidät sanomaan, että he eivät sitä laiminlyöneetkään. Koskaan
ei toinen olisi taipunut luomaan alas katsettansa toisen edessä.
"Miljoona neljäsataatuhatta dollaria", virkkoi William W. Kolderup.
"Miljoona viisisataatuhatta!" vastasi J.R. Taskinar.
"Satatuhatta lisää!"
"Miljoona seitsemänsataatuhatta!"
Eikö tämä tuo mieleenne kertomusta kahdesta Glasgowin
teollisuudenharjoittajasta, jotka onnettomuuden uhallakin kilpailivat
siitä, kumpi rakentaisi tehtaansa piipun korkeammaksi kuin toinen?
Mutta nyt rakennettiin torneja kultaharkoista.
J.R. Taskinarin ylitarjousten jälkeen William W. Kolderup kuitenkin jäi
jonkun hetken miettimään ennenkuin antautui uudestaan kamppailuun.
Taskinar sitävastoin räjähti kuin pommi eikä näkynyt haluavan
silmänräpäystäkään harkita.
"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria!" toisti huutokaupanpitäjä.
"No, hyvät herrat, saarihan menee melkein ilmaiseksi!... Ihan
lahjaksi!"
Olisi saattanut luulla, että tuo arvoisa Felporg olisi
virkatottumuksensa kiihoittamana lisännyt: "Kehyskin maksaa enemmän!"
"Miljoona seitsemänsataatuhatta dollaria", kirkui huutaja Gingrass.
"Miljoona kahdeksansataatuhatta", vastasi William W. Kolderup.
"Miljoona yhdeksänsataatuhatta", säesti J.R. Taskinar.
"Kaksi miljoonaa!" huusi William W. Kolderup heti, tällä kertaa
odottamatta.
Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvenneet hänen lausuessaan nämä viime
sanat, mutta koko hänen asentonsa muistutti miehestä, joka ei tahdo
luopua kamppailusta.
J.R. Taskinar hehkui kiihtymyksestä. Hänen tavattoman leveät kasvonsa
muistuttivat rautateillä käytettyjä merkkilevyjä, joiden punainen puoli
esille käännettynä tarkoittaa junan pysähdyttämistä. Mutta
luultavastikaan hänen kilpailijansa ei välittäisi varoitusmerkeistä,
vaan lisäisi höyryä.
J.R. Taskinar tunsi sen. Veri nousi hänen kasvoihinsa, jotka
pöhöttyivät kuin kaatuvatautisella. Hän mykerteli kallisarvoisilla
briljanteilla koristetuilla paksuilla sormillaan kellonsa raskaita
kultaperiä. Hän katseli vastustajaansa ja sulki sitten hetkiseksi
silmänsä avatakseen ne jälleen entistä vihaisempina.
"Kaksi ja puoli miljoonaa dollaria!" huudahti hän vihdoin toivoen tällä
jättiläishypyllä ehkäisevänsä enemmät lisätarjoukset.
"Kaksi miljoonaa seitsemänsataatuhatta!" vastasi William W. Kolderup
hyvin tyynellä äänellä.
"Kaksi miljoonaa yhdeksänsataatuhatta!"
"Kolme miljoonaa."
Niin, San Franciscon William W. Kolderup oli luvannut kolme miljoonaa
dollaria.
Kättentaputukset olivat jo paukahtaa. Ne pidättyivät kuitenkin
huutokaupan toimittajan äänen kajahtaessa, kun tämä toisti huudon ja
uhkasi vaistomaisella lihasten liikkeellä laskea kohotetun vasaran.
Olisi luullut, että Dean Felporg, niin tylsistynyt kuin hän olikin
julkisen huutokaupan yllätyksiä vastaan, oli kykenemätön kauemmin
hillitsemään itseään.
Kaikkien katseet olivat kääntyneet J.R. Taskinariin päin. Tuo
isoruhoinen mies tunsi niiden painon, mutta vielä enemmän noiden kolmen
miljoonan dollarin painon, joka näkyi hänet murskaavan. Hän aikoi
puhua, kaiketikin tehdäkseen ylitarjouksen, mutta ei saanut sanaa
suustansa. Hän koetti liikuttaa päätänsä... mutta ei enää kyennyt.
Vihdoin kuului hänen äänensä heikkona, mutta silti riittävän selvänä.
"Kolme ja puoli miljoonaa!" jupisi hän.
"Neljä miljoonaa", vastasi William W. Kolderup.
Se oli viimeinen nuijanisku. J.R. Taskinar lyyhistyi. Vasara kumahti
pöydän marmorilaattaan...
Spencerin saari oli myyty huutokaupalla neljästä miljoonasta dollarista
San Franciscon William W. Kolderupille.
-- Kyllä minä kostan! -- jupisi J.R. Taskinar.
Ja luotuansa vielä vihaisen silmäyksen vastustajaansa hän palasi
Occidental-hotelliin.
Sillä välin kajahtivat kolminkertaiset eläköön-huudot ja ihastuksen
remahdukset William W. Kolderupin korvissa saatellen häntä
Montgomery-kadulle asti. Ja niin suuri oli riemastuneiden
amerikkalaisten innostus ja hullaantuminen, etteivät he muistaneet edes
laulaa _Yankee Doodleansa_.