Halukkailla on tilaisuus ostaa saari Tyynestä valtamerestä.
"Saari myytävänä käteismaksusta, kulungit lisäksi, enimmän
tarjoovalle!" toisteli huutokaupantoimittaja Dean Felporg hengähtämättä
yhä uudelleen tämän merkillisen myynnin ehtoja pohtiville ihmisille.
"Saari myytävänä! Saari myytävänä!" säesti vielä kaikuvammalla äänellä
huutaja Gingrass, joka kulki edestakaisin todella perin kiihtyneen
väkijoukon keskellä.
Väkeä siinä tosiaan oli tungeksimassa huutokauppakamarin avarassa
salissa Sacramento-kadun 10:ssä. Siellä oli paitsi useita
Kalifornian, Oregonin ja Utahin amerikkalaisia myöskin joitakuita
niistä ranskalaisista, jotka muodostivat runsaan kuudenneksen
asujamistosta, sarapiinsa kääriytyneitä meksikolaisia, leveähihaisiin
viittoihinsa puettuja kiinalaisia teräväkärkisissä kengissään ja
kartiomaiset hatut päässä, Etelämeren kanakeja, vieläpä muutamia
Kolminaisuus-virran varsilla kuljeskelevia Mustajalka-, Isomaha- tai
Litteäpää-intiaanejakin.
Rientäkäämme lisäämään, että näytelmää esitettiin Kalifornian valtion
pääkaupungissa, San Franciscossa, vaikkei siihen aikaan, jolloin uusien
kultakaivosten tavoittelu houkutteli kullanetsijöitä molemmilta
maapallon puoliskoilta -- vuodesta 1849 vuoteen 1852. San Francisco ei
enää ollut mitä se oli ollut alussa, karavaanimaja, maihinnousupaikka,
kortteeri yhden yön lepäämistä varten hoppuisille ihmisjoukoille niiden
kiirehtiessä Sierra Nevadan läntisellä rinteellä sijaitseville
kulta-alueille. Ei, noin kaksikymmentä vuotta sitten oli entinen
tuntematon Yerba Buena väistynyt ainoalaatuisen, satatuhatta asukasta
käsittävän, kahden kukkulan liepeille rakennetun kaupungin tieltä,
joka ei ollut löytänyt kyllin tilaa rantakaistaleelta, vaan oli
päättäväisesti alkanut laajentua takalistonsa äärimmäisille kukkuloille
asti, -- sanalla sanoen kaupungin, joka on syössyt valta-asemastaan
Liman, Santiagon, Valparaison ja kaikki muut kilpailijansa Uuden
mantereen länsirannikolla ja josta yhdysvaltalaiset ovat tehneet
Tyynenmeren kuningattaren, "länsirannikon loistotähden"!
Tuona päivänä -- toukokuun 15:nä -- oli vielä kylmä. Tässä maassa, joka
on välittömästi napaseudun merivirtojen vaikutuksen alaisena,
muistuttavat mainitun kuukauden ensimmäiset viikot pikemmin
Keski-Euroopan maaliskuun viime viikkoja. Mutta sitä ei olisi huomannut
tämän julkisen huutokauppasalin perällä. Lakkaamatta kilisevä kello oli
kutsunut sinne suuren ihmisjoukon, ja kesäinen lämpömäärä sai jokaisen
otsalle kihoilemaan hikihelmiä, jotka pakkanen ulkona olisi pian
jähmetyttänyt.
Älkää luulko, että kaikki nämä häärivät ihmiset olivat saapuneet
huutokauppakamariin ostotuumissa. Sanoisinpa, että siellä oli vain
uteliaita. Ken olisi ollut kyllin hupsu, vaikka olisi ollut riittävän
varakaskin, ostaakseen Tyynenmeren saaren, jonka hallitus kummallisesta
oikusta oli pannut vasaran alle? Arveltiin siis, että mitään riittävää
tarjousta ei tehtäisi, että kukaan harrastaja ei innostuisi huutamaan.
Se ei kuitenkaan ollut julkisen kuuluttajan vika, hän kun koetti
yllyttää ostajia huudoillaan, eleillään ja mitä houkuttelevimmilla
kuvilla koristetulla kaunopuheisella kehuskelullaan.
Naurettiin, mutta ei kilpailtu tarjouksissa.
"Saari! Saari myytävänä!" toisteli Gingrass.
"Mutta ei ostettavana", vastasi eräs irlantilainen, jonka taskusta ei
olisi löytynyt kolikoita pikku somerikonkaan hinnaksi.
"Saari, joka määrätyllä minimihinnalla ostettaessa ei nousisi edes
viiteentoista dollariin hehtaarilta!" huusi vasaramies Dean Felporg.
"Ja joka ei tuottaisi senttiä sadalta!" vastasi roteva maanviljelijä,
joka hyvin tunsi alaansa kuuluvat yritykset. "Saari, joka on
ympärimitaltaan kokonaista satakaksikymmentä kilometriä ja
pinta-alaltaan yhdeksänkymmenen tuhannen hehtaarin laajuinen!"
"Onko se edes vankalla perustalla?" kysyi meksikolainen, vanha
kapakkavieras, jonka oma perustus tällä hetkellä näytti varsin
horjuvalta.
"Saari, jolla vielä on koskemattomia aarniometsiä", jatkoi huutaja,
"sekä niittyjä, kukkuloita, puroja..."
"Taataanko se?" kysäisi eräs ranskalainen, joka ei juuri näyttänyt
halukkaalta tarttumaan syöttiin.
"Kyllä taataan!" vastasi toimitsija Felporg, liian varma ammatissaan
välittääkseen yleisön pilapuheista.
"Kahdeksi vuodeksi?"
"Maailman loppuun asti."
"Ja vielä senkin jälkeen!"
"Saari aivan omaksi!" toisteli huutaja. "Saari, jolla ei
ole ainoatakaan tuhoeläintä, ei petoa eikä matelijaa!"
"Eikö lintujakaan?" tokaisi joku velikulta.
"Eikä hyönteisiä?" säesti toinen.
"Saari enimmän tarjoovalle!" toisti Dean Felporg aivan hämmentymättä.
"No, kansalaiset! Hiukkasen kukkarosisua! Ken haluaa saaren hyvässä
kunnossa, melkein käyttämättömän saaren, joka sijaitsee Tyynessä
valtameressä, tuossa merien meressä? Sen pohjahinta on aivan mitätön.
Miljoona satatuhatta dollaria! Eikö siitä kukaan tarjoa miljoonaa
sataatuhatta?... Puhuuko kukaan?... Tekö hyvä herra? Tekö siellä... te,
joka liikutatte päätänne kuin porsliinimandariini?... Minulla on
saari!... Niin, saari! Ken haluaa saaren?"
"Näyttäkää tavara!" lausui joku, ikäänkuin olisi ollut kysymys taulusta
tai japanilaisesta porsliinimaljakosta.
Ja kaikki salissa olijat purskahtivat nauruun, mutta alkuhintaan ei
vain lisätty puolta dollariakaan.
Mutta vaikka itse tavaraa ei voitukaan siirtää kädestä käteen, oli
saaren asemakartta hankittu yleisön nähtäväksi. Harrastelijain täytyi
tietää mitä ajatella tästä julkisella huutokaupalla tarjotusta
maapallon palasesta. Mitään yllätystä ei ollut pelättävissä eikä mitään
vastoinkäymistä. Asema, ilmansuunnat, seudun luonne, maanpinnan
korkeussuhteet, eri vesistöjen verkko, ilmasto, kulkuyhteydet, kaikki
oli helposti edeltäpäin todettavissa. Ei siinä sikaa säkissä
ostettaisi, ja hyvinkin saattoi uskoa vakuutusta, ettei voinut olla
petoksen pelkoa kauppatavaran laatuun nähden. Sitäpaitsi olivat
Yhdysvaltain lukemattomat sanomalehdet, yhtä hyvin Kalifornian
paikallislehdet kuin suuret päivälehdet, kahdesti viikossa, kerran
viikossa, kahdesti kuussa tai kerran kuussa ilmestyvät julkaisut,
aikakauslehdet, loistolukemistot, tilapäislehdet ja muut jo useamman
kuukauden ajan lakkaamatta kiinnittäneet yleisön huomiota tähän
saareen, jonka huutokaupallamyynnin kongressi oli äänestyksellä
hyväksynyt.
Tämä saari oli Spencerin saari, joka sijaitsee länsilounaaseen San
Franciscon lahdesta, noin neljänsadankuudenkymmenen meripenikulman
päässä Kalifornian rannikolta, 32° 15' pohjoista leveyttä ja 142° 18'
läntistä pituutta Greenwichin meridiaanista.
Muuten oli mahdotonta kuvitella eristetympää asemaa kaiken laiva- ja
kauppaliikkeen ulkopuolella, vaikka Spencerin saari olikin verraten
lyhyen matkan päässä ja sijaitsi niin sanoaksemme amerikkalaisilla
vesillä. Mutta siellä ovat säännölliset, vinoon pohjoiseen tai etelään
kulkevat merivirrat muodostaneet ikäänkuin tyvenvetisen järven, jota
toisinaan nimitetään "Fleurieun pyörteeksi".
Tämän äärettömän, ilman huomattavaa suuntaa kuohuvan virranpyörteen
saartamassa suvannossa sijaitsee Spencerin saari. Vain harvat
laivatkaan saavat sen näköpiiriinsä. Tyynenmeren suuret kulkuväylät,
jotka yhdistävät uuden mantereen vanhaan kulkien joko Kiinaan tai
Japaniin, kääntyvät kaikki eteläisempään suuntaan. Purjealukset
tapasivat tämän Fleurieun pyörteen pinnalla alituista tyventä, eikä
suorinta tietä kiitävillä höyrylaivoillakaan olisi mitään hyötyä sen
yli kulkemisesta. Eivät siis kummatkaan tule välittäneeksi mitään
Spencerin saaresta, joka kohoaa siinä kuin jokin Ison valtameren
vedenalaisten vuorten yksinäinen huippu. Ihminen, joka tahtoisi paeta
maailman melua, etsien yksinäisyyden levollista rauhaa, ei tosiaan
voisi löytää mitään parempaa kuin tämän muutamien satojen kilometrien
päähän rannikosta kadonneen saaren! Vapaaehtoiselle Robinsonille se
olisi ollut ihanteellinen kolkka! Mutta siitä oli maksettava hinta.
Ja miksi sitten Yhdysvallat tahtoivat luopua tästä saaresta? Oliko se
oikku? Ei. Suuri kansa ei voi toimia oikusta kuin joku yksityinen
henkilö. Asian oikea laita oli näin: Siinä paikassa, jossa se
sijaitsee, oli Spencerin saari jo kauan näyttänyt aivan hyödyttömältä
asemalta. Sen asuttaminen ei olisi tuottanut mitään käytännöllisiä
tuloksia. Sotilaalliselta näkökannalta siihen ei liittynyt mitään
mielenkiintoista, koska siltä ei olisi voitu hallita muuta kuin aivan
autiota Tyynenmeren seutua. Kauppaliikenteen kannalta se olisi ollut
yhtä hyödytön, koska sen tuotteet eivät olisi korvanneet edes
viljelyskustannuksiaan eivätkä rahtikuluja.
Rangaistussiirtolaksi taas se olisi ollut liian lähellä rannikkoa,
joten sellaistakaan ei käynyt sinne perustaminen. Sanalla sanoen,
käyttipä sitä mihin tarkoitukseen hyvänsä, se olisi ollut liian
hankalaa ja kallista. Niinpä se olikin ollut autiona ikimuistoisista
ajoista asti, ja "erinomaisen käytännöllisten" miesten muodostama
kongressi oli nyt päättänyt myydä Spencerin saaren huutokaupalla --
sillä ehdolla kuitenkin, että ostaja oli vapaan Amerikan kansalainen.
Mutta saarta ei tahdottu antaa ilmaiseksi. Alkuhinnaksikin oli määrätty
miljoona satatuhatta dollaria. Jollekulle rahayhtiölle, joka olisi
pannut ostamansa omaisuuden viljelykseen ja hankkinut siitä voittoa,
moinen summa olisi ollut vain pikkuseikka, jos kauppa todellakin olisi
tarjonnut joitakin etuja. Mutta, emme voi sitä liian usein toistaa, se
ei tarjonnut mitään etuja. Asiantuntijat eivät välittäneet tästä
Yhdysvaltojen irtonaisesta pirstaleesta enempää kuin jostakin
napaseudun jäätikköihin kätkeytyneestä luodosta.
Yksityishenkilöille taas oli summa sittenkin melkoinen. Olisi tarvinnut
olla rikas maksaakseen moisesta päähänpistosta, joka missään
tapauksessa ei voinut tuottaa edes yhtä sadalta! Täytyipä olla ihan
äveriäs, sillä summa oli ehdottomasti käteisellä maksettava eli
"_cash_", käyttääksemme amerikkalaista sanantapaa; ja varmaa on, että
Yhdysvalloissakin ovat harvinaiset sellaiset pomot, joilla on miljoona
satatuhatta dollaria noin vain taskurahoina -- veteen viskattaviksi
ilman mitään voiton toivoa.
Ja kuitenkin oli kongressi päättänyt olla myymättä sitä alle mainitun
hinnan. Miljoona satatuhatta dollaria! Ei senttiäkään sen alle; muutoin
Spencerin saari jäisi Yhdysvaltain omaisuudeksi.
Täytyi siis otaksua, ettei kukaan huutaja olisi kylliksi hupsu
maksaakseen siitä sellaista hintaa.
Sitäpaitsi oli nimenomaan ennakolta määrätty, että omistaja, jos
sellainen konsaan ilmestyi, ei olisi Spencerin saaren kuningas, vaan
pienoistasavallan presidentti. Hänellä ei suinkaan olisi mitään
oikeutta pitää alamaisia, vaan ainoastaan kansalaisia, jotka
nimittäisivät hänet määrätyksi ajaksi ja voisivat hänet rajattomasti
yhä uudestaan valita. Joka tapauksessa oli kielletty istuttamasta
mitään itsevaltiasten sukupuuta. Koskaan eivät Yhdysvallat olisi
sietäneet pienoisimmankaan kuningaskunnan perustamista amerikkalaisille
vesille.
Tämä rajoittava ehto oli ehkä omiaan loitontamaan jonkun
kunnianhimoisen miljoonamiehen tai valtaistuimelta syöstyn nabobin,
joka olisi tahtonut kilpailla Sandwich-saarten, Marquesas-saarten,
Pomotu-saarten tai muiden Tyynen valtameren saariryhmien villien
kuningasten kanssa. Sanalla sanoen, olipa syynä mikä tahansa, ketään
halukasta ostajaa ei ilmestynyt. Aika kului, huutaja kirkui itsensä
hengästyksiin, yllyttääkseen tekemään tarjouksia, huutokaupantoimittaja
käytti äänivarojansa, mutta ei havaittu ainoatakaan merkitsevää
päänliikettä, jollaisia nämä arvoisat välittäjät ovat perin kerkeät
huomaamaan, eikä alkuhinnasta ryhdytty edes keskustelemaan.
Täytyy kuitenkin sanoa, että jos vasara lakkaamatta kohosikin pöydän
yli, niin ei väkijoukkokaan väsynyt odotukseen. Kokkapuheet risteilivät
yhä salissa, sukkeluudet kulkivat miehestä mieheen. Jotkut tarjosivat
saaresta kaksi dollaria, kulut mukaan luettuina. Toiset vaativat
hyvitystä siitä, että ottaisivat sen haltuunsa.
Ja yhä jatkuivat huutajan äänekkäät ilmoittelut:
"Saari myytävänä! Saari myytävänä!"
Eikä ketään ostajaa.
"Takaatteko, että siellä on kullanpitoista lietettä?" kysyi Merchant
Streetin maustekauppias Stumpy.
"En", vastasi huutokaupantoimittaja, "mutta mahdotontakaan se ei ole;
ja valtio luovuttaa ostajalle kaikki oikeudet tuollaisiin
kultakenttiin".
"Kaihan siellä ainakin on tulivuori?" kysyi Oakhurst.
"Ei ole tulivuorta", vastasi Dean Felporg, "muutoin se olisikin
kalliimpi".
Ääretön naurunrähäkkä seurasi tätä vastausta. "Saari myytävänä! Saari
myytävänä!" kirkui Gingrass, jonka keuhkot olivat uupumaisillaan.
"Ei enempää kuin dollari, vain puoli dollaria, vain sentti pohjahinnan
päälle", virkkoi huutokaupanpitäjä vielä viimeisen kerran, "ja sitten
minä lyön! Ensimmäinen kerta!... Toinen kerta!..."
Täydellinen äänettömyys.
"Jos kukaan ei sano mitään, niin huutokauppa peruutetaan! Ensimmäinen
kerta! Toinen karta!"
"Miljoona kaksisataatuhatta dollaria!" Nämä sanat kajahtivat salissa
kuin revolverinlaukaukset. Hetkeksi mykistyttyään kääntyi väkijoukko
huimapäätä kohti, joka oli uskaltanut pamauttaa tuon summan... Se oli
William W. Kolderup San Franciscosta.