Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Nyt on kuitenkin näkyvissä
rinnakkain sekä eteinen että seurusteluhuone. Eteisessä on korkea
peili, pieni pöytä ja vaateteline. Seurusteluhuoneessa on kaikki muuten
ennallaan, paitsi seinälle on ilmestynyt aivan vihreitä seppeleitä ja
pöydällä on uusia, tuoreita kukkia.
Mirjam loikoo keveästi puettuna matalalla sohvalla, lukien jotakin
kirjaa.
Jonkun ajan kuluttua kuuluu vasemmalla etäinen ovikellon soitto. Ingrid
tulee avaamaan ja sisään astuu Lindevall.
LINDEVALL. Olkaa hyvä ja kysykää, ottaako neiti vastaan.
INGRID. Kyllä.
MIRJAM on heti vieraan tultua ponnahtanut ylös sohvalta, luo silmäyksen
peiliin, ja kun Ingrid ilmestyy ovelle, kysyy hän jännittyneenä. Kuka?
INGRID. Tuomari Lindevall ja kysyy, ottaako neiti vastaan.
MIRJAM ihmetellen. Hänkö? Pyydä hänet sisään.
LINDEVALL rientää kättelemään Mirjamia. Hyvää huomenta neitiseni!
Sallikaa minun kiittää eilisillasta ja sydämestäni onnitella
suurenmoisen voittonne johdosta... Te olitte todella hurmaava Julia!
MIRJAM hymyillen. Ja te, herra Lindevall, olette aina yhtä kohtelias...
LINDEVALL. Minä vakuutan neiti, ettei se ollut mikään korulause! Ja
kaikki olivat yhtä mieltä minun kanssani! -- Hymyillen -- Mutta koska
te olette niin kiittämätön, niin minä käyn heti asiaan... Olen näet
koko aamupäivän etsinyt ystävääni Stormia kuin innokkain salapoliisi --
tietysti tuloksetta! Ja minä toivon, ettette pahastu vaikka
tunnustankin, että luulin tapaavani hänet täältä... Eikö hän ole käynyt
vielä teitä tervehtimässä?
MIRJAM epäröiden. Ei... hän ei ole käynyt täällä... Mutta minä luulen,
että... No niin -- teille voin sanoa, että hän on paraillaan
tutkinnossa... hänellä on viimeinen tentti tänään.
LINDEVALL hämmästyneenä. Tentti...?
MIRJAM. Niin.
LINDEVALL. Kas tuota veitikkaa kun ei ole sanallakaan minulle
ilmoittanut -- hän on tahtonut taas yllättää! Mutta hän on todellakin
omituinen -- hän tekee kaikki aivankuin leikillä! Että hän, joka on
urheiluun käyttänyt niin paljon aikaa, että nyt on maan paras
ylioppilasurheilija, tulee kolmessa vuodessa kandidaatiksi -- se on
todellakin yllätys.
MIRJAM. Niin, jos hän nyt läpäisee...
LINDEVALL. Läpäisee? Se on jo edeltäpäin tiettyä, että hän läpäisee!
Minkä kerran panee päähänsä, sen hän myöskin toteuttaa. Hän on nyt
kerran sellainen. -- (Hymyillen) -- Niin ettei teidän siitä tarvitse
rauhaton olla.
MIRJAM hymyillen hämillään. Olisinko mielestänne kovin utelias, jos
kysyisin, miksi niin innokkaasti olette etsinyt Brunoa... herra Stormia
tarkoitan...
LINDEVALL muuttuen vakavaksi. Niin -- minun on todellakin hänelle
ilmoitettava eräs tärkeä asia... kuinka nyt sanoisin: virka-asia...
Mutta suotteko anteeksi, ellen sanoisi sitä...? -- (Mirjam näyttää
säikähtyvän) -- Ei ei, neiti, se ei ole mitään ikävää! Päinvastoin
tulee se tuottamaan hänelle ja teille iloa... Kun myöskin tiedän, että
hän mielellään itse ilmoittaisi sen asian teille, niin minun täytyy
luopua siitä mieluisasta tehtävästä... Muuten olen aivan varma siitä,
että te, neiti, tulette olemaan ensimäinen, jolle hän sen ilmoittaa --
hän on rientävä tänne ensimäisellä autolla minkä tapaa!
MIRJAM hämillään ja iloisena. Älkäähän nyt, herra Lindevall.
LINDEVALL nousten. Uskokaa vain minua! -- (Leikillisesti) -- Nyt menen
väijymään hänen asuntoonsa... Ja toivokaamme, että hän malttaisi
poiketa sinnekin -- koska se on aivan tien varrella. Hyvästi neiti!
MIRJAM. Hyvästi, hyvästi! Tervetuloa toistekin!
Saattaa hänet eteiseen.
MIRJAM kävelee kiihoittuneena ja mutisee hiljaa. Tuottaa iloa hänelle
ja teille... Mitä se on...?
Ingrid tulee sisään, aikoen mennä makuuhuoneeseen.
MIRJAM ystävällisesti. Tuleppa taas vähän juttelemaan, Ingrid...
Minulla on niin levoton ja ikävä olo.
INGRID ihmetellen. Ikävä...?
MIRJAM hymyillen. Onko se sinusta niin ihmeellistä...?
INGRID hiljaa. Hänhän rakastaa teitä...
MIRJAM. Voi hyvä Ingrid... Kyllä näkyy, ettet ole itse rakastanut,
kosket tunne tuota levottomuutta ja kaipausta, joka valtaa mielen aina,
kun on erossa rakastetustaan. -- (Ingrid painaa punastuen katseensa
alas) -- Tai tiedätkö sinä... Rakastatko sinäkin...?
INGRID hiljaa. Rakastan...
MIRJAM hämmästyen. Hyvänen aika, Ingrid! Ja sinä et ole koskaan minulle
kertonut... No, rakastaako hän sinua?
INGRID. Ei.
MIRJAM muuttuen vakavaksi. Mutta hyvä lapsi! Kuka on sellainen... joka
ei sinua rakasta, jos sinä kerran häntä rakastat...?
INGRID. Hän ei lainkaan tiedä...
MIRJAM. Onko tuo mahdollista...? Minkälainen hän on? Etkö sinä aio
sanoa hänelle?
INGRID varmasti. En koskaan!
MIRJAM. Siinä teet väärin, Ingrid. Nykyään täytyy naisellakin olla
oikeus ilmaista tunteensa.
INGRID surullisesti. Mitä se hyödyttäisi? Hän ei kuitenkaan minua
koskaan rakasta...
MIRJAM. Rakastaako hän jotain toista...?
INGRID. Rakastaa...
Peittää käsillään kasvonsa, hengittäen raskaasti.
MIRJAM liikutettuna, silittäen Ingridin tukkaa. Älä sentään murehdi...
lapsi parka. Elämä on sellaista. Meillä kaikilla on omat
onnettomuutemme ja surumme... ja pelkomme... -- (Äänettömyys) -- Katsos
Ingrid, minäkään en ole onnellinen... Minä niin kauheasti pelkään, että
Bruno kerran saa tietää mitä on ollut herra Lundin ja minun välillä.
INGRID. Tiedättekö mitä, neiti...? Minäkin olen pelännyt sitä teidän
puolestanne...
MIRJAM kuin kauhulla. _Sinäkin_...? Kuinka sinäkin sitä pelkäät?
INGRID. En tiedä -- pelkään vain...
MIRJAM yhä kasvavalla kauhulla ja levottomuudella. Oi se ei _saa_ tulla
ilmi! Ei, ei, ei... Sillä enhän minä ketään toista ole koskaan
rakastanut kuin Brunoa. Onneksi ei kukaan muu kuin sinä tiedä Lundista
-- ja ethän sinä koskaan kerro...?
INGRID luoden katseensa alas. Enhän minä... Kuinka neiti voi sellaista
ajatella? Soiko ovikello...?
Tulee eteiseen ja aukaisee oven, mutta siellä ei olekaan ketään. Mirjam
seisoo jännittyneenä odottaen, mutta kun ei kukaan tule, alkaa hän
levottomana kävellä.
Hetken kuluttua istuutuu hän pianon ääreen ja alkaa soittaa Valse
tristeä.
Kun hän on hetken soittanut, tulee eteiseen Lund. Hän on vakavan,
miltei surullisen näköinen ja puhuu tummalla, hiljaisella äänellä.
LUND. Olisitteko ystävällinen ja kysyisitte, voiko...
INGRID. Kyllä...
Kun Ingrid aikoo heti lähteä ilmoittamaan, tekee Lund liikkeen
kädellään ja jää äänettömänä kuuntelemaan Mirjamin soittoa.
MIRJAM lopettaa äkkiä soittonsa kesken, katsahtaa kelloaan ja nousee
taas kävelemään.
INGRID tullen seurusteluhuoneeseen Mirjamin luokse. Herra Lund on
siellä ja tahtoisi puhutella neitiä.
MIRJAM hätkähtäen. Hän...
INGRID. Saako hän tulla?
MIRJAM levottomasti. Mitä, mitä minä teen...? -- Tulkoon nyt sitten.
LUND tulee sisään. Suo anteeksi Mirjam, että tulin luoksesi... Ja
kiitos soitosta... kuuntelin sitä hetken tuolla -- eteisessä...
MIRJAM, jonka on vallannut levottomuus ja salainen pelko. Ole hyvä ja
istu...
LUND. Kiitos! -- Oletko huomannut, että sanomalehdet kilvan kiittävät
sinun Juliaasi? Etkä voi uskoa, miten sydämestäni otan osaa
menestykseesi. -- Mutta rakas ystävä, sinähän näytät olevan huonolla
tuulella.
MIRJAM vältellen. Enhän minä... Olen vain hieman alakuloinen.
LUND. Miksi sitä kiellät? -- Hiljaa -- Ja sinua ei enää koskaan saa
tavata...
MIRJAM hiljaa. Sinun ei olisi pitänyt tulla... Olenhan pyytänyt, ettet
tulisi...
LUND. Minä en voinut olla tulematta... Minun täytyi nähdä sinut... Minä
en voi -- minun täytyy saada joku selvyys.
MIRJAM. Se on kyllä parasta... näin ei voi jatkua. -- Päättävästi --
Niin, kaiken täytyy olla lopussa meidän välillämme.
LUND hämmästyen. Lopussa...?
MIRJAM. Niin.
Äänettömyys.
LUND tukehtuneella äänellä. Ei siis mitään enää...?
MIRJAM. Ei mitään enää.
Äänettömyys.
LUND kuin itsekseen. Niinkö kaikki sitten loppui...?
MIRJAM päättävästi. Niin täytyy.
Lund painaa päänsä käsiensä varaan.
Äänettömyys.
LUND pidätetyllä vihalla. Niin... niin... Ja kaikki tuon kirotun
poikanulikan tähden... joka...
MIRJAM nousee tulistuneena; keskeyttäen. Minä toivon, että käytät
hänestä toisenlaista puhetapaa!
INGRID juoksee pelästyneenä seurusteluhuoneen ovelle. Herra Storm
tulee... näin akkunasta...
Mirjam ja Lund hypähtävät seisoalleen pelästyneinä kuin pahanteossa
tavatut lapset. Samassa kuuluu ovikellon soitto, Ingrid vie Lundin
hatun ja päällystakin huoneeseensa ja rientää avaamaan. Ja niinkuin
myrskytuuli, tulee sisään Bruno Storm; kun hän on riisunut
päällystakkinsa, näkyy että hän on puettu frakkiin.
STORM ilon ja onnellisuuden vallassa. No, kuinka voi Ingrid?
INGRID iloisesti. Kiitos... oikein hyvin!
STORM. Vieläkö Ingrid muistaa sitä kun olimme yhdessä juhannustulilla
-- siellä maalla...?
INGRID kuiskaa punastuen. Tietysti muistan...
STORM. Mehän tanssimmekin silloin kerran... eikö niin? Ehkäpä kaksikin
kertaa?
INGRID. Niin...
MIRJAM seurusteluhuoneessa. Mitä on tehtävä?
LUND katselee ympärilleen aivankuin hurjistuneena.
MIRJAM. Mene tuonne -- ja ole hiljaa! -- Työntää Lundin
ruokailuhuoneeseen.
Se tapahtuukin viime hetkellä, sillä heti sen jälkeen Storm lupaa
kysymättä, koputtamatta astuu reippaasti seurusteluhuoneeseen.
Eteisenpuoleinen ovi on jäänyt auki. Ja kun Ingrid menee sitä
sulkemaan, epäröi hän omituisesti, mutta jää kuitenkin kuuntelemaan.
STORM. Hyvää huomenta, Mirjam!
MIRJAM syöksyy häntä vastaan kietoen paljaat käsivartensa hänen
kaulaansa. Vihdoinkin sinä tulit!
Suutelevat.
STORM. Odotitko?
MIRJAM. Oi, tiedäthän sinä sen...
STORM. Mutta sinähän olet vallan kalpea.
MIRJAM hämmästyneenä. Olenko minä...? Niin... minun oli sinua niin
ikävä... Odotin sinua niin kovin... -- (Jännittyneenä) -- No miten...?
STORM. Tutkintoko? Se meni loistavasti... Sinun tulee aina tästälähtien
kutsua minua herra kandidaatiksi... -- (Vakavasti) -- Mutta tuollaiset
tutkinnot eivät paljon merkitse. Pääasia on, että taas näen sinut...
MIRJAM suudellen kiihkeästi Stormia. Oi Bruno... Mutta sinä et tiedä,
miten odotin, kaipasin sinua... Se on niin kummallista! Kun en ole
sinua tavannut, niin olen aivankuin sairas... Ja heti kun tulet,
muuttuu kaikki! Tunnen veren kuumana kiertävän ruumiissani... on
aivankuin kuulisin lintujen laulua ja tuntisin kukkien tuoksun...
STORM. Rakas... täällä onkin kukkien tuoksua! Ah, tuossa ovat kukat,
jotka sait eilen-illalla.
MIRJAM vakavasti. Bruno -- tule istumaan tänne. Minä tahdon kysyä
sinulta...
STORM. No mitä?
Istuutuvat sohvalle.
MIRJAM tarttuu hänen käsiinsä, katsoen silmiin. Sano nyt rakas,
onnistuinko Juliana eilen? Sanomalehdet kyllä ovat kiittäneet
esitystäni, mutta sinun arvostelusi merkitsee minulle enemmän kuin
kaikki sanomalehdet...
STORM. Sanoakseni lyhyesti, niin olit sinä mielestäni suurenmoinen!
Luulen, ettei sitä osaa voi sen paremmin esittää.
MIRJAM iloisena. Puhutko ihan tosissasi, rakas?
STORM. Saatatko sitä epäillä?
MIRJAM. Sitten olen rauhallinen. Kun sinä vain pidät minun
esityksestäni, en muusta välitä.
STORM. Ja huomenillalla taas?
MIRJAM. Huomenillalla taas!
STORM. Vai niin.
MIRJAM. Mitä? Näyttää aivankuin et soisi minun näyttelevän! Niinkuin
olisit pahoillasi...
STORM. Sinä et saa nauraa, mutta minä olen miltei mustasukkainen
Romeollesi, Lindénille... Tunnen suoranaista tuskaa kun häntä
hyväilet... Ja nuo hellät sanat...
MIRJAM hellästi ja kiehtovasti. Sinä oma, rakas -- (Suutelee) -- tyhmä
armaani! Etkö sitten ymmärrä, että sinua minä ajattelen, sinua suutelen
-- ja sinulle olen kaikki nuo hellyydet tuhlaavinani.
STORM. Anna minulle anteeksi. Minä olen narri, mutta rakkauteni tekee
minut siksi. -- (Hiljaa, liikutettuna) -- Oi Mirjam... Minä olen tähän
asti kulkenut kuin sokea... vasta sinut nähtyäni tiedän, tunnen mitä
elämä on. Oi jospa tietäisit...
MIRJAM. Miksi en tietäisi, kun tunnen itse samoin...
Suutelevat pitkään.
Ingrid on tuskallisin ilmein kuunnellut. Nyt hän sulkee hiljaa oven ja
alkaa aivankuin horjuen poistua.
Multa samassa hän vaipuu tuolille, ja rajusti nyyhkyttäen painaa hän
kasvonsa pöytää vasten. Hetken kuluttua hän nousee ja poistuu omaan
kamariinsa.
STORM. Tiedätkö mitään uutta, Mirjam?
MIRJAM. En.
STORM. Minulla on iloinen uutinen... Tai oikeammin sanoen: minulla on
_paljon_ ilmoitettavaa.
MIRJAM jännittyneenä. Mitä se on?
STORM. Siis ensiksi: Minä olen saanut perinnön.
MIRJAM hämmästyen. Perinnön...?
STORM. Niin. Isoisäni, jonka kuolemasta sinulle kerroin, on
testamentannut minulle neljäkymmentätuhatta markkaa -- Arvid kävi siitä
juuri ilmoittamassa. Toiseksi sain juuri tietää, että isoisän
hautajaiset ovat jo huomenna ja minun on nyt lähdettävä sinne
kahdentoista junalla. -- Ja lopuksi, että heti kun tulen hautajaisista,
ryhdyn toimenpiteisiin avioliittoamme varten.
MIRJAM aivankuin huumaantuneena. Mitä sinä oikein puhut, Bruno? Minä.
en voi ymmärtää näin yht'äkkiä... Onko tuo kaikki totta... mahdollista?
STORM. Kaikki on totta! Ja minä olen niin iloinen ja onnellinen, etten
vielä koskaan ole ollut... Onni on vyörynyt yht'äkkiä ylitseni, enkä
oikein tiedä mitä tekisin!
Syleilee ja suutelee Mirjamia.
MIRJAM koettaen saada äänensä moittivaksi. Bruno, Bruno! Etkö yhtään
muista, että isoisäsi on juuri äskettäin kuollut...?
STORM. Niin, se rakas, rakas isoisä... Mutta usko minua Mirjam: jos hän
voisi nähdä minut tällä hetkellä, niin hän ei moittisi minua. Hän
tietäisi myöskin silloin, miten onnellinen on hänen pojanpoikansa,
josta hän niin paljon piti.
MIRJAM. Saattaa olla niinkuin sanot -- ja onkin! Mutta lähdetkö
todellakin niin kauas? Et siis huomenna lainkaan tule luokseni...?
STORM. Minun täytyy, rakkaani. Enhän missään tapauksessa voi jäädä pois
hautajaisista. Mutta maanantaina, siis ylihuomenna, olen jälleen
luonasi! Ja silloin... Tahdothan, että menemme naimisiin niin pian kuin
mahdollista?
MIRJAM kuumasti. Minä tahdon, armaani... pian! Minähän rakastan sinua.
Suutelevat.
STORM. Ajattele, että kaikki tuli niin äkkiä, ettemme ole ehtineet
juuri puhuakaan naimisiinmenosta -- eikä paljon muustakaan! Miten sinä
tahtoisit Mirjam -- matkustammeko Englantiin ja menemme siellä
siviiliavioliittoon, vai miten? Niinpä todellakin -- minun täytyy
neuvotella juristimme Arvidin kanssa... hän kyllä tietää miten on paras
menetellä.
MIRJAM muuttuu äkkiä vakavaksi ja sanoo kuin uuden ajatuksen
valtaamana. Sinä olet oikeassa... Me olemme liian vähän puhuneet
tulevaisuudesta, elämästä... -- (Hiljaa) -- Mutta jospa kaikki onkin
mahdotonta...
STORM. Mikä olisi mahdotonta?
MIRJAM yhä vakavampana. Kaikki -- meidän onnemme...