Hyvä Jumala, kuinka kaikki päättyi!
Minä tulin kello yhdeksän. Hän oli jo siellä. Minä huomasin hänen jo
kaukaa. Hän seisoi, niinkuin silloin, ensi kohtauksessamme, rannalla,
kyynärpäät nojautuneina käsipuihin, eikä kuullut, että minä häntä
lähestyin.
"Nastjenka!" huusin minä hänelle, taistellen tuskalla liikutustani
vastaan.
Hän kääntyi rivakkaasti puoleeni.
"Noh", sanoi hän, "nopeasti!"
Katselin häntä hämmästyneenä.
"Noh, missä on kirje? Toitteko te kirjeen?" -- kertoi hän, pitäen
kädellään kiinni käsipuusta.
"Ei, ei minulla ole kirjettä", sanoin vihdoin.
-- "Eikö hän sitten vieläkään ole täällä?"
Hän kalpeni kauheasti ja katseli minua kauvan aikaa liikkumatoinna.
Minä olin hävittänyt hänen viimeisen toivonsa.
"No niin, Jumala olkoon hänen kanssansa", sanoi hän vihdoin sortuneella
äänellä. -- "Jumala hänen kanssansa, kun hän minut niin jättää".
Vielä muutaman silmänräpäyksen säilytti hän mielenmalttinsa, mutta
äkkiä kääntyi hän poispäin, nojasi käsipuihin ja purskahti itkuun.
"Jo on kylläksi, jo on kylläksi!" varoitin minä. Mutta minulla ei ollut
voimaa pitkittää ja mitä olisin minä sanonut?
"Älkää koettako lohduttaa minua," sanoi hän. "Älkää puhuko hänen
puolestansa, älkää sanoko, että hän tulee, hän ei olisi niin julmasti,
niin sydämettömästi jättänyt minut, niinkuin hän on tehnyt. Miksi?
Miksi? Oliko ehkä jotakin kirjeessäni, tuossa onnettomassa
kirjeessäni?"
Hänen äänensä tukehtui kyyneltulvaan.
"Oi kuinka sanomattomasti hirveätä tämä onkaan!" pitkitti hän. "Ei
riviäkään! Jos hän edes olisi vastannut minulle, etten minä ole hänelle
tarpeellinen, että hän hylkää minut. Mutta nyt, ei riviäkään kolmeen
päivään! Kuinka helppoa on hänelle loukata kurjaa, turvatointa tyttöä,
jonka rikos on siinä, että hän rakastaa häntä. Oi, mitä olenkaan
kärsinyt näinä kolmena päivänä! Jumalani! Jumalani! Kun minä muistelen,
että minä ensiksi tulin hänen luokseen, että minä alensin itseni hänen
edessään, itkin! Ja sitten!... Kuulkaas", sanoi hän minuun kääntyneenä,
samalla kuin hänen mustat silmänsä loistivat, -- "ei voi se niin olla,
se on luonnotonta! Te taikka minä olemme pettyneet. Ehk'ei hän ole
vielä kirjettä saanut? Ehk'ei hän tähän silmänräpäykseen asti tiedä
mitään, kuinka on mahdollista, sanokaas minulle Jumalan tähden,
selittäkääs minulle ... minä en voi käsittää niin raakaa kohtelua.
"Ei sanaakaan! Kurjimmallekin ihmiselle maailmassa osoitetaan toki
sääliä! Ehkä on hän kuullut jotakin, ehkä on joku parjannut minua. Mikä
on teidän ajatuksenne?"
"Kuulkaas minua, Nastjenka, huomenna menen minä, teidän nimessänne,
hänen luokseen."
"Entä sitten?"
"Minä kysyn häneltä kaikkea, kerron hänelle kaikki."
"Entä sitten? Entä sitten?"
"Te kirjoitatte kirjeen hänelle. Älkää kieltäkö, Nastjenka. Minä vaadin
häntä huolehtimaan teistä, hän on saapa tietää kaikki ja jos..."
"Ei, ystäväni, ei," keskeytti hän minua. -- "Jo on kylliksi! Ei
sanaakaan enään, ei ainoatakaan sanaa minulta eikä riviäkään. --
Kyllin! Minä en tunne häntä enään, enkä rakasta häntä enään! Minä olen
hänet unoh ... tava!"
Hän ei puhunut loppuun.
"Rauhoittukaa, Nastjenka. Sijoittukaa tänne", sanoin minä, vieden hänet
penkille.
"Minä olen levollinen. Kyllin! Se on ohitse! Ne on kyyneleitä, ne
kuivuvat."
Sydämeni oli täysi. Minä koetin puhua, mutta turhaan.
"Kuulkaas minua", pitkitti hän, tarttuen käteeni, "sanokaas minulle,
ettehän te olisi niin menetellyt? Ettehän olisi jättänyt sitä, joka
itse tuli luoksenne, ettehän olisi viskanneet hänen kasvoihinsa
häpeällistä pilkan naurua hänen heikon, tyhmän sydämensä vuoksi! Te
olisitte säästänyt häntä. Te olisitte ajatellut että hän on yksin,
ettei hän ymmärtänyt pitää huolta itsestänsä, ettei hän osannut varoa
itseään rakkaudesta teihin, että hän on viaton ... ettei hän ole tehnyt
mitään. Oi, Jumalani, Jumalani!"
"Nastjenka!" huudahdin minä, voimatta liikutustani hillitä. --
"Nastjenka! Te kiusaatte minua! Te revitte sydämeni rikki; Nastjenka!
Minä en voi kauvemmin vaijeta! Minun täytyy vihdoin ilmaista, mitä
sydämessäni piilee."
Minä hyppäsin ylös. Hän tarttui käteeni ja katseli kummastuksella
minua.
"Mikä on teillä?" kysyi hän vihdoin.
"Kuulkaas minua, Nastjenka", sanoin minä päättävästi. Mitä minä nyt
tulen teille sanomaan on kaikki mieletöntä, kaikki tyhmää! Minä tiedän,
ettei se koskaan tule tapahtumaan, mutta kuitenkaan en voi vaijeta.
Edeltäpäin rukoilen teitä anteeksi antamaan minulle."
"Kuinka? Mikä on teidän?" kysyi hän, lakaten itkemästä ja katsellen
läpitunkevasti minua samalla kuin omituinen uteliaisuus loisti hänen
kummastelevissa silmissään.
"Se on mahdotointa. Mutta minä rakastan teitä, Nastjenka! Siinä se on.
Nyt on kaikki sanottu. Nyt näette, jos te voitte niin puhua minun
kanssani, kuin te ennen puhuitte, jos te vihdoin voitte kuulla, mitä
minä tulen teille puhumaan..."
"Mitä? Mitä on siitä tuleva?" keskeytti Nastjenka minua. -- "Minä
tiesin hyvin, että te rakastatte minua, mutta minusta näytti, että te
vain vähän rakastatte minua. Voi! Jumalani!"
"Alussa oli rakkauteni vähäinen, Nastjenka, mutta nyt on se yhtä vahva
kuin teilläkin, silloinkuin te kimppuinenne tulitte hänen luoksensa. Ja
vieläpä enemmänkin, koska hän ei silloin rakastanut ketään, vaikka te
rakastitte."
"Mitä sanotte minulle? Minä en ymmärrä laisinkaan. Mutta sanokaas
minulle, miksi se -- se on ei miksi, vaan mistä syystä te niin ja niin
kerran... Jumalani! Minä puhun tyhmästi! Mutta te..."
Ja Nastjenka joutui täydellisesti hämille. Hän löi silmänsä alas.
"Mitä tulee minun tehdä, Nastjenka? Minä olen syyllinen, minä olen
väärin menetellyt... Mutta ei, ei, minä en ole syyllinen, sen tunnen
minä, koska sydämeni sanoo, että minulla on oikein, koska minä en
mitenkään voi teitä loukata. Minä olin ystävänne, mutta minä en ole
itseäni muuttanut, minä olen vieläkin ystävänne. Katsokaas, Nastjenka,
kyyneleeni valuvat. Valukoot, ne eivät ketään vahingoita. Ne kuivuvat
jälleen..."
"Mutta istahtakaa," sanoi hän.
"Ei, Nastjenka, minä en tule istumaan. Minä en voi kauvemmin olla
täällä, te ette saa minua enään nähdä. Minä sanon teille kaikki ja
sitten menen. Minä tahdon vain sanoa ettette koskaan olisi saanut
tietää, että minä teitä rakastan. Minä olisin salaisuuteni
kätkenyt. En tahtoisi nytkään tässä silmänräpäyksessä vaivata teitä
itsekkäisyydelläni. En! Mutta minä en voinut kauvemmin kestää. Te
puhutte itse siitä, te olette syyllinen, te olette kaikkeen syyllinen,
vaan minä en ole syyllinen. Te ette voi karkoittaa minua luotanne
pois."
"En, en! Minä en karkoita teitä," sanoi Nastjenka, salaten suruaan niin
paljon kuin mahdollista.
"Te ette karkoita minua pois. Ei! Mutta minun täytyy itse paeta. Minä
tulen menemäänkin, mutta sitä ennen täytyy minun sanoa kaikki, koska,
tässä puhuessamme, en saattanut istua rauhallisesti, koska, teidän
itkiessänne, tunsin sydämessäni olevan niin paljon rakkautta teihin,
Nastjenka, niin paljon rakkautta. Ja katkera on tunne, etten minä tällä
rakkaudellani voi teitä auttaa. Minä en voinut vaijeta, minun täytyi
puhua, Nastjenka, minun täytyi puhua!"
"Niin, niin! Puhukaatte, puhukaatte niin minun kanssani!" sanoi
Nastjenka harvinaisella liikutuksella. "Teistä näyttää ehkä
kummalliselta, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta ...
puhukaatte! Minä tulen vastaamaan teille, kertomaan teille kaikki."
"Te säälitte minua, Nastjenka, vain säälitte, ystäväni! Mitä on
tapahtunut, on tapahtunut. Ja mitä on sanottu, ei voida kääntää eikä
vääntää. Eikö niin? Nyt tiedätte kaikki. Nähkääs, se on ydinkohta!
Hyvä, se on kaikki oivallista. Mutta kuulkaas nyt: kun te tuolla
istuitte ja itkitte, ajattelin minä itsekseni -- voi! sallikaa minun
sanoa, mitä minä ajattelin, että -- luonnollisesti, se ei voi niin
olla, Nastjenka! -- minä ajattelin, että te ette ehkä jostakin
kaukaisesta syystä rakasta minua enään. Sitten ajattelin minä jo eilen
ja toissapäivänä, Nastjenka -- että minä saisin tuntea, että teidän
ehdottomasti täytyy rakastaa minua. Olettehan itsekin sanonut, että te
jo melkein rakastatte minua. Mitä enempää? Se onkin melkein kaikki,
mitä minä tahdoin sanoa, vielä on sanottavana, mitenkä sitten olisi,
jos te minua rakastaisitte -- ei mitään enempää! Kuulkaas, ystäväni,
olettehan toki aina ystäväni -- minä olen luonnollisesti kurja,
yksinkertainen, vähäpätöinen ihminen. Mutta siitä ei ole kysymystä --
ja minä sanon sen vain murheella, Nastjenka, -- mutta minä rakastaisin
teitä niin, niin paljon, että sittenkin kuin te vielä rakastaisitte
häntä, jota en minä tunne, te ette kuitenkaan tulisi huomaamaan, että
minun rakkauteni missään suhteessa olisi teille vaivaksi. Te saisitte
vain joka minuutti tuntea, että teidän vieressänne sykkii kiitollinen,
niin kiitollinen, lämmin sydän, joka teille... Oi, Nastjenka,
Nastjenka! Mitä olettekaan te tehnyt minusta!"
"Älkää itkekö, minä en tahdo, että te itkisitte," sanoi Nastjenka,
rivakkaasti nousten. -- "Tulkaa, nouskaa ylös, tulkaa minun kanssani,
älkää itkekö," sanoi hän pyyhkiessään kyyneleitäni taskuliinallaan. --
"Tulkaa nyt, ehkä sanon minä teille jotakin... Niin, nyt on hän
jättänyt minut, nyt on hän unohtanut minut, vaikka minä häntä vielä
rakastan -- minä en tahdo teitä pettää -- mutta kuulkaas, vastatkaa
minulle. Jos minä esimerkiksi ... tulisin rakastamaan teitä, se on ...
jos minä vain... Voi, ystäväni! Kuinka saatan sitä ajatella, että minä
teitä loukkasin, kun minä nauroin teidän rakkaudellenne, kun kiitin
teitä siitä, ettette olleet minuun rakastuneet! Oi, Jumalani! Kuinka on
se mahdollista, etten minä edeltäpäin sitä huomannut, että minä olin
niin tyhmä, mutta... Nyt olen päättänyt sanoa teille kaikki."
"Kuulkaas, Nastjenka, tiedättekö mitä? Minä menen pois luotanne.
Todellakin tuotan minä teitte vain vaivaa. Nyt on teillä omantunnon
nuhteita siitä, että te nauroitte. Minä en tahdo, en varmaankaan, että
te paitsi murhettanne... Minä tietysti olen syyllinen, Nastjenka, mutta
suokaa anteeksi minulle."
"Pysähtykää, kuulkaa minua loppuun, -- voitteko te odottaa?"
"Mitä varten odottaa? Mitä?"
"Minä rakastan häntä. Mutta se on ohimenevää, sen täytyy mennä ohitse,
muutoin ei ole se mahdollista. Se meneekin jo ohitse, minä huomaan sen.
Kuka tietää, ehkä menee se jo tänään ohitse, koska minä häntä vihaan,
koska hän minua pilkkasi, sill'aikaa kuin te tässä itkitte minun
kanssani, koska te ette minua halveksi kuten hän, koska te rakastatte
minua, eikä hän minua rakasta, ja vihdoin koska minä teitä rakastan --
jopa todella, aivan niinkuin tekin rakastatte minua. Olenhan sen itse
ennen teille sanonut, ja te olette sen itsekin kuullut. -- Sentähden
rakastan minä teitä, koska te olette häntä parempi, koska te olette
häntä kunniallisempi, koska, koska hän..."
Hänen liikutuksensa oli niin vahva, ettei hän voinut puhua, hän pani
päänsä minun olkapäälleni, sitten rinnalleni ja itki katkerasti. Minä
lohdutin häntä, puhuin hänelle mutta hän ei voinut kuulla, puristi aina
kättäni ja sanoi kyynelten valuessa:
"Odottakaa, odottakaa, pian minä lakkaan. Minä tahdon teille sanoa...
Älkää ajatelko, että nämä kyyneleet -- se on vain heikkoutta, odottakaa
kunnes se menee ohitse."
Vihdoin lakkasi hän, pyyhki kyyneleet pois ja me menimme eteenpäin.
Minä tahdoin puhua, mutta hän pyysi aina minua odottamaan. Me
mykistyimme. Vihdoin hän toipui ja rupesi puhumaan.
"Nyt viimeinkin", alkoi hän heikolla, vapisevalla äänellä. "Älkää
ajatelko, että minä olen epävakainen ja huikenteleva, että minä niin
helposti ja pian voin unohtaa. Minä rakastin häntä kokonaisen vuoden ja
vannon Jumalan nimessä, etten koskaan, en koskaan ajatuksissani ollut
uskoton hänelle. Hän pilkkasi minua, Jumala olkoon hänen kanssaan!
Mutta hän haavoitti ja loukkasi sydäntäni. Minä en rakasta häntä enään,
koska minä vain sitä voin rakastaa, joka on jalomielinen, joka minua
ymmärtää, joka on rehellinen, koska itsekin olen sellainen eikä hän ole
arvoiseni -- niin, Jumala olkoon hänen kanssansa! Parempi on näin, kuin
että minä myöhemmin olisin pettynyt toiveissani ja saanut kokea
millainen hän on... Kuka tietää, hyvä ystäväni," pitkitti hän,
puristaen kättäni, "kuka tietää, ehkä oli koko rakkauteni vain
itsepetosta, mielikuvitusta, ehkä sai se alkunsa vähäpätöisyyksistä,
siitä, että minä elin mummoni toimissa! Kenties täytyy minun erästä
toista rakastaa, ei häntä, vaan erästä toista, joka sääli minua
ja ... ja ... jättäkäämme hänet," keskeytti Nastjenka, nyyhkyen
liikutuksessaan, "minä tahtoisin vain vielä teille sanoa, että jos te
huolimatta siitä, että minä häntä rakastan -- ei, rakastin -- ja jos te
huolimatta siitä ... vielä sanotte ... jos te tunnette, että
rakkautenne on kyllin suuri karkoittamaan sydämestäni varhaisemman
rakkauden. Jos tahdotte minua armahtaa, jos ette tahdo jättää minut
yksin kohtaloni varaan, ilman lohdutusta, ilman toivoa, jos te tahdotte
rakastaa minua aina, jos te minua nyt rakastatte, niin vannon minä
teille että kiitollisuus ... että rakkauteni tulee vihdoin olemaan
teidän rakkautenne arvoinen... Tahdotteko nyt ottaa käteni vastaan?"
"Nastjenka," huusin minä nyyhkyen, "Nastjenka! Oi, Nastjenka!"
"Riittää jo!" sanoi hän, tuskin hilliten itseään, "nyt on jo kaikki
sanottu, eikö niin? Niin -- ja te olette onnellinen ja minä olen
onnellinen, eikä enään sanaakaan siitä. Puhukaas jotakin muuta!"
"Niin, Nastjenka. Kyllin siitä, nyt olen minä onnellinen. Nyt,
Nastjenka, nyt puhukaamme jotakin muuta, oitis, minä olen valmis."
Ja me emme osanneet puhua mitään, me nauroimme, me itkimme, me puhuimme
tuhannen sanaa ilman mieltä ja yhteyttä. Milloin kävimme käytävää
pitkin, milloin käännyimme äkkiä ympäri ja menimme kadun poikki. Sitten
taas pysähdyimme ja astuimme rannalle. Me olimme niinkuin lapset.
"Nyt elän minä yksinäni, Nastjenka," sanoin minä, "mutta huomenna --
nyt olen minä, Nastjenka, tietysti köyhä, minulla on kaikkiaan tuhannen
kaksisataa, mutta se ei tee mitään."
"Tietysti, ei. Ja mummolla on eläke, niin ettei hän meitä rasita.
Meidän täytyy kuitenkin ottaa mummo luoksemme."
"Luonnollisesti täytyy meidän ottaa mummo luoksemme... Mutta
Matrenakin..."
"Niin ja meillä on Theklakin!"
"Matrena on hyvin hyvä, vaan yksi vika on hänellä, ei ole hänellä
mielikuvitusvoimaa. Mutta se ei ole vahingoksi."
"Se on yhdentekevä, he voivat molemmat olla yhdessä. Mutta huomenna
tulette te luoksemme."
"Kuinka? Teidänkö luoksenne? Hyvä, minä olen valmis."
"Niin, te asutte meillä. Meillä, tuolla ylhäällä, ullakkokamarissa. Se
on tyhjä. Meillä on ollut eräs vuokralainen, vanha vapaasukuinen
nainen, mutta hän on matkustanut pois ja mummo, sen tiedän minä, tahtoo
ottaa nuoren miehen. Minä kysyin häneltä, miksi nuorta miestä? Siihen
vastasi hän: 'Se on parempi, minä tulen jo vanhaksi. Mutta älä
ajattele, Nastjenka, että minä tahdon naittaa sinut.' Minä, nähkääs,
sanoin, että hän sitä juuri tavoitti."
"Voi, Nastjenka!"
Ja me nauroimme molemmat ääneen.
"Nyt hyvä! Mutta missä asutte te? Minä olen sen unohtanut."
"Tuolla punasen sillan luona, Barannikovin talossa."
"Se on suuri talo?"
"Niinpä, suuri se on."
"Oi, minä tiedän, kaunis talo. Mutta jättäkää se ja muuttakaa meille."
"Huomenna, Nastjenka, jo huomenna! Minä olen vähän vuokraa velkaa,
mutta se ei tee mitään. Minä saan pian palkkani."
"Mutta, tietäkääs, ehkä rupean minä antamaan tuntia. Minä opetan
itseäni samalla kun opetan muita."
"Sepä mainiota! Ja minä saan lahjapalkan palveluksesta, Nastjenka."
"Siis huomenna tulette vuokraajakseni."
"Niin, ja me menemme oopperaan, koska nyt annetaan 'Sevillan
parturia'."
Näin puhellessamme kuljimme molemmat niinkuin sumussa, ett'emme
tietäneet mitä meissä tapahtui. Milloin pysähdyimme ja puhuimme kauvan
aikaa samalla paikalla, milloin astuimme edes ja takaisin nauraen ja
itkien. Nastjenka tahtoi äkkiä kotiin, enkä minä rohjennut pidättää
häntä ja tahdoin saattaa häntä. Me läksimme tielle ja neljännestunnin
kuluttua saavuimme äkkiä rannalle, jälleen penkillemme. Hän huokaili ja
uudelleen täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Minä nolostuin...
Mutta hän tarttui käteeni ja me astuimme, innokkaasti keskustellen,
eteenpäin.
"On aika mennä kotiin, luulen minä; on jo kovin myöhä," sanoi Nastjenka
vihdoin.
"Niinpä tosin, Nastjenka, mutta minä en saa nyt unta enkä mene kotiin."
"En minäkään luullakseni tule nukkumaan. Mutta seuraattehan minua?"
"Joka tapauksessa!"
"Mutta nyt menemme, kuin menemmekin kotiin!"
"Kunniasanalla," vastasin minä nauraen.
"Tulkaa siis!"
"Menkäämme!"
"Katsokaas taivasta, Nastjenka! Huomenna tulee olemaan ihmeteltävä
päivä! Mikä sininen taivas, mikä viehättävä kuuvalo! Nähkääs, tuo
kellahtava pilvi nielee kuun. Katsokaas! Eipä, se pilkistääkin esiin.
Näettekö?"
Mutta Nastjenka ei katsellut pilviä; hän seisoi vaijeten niinkuin
kivettynyt. Silmänräpäyksen kuluttua rupesi hän vapisemaan ja hiipimään
lähemmin minuun kiinni. Hänen kätensä vapisi käsivarrellani. Minä
katselin häntä. Hän nojautui vielä lujemmin minuun.
Tässä silmänräpäyksessä meni eräs nuori mies ohitsemme. Hän pysähtyi
äkkiä, katsahti läpitunkevasti meihin ja astui sitten muutamia
askeleita. Sydämeni vapisi.
"Nastjenka," sanoin minä puoliääneen, "kuka se on, Nastjenka?"
"Se on hän!" vastasi hän kuiskuttaen, läheten yhä lähemmäksi minua.
Minä saatoin tuskin pysyä jaloillani.
"Nastjenka, Nastjenka! Sinähän se olet!" kuulin äänen takanani ja
samassa silmänräpäyksessä astui tuo nuori mies muutaman askeleen meihin
päin.
Mikä huudahdus! Kuinka hän säpsähtikään! Kuinka hän irroittikaan
itsensä minusta ja syöksi häntä kohti! Minä seisoin ja silmäilin heidän
jälkeensä niinkuin kivettynyt. Mutta tuskin oli hän antanut kätensä
hänelle ja heittäytynyt hänen käsivarsiinsa, kun hän äkkiä jälleen
kääntyi minun puoleeni, silmänräpäyksessä niinkuin myrsky, niinkuin
salama, seisoi hän luonani ja ennenkuin ehdin malttaa mieleni, ympäröi
hän molemmin käsivarsin kaulaani ja suuteli minua innokkaasti. Sitten,
sanaakaan sanomatta, syöksähti hän jälleen hänen luoksensa, tarttui
hänen käteensä ja veti hänet mukanaan pois.
Kauvan seisoin minä siinä ja katselin heidän jälkeensä... Vihdoin
katosivat he silmistäni.