MIRJAM. Saadaksemme kaikki selväksi... Minä en voi elää tässä
levottomuudessa. -- (Päättävästi) -- Niin, minun täytyy saada tietää
mitä sinä aiot...
LUND hämmästyneenä. Mitä aion...? En minä mitään aio...
MIRJAM. Minä sain eilen sen käsityksen, kuin aikoisit kertoa Brunolle
-- ja minä olen ollut ihan kuolettavassa tuskassa koko päivän... Ja kun
et tullut teatteriinkaan...
LUND loukkaantuneena. Kuinka voit ajatella minusta jotakin niin
alhaista? Olenko milloinkaan antanut aihetta tuollaiseen luuloon...?
MIRJAM. Et kyllä ennen... mutta muista vaan eilisiä sanojasi.
LUND. Oi Mirjam, Mirjam... Jospa tietäisit, mitä olen kärsinyt viime
aikoina, niin et niin kovin punnitsisi jokaista sanaani... Katsos
Mirjam, tuska panee ihmisen toisinaan puhumaan sellaistakin, jota ei
ole milloinkaan ajatellut...
Äänettömyys.
MIRJAM. hiljaa. Etkö sinä voisi unohtaa...?
LUND ihmetellen. Unohtaa... Oletko sinä jo unohtanut kaikki..?
MIRJAM tuijottaen äänettömänä eteensä.
LUND liikutettuna, aivankuin uneksien. Kuinka voisin unohtaa ne
onnelliset hetket, joita yhdessä olemme viettäneet... Kuinka voisin
unohtaa sinun pienen kamarisi kaksi vuotta sitten...? Muistatko vielä
niitä iltoja?
MIRJAM tahtomattaan liikutettuna. Muistan...
LUND. Ja muistatko, miten tuotimme sinne illallista läheisestä
ravintolasta... Ja miten sinä lauloit ja soitit... -- (Tarttuen
Mirjamin käteen) -- Armaani, ethän ole voinut kaikkea unohtaa...
Rakastithan sinäkin silloin vähän minua...?
MIRJAM. Ei ystäväni... se ei ollut rakkautta....
LUND. Minä en ymmärrä... Sinä ainakin sanoit...
MIRJAM. Et sinä voikaan sitä ymmärtää... koska minun on itsenikin
toisinaan vaikeata ymmärtää miten kaikki on tapahtunut...
LUND. Ettet itsekään...?
MIRJAM. Niin juuri, ystäväni... Mutta minä koetan selittää sinulle. --
Niinkuin sinulle olen kertonut, on taide ollut minulle kaikki
kaikessa... se on ollut koko tähänastisen elämäni sisältö. Minä voin
sanoa, että olen rakastanut taidetta ja kun ankaran työn jälkeen
onnistuin, tuotti se minulle suurta tyydytystä. -- Niin, todellista
iloa, jota en ennen osannut aavistaa.
LUND. Se on työn iloa... luomisen iloa... Minä olen sen useasti nähnyt
säteilevän silmistäsi -- koko olemuksestasi.
MIRJAM. Kaikesta huolimatta valtasi minut yhä useammin omituinen tunne,
jota en ennen ollut kokenut: tunsin itseni aivankuin hyljätyksi. Joskus
kun tulin asuntooni näytännön jälkeen, valtasi minut niin sanomaton
kaipaus ja ikävä, että olisin tahtonut heittäytyä maahan ja itkeä,
itkeä -- mutta en voinut edes itkeä... Minun elämäni on ollut niin
kovin yksinäistä, en muista enää edes äitiäni -- ja kuitenkin olen aina
kaivannut ymmärtämystä, ystävyyttä, rakkautta... Ja sitten tapasin
sinut.
LUND. Miten elävästi vielä muistan, kun ensikerran näin sinut! --
(Muistojensa valtaamana) -- Minä muistan jokaisen ilmeesi, liikkeesi --
vieläpä pukusikin! Sinulla oli musta puku, kun muut naiset sensijaan
olivat vaaleissa... Ja kun muut iloitsivat ja riemuitsivat, istuit sinä
yksin ikkunansyvennyksessä palmujen takana ja katsoit kaikkea
omituisesti hymyillen... Siitä illasta asti rakastin sinua...
MIRJAM. Niin, me ymmärsimme toisiamme hyvin, meillä oli paljon
samanlaisia mielipiteitä -- ja minä tunsin itseni toisinaan hyvin
onnelliseksi... Minä luulinkin, että se olisi ollut rakkautta...
LUND. Minä uskon, että se olikin sitä -- vaikka se sitten kuoli...
MIRJAM. Ei, ei... Se ei ollut! -- (Innostuen) -- Sillä kun hän tuli,
oli kaikki vallan toisenlaista... Aivankuin koko maailma olisi
muuttunut... Niinkuin valtavan virran tulva lakaisee kaiken tieltään --
samoin lakasi hän pois koko entisen elämäni... kaikki muuttui, kaikki
vanha hävisi -- niinkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan...
LUND tuskallisella kummastuksella. Voiko kaikki hävitä noin...?
MIRJAM. Voi... Kun muistelen nyt meidän elämäämme, niin tuntuu se
aivankuin kaukaiselta unelta...
LUND. Sinä et enää ole sama kuin ennen.
MIRJAM kuin itsekseen. Sinä olet oikeassa. Minä en ole sama kuin
ennen... Enkä minä enää saattaisi elää sitä entistä elämää -- se on
aivan vierasta ja mahdotonta.
LUND. Niin, minä ymmärrän, että kaikki on nyt auttamattomasti lopussa.
Minulta sinä olet jo mennyt...
Äänettömyys.
MIRJAM liikutettuna. Oi ystävä parka... Minä en voi sitä auttaa... minä
en voi sitä auttaa! -- Jospa sinä edes _koettaisit_ unohtaa.
LUND. Oo -- minä olen koettanut... Monet, monet yöt olen valvonut ja
ajatellut vain tuota asiaa... Ja kun juuri olen päättänyt, että unohdan
sinut... riistän kuvasi sydämestäni -- silloin juuri saatan pitkiksi
tunneiksi unohtua ajattelemaan vain sinua... -- (Hiljaa) -- Ja kuinka
voisinkaan olla sinua rakastamatta kaiken sen jälkeen, mitä välillämme
on ollut...
MIRJAM tuskallisesti. Sinun täytyy unohtaa! Sinä et voi ymmärtää, miten
hirveästi pelkään... Senjälkeen mitä eilen kerroit Brunon isoisästä,
olen ollut aivankuin mieletön...
Äänettömyys.
LUND hiljaa. Mutta jospa kertoisit hänelle kaikki... Silloin tuo
piinaava epätietoisuus häviäisi...
MIRJAM sisäisellä kauhulla. Minä olen sitä niin paljon, paljon
ajatellut... Mutta kuulithan sinä itsekin eilen mitä hän sanoi... Minä
en uskalla... minä en uskalla...
Purskahtaa itkuun.
LUND. Rakas Mirjam, rauhoituhan toki... Vaikka en voikaan ajatella
hänestä hyvää tässä suhteessa, niin ei hän mahda kokonaan raakalainen
olla... Ja jos hän sinua rakastaa...
MIRJAM. Ei, ei, se on mahdotonta! -- Ajattele, ettei hän vielä koskaan
ennen ole ketään rakastanut... että hän on kaikissa suhteissa vielä
aivan kokematon -- niin, tarkoitan myöskin sitä, että... hän ei vielä
tunne ketään naista... Ja hän luulee että myöskin minä... Ei, ei... se
koskisi häneen niin että hän tappaisi itsensä... Tai minä en voi tietää
mitä hän tekisi -- ja se on juuri kauheinta, etten voi sitä edes
aavistaa -- mutta kun muistan hänen eiliset sanansa, niin olen varma,
että jotain hirveätä tapahtuisi... Minun olisi pitänyt aivan alussa
sanoa -- nyt se on jo myöhäistä... Se täytyy nyt salata, ja sinun
täytyy luvata, ettet milloinkaan enää tule luokseni, etkä milloinkaan
puhu kellekään...
Äänettömyys.
LUND. Sinunhan pitäisi tietää, etten milloinkaan mitään ilmaise... --
(Kuin itsekseen, synkästi) -- Onko tämä nyt sitten viimeinen kerta, kun
olen luonasi...?
MIRJAM. Sen _täytyy_ olla viimeinen...
LUND masentuneena. Viimeinen... Minäkin tunnen, että tämä on viimeinen
kerta... Sillä minä en voi olla täällä enää päivääkään. Jo huomenna
matkustan ulkomaille... keksin jonkun tekosyyn siksi, kunnes minulle
myönnetään virkaero, tai siirto jonnekin kauas -- jossa en saa kuulla
mitään sinusta... -- (Katkerasti) -- Vaikka parasta minun olisi hävitä
iäksi -- sitten sinäkin voisit olla rauhallisempi...
MIRJAM liikutettuna. Oi ystäväni, älä puhu noin! Jospa tietäisit,
miten paha minun on olla, kun tahtomattani olen syyllinen sinun
kärsimyksiisi... Älä sentään muistele minua katkeruudella -- tiedäthän,
etten tahallani tuottanut sinulle surua...
LUND liikutettuna. Oi Mirjam, sinä saatat minut häpeämään! Mutta nyt
olen poistuva valituksitta... Minäkin toivon, ettet katuisi, vaikka
olet kerran ollut hyvä eräälle yksinäiselle ihmiselle... Hän on aina
sinua muistava, ja ne hetket, jotka hän on kanssasi viettänyt, ovat
hänen elämänsä ihanimmat hetket... Pitkä äänettömyys. Vielä kerran
olisin kuitenkin tahtonut nähdä sinun näyttelevän Juliaa... Miten
ihanasti sinä lausuit senkin kohdan: "Tule yö armas, mustasilmä yö", --
miten se olikaan... Lausuhan hiukan siitä!
MIRJAM on hetken vaiti ja lausuu sitten, koruttomalla antaumuksella.
"Yö armas, kaunis mustasilmä yö!
Tuo mulle Romeo!
Ja jos hän kuolee,
Niin tähtilöiksi pieniks' hänet jaa
Ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa,
Ett' yöhön koko mailma ihastuupi
Ja uljaalt' auringolta arvon kieltää."
LUND. Niin, sinä _elät_ siinä! -- Ja minä näen, ketä sinä kaipaat,
ajattelet siinä...
MIRJAM. En voi sitä kieltää. _Häntä_ minä kaipaan, rakastan. St! Minä
kuulin jotakin...
LUND kuunnellen. Ei se mitään ollut... Sinä olet vain hermostunut.
MIRJAM pidätetyllä kauhulla. Se _oli_ jotakin... -- (Nousee ja jää
jähmettyneenä seisomaan; kuiskaa kauhistuneena.) Se on Bruno... Me
olemme hukassa...
LUND. Mitä... mitä...?
MIRJAM. Mene... mene, lähde pois... lähde...
LUND. Ei, se on myöhäistä... Minä en mene minnekään...
MIRJAM (Yhä kauhistuneempana). Jumalan tähden... mene jonnekin
täältä...
LUND samanlaisen kauhun vallassa. Minä menen tänne... ehkä hän ei
mitään huomaa...
Lähtee makuuhuoneeseen.
MIRJAM käsiään väännellen. Jumalani... ei sinne... ei sinne...
LUND ei kuule häntä, vaan poistuu makuuhuoneeseen.
Samaan aikaan kun Mirjam lausuu Julian monoloogia, kuuluu jossakin
vasemmalla taas hillitty ovikellon soitto. Ingrid tulee pelästyneenä
kamaristaan, avaa epäröiden oven ja Storm tulee sisään. Vaikka hän
koettaa näyttää huolettomalta, näkyy kuitenkin, että hän on kiihtynyt.
STORM. Ettekö aikoneet minua lainkaan laskea sisään?
INGRID hämillään. On jo niin myöhä...
STORM riisuen päällystakkinsa. Eihän nyt vielä myöhä ole... Minä
pääsinkin tulemaan jo iltajunalla, ja kun näin tulta, niin poikkesin
sisään. -- (Epäluuloisesti) -- Onko teillä vieraita...?
INGRID seisoo kalpeana eikä vastaa.
STORM matalalla, läpitunkevalla äänellä. Kuka siellä on?
INGRID hiljaa sopertaen. Herra Lund...
STORM kalpenee ja aikoo suoraa päätä syöksyä sisään, mutta pysähtyy ja
kysyy käheällä äänellä. Oliko hän eilenkin täällä?