Tänään oli surullinen sadepäivä, ilman auringon sädettä, niinkuin
tuleva vanhuutenikin. Minua vallitsevat sellaiset omituiset ajatukset,
-- sellaiset kolkot tunteet, sellaiset minulle vielä epäselvät
kysymykset tunkeutuvat päähäni ja sitäpaitsi puuttuu minulta tahtoa ja
voimaa niitä selvittämään. Ei ole minun asiani selvittää kaikkia!
Tänään emme tule näkemään toisiamme. Eilen, kun erosimme toisistamme,
rupesivat pilvet taivasta peittämään ja nousi sumu. Minä sanoin että
huomenna tulee huono päivä; hän ei vastannut, hän ei tahtonut puhua
itseänsä vastaan. Hänelle on tämä päivä selvä ja kirkas eikä yksikään
pilvi synkistä heidän onneansa.
"Jos sataa, emme tule näkemään toisiamme", sanoi hän, -- "sitten en
minä tule."
Minä luulin ettei hän välittäisi tämän päivän sateesta, mutta hän ei
tullut.
Eilen oli kolmas kohtauksemme, kolmas valoisa yömme.
Mutta kuinka tekevätkään ilo ja onni ihmisen kauniiksi! Kuinka
syttyykään sydän rakkaudesta! Tuntuu niinkuin tahtoisi vuodattaa
sydämensä vieraasen sydämeen, niinkuin toivoisi, että kaikki olisi
iloista, kaikki hymyilisi. Ja kuinka tarttuvaista onkaan tämä ilo!
Eilen oli hänen sanoissaan niin paljon viehkeyttä, niin paljon
sydämen hyvyyttä. Kuinka sydämellisesti hän minua kohteli, kuinka hän
minua hyväili, kuinka hän sydäntäni rohkaisi! Oi, kuinka paljon
viehkeilemistä kutsuukaan onni esihin! Ja minäkö?... Minä pidin kaikkia
kultana, minä ajattelin, että hän...
Mutta, Jumalani, kuinka saatoin minä ajatella! Kuinka saatoin minä olla
niin sokea, kun kaikki oli toisen valtaamaa, -- kun hänen lempeytensä,
hänen rakkautensa minuun ei ollut muuta kuin ilo toisen pikaisesta
jälleen näkemisestä, toivo, antaa minunkin ottaa osaa hänen ilostaan.
Ellei hän olisi tullut, niin olisimme turhaan odottaneet ja hän olisi
surullinen ja alakuloinen. Kaikki hänen liikkeensä eivät muutoin olisi
niin herttaiset ja keveät. Ja, omituista, hänen huomaavaisuutensa minua
kohtaan oli kaksinkertainen, ikäänkuin tahtoisi hän vaistomaisesti
tuhlata minulle, mitä hän itse itselleen toivoi. Nastjenkani näytti
vihdoin niin hellätuntoiselta ikäänkuin hän käsittäisi, että minä häntä
rakastan, ikäänkuin hän armahtaisi minun kurjaa rakkauttani. Ollessamme
itse onnettomat, tunnemme paremmin toistenkin onnettomuutta.
Minä tulin hänen luokseen avonaisella sydämellä, ja odotin tuskin
jälleen näkemistä. Minä en tuntenut edeltäpäin, mitä minä nyt tunnen,
minä en tuntenut ettei kaikki vie toivottuun loppuun. Hän loisti
ilosta, hän odotti vastausta. Vastaus oli hän itse. Hänen piti tulla,
hänen huudolleen rientää esiin. Nastjenka tuli koko tunnin varemmin
kuin minä. Alussa nauroi hän kaikelle, kullekin sanalleni. Minä olin
alkanut puhumaan, mutta pian vaikenin minä.
"Tiedättekö te, miksi minä olen niin iloinen?" sanoi hän, -- "niin
iloinen, teidät nähdessäni? Miksi minä teitä tänään niin rakastan?"
"Noh miksi?" kysyin minä ja sydämeni lakkasi sykkimästä.
"Minä rakastan teitä sentähden, koska te ette ole rakastunut minuun.
Joku toinen tulisi teidän sijassanne levottomaksi, tunkeilevaksi ja
valittavaksi, mutta te olette kokonaan toisin."
Sen ohessa puristi hän kättäni niin lujasti, että minä melkein huusin.
Hän nauroi.
"Jumalani! Mikä ystävä te olettekaan!" alkoi hän minuutin kuluttua
hyvin totisena. "Tosiaankin on Jumala lähettänyt teidät minulle! Mikä
olisi minusta tullut, ellei minulla olisi teitä! Kuinka omaa hyötyä
pyytämätön te olettekaan! Jos minä joudun naimiseen, tulemme sangen
läheisiksi ystäviksi, enemmän kuin veljiksi. Minä olen teitä rakastava,
melkein yhtä paljon, kuin häntäkin..."
Mieleni kävi, tässä silmänräpäyksessä, hyvin raskaaksi, mutta jotakin
pilkantapaista liikkui sydämessäni.
"Teillä on kuume", sanoin minä, "te pelkäätte, te ajattelette ettei hän
tulekkaan."
"Todellako?" vastasi hän. -- "Jos olisin vähemmin onnellinen, niin
uskon, että itkisin teidän epäuskonne, teidän soimauksienne tähden.
Muutoin te saatatte minut järkeeni jälleen. Mutta minä ajattelen
perästäpäin ja nyt tunnustan minä teille, että te sanoitte totuuden.
Niin! Minä en ole omassa vallassani. Minä elän kokonaan odotuksessa ja
tunnen kaikki ehkä liian helposti. Nyt kyllin tunteista!"
Sill'aikaa kuulimme askeleita ja hämärässä näkyi eräs ohikulkija, joka
astui meitä kohti. Me vapisimme molemmat, Nastjenka oli melkein
huudahtaa. Minä päästin hänen kätensä irti ja tein liikkeen ikäänkuin
aikoisin mennä. Mutta me petyimme, se ei ollut hän.
"Mitä te pelkäsitte? Miksi laskitte käteni irti?" sanoi Nastjenka ja
ojensi sen uudestaan minulle. Me tahdomme yhdessä kohdata häntä. Minä
tahdon, että hän näkee, kuinka me rakastamme toinen toistamme."
"Kuinka me rakastamme toinen toistamme? huudahdin minä.
"Oi, Nastjenka, Nastjenka!" ajattelin minä. -- "Kuinka paljon olet sinä
näillä sanoilla sanonut! Sellaisesta rakkaudesta, Nastjenka, tulee
sydän kylmäksi ja kovin ahdistetuksi. Kätesi on kylmä, minun on kuuma
niinkuin tuli. Kuinka sokea oletkaan Nastjenka!... Oi, kuinka
sanomattomasti onnellinen on ihminen monessa silmänräpäyksessä! Mutta
minä en voi olla sinulle paha!"
Vihdoin oli sydämeni liian täysi.
"Kuulkaas, Nastjenka", huudahdin minä. -- "Tiedättekö mitä minä
toimitin koko päivän?"
"Noh mitä? Kertokaa pian. Miksi olitte te tähän asti vaiti?"
"Ensiksi, Nastjenka, kun olin toimittanut kaikki asianne, antanut
kirjeenne, ollut hyvien tuttavainne luona, sitten ... sitten menin
kotiin ja laskeusin nukkumaan."
"Eikö enempää?" keskeytti hän minua nauraen.
"Melkein ei sen enempää", vastasin minä väkivaltaisella mielen
maltilla, sillä minä tunsin kuinka silmäni täyttyivät tyhmillä
kyyneleillä. -- "Minä heräsin jälleen näkemisemme hetkeksi, niinkuin en
olisi nukkunut. Minä en tiedä kuinka oli laitani. Minä läksin
kertoakseni teille kaikki, ikäänkuin aika seisoisi hiljaa minua varten,
ikäänkuin tunnelma, tunne pysyisi ikuisesti minussa elävänä, ikäänkuin
minuutti kestäisi ijankaikkisesti ja pysyisi koko elämän ajan yhdessä
kohdin minua varten... Herättyäni tuntui minusta, että kauvan tunnettu,
aikaisemmin jossakin kuultu, unhoitettu, suloinen, soitannollinen aihe
nyt taasen sukelsihe muistossani esihin ja nyt..."
"Voi, Jumalani", keskeytti Nastjenka, -- "kuinka oli siinä kaikki? Minä
en ymmärrä sanaakaan siitä."
"Voi, Nastjenka, minä tahtoisin jollakin tavalla kuvailla tätä
omituista vaikutusta", aloitin minä valittavalla äänellä, missä vielä
kätkeytyi toivo, vaikka kaukainenkin.
"Kyllin, lakatkaa jo!" sanoi hän ja kaikki ilmasi yhdessä
silmänräpäyksessä veitikkaa!
Yht'äkkiä tuli hän tavattoman puheliaaksi ja iloiseksi. Hän otti
käsivarteni, nauroi ja tahtoi minuakin nauramaan, ja jokainen kolkompi
sana minulta herätti hänessä sydämellisen ja pitkän naurun... Minä
rupesin suuttumaan, -- hän lakkasi äkkiä veikistelemästä.
"Kuulkaas", alkoi hän, -- "minun pitäisi olla kiitollinen siitä,
ettette ole rakastuneet minuun. Sen mukaan on ihminen käytettävä! Mutta
kuitenkin, taipumaton herrani, tulisi teidänkin kiittää minua siitä,
että minä olen niin yksinkertainen. Minä puhun teille kaikkia, kaikki
hulluudetkin, mitkä päähäni pälkähtävät."
"Kuulkaas! Kello on yksitoista", sanoin minä, -- kun määrätty
kellonlyönti kaikui kaukaisesta raatihuoneen tornista. Hän kävi äkkiä
hiljaiseksi ja lakkasi nauramasta ja luki lyönnit.
"Niin, yksitoista", sanoi hän vihdoin aralla, epävakavalla äänellä.
Oitis kaduin, että peljästytin häntä ja sain hänet lukemaan kellon
lyönnit ja kirosin itseäni tästä ilkeyden kohtauksesta. Minä tulin
murheelliseksi hänen tähtensä, enkä tietänyt kuinka minun piti korjata
tuota erehdystäni. Minä rupesin lohduttamaan häntä, hakemaan syitä
hänen poissa-oloonsa ja luettelemaan monenlaisia arveluita. Ei ketään
ollut helpompi pettää kuin häntä tässä silmänräpäyksessä ja jokainen
kuulee ilolla sellaisina hetkinä vähintäkin lohdutusta ja on
tyytyväinen, että edes jonkinmoista puolustusta löytyy.
"Niinpä, se on naurettava asia", aloin minä innokkaana ja ylpeänä
todistuksieni tavattomasta selvyydestä. "Ei hän voinut tulla,
te ja minä petyimme, Nastjenka, niin että kadotin ajanlaskunkin...
Ajatelkaas vain... Ehkä on hän saanut jonkun kirjeen. Otaksuttuna ettei
hän voinut tulla, on hän kirjeellisesti antava tiedon siitä, eikä taas
kirje voi varhemmin saapua kuin huomenna. Minä menen huomenna sitä
hakemaan ja annan teille oitis tiedon. Vielä löytyy tuhansia
mahdollisuuksia jälellä. Kenties ei hän ollut kotona kun kirje saapui
ja ehk'ei hän vielä ole sitä lukenutkaan! Kaikki on mahdollista!"
"Niin, niin!" sanoi Nastjenka, -- "sitä en ajatellut. Luonnollisesti,
kaikki on mahdollista", pitkitti hän puheliaasti. Mutta hänen äänessään
oli surullinen epäsointu, toinen takana piileksivä ajatus.
"Kuulkaas nyt, mitä teidän on tehtävä", pitkitti hän. "Menkää huomenna
niin varhain kuin mahdollista ja jos jotakin saatte, niin antakaa
minulle siitä oitis tieto. Tiedättehän jo, missä minä asun." Ja hän
ilmoitti minulle osoitteensa.
Sitten tuli hän äkkiä niin lempeäksi ja kainoksi minua kohtaan. Hän
näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan sanojani. Mutta tehtyäni hänelle
muutamia kysymyksiä, vaikeni hän, joutui hämille ja käänsi kasvonsa
pois. Minä katselin hänen silmiinsä -- todellakin, hän itki.
"Kuinka? Onko se mahdollista? Voi! Mikä lapsi te olettekaan! Lakatkaa
toki!"
Hän yritti nauramaan, tyynnyttääkseen itseään, mutta hänen vartalonsa
vavahteli ja rintansa kohosi.
"Ajattelin teitä", huomautti hän pitemmän vaikenemisen jälkeen. -- "Te
olette niin hyvä, että minun täytyisi olla kivestä, ellen sitä
huomaisi. Tietäkääs, mitä mieleeni juuri nyt tuli? Minä vertailin teitä
molempia. Miksi on hän -- ettekä te? Miksi ei hän ole niinkuin te! Hän
on teitä huonompi, vaikka minä rakastan enemmän häntä kuin teitä."
Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hän näkyi odottavan vastausta.
"Luultavasti en ole vielä häntä oikein käsittänyt taikka en tunne vielä
häntä täydellisesti. Tietäkääs, minä pelkäsin häntä oikein. Hän oli
aina niin totinen, oikeastaan ylpeä. Luonnollisesti tiedän, että hän
vain sellaiseksi näyttäytyy, että hänen sydämessään on enemmän
hellyyttä kuin minun. Minä muistan kuinka hän minua silloin katseli kun
minä kimppuineni tulin hänen luoksensa. Mutta aina minä kunnioitan
häntä ja tuntuu ikäänkuin emme seisoisi samalla asteella."
"Ei, Nastjenka", vastasin minä, -- "se merkitsee, että te rakastatte
häntä enemmän kuin kaikkia maailmassa ja paljon enemmän kuin itseänne."
Hän vaikeni ja puristi voimallisesti käsivarttani. Minä en voinut
mitään puhua liikutuksesta. Niin kului muutama aika.
"Hän ei tosiaankaan tule tänään!" sanoi hän vihdoin. "On jo liian
myöhäistä."
"Huomenna hän tulee", vastasin minä jotenkin luottavaisesti.
"Niin", sanoi hän taaskin iloisemmasti. "Nyt huomaan itsekin, että hän
vasta huomenna tulee. Siis, näkemään asti! Huomiseen! Jos sataa, niin
en tule ehkä tulemaan. Mutta ylihuomenna tulen joka tapauksessa,
tulkoon sitten mitä tahansa. Tulkaa joka tapauksessa tänne, minä tahdon
nähdä teidät."
Ja sitten, kun jättelimme hyvästi, antoi hän kätensä minulle ja sanoi,
katsoen kirkkaasti minuun:
"Nyt olemme ainiaaksi yhdistetyt. Eikö niin?"
"Oi, Nastjenka, Nastjenka! Jospa te tietäisitte, kuinka yksinäiseksi
minä tunnen itseni!"
Kun kello löi yhdeksän, en voinut enään huoneessa istua, pukeuduin ja
menin, huolimatta pahasta ilmasta, ulos. Minä olin siellä ja istuin
penkillämme. Minä menin hänen kadullensa, häpesin ja käännyin ympäri
katsomatta hänen ikkunaansa. Murheissani ja surussani tulin minä
kotiin. Mikä raskas aika! Jos olisi kaunis ilma ollut, niin olisin koko
yön kävellyt.
Mutta huomenna siis!
Ei ollut kirjettä tänäänkään. Niinhän täytyi ollakin. He ovat jo
yhdessä.