STORM aivan masentuneena. Minun aavistukseni... minun aavistukseni...
-- (Hiljaa ja hurjasti) -- Kertokaa minulle kaikki, kaikki... heti!
Onko hän ollut täällä muinakin öinä?
INGRID taistelee uskollisuutensa ja mustasukkaisuutensa välillä.
Vihdoin hänen silmänsä leimahtavat, kun hän lausuu lujasti. On... hän
on ollut.
Äänettömyys.
STORM tuijottaa häneen kuin nousevan raivonsa jäykistämänä; vihdoin
kuiskaa hän hiljaa. Onko hän ollut toisinaan aamuunkin asti?
INGRID on aivan kalpea ja hänet on vallannut pelko ja tuska. Hän tietää
sanoneensa jo liian paljon ja tuntee hämärästi, että siitä seuraa
jotain kauheata -- ja hän katsoo ympärilleen niinkuin aikoisi paeta.
Mutta Stormin rautainen tahto pakottaa hänet pysymään paikallaan kuin
naulattuna.
STORM tarttuu hänen olkapäähänsä ja sähähtää. Onko?
INGRID kuiskaa kuin hypnotisoituna. On...
STORM tarttuu molemmin käsin päähänsä kuin olisi saanut ankaran iskun,
ja hänen kurkustaan tunkeutuu omituinen, koriseva ääni.
INGRID. Oi älkää nyt ottako sitä noin raskaasti. Minun ei olisi pitänyt
sitä sanoa... mutta, mutta minä, minä...
STORM muuttuu äkkiä hirvittävän näköiseksi ja aikoo syöksyä sisään kuin
ärsytetty peto.
INGRID tarttuu epätoivoisesti hänen käteensä ja puhuu pelästyneellä,
rukoilevalla äänellä. Älkää menkö... älkää menkö... Mitä te aijotte...?
STORM hiljaa, raivolla. Hellittäkää!
INGRID epätoivoisesti. Minä en hellitä... Rakas herra Storm... Te
olette niin kauhean näköinen... Te teette jotakin... Minä rukoilen
teitä; älkää menkö sinne... Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa, mutta
minä en voinut... -- (Syöksyy polvilleen ja puhuu kiihkeästi kuiskien)
-- Oi älkää välittäkö heistä... menkää heti pois täältä... Unohtakaa
hänet kokonaan, koska hänkin teidät unohtaa... Antakaa minun puhua...
Minä rukoilen teitä... Minä...
STORM irrottaa hänen kätensä, työntää hänet luotaan, sanoen koleasti ja
uhkaavasti. Älkää nyt enää asettuko minun tielleni...
MIRJAM on ollut koko ajan kuolettavassa tuskassa. Kerran hän nousee,
aivankuin lähteäkseen eteiseen. Stormin raivokkaan äänen kuullessaan
hän lysähtää aivankuin hervottomana istumaan.
INGRID huutaen epätoivoisesti. Herra Storm... rakas herra Storm! Älkää
tehkö mitään...! Se ei ole totta mitä sanoin... Odottakaa... Minä
selitän... (Vaipuu maahan kuin menehtyneenä; hetken kuluttua sanoo
kuiskaten.) Mitä, mitä minä olen tehnyt...?
Toisella puolella nousee Mirjam taas konemaisesti seisomaan. Hän on
kalpea kuin palttina ja hengittää raskaasti kuin kuoleva.
Silloin kuuluu miten avainta kierretään lukossa, ovi aukenee ja
oviverhon takaa astuu sisään Storm. Hänen kasvonsa ovat nyt
kuolonkalpeat, hänen silmänsä hehkuvat kuin kekäleet; hän on puraissut
huulensa rikki ja valkealla rintamuksellakin näkyy joitakin veritäpliä.
-- Hän seisoo kauan äänettömänä ja tuijottaa kauhealla katseellaan
Mirjamia, joka on aivankuin halpaantunut.
STORM vieraalla, käheällä äänellä. Missä on rakastajasi?
MIRJAM läähättää raskaasti, hänen huulensa liikkuvat, mutta sanaakaan
ei kuulu.
STORM hiukan ääntään korottaen. Missä on herra Lund, -- sinun
rakastajasi.
MIRJAM tolkuttomana. Minä en tiedä...
STORM. Nyt sinun _täytyy_ tietää! Olethan jo riisuutunutkin...
MIRJAM rukoillen. Bruno... Bruno...
STORM keskeyttäen armottomasti. Missä on rakastajasi? -- No, saammehan
nähdä...
Lukitsee oven ja pistää avaimen taskuunsa. Kun hän taas kääntyy, seisoo
Lund makuuhuoneen ovella. Hän on myöskin aivan kalpea ja
lausuu äänellä, jota hän turhaan koettaa saada rohkeaksi ja
välinpitämättömäksi. Tässä olen...
STORMIN silmät välähtävät julmasta tyytyväisyydestä. Hänen huulensa
vääntyvät aivankuin hymyyn -- niin että pienten tummien viiksien alta
välkähtävät valkeat hampaat kuin pedon hampaat... Kiduttavan
äänettömyyden jälkeen sanoo hän hirveällä tyyneydellä.
Vai siellä te olitte? Hyvä!
Äänettömyys.
STORM Mirjamille, viitaten Lundiin. Eikö tämä ole rakastajasi? -- Vai
kiellätkö?
MIRJAM on aivankuin menehtymäisillään; sanaakaan ei tule hänen
huuliltaan.
STORM karmivalla, raivokkaalla ivalla. No, oletteko menettäneet
puhekykynne? Jutelkaamme, jutelkaamme...
LUND käheästi. Mikä on tarkoitus...?
STORM. Jutelkaamme, jutelkaamme... Sanokaa, eikö tämä ole teidän
porttonne?
LUND raivostuen. Ei jumalauta! Te ette loukkaa häntä! Te ette ole
arvokas päästämään hänen kenkänsä nauhoja! -- Teillä ei ole mitään
oikeutta häneen... Oo! Te olette hiipinyt tänne kuin varas... Hyvä! Me
emme lähde tästä huoneesta molemmat elävinä...
Sieppaa puukon tupestaan ja aikoo syöksyä Stormin kimppuun. Storm on
kuitenkin ottanut taskustaan pistoolin ja tähtää kylmästi päähän
Lundia, joka jää tyrmistyneenä paikoilleen.
MIRJAM kirkaisten. Bruno... Bruno -- (Lundille) -- Älä liikahda! Hän
ampuu...
STORM. Sepä hyvä, että ajatukseni tunnetaan. Olkaa siis rauhallinen,
herra Lund... ja jutelkaamme -- sillä pian on se myöhäistä...
LUND kasvavalla kauhulla. Mitä tarkoitatte...?
STORM. Ah... minä taisin tulla sopimattomaan aikaan... Ja vielä eilen
sinä sanoit... -- (Viitaten makuuhuoneeseen, sanoo Mirjamille,
korostaen jokaisen sanan hirveällä ivalla ja yhä nousevalla raivolla)
-- Tietysti _tuolla_ on nyt epäkunnossa -- niinkuin eilenkin...
Nauraa kaameasti.
STORM. Niin... eilen... Muistatko vielä eilistä päivää? Muistatko?
MIRJAM kuolettavassa tuskassa. Bruno... kuule minua... Anna minun
selittää...
STORM keskeyttää julmasti karjaisten. Vaiti! Mitään selityksiä ei enää
tarvita! Minä tiedän että hän on sinun... Ooh!
MIRJAM epätoivoisesti rukoillen. Kuule minua... kuuntele minua! Sinä et
ymmärrä... sinä et tiedä syytä! Anna minun selittää... -- (Vaipuu
polvilleen, ojentaen kätensä Stormia kohden) -- Kuule minua! Minä
rakastan sinua... Minä rakastan sinua... Minä rakastan...
STORM keskeyttää mielettömässä raivossa, hammasta purren. Rakasta
sitten...
Ampuu.
MIRJAM vaipuen lattialle, koristen. Bruno... Minä kuolen...
STORM Lundille. Ja nyt on _sinun_ vuorosi!
LUND on mielettömän kauhun vallassa. Ennenkuin Storm ehtii ampua,
pakenee hän nopeasti makuuhuoneeseen lukiten oven.
STORM on nyt aivankuin valloilleen päässyt hirmumyrsky... Kun hän
tuntee, että makuuhuoneen ovi on lukossa, peräytyy hän muutaman
askeleen -- ja valtavalla potkulla lentää ovi räiskähtäen auki ja hän
syöksyy makuuhuoneeseen.
Ovi sulkeutuu ja sieltä alkaa epäselvästi kuulua juoksevia askeleita,
huonekalujen kaatumista... Ja Lundin käheä, mieletön huuto:
Auttakaa! Auttakaa!
INGRID on lamauttavassa tuskassa kuunnellut koko ajan. Kun laukaus
kuuluu, värähtää hän aivankuin hänet olisi ammuttu. Vasta Lundin
avunhuudon kuultuaan pääsee hän jähmettyneestä tilastaan ja huutaa.
Apua! Apua! Apua!
Ja taas hän alkaa tuskasta ja kauhusta väristen kuunnella.
Yhä jatkuu taistelu pimeässä makuuhuoneessa. Sieltä ei kuulu yhtään
sanaa -- kuuluu vain miten suuri peililasi lentää sirpaleiksi... ja
epämääräistä painiskelun töminää... Sitten tukehtunut, tuntematon
huuto, jonka vain vaivoin eroittaa avunhuudoksi... Sitten jotakin
hervotonta potkimisia, korinaa -- ja vihdoin pitkä, tuskallinen
hiljaisuus.
Lopulta kuuluu sieltä raskaita askeleita. Särkynyt ovi avautuu, ja
sisään astuu -- Storm.
Hän pysähtyy aivankuin valoa säikähtäen ja katsoo käsiinsä kuin
mieletön. Hän lähenee Mirjamin ruumista, mutta peräytyy kauhuissaan,
kun huomaa sen kuolleeksi...
Hänen raivonsa talttuu, ja masentuneena lysähtää hän tuolille, jääden
tuijottamaan Mirjamin ruumista -- ja välillä katsoo hän käsiinsä,
niinkuin olisi menettänyt järkensä.
Niin istuu hän kauan. Kerran purskahtaa hän kaameaan nauruun -- mutta
se muistuttaakin enemmän pidätettyä itkua... Sitten peittää hän
käsillään kasvonsa, ja pitkän ajan kuluttua kuuluu hänen kurkustaan
käheä ähkynä...
Äänettömyys.
Silloin alkaa ulkoa kuulua askeleita. Sitten kellon soitto ja
voimakasta koputusta. Ingrid menee konemaisesti avaamaan, ja eteiseen
tulee poliisikomisarjus kahden konstaapelin seurassa.
KOMISARJUS. Täältä on kuulunut avunhuutoja ja laukauksia... Mitä täällä
on tapahtunut?
INGRID sopertaen varisten. Tuolla he ovat...
KOMISARJUS. Ketkä he? Keitä siellä on?
INGRID tolkuttomana. Niin... siellä...
Komisarjus kääntyy hänestä hermostuneena ja menee seurusteluhuoneeseen
ovelle -- se on lukossa. Koputtaa varovasti. Kun ei kuulu vastausta,
koputtaa hän lujempaan.
KOMISARJUS hiukan käheällä, levottomalla äänellä. Avatkaa! Avatkaa!
STORM nostaa kerran katseensa ja tuijottaa omituisesti oveen; mutta
aivankuin ymmärtämättä mistä on kysymys, painaa hän uudelleen päänsä
käsien varaan.
KOMISARJUS koputtaa, ja huutaa entistä kovemmin ja hermostuneemmin.
Avatkaa lain nimessä!
Ei vastausta.
KOMISARJUS poliiseille. Ovi on murrettava.
Hänen käskynsä täytetään ja komisarjus ja poliisit astuvat varovasti
seurusteluhuoneeseen. Storm on niinkuin ei kuulisi eikä näkisi mitään.
KOMISARJUS levottomana. Pitäkää kiinni hänestä!
Toinen poliiseista tarttuu häneen, mutta hän ei nytkään liikahda eikä
nosta päätään.
Samaan aikaan kun komisarjus tarkastaa Mirjamin ruumista menee toinen
poliisi sähkölyhdyn kanssa makuuhuoneeseen. Hetken kuluttua ilmestyy
hän ovelle kalpeana ja lausuu kauhusta väräjävällä äänellä.
Täällä on eräs herra kuristettuna... Hänen kaulassaan on suuret
punaiset juovat...
Äänettömyys.
KOMISARJUS. Tekö nämä murhat olette tehnyt...?
Ei vastausta.
KOMISARJUS. Lähtekäämme täältä!
Poliisit tarttuvat Stormiin ja miltei nostavat hänet ylös. Hän antaa
kaiken tapahtua vastustelematta. Vasta kun tullaan eteiseen, näyttää
hän aivankuin heräävän. Hän nostaa päänsä -- ja yht'äkkiä hän
raivoisalla voimalla lennättää poliisit luotaan. Ennenkuin he ehtivät
tointua hämmästyksestään, juoksee hän takaisin seurusteluhuoneeseen.
KOMISARJUS säikähtyneenä. Meidän täytyy olla varuillamme... Hän meni
varmasti hakemaan asetta! (Lähenevät varovasti ovea.)
STORM on heti syöksynyt Mirjamin ruumiin ylitse vaikeroiden
sanomattomassa tuskassa. Mirjam... Mirjam... Mirjam.
Esirippu.