Minun yöni loppuivat aamulla. Päivä ei ollut kaunis. Sateli ja
ikkunaruutujani tärisytti raskaat sadepisarat. Kamarissa oli hämärä ja
ulkona surullista ja kolkkoa. Päätäni kivisteli ja kuume hiiviskeli
jäsenissäni.
"Kirje, batjuschka (herra). Se tuli kaupungin postissa", sanoi Matrena.
"Kirjekkö? Keltä?" huusin minä, hypäten tuolilta ylös.
"En tiedä, batjuschka. Katsokaa, ehkä siinä on tieto, keltä se on."
Mursin sinetin. Se oli häneltä. Nastjenka kirjoitti:
"Oi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Polvillani rukoilen minä teitä
anteeksi antamaan minulle. Minä olen pettänyt teidät ja itseni. Se oli
uni, unikuva... Minä murehdin teistä tänään: antakaa anteeksi, antakaa
anteeksi! Älkää syyttäkö minua, sillä en minä ole muuttanut mieltäni
teistä. Minä sanoin, että tulen teitä rakastamaan ja nyt rakastankin
minä teitä -- enemmän kuin sitä. Oi, Jumala, jos minä voisin rakastaa
teitä molempia yhdellä haavaa! Oi, jos te toki olisitte hänenä!"
"Oi, jos hän olisi te!" tuli mieleeni. "Minä muistan sanojasi,
Nastjenka!"
"Jumala tietää, mitä minä nyt tekisin puolestanne! Minä tiedän, että
mielenne on raskas ja murheellinen. Minä olen teitä loukannut, mutta
tiedättehän, että rakastaessa ei kauvan muisteta loukkausta. Ja
rakastattehan te minua!"
"Kiitos teille, kiitos teille tästä rakkaudestanne, koska se on
muistossani kätketty niinkuin suloinen uni, jota vielä kauvan,
herättyäkin, muistellaan, koska minä ikuisesti olen muistava sitä
silmänräpäystä, jolloin te niin veljellisesti sydämenne paljastitte
minulle ja niin jalomielisesti otitte minun murretun sydämeni vastaan
sitä suojellaksenne ja parantaaksenne."
"Jos te annatte minulle anteeksi, niin on muistonne tuleva vielä
kalliimmaksi ikuisen, kiitollisen tunteen kautta teitä kohtaan,
mikä et koskaan ole sydämestäni haihtuva. Tätä muistelmaa olen minä
uskollisesti säilyttävä, sydämeni ei tule siitä eroamaan, siksi on se
liian luja. Vielä eilen kääntyi se niin nopeasti sen puoleen takaisin,
jolle se entuudestaan kuului."
"Me tulemme jälleen kohtaamaan toisemme, te tulette meille; te ette
kiellä sitä meiltä, te tulette ikuisesti olemaan ystäväni ja veljeni.
Ja kun te minut jälleen näette, niin tulette ojentamaan kätenne
minulle... Eikö niin? Tulettehan sen ojentamaan minulle! Olettehan
antanut minulle anteeksi, eikö niin? Rakastattehan minua niinkuin
ennenkin?"
"Oi, rakastakaa minua, älkää hyljätkö minua, koska minä tällä hetkellä
rakastan teitä niin kovin, koska minä ansaitsen rakkauttanne ... kallis
ystäväni! Nousevalla viikolla on häämme. Hän on rakastuneena palannut
takaisin eikä koskaan ollut hän unohtanut minua. Älkää vihastuko minuun
sentähden, että minä hänestä kirjoitan. Mutta minä tahdon hänen
kanssansa tulla teidän luoksenne. Tekin tulette häntä rakastamaan. Eikö
niin?"
"Suokaa anteeksi -- ja rakastakaa teidän Nastjenkaanne."
Minä luin verkalleen tämän kirjeen läpi, kyyneleet valuivat silmistäni.
Vihdoin putosi se käsistäni ja minä peitin kasvoni.
Hetken kuluttua astui Matrena huoneesen pitkittääkseen hämähäkkien
ajoa. Minä katselin häntä. Hän oli vielä reippaannäköinen eukko,
mutta minä en tiedä miksi -- äkkiä näytti hän minusta surulliselta,
ryppyiseltä ja menehtyneeltä. En tiedä miksi minusta huoneeni muuttui
vanhentuneen näköiseksi niinkuin tuo vanha nainenkin. Seinät ja
permantopalkit vaalenivat, kaikki näytti kolkonnäköiseltä. Minä en
käsitä miksi minusta tuntui niinkuin vastapäätä oleva talo, katsoessani
ikkunan läpi, näkyisi ränsistyvän, leikkausten murtuvan, koristusten
mustenevan ja muurien käyvän kirjaviksi.
Kenties tapahtui se syystä että auringon säde, mikä äkkiä
pilkisti pilvestä esihin, kätkeytyi jälleen sadepilvien taakse ja
kaikki synkistyi taasen silmissäni, taikka ehkä syystä että koko
tulevaisuuteni näytti minusta niin ilottomalta ja murheelliselta ja
minä huomasin itseni nyt viisitoista vuotta vanhempana tässä samassa
huoneessa, yhtä yksinäisenä ja saman Matrenan kanssa, joka kaikkina
näinä vuosina ei ollut tullut sen viisaammaksi.
Mutta, minäkö muisteleisin loukkaustani, Nastjenka? Minäkö nostaisin
synkän pilven sinun häiritsemättömän onnesi kirkkaalle taivaalle
ja saattaisin katkerilla syytöksillä sydämellesi murhetta sekä
valmistaisin salaisilla omantunnon nuhteilla tuskaa sinulle ihastuksen
hetkenä? Minäkö murtaisin ainoatakaan noista hennoista kukkaisista,
joita sinä, alttarille mennessäsi, sidot mustiin kiharoihisi?... Oi, ei
koskaan, ei koskaan! Loistakoon sinulle taivas kirkkaana! Iloinen ja
häiritsemätön olkoon suloinen hymyilysi! Ollos siunattu siitä
onnellisesta ja suloisesta hetkestä, minkä sinä soit toiselle,
yksittäiselle ja kiitolliselle sydämelle!
Jumalani! kokonainen minuutti suloutta! Onko se sitten vähän --
vaikkapa koko ihmiselämän ajaksi?!