MIRJAM epäröiden. Niin Bruno... oletko sinä ajatellut yhtä seikkaa
meidän välillämme, joka... joka...
STORM maltittomana. Mutta sanohan nyt, mitä tarkoitat.
MIRJAM hiljaa, miltei tuskallisesti. Sitä, että... että minä olen
paljon vanhempi kuin sinä...
STORM purskahtaen nauruun. Voi rakas, mitä sinä puhut...?
MIRJAM. Ehkä sinä et ole tätä asiaa koskaan ajatellut -- mutta minä
olen. Ajattelehan, että minä olen seitsemän vuotta sinua vanhempi. Minä
olen ehkä jo harmaapäinen, kun sinä olet vielä nuorekas... -- (Miltei
uhkaavasti) -- Ja entäs, jos sinä silloin kadut... ajattelet, että minä
olen sinulle taakkana...
STORM hellästi ja tulisesti. Minä vannon, että se ei milloinkaan
tapahdu! Usko minua: tuo epäily ei johdu muusta kuin siitä, ettet tunne
minua. Jos sinä tuntisit, niin huomaisit sen aivan mahdottomaksi.
MIRJAM alakuloisesti. Ei sitä voi edeltäpäin tietää...
STORM. Etkö sinä siis tiedä?
MIRJAM. Kyllä minä tiedän mutta...
STORM keskeyttäen. Mutta miksi sitten minua epäilet? Mirjam, sinä et
saa -- minä en voi olla missään, jos sinä tuollaista ajattelet! Minä
rakastan sinua niin, etten koskaan luovu sinusta! En, en... --
(Suutelee Mirjamia) -- Ja, minä toistan vieläkin, että tuo epäluulo
johtuu yksistään siitä, kun et minua tunne?
MIRJAM. Saattaa olla, etten sinua vielä oikein tunne... Mutta ethän
pahastu, jos tahtoisin puhua vieläkin yhdestä asiasta...?
STORM. Miten saattaisin pahastua? Olen päinvastoin iloinen, jos sanot
aivan suoraan, mitä ajattelet.
MIRJAM tarttuen Stormin käteen; hieman epäröiden. Sinä viittasit jotain
sinnepäin, että menisimme siviiliavioliittoon... Tarkoitatko, ettemme
antaisi vihkiä itseämme...?
STORM. Kyllä minä sitä ajattelin...
MIRJAM arasti. Tiedätkö, minä tahtoisin kuitenkin...
STORM muuttuen vakavaksi. Minusta ei tuo vihkiminen ole muuta kuin
vanha seremonia -- joka sitäpaitsi on alentavaa naiselle.
MIRJAM keskeyttäen hellästi. Niin se voi olla sinusta -- mutta minä
olisin niin iloinen. Vihkimisessä on sentään jotakin juhlallista ja
kaunista, jonka muistaa koko elämänsä ajan... Minä taidan olla
lapsellinen, minä saatan olla kokonaan väärässäkin, ja olisin siitä
hyvin pahoillani -- mutta minusta tuntuu, ettemme tule oikein
onnellisiksi, ellemme anna vihkiä itseämme... Se kiusaisi aina minua.
STORM hieman naurahtaen. Sinä olet todellakin lapsellinen...
MIRJAM vienosti. Minä myönnän sen, rakkaani... Mutta myönny tämä ainoa
kerta minun lapsellisuuteeni. Minä lupaan olla sitten niin... niin hyvä
sinulle! Koko elämäni ajan muistelen sinun myöntyväisyyttäsi. Ja
ajattele: eihän siinä mitään pahaa tapahdu, ja jos se sinustakin on
enemmän muotoasia...
STORM keskeyttäen. Ei -- se ei ole minusta muotoasia! Järkeni,
tunteeni, koko olemukseni on tuollaista vastaan! Se on yksi niitä
keinoja, joiden avulla kirkko vuosisatoja on pitänyt naista vallassaan
-- alentanut ja polkenut häntä. Ja tarvitaanko nyt meidän välillämme
tuollaista...?
MIRJAM. Mutta ethän itsekään usko, että mitkään papit voisivat pitää
minua vallassaan?
STORM. Miksi sitten tahdot tuollaista vihkimistä?
MIRJAM kietoen kätensä hänen kaulaansa. Rakas, rakas, en osaa sitä
oikein sanoa... Mutta ethän tahdo, että tulisin onnettomaksi. Ethän
tahdo mitään ikävää varjoa välillemme...?
STORM katkerasti. Minusta tuntuu kuin sinä et tahtoisi tietää mitään
minun tunteistani. Sinä et ajattele yhtään, että tuollainen toimitus on
kokonaan tunteitani ja periaatteitani vastaan.
MIRJAM kiehtovasti. Periaatteet, periaatteet... mitä me niistä
välitämme? Ajattele, miten onnellisiksi me tulemme...
STORM. Rakas Mirjam! Älä vaadi tuota toimitusta -- se painaisi
muistoani kuin jokin alentava teko.
MIRJAM tekeytyen syvästi loukkaantuneeksi. Koska se sinusta on alentava
teko, niin kyllä sinut siitä vapautan. Enhän mitenkään saata ruveta
turmelemaan sinun hyviä ja vapaamielisiä periaatteitasi!
STORM hämmästyen. Mitä sinä sanot... mitä tarkoitat...? Se ei ole
mahdollista...
MIRJAM tahtoen yhä haavoittaa sanoillaan. Se _on_ mahdollista! Tai
täytyykö minun sanoa vielä selvempään? Kuule siis: minä en mene sinun
kanssasi naimisiin!
STORM hätkähtää ensin, niinkuin olisi saanut ankaran iskun ja on hetken
ääneti. Mutta hänen voimakas, väkivaltainen luonteensa saa ylivallan ja
hän sanoo hiljaa ja lujasti. Sinun täytyy. Minä tahdon sinut.
MIRJAM todellisella suuttumuksella. Täytyy! Kuka minut siihen pakottaa?
Enkö ole vapaa tekemään mitä tahdon -- menemään naimisiin kenen kanssa
tahdon?
STORM nousee ja silmäilee ympärilleen niinkuin ei käsittäisi mistä on
kysymys tai katselisi hän asetta ja aikoisi lyödä kaikki murskaksi.
Silloin huomaa hän pienellä pöydällä Lundin hansikkaat. Hän kalpenee,
astuu hitaasti pöydän ääreen ja ottaa hansikkaat käteensä. Tuijottaen
kauan Mirjamia läpitunkevasti, sanoo hän matalalla, käheällä äänellä.
Kenenkä nämä ovat?
MIRJAM on niin tyrmistynyt, ettei voi sanoa mitään.
STORM hiukan ääntään korottaen. Kenenkä nämä ovat?
MIRJAM sopertaen kalpeana. Minä en tiedä...
STORM kähisten hiljaa ja uhkaavasti. Et tiedä...? Koeta muistella...
Koeta muistella.
MIRJAM tuskallisesti. Kuinka sinä nyt noin...? Mitä sinä oikein
tarkoitat..?
STORM katsellen ympärilleen kuin aikoisi ruveta etsimään. Minä tahdon
tietää kenenkä ne ovat...
MIRJAM yhä enemmän hätääntyen. Ei, ei, ei! Älä osoita tuollaista
epäluuloa... Pitäisihän sinun ymmärtää...
STORM tuijottaa häneen hurjin katsein ja sanoo vihdoin
järkähtämättömästä. Minä tahdon tietää.
MIRJAM kuin vapautuen. Ah niin -- nyt muistan... Ne ovat kai
Lindevallin -- hän kävi täällä.
STORM muistaen, hämmentyneenä. Niin... niinpä todellakin... Hän kertoi
käyneensä täällä.
MIRJAM vielä pelästyneenä, mutta hellästi. Oi, miten sinä pelotit
minut! Miten paha sinä olet, Bruno... Kuulustelet minua aivankuin jokin
tutkintotuomari...
STORM sisäisen kiihtymyksen vallassa. Niin, minä olen niin paha, ettet
sinä saata sitä käsittää! En voi edes itsekään ymmärtää, miten hirveä
ajatus minulle tuli... -- (Kuiskaten) -- Minä ajattelin, että jos sinä
olet ollut jonkun toisen -- niin minä tartun sinun kaulaasi ja...
MIRJAM. Mitä kauheita sinä puhut..?
STORM yhä kiihtyen. Niin... se on kauheata, mutta minä rakastan sinua
niin suuresti... että sinun täytyy tulla omakseni! Se voi olla väärin,
se voi olla mielettömyyttä -- mutta sinun täytyy olla yksistään minun!
-- (Hän muuttuu pelottavan näköiseksi ja sanoo hiljaa, hammasta purren)
-- Kun ajattelen, että joku suutelisi ja syleilisi sinua... ja minä sen
saisin tietää... -- niin minä -- niin... siitä seuraisi onnettomuus...
MIRJAM syöksähtää väristen seisoalleen, sopertaen. Rauhoitu,
rauhoitu...
STORM. Sinä... sinä kalpenet? -- (Lähenee uhkaavasti Mirjamia) -- Sano
heti, onko sinulla rakastaja -- minun täytyy se tietää...
MIRJAM peräytyy kirkaisten. Bruno... Bruno...!
STORM kokonaan suunniltaan. Onko se siis totta? Onko... onko? --
(Puristaa niin rajusti Mirjamin rannetta, että tämä vaipuu kirkaisten
polvilleen. Mutta Storm ei hellitä sittenkään, vaan sähisee entistä
raivokkaammin) -- Etkö sinä kuule..? Vastaa minulle! Vastaa minulle!
Kuuletko sinä?
MIRJAM nyyhkyttäen. Kuinka sinä voit sellaista ajatella...?
Storm hellittää hänen kädestään.
MIRJAM yhä polvillaan maassa, pidellen rannettaan. Mitä aihetta sinulla
on moiseen luuloon?
Äänettömyys.
STORMIN raivo talttuu vähitellen, tuska ja häpeä valtaa hänet
vastustamattomasti, ja hän mutisee itsekseen. Voi minua... voi minua...
Sitten hän syöksyy Mirjamin luokse ja nostaa hänet sohvalle;
kääntäen kasvonsa poispäin ja pidellen hänen kättään,
sopertaa hän hiljaa.
Vieläkö... vieläkö sinä voit antaa anteeksi...?
MIRJAM yhä nyyhkyttäen. Minä en olisi koskaan voinut uskoa, että sinä
menisit niin pitkälle, että pahoinpitelisit naista...
STORM aivankuin lyyhistyen näkymättömän iskun alle. Minkälainen peto
minä olen...
Äänettömyys.
MIRJAM tukehtuneesti. Niin Bruno... ehkä meidän on parasta erota nyt
heti -- ennenkuin se on myöhäistä. Näyttää siltä, ettemme kuitenkaan
koskaan voi tulla onnellisiksi.
STORM vaipuu tuolille, tarttuu päähänsä ja kuiskaa käheästi, kuin
salaperäisellä kauhulla. Tuo kauhea... joka taas tuli... Minä olen
kirottu.
MIRJAM katsoo häneen hetken, sääli ja hellyys valtaavat hänet; hän
menee Stormin luokse ja lausuu huolestuneena. Mitä sinä sanoit? Mikä
sinulle tuli...? Sinähän aivan vapiset... ja kylmä hiki virtaa
otsaltasi... Sano... puhu minulle.
STORM on hetken ääneti, sitten hän äkkiä syöksähtää polvilleen Mirjamin
eteen -- ja niinkuin hänen sielunsa järkähtäisi, avautuisi salaisimpia
pohjia myöten, parahtaa hän käheästi. Mirjam... älä tuomitse minua...
Minä en voi sille mitään. Minä olen kirottu, kirottu...
Hänen äänensä katkeaa ikäänkuin tukahutettuihin nyyhkytyksiin.