STORM. Niin -- sinä ehkä hylkäät minut... koko elämäni onni saattaa nyt
mennä, mutta nyt minä tunnustan sinulle kaikki... Sillä sinä et tiedä,
millainen olen... Minä pelkään, ettet sinä voi minua ymmärtää -- kun en
itsekään täysin ymmärrä... mutta, mutta...
MIRJAM hyväillen hellästi hänen päätään. Rakkaani... kerro minulle
kaikki.
STORM. Niin Mirjam... Minä olen todellakin kirottu... Minä olen
sellainen kurja, että kun raivostun, niin en voi hillitä itseäni... en
tiedä mitä teen. -- (Sisäisellä kauhulla) -- Minulle tulee jonkunmoinen
outo, kauhea halu iskeä, murskata, surmata...
MIRJAM äänettömyyden jälkeen, hiljaa. Onko se mahdollista...? Onko se
totta?
STORM. Se on liiankin totta. Se on synkistänyt koko elämäni... Ja miten
olenkaan koettanut taistella sitä vastaan. Juuri sentähden olen niin
paljon urheillutkin, jotta saavuttaisin mielenmalttia, kylmäverisyyttä.
-- (Epätoivoisesti) -- Minä luulin sen jo voittaneeni -- ja nyt se taas
tuli. Kaikki on turhaa...
MIRJAM liikutuksen ja hellyyden valtaamana. Ei, ei -- se ei ole turhaa!
Sinä unohdat tuon, Bruno -- sinun täytyy unohtaa se! Minä rakastan
sinua!
STORM hämmästyneenä, hiljaa. Oi Mirjam... Voitko sinä sittenkin minua
rakastaa?
MIRJAM. Enemmän, enemmän... Enemmän kuin omaa elämääni.
Äänettömyys.
STORM häpeän valtaamana. Nyt vasta oikein huomaan, minkälainen
raakalainen minä olen... Sinua minä saatoin epäillä.
MIRJAM epäröiden. Mutta jospa minä en olekaan sellainen kuin luulet...
kuvittelet...
STORM liikutettuna, hurmaantuneena. Sinä olet sellainen! Kun katson
sinua, niin tahtoisin vaipua maan alle kun muistan, miten... Ja minä
kiroan itseni jos vielä sinua epäilen. -- (Nousee, tarttuu Mirjamin
päähän, katsoen häntä silmiin) -- Niin -- sinähän et _voi_ olla muuta
kuin rehellinen, puhdas... Ja jos sellainen nainen rakastaa minua...
enkä sittenkään kykene parantamaan itseäni -- niin minä joudankin
silloin hukkua...
MIRJAM tuskallisesti. Älä... älä puhu noin...
STORM. Minun täytyy puhua... Minun on niin omituinen ja hyvä olla, nyt
kun meidän välillämme ei ole mitään salaista, ei mitään epäiltävää. Ja
minä tahdon tulla hyväksi. Minusta on kaikki kuin unennäköä, tuntuu
niin kummalliselta, että sinä voit kuitenkin minua rakastaa -- vaikka
olen sellainen...
MIRJAM hellästi ja kiihkeästi. Armaani... Sinun rajuuttasi ja voimaasi
minä rakastan... Kaikki muut ovat sinun rinnallasi raihnaisia raukkoja.
STORM liikutuksen vallassa. Sinä liioittelet, rakas... Katso, miten
heikko olen... -- (Syöksyy polvilleen Mirjamin eteen ja suutelee hänen
käsiään) -- Sinä annat siis minulle anteeksi.
MIRJAM. Sinulla ei ole koskaan ollutkaan minulta mitään anteeksi
pyydettävää... -- (Tarttuu Stormin päähän, suudellen häntä
kiihkoisesti) -- Jumalani... kuinka sinua rakastan...
STORM. Mirjam... tästälähtien en sano sinulle yhtään pahaa sanaa. Jos
sinä tämän illan voit unohtaa, niin minä lupaan, etten enää koskaan...
en koskaan...
MIRJAM keskeyttää hymyillen, sulkien kädellään hänen suunsa. Hiljaa! Et
saa mitään luvata! Sinä et tunne itseäsi siinä suhteessa -- mutta minä
sinut tunnen... Sinä olet suuri tyranni, Bruno... Oikea itämainen
itsevaltias!
STORM vastustaen. Ei, ei...
MIRJAM. Olet, olet... Mutta siitä huolimatta rakastan sinua.
STORM tulisesti. Oi pieni, suloinen Mirjamini...
Suutelee.
MIRJAM. Bruno, Bruno... sinä myöhästyt junasta! Katsoppas kelloa.
STORM. Ajattelehan, että olin unohtaa junat, hautajaiset -- vieläpä
perintönikin! Kyllä minä sentään vielä ehdin...
MIRJAM hellästi. Älä nyt unhota minua...
STORM. Mitä sinä puhut...? Ah niin... nyt muistan... Etkö antaisi
minulle sitä viimeistä valokuvaasi...? Ottaisin sen mukaani.
MIRJAM. Tietysti saat sen... -- Irroittaa sen kehyksestä ja antaa
Stormille.
STORM kuvaa katsellen. Onko suurennus tästä kuvasta jo valmistunut?
MIRJAM. On... se on tuolla ruokailuhuoneessa...
STORM. Mennään katsomaan sitä!
Kietoo kätensä Mirjamin vyötäisille, aikoen lähteä.
MIRJAM hätääntyy, kalpenee; nyt vasta hän muistaa, että Lund on siellä.
Tarttuen Stormia hihaan, hän sammaltaa. Ei, ei... Älä mene... Ei mennä
sinne...
STORM hämmästyen. Miksi... Minkätähden ei...?
MIRJAM neuvottomana. Ei, ei mennä... minä pyydän...
STORM katsoen häneen pitkän aikaa tutkivasti. Miksi ei? Mitä sinä sillä
tarkoitat?
MIRJAM keksii pelastuksen; hän painautuu Stormia vastaan kuiskaten.
Rakas... siellä on vielä epäkunnossa...
STORM. Niinkö... sinä, sinä -- (Suutelee) -- Nyt minun täytyy mennä. --
(Aivankuin jonkun epäluulon kalvamana) -- Mutta sano minulle Mirjam --
onko siinä perää, että...
MIRJAM hätkähtäen. Missä?
STORM. Ei missään. Minä olin vain typerä. Hyvästi!
MIRJAM levottomasti. Sano mitä tarkoitit..?
STORM. En sano... Se oli vallan joutavaa mitä aioin sanoa, ja nyt olen
iloinen, etten sanonut... Hyvästi rakkaani.
MIRJAM. Hyvästi.
Suutelevat. Storm poistuu.
Kun Storm on mennyt, kävelee Mirjam kiihkeänä, omituisen liikutuksen
vallassa lattialla. Seisahtuu ja nostaa kätensä, aivankuin tahtoisi
syleillä jotakin näkymätöntä olentoa ja hymyilee omituisesti.
Lund aukaisee ruokailuhuoneen oven ja astuu sisään. Hän on kalpea ja
hermostunut.
MIRJAM omien ajatustensa vallassa. Ah niin... Sinä olit siellä.
Kävelee edelleen. Äänettömyys.
MIRJAM. Ystäväni, ystäväni... Minulle on tapahtunut suuri onni! Hän
rakastaa minua.
LUND hiljaa. Etkö sitä ennen ole tietänyt...?
MIRJAM iloisena ja liikutettuna. Olen, olen... Mutta nyt tiedän sen
niin varmasti... niin varmasti. Ja hän tahtoo, että heti menisimme
naimisiin... Hän on perinyt isoisältään neljäkymmentätuhatta markkaa.
LUND. Isoisältään... vai niin.
MIRJAM. Tuo hyvä, herttainen isoisä! Jos hän vielä eläisi, niin
matkustaisin heti hänen luokseen, lankeaisin polvilleni hänen eteensä
ja suutelisin hänen kalvakoita käsiään... Minulle on kerrottu, että hän
oli nuorena aivan samannäköinen ja samanluontoinen kuin Bruno nyt --
yhtä tulinen, häikäilemätön, rehellinen ja voimakas...
LUND. Kylläpä hänellä on avuja!
MIRJAM. Hänellä _on_ avuja -- miksi siis kieltäisin niitä? Etkä
sinäkään voi niitä kieltää, vaikka tahtoisitkin! Hänen toverinsa,
professorit -- kaikki, jotka hänet tuntevat, ovat siitä yhtä mieltä.
LUND vakavasti. Minä pelkään, että sinä kaikesta huolimatta tulet hänen
kanssaan onnettomaksi.
MIRJAM kiivastuen. Miksi niin? Selitä tarkemmin. Muuten sanon, että
väitteesi johtuu mustasukkaisuudesta?
LUND. Koska sanot noin, niin olen pakoitettu selittämään... Sano
sentään ensin, tunnetko sinä tuon isoisän...? Tarkoitan hänen
elämänsä...
MIRJAM. En todellakaan... En ole häntä edes koskaan nähnyt... Mutta
minulle on kerrottu hänestä paljasta hyvää.
LUND. Loppuikänsä on hän kyllä elänyt moitteettomasti... Mutta nuorena
hän on ollut pitkän ajan vankeudessa.
MIRJAM hämmästyen. Vankeudessa... Ja mistä syystä...?
LUND. Murhasta. -- Hän tappoi vaimonsa, kun sai tietää tämän olleen
uskottoman.
MIRJAM kalpenee ja on aivankuin pyörtymäisillään.
LUND. Niin... minä pelkään, ettet tule onnelliseksi hänen kanssaan...
Anna minulle anteeksi, minä en voinut olla kuulematta... minä kuulin
kaikki teidän keskustelunne... Ja tiedätkö, minun mieleeni johtui juuri
tuo yhtäläisyys hänen isoisänsä kanssa. Minä tunnen Brunon lapsesta
asti ja olen jo ennen pannut merkille hänen rajun, häikäilemättömän
luonteensa. Siinä on aivankuin jonkunmoista atavismia, sillä hänen
isänsä oli kokonaan toisenluontoinen... -- (Ääntään hiljentäen) -- Minä
nimittäin suuresti pelkään, että hän on juuri isoisältään perinyt sen
-- minun ei tarvitse sitä sanoa, sinä kyllä ymmärrät, mitä
tarkoitan... Täytyihän sinun kuulla, miten hänen äänensä ihan värisi
murhanhimosta... Usko minua Mirjam: hän on kaikista kyvyistään ja
avuistaan huolimatta kauhea ihminen... Ei -- hän on hirviö.
MIRJAM hiljaa sopertaen. Hän rakastaa minua...
LUND. Rakastaa! Onko sellainen rakkautta? Ei -- se on raakaa
itsekkäisyyttä! Rakkaus on alistuvaisuutta, uhrautuvaisuutta, mutta
hän... Oh, minä pelkäsin sinun puolestasi... minä milt'ei vapisen, kun
muistelen hänen sanojaan... hänen ääntänsä.
MIRJAM hiljaa. Minä olen valmis karsimaankin...
LUND katkerasti. Kärsimään! Missä on sinun ylpeytesi, sinun
itsenäisyytesi...?
MIRJAM kuin itsekseen. Ylpeyteni... itsenäisyyteni... Niin, sitä en
tiedä... Hänen läheisyydessään menetän kaiken itsenäisyyteni... kaikki
teoriani haihtuvat kuin tuuleen... Hän on niin erilainen kuin kaikki
muut. -- Saattaa olla niinkin, että rakkaus ei ole itsenäisyyttä...
LUND. Sinä siis rakastat häntä niin suuresti?...
MIRJAM kuiskaten kuin itsekseen. Niin... Enkä voi itsekään ymmärtää,
miksi häntä niin rakastan. Kaikki on aivankuin yllättänyt minut,
syöksynyt ylitseni kuin myrsky...
LUND hiljaa. Sinä sanoit myöskin rakastavasi minua...
MIRJAM. Minä en ymmärtänyt silloin mitä rakkaus on... Vasta nyt sen
tiedän. -- Minä olisin valmis kärsimään puutetta, minä kuolisin hänen
puolestaan... Ja kuitenkin pelkään häntä toisinaan -- pelkään hänen
rakkautensa rajuutta, hänen voimaansa. -- (Sisäisellä kauhulla) -- Kun
hän ei vain saisi koskaan tietää mitä meidän välillämme on ollut... --
Katsoo Lundia tutkivasti.
LUND. Mutta miksi sitten menet hänen kanssaan naimisiin?
MIRJAM aivankuin huumaantuneena. Oo, minä menisin hänen kanssaan vaikka
syvimpään kadotuksen kuiluun! Lyököön hän minua, kun hän vain rakastaa
minua... kun hän vain ei koskaan unohda minua... Sanoinko, että pelkään
häntä...? Ei, ei... Tai jos pelkäänkin, niin minä jumaloin häntä
samalla! Niin... Surmatkoon hän minut, kun hän ei vain koskaan...
koskaan minua unohda...
Äänettömyys.
LUND uuden ajatuksen valtaamana. Mutta oletko ajatellut sitä, että
sinun on jätettävä teatteri -- sinne hän ei sinua laske... Ja usko
minua: sinä tulet kärsimään, ellet saa näytellä...
MIRJAM. Hän rakastaa minua...
LUND hiljaa, katkerasti. Sinä olet niin kovin varma hänen
rakkaudestaan, mutta entäs 10-15 vuoden kuluttua? Hän on silloin vielä
tulinen ja nuori -- ajattele vain teidän ikäeroanne... Entä, jos hän
silloin ottaa jonkun nuoren rakast...
MIRJAM keskeyttää hänet, hypähtäen ylös kuin haavoitettuna. Ole vaiti,
vaiti! Ellei sinulla ole muuta puhuttavaa, niin...
Viittaa oveen.
LUND kuohahtaen. Ajatko sinä minut ulos...?
MIRJAM. Kyllä! -- ellei sinulla ole muuta puhuttavaa kuin koettaa
kylvää epäluuloa ja eripuraisuutta välillemme...
LUND uhkaavasti. Mutta entäs, jos minä en salli, että hän saa sinut...?
Jospa minä... Minulla on suurempi oikeus sinuun kuin hänellä... Minä
olen sinua rakastanut ennenkuin hän... sinä olet minun vaimoni -- minä
en luovu sinusta!
MIRJAM. Sinun vaimosi...? Sinä unohdat minut tässä asiassa! Sinä et
luovu minusta?! Niinkö puhut sinä, joka äsken syytit häntä
itsekkyydestä... sinä, joka sanoit, että rakkaus on uhrautuvaisuutta,
kieltäytymistä. -- (Yhä kiihtyen) -- No hyvä! Mene siis Brunon luokse
ja ilmaise kaikki! Mutta älä milloinkaan enää tule silmieni eteen!
LUND on hetken aivankuin huumaantunut; sitten hän menee Mirjamin luokse
puhuen masentuneella, värisevällä äänellä. Anna anteeksi... Minä en
tiedä mitä puhun -- mitä teen... Minun tuskani, rakkauteni tekee minut
hulluksi... Älä aja minua luotasi... Anna minulle anteeksi! Minä
rakastan sinua...
MIRJAM pitkän vaitiolon jälkeen. Mitä sinulle voin sanoa...? Enhän voi
sinulle valehdella. Mitä niin ollen voin tehdä...?
Äänettömyys.
LUND tukehtuneesti. Niin -- minä kyllä käsitän, mitä minun on tehtävä.
MIRJAM säpsähtää ja änkyttää hätääntyneenä. Älä, älä vain ilmaise
Brunolle...
LUND synkästi, ikäänkuin ajattelisi jotakin muuta. Sitä sinun ei
tarvitse pelätä... (Kääntyy raskaan liikutuksen valtaamana hiukan
toisaalle, katsellen erästä taulua.)
MIRJAM tarkastaa häntä hetken tuskaisella, tutkivalla epäluulolla;
aikoo sanoa jotain, mutta ei sanokaan.
Äänettömyys.
LUND koettaa hillitä mielenliikutustaan ja lausuu hitaasti ja koleasti.
Niin... minun on siis lähdettävä. Minulla ei kai ole enää mitään
sanottavaa... -- (Pudistaen Mirjamin kättä.) -- Hyvästi Mirjam...
Poistuu raskain askelin.
MIRJAM jää seisomaan paikoilleen, ja kun Lund sulkee oven, astuu hän
pari askelta sitä kohti huudahtaen. Valter! Älä... (Lund ei kuule; hän
poistuu jo ulko-ovesta.)
Äänettömyys.
MIRJAM seisoen yhä paikallaan; tuskallisesti. Jospa, jospa hän
ilmoittaa! -- Silloin minä olen hukassa...
Esirippu.