-- Kiitos vain kaikesta! Minun on nyt lähdettävä!
-- Hyvästi nyt... älkää unohtako!
-- Näkemiin, hyvä neiti...
-- Hyvää yötä, neiti!
LUND kuiskaten. Rakas Mirjam... enkö saa jäädä...?
MIRJAM hermostuen. Ei, ei... Et millään ehdolla.
LUND. Miksi en? Minä olen niin levoton... Sano, minkä vastauksen annat
siihen... tiedäthän. Sinä et ole vielä mitään vastannut...
MIRJAM tuskautuneena. Ystäväni... En minä nyt voi mitään vastausta
antaa -- olen vielä niin kiihoittunut tuosta tapauksesta... Mene nyt
heti toisten mukana, ettemme herätä huomiota -- (Huomaa, että Lindevall
ja Storm ovat vielä eteisessä ja lisää kovemmalla äänellä) -- Hyvästi
nyt, herra Lund... voikaa hyvin!
LUND alistuen. Hyvästi.
MIRJAM huutaa. Herra Lindevall!
LINDEVALL. Tässä olen. Millä voin teitä palvella?
MIRJAM. Tarkoitan vain, ettette hyvästiä sanomatta menisi... Ja sitten
on minulla sanottavaa teidän ystävällenne... Niin, herra Storm -- minun
on pyydettävä teiltä jotakin...
STORM kohteliaasti. Ja olkaa varma jo edeltäpäin, että se pyyntö
täytetään.
LINDEVALL. Hyvää yötä, neiti! Ja kiitos teille kaikesta! Näkemiin,
Bruno.
Poistuu.
MIRJAM hiukan arasti ja epävarmasti. Niin... sitä minun piti vieläkin
pyytää, että te kokonaan unohtaisitte sen ikävän, mikä täällä
tapahtui... Ja sitten -- niin, te sanoitte äsken tunteneenne kuin me
olisimme jo kauan tunteneet toisemme... Minä olen kuullut sen lauseen
ennenkin ja luullut sen fraasiksi -- (Hiljempaa) -- Mutta nyt tunnen,
että se on totta... Sillä minustakin tuntuu -- aivankuin te olisitte
hyvin... hyvin läheinen...
STORM tarttuu hänen käteensä, ja vaikkei hänen sanoissaan ole mitään,
kuvastuu hänen tulisessa katseessaan ja hillityssä äänessään outo
rajuus ja voima, joka paljastaa sen, mitä sanat eivät ilmaise. Niin,
niin -- minun täytyy saada tavata teitä...
MIRJAM katsahtaen häneen kiehtovasti. Niin, sitten soitan
Sibeliustakin...
Ja taas hän katsahtaa Stormiin tuolla omituisella katseellaan,
joka saa tämän punastumaan.
STORM hiljaa, pidätetyllä kiihkolla. Koska saan tulla...?
MIRJAM kuiskaten. Huomenna...
Pudistavat toistensa käsiä ja Storm lähtee ovea kohti.
Mutta ovella hän kääntyy, katsahtaen Mirjamiin, joka yhä seisoo
paikallaan ja katsoo häneen. Hetken hän vielä seisoo ovella kuin
epäröiden, mutta sitten hän äkkiä pitkin, notkein askelin tulee
Mirjamin luokse, puristaa hänet rajusti rintaansa vastaan ja suutelee
häntä suulle... Ja sitten hän menee -- taakseen katsomatta.
Äänettömyys.
MIRJAM seisoo kuin huumaantuneena; vihdoin kuiskaa hän hiljaan
aivankuin uneksien. Jumalani... Minä rakastan...
Esirippu.