"Puolet historiastani tunnette jo, se on, te tiedätte, että minulla on
vanha isoäiti."
"Ellei toinen puoli ole sitä pitempi..." keskeytin minä hymyillen.
"Vaijetkaa ja kuulkaa! Ennen kaikkia on ehtona, että te ette enään
keskeytä minua, muutoin minä vaikenen. Kuunnelkaa siis vaijeten.
Minulla on vanha mummo. Tulin jo hyvin nuorena tyttönä hänen luokseen,
kun isä ja äiti kuolivat. Luullakseni oli mummoni ennen ollut
varoissaan, koska hän vielä nytkin muistelee parempia päiviä. Hän
opetti minulle ranskan kieltä ja otti opettajankin minulle, kun minä
olin viidentoista vanha -- nyt olen minä seitsemäntoista -- loppui
opetus. Tällä ajalla tein minä muutaman kepposen. Mitä minä tein,
en tahdo teille sanoa. Olkoon kyllin sanottuna, että rikos oli
vähäpätöinen. Mummo huusi minua eräänä aamuna luokseen ja sanoi, että
kun hän oli sokea, ei voisi hän pitää minua silmällä, otti sentähden
parsinneulan ja kiinnitti hameeni omaansa ja nyt oli tilamme sellainen
ikäänkuin pitäisi meidän istuman tällä tavalla kaiken elämämme ellei
jotakin keinoa löytyisi päästä siitä vapaaksi. Sanalla sanottuna:
alussa oli minulle aivan mahdotonta mennä mihinkään, minun täytyi
työskennellä, lukea, oppia -- aivan mummoni vieressä.
"Kerran yritin minä kavaluutta ja pyysin Theklan istumaan sijassani.
Thekla on meidän palvelijamme; hän on mykkä. Thekla istui aivan hiljaa
sijallani. Sill'aikaa nukkui mummo nojatuolissaan ja minä menin erään
ystävän luo. Mutta asia päättyi huonosti. Mummo heräsi poissaollessani
ja luulossa minun istuvan rauhallisesti hänen luonaan, kysyi hän
jotakin. Thekla huomasi mummon kysyvän jotakin, mutta ei voinut
ymmärtää mitä se oli. Hän mietiskeli, mitä hänen piti tekemän, otti
parsinneulan pois ja juoksi tiehensä..."
Tässä pysähtyi Natsjenka ja nauroi ääneensä. Minäkin nauroin hänen
kanssaan. Kohta pitkitti hän:
"Minä sanon teille, älkää naurako mummolleni. Minä nauran, koska se on
naurettavaa... Mitä tulisi minun tehdä, kun mummo nyt kerran on
sellainen. Ja minä rakastan häntä todella kumminkin vähän. Minä
asetettiin vanhalle paikalleni jälleen enkä päässyt enään liikkumaan.
"Unhotin vielä sanoa teille, että mummollani on oma vähäinen, puinen
huoneus kolmella ikkunalla ja yhtä vanha kuin mummokin, siinä on
ullakkokamarikin. Tähän muutti muudan vuokralainen..."
"Kenties isällinen henkilö?" huomautin minä.
"Tietystikin", vastasi Nastjenka -- "ja hän ymmärsi paremmin vaijeta
kuin te. Tosiaankin, hän sai tuskin kielensä liikkeesen. Hän oli
vähäinen, vanha mies, kuiva, mykkä, sokea, niin ettei hän vihdoin
voinut elääkkään. Ja niin hän kuolikin. Sitten löysin jälleen uuden
vuokralaisen, sillä ilman vuokralaista emme voineet elää. Se oli paitsi
mummoni eläkettä melkein ainoa tulolähteemme. Uusi vuokralainen oli nyt
sattumalta nuori mies näöltään. Kun ei hän harjoittanut mitään kauppaa,
otti mummo hänet vastaan ja kysyi sitten:
"'Nastjenka, onko vuokralaisesi vanha vai nuori?'
"Minä en tahtonut valehdella. Sanoin ettei hän ollut juuri nuori eikä
mikään vanhuskaan.
"'Ja miellyttävän näköinen?' kysyi mummo.
"Taaskaan en tahtonut valehdella. 'Niin, miellyttävän näköinen, mummo!'
Sitten sanoi mummo:
"'Voi, onnettomuutta, onnettomuutta! Minä varoitan sinua, pienokainen,
ettet katselisi häntä liian paljon! Voi! Millainen aika! Tulee uusi
vuokralainen ja vielä miellyttävän näköinenkin! Niin ei ollut meidän
aikanamme.'
"Mummo eli aina menneisyydessä. Hän oli silloin nuorempi, aurinko
paistoi lämpimämmin eikä luumut käyneet niin pian happamiksi. Silloin
oli kaikki minun aikanani! Minä istuin vaijeten ja mietiskelin miksi
mummo minua varoitti, kysyessään onko vuokralainen nuori ja kaunis.
Sitten rupesin jälleen sukkaa kutomaan, silmikoita laskemaan ja unohdin
asian kokonaan siihen.
"Eräänä aamuna tuli vuokralainen luoksemme ja puhui että hänelle oli
luvattu että hänen kamarinsa paperoitaisiin uudestaan. Sana antoi
toisen, mummo on jotenkin vireämielinen ja sanoi minulle:
"'Mene makuuhuoneeseni ja tuo tilikirjani tänne.'
"Minä hypähdin oitis ylös, punastuen, tietämättä miksi ja unhotin
kokonaan, että olin parsinneulalla kiinnitetty. Sen sijaan että olisin
huomaamatta irroittanut itseni, tempasin minä niin, että mummon tuoli
seurasi mukana. Huomattuani nyt, että vuokralainen käsitti kaikki
suhteeni, punastuin minä ja jäin niinkuin kivettynyt seisomaan
paikalleni ja purskahdin itkuun. Niin hävettävä ja katkera oli tämä
hetki etten enään rohjennut katsoa ylös! Mummo huusi: 'Mitäs siinä
seisot?' Mutta kun vuokralainen huomasi, että minä häpesin häntä,
kumarsi hän ja meni pois.
"Tästä ajasta alkain olen minä aina niinkuin puolin kuollut pelosta,
niinpian kuin vaan etehisessä kuuluu jonkinlaista kolinaa. Luulen aina
vuokralaisen tulevan ja otan kaikissa tapauksissa neulan varovasti
pois. Mutta hän ei tullutkaan enään. Kului pari viikkoa kun hän Theklan
kautta ilmoitti, että hänellä oli paljon ranskalaisia kirjoja,
ainoastaan hyviä kirjoja, ja haluaisiko mummo, että minä saisin ajan
kuluksi lukea niitä hänen kuultensa. Mummo otti kiitollisuudella
tarjoomuksen vastaan, mutta kyseli kuitenkin ehtimiseen oliko
ne siveellisiä kirjoja taikka ei, koska, jos ne vain olivat
epäsiveellisiä, sanoi hän: 'Sinä, Nastjenka, et missään tapauksessa
saa lukea niitä, vaan opit vain pahaa niistä.'
"'Mitä minä niistä sitten oppisin, mummo? Mitä niissä on?' kysyin taas.
"'Voi', sanoi hän, 'niissä kerrotaan kuinka nuoret miehet viettelevät
hyvin kasvatettuja tyttöjä, kuinka he, luuloittelemalla tahtovansa
naida heitä, vievät heitä pois vanhempain huoneesta, kuinka he sitten
jättävät nämät onnettomat tytöt niin että he surkeimmalla tavalla
menehtyvät. Minä olen lukenut paljon sellaisia kirjoja', sanoi mummo,
'ja kaikki on niin kauniisti kerrottu, että niitä lueskelee yöt
myötäänsä. Siis, Nastjenka, älä lue niitä! Millaisia kirjoja on hän
tänne lähettänyt?'
"'Walter Scott'in romaaneja, mummo.'
"'Walter Scott'inko? Mutta eiköhän siinä vain piileksi joku juoni?
Katsos tarkasti eikö hän vain ole johonkin pistänyt rakkauden
kirjettä?'
"'Ei, mummo', sanoin minä, 'ei ole mitään kirjettä täällä.'
"'Katsos kannen alle! Monesti kätkevät he kirjeitään sinne, nuo
roistot!'
"'Ei, mummo, kannenkaan alla ei ole mitään.'
"'Vai niin! Sepä on varsin hyvä.'
"Niin aloimme lukemaan Walter Scott'ia ja kuukauden kuluttua olimme
lukeneet melkein puolet. Sitten lähetti vuokralainen ehtimiseen toisia,
jopa Puschkin'in teoksetkin, niin etten vihdoin voinut tulla ilman
kirjoja toimeen, enkä enään toivonut naimistani kiinalaiselle
prinssille.
"Sellainen oli asiain tila, kun minä kerran sattumalta portaissa
kohtasin vuokralaisemme. Mummo oli minut lähettänyt jotakin hakemaan.
Hän pysähtyi ja minä punastuin, hänkin punastui, mutta sen ohessa hän
nauroi, tervehti, ja kysyen mummon vointia sanoi hän:
"'Oletteko lukeneet niitä kirjoja?'
"'Olemme', vastasin minä.
"'Mikä on niistä mieluisin teille?'
"'Ivanhoe, ja erittäinkin miellyttää Puschkin minua.'
"Tähän loppui keskustelumme tällä haavalla. Viikon kuluttua kohtasin
minä hänet jälleen portaissa. Tällä kertaa ei ollut mummo lähettänyt
minua, minä olin omasta päästä lähtenyt hakemaan jotakin. Kello oli
kolmen vaiheella ja tähän aikaan palasi vuokralainen aina kotiin.
"'Hyvää päivää', sanoi hän.
"'Hyvää päivää', vastasin minä.
"'Mutta eikö teille tule pitkäksi', kysyi hän, 'istua kaiket päivät
mummon vieressä?'
"Hänen tätä minulta kysyessä, punastuin minä jälleen, tietämättä miksi,
minä häpesin itseäni ja minua kosketti katkerasti, että jo muutkin sitä
kyselivät. Minä tahdoin, vastaamatta, mennä ohitse, mutta siihen ei
ollut minulla voimaa."
"'Kuulkaappas minua', sanoi hän, 'te olette hyvä tyttö! Suokaa
anteeksi, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta minä vakuutan
teille, että minä, enemmän kuin mummonne, toivon teille hyvää. Eikö
teillä ole yhtään ystävää, jonka luona toisinaan kävisitte?'
"'Ei, ei yhtään', sanoin minä, 'paitsi Maschenka ja hän on mennyt
Pskoviin.'
"'Ettekö tahdo minun kanssani käydä teaatterissa?' kysyi hän.
"'Teaatterissako? Ja mitä sanoisi mummo siihen?'
"'Irroittakaa varovasti itsenne mummostanne!'
"'Ei', sanoin minä, 'en tahdo pettää mummoa. Hyvästi!'
"'Hyvästi, hyvästi!' sanoi hänkin.
"Päivällisen jälkeen tuli hän luoksemme, istahtui, puheskeli kauvan
mummon kanssa, tiedusteli kävikö hän koskaan ulkona, oliko hänellä
tuttavia ja yht'äkkiä sanoi hän:
"'Tänään olen ostanut loossin oopperaan. Annetaan Sevillan parturia.
Tuttavani tahtoivat käydä kanssani, mutta kieltäysivät ja nyt jää
minulle piletti.'
"'Sevillan parturiako?' huudahti mummo, 'samaa parturia, jota minunkin
aikana näytettiin?'
"'Niin, samaa parturia', sanoi hän ja katsahti minuun. Minä ymmärsin
kaikki, punastuin ja sydämeni sykki kiivaasti odotuksesta.
"'Oi, minä olen itse aikanani näytellyt Rosinan osaa', huudahti mummo,
'seuranäytelmässä.'
"'Ettekö tahdo käydä kanssani tänään?' kysyi vuokralainen. 'Pilettini
menee muutoin hyödytöinnä hukkaan.'
"'Hyvä, minun puolestani, menkäämme', sanoi mummo, 'miksi emme menisi?
Ja minun Nastjenkani tässä ei ole vielä koskaan teaatterissa ollut.'
"Jumalani, mikä ilo! Oitis valmistimme itsemme ja menimme. Mummo,
vaikka sokea, tahtoi kumminkin soittoa kuulla ja sitäpaitsi oli hän
hyvä vanha rouva, hän soi minulle mielellään huvitusta, mutta
itsestämme emme koskaan olisi sinne menneet.
"Voi! minä en voi teille kertoa, millaisen vaikutuksen 'Sevillan
parturi' teki minuun. Mutta koko sen ehtoon katseli vuokralaisemme niin
ystävällisesti minua ja puhui niin kauniisti, että minä oitis huomasin
hänen tahtovan asettaa minut koetukselle, niinkuin hän tuona aamuna
ehdoitti lähtemään yksin hänen kanssaan kävelylle. Mikä ilo nyt! Minä
laskeuduin niin ylpeänä, niin tyytyväisenä nukkumaan, sydämeni sykki
niin kiivaasti kuin kuumeessa ja koko yön uneksin minä Sevillan
parturista.
"Minä luulin hänen nyt yhä useammin tulevan luoksemme. Mutta toisin
kävi. Hän pysyi melkein kokonaan poissa. Hän tuli tuskin kertaakaan
kuussa ja aina vain kutsuakseen meitä teaatteriin. Vielä menimme
kahdesti hänen kanssansa. Siihen en ollut minä tyytyväinen, huomasin
hänen surkuttelevan minua, että minä vietin mummon luona niin
orjallista elämää, mutta ei sen enempää. Minä kadotin rauhani, en
voinut levollisesti istua, en tukea, enkä työskennellä, välistä nauroin
ja tein mummolle jonkun kepposen, sitten jälleen purskahdin itkemään.
Vihdoin kärsi terveyteni siitä ja minä tulin melkein oikein sairaaksi.
"Teaatteri-aikakausi loppui ja vuokralaisemme lakkasi tulemasta
luoksemme. Kohdatessamme toinen toisemme, tietysti aina samoilla
portailla, kumarsi hän niin vakavasti ja vaijeten, ikäänkuin ei hän
tahtoisi puhua, meni portaita alas, sill'aikaa kuin minä vielä seisoin
toisessa päässä punaisena kuin kirsikka, syystä että kaikki veri nousi
päähäni niinpian kuin hänet vain kohtasin.
"Nyt olemme pian lopussa. Täsmälleen vuosi sitten, toukokuulla, tuli
vuokralaisemme luoksemme ja kertoi mummolle lopettaneensa toimensa ja
täytyvänsä nyt vuodeksi mennä Moskovaan. Kuultuani sen, kalpenin minä
ja hervahdin puolikuolleena lavitsalle. Mummo ei huomannut mitään ja
luovutettuaan asuntonsa, kumarsi vuokralainen ja meni.
"Mitä piti minun tekemän? Mietin ja tuumin, vihdoin tulin päätökseen.
Huomenna aikoi vuokralainen matkustaa pois ja minä päätin, mummon
mentyä nukkumaan, saattaa vielä tänä ehtoona kaikki ratkaisuun. Niin
tapahtuikin. Minä sidoin yhteen kimppuun kaikki, mitä tarvitsin,
vaatteita ja kaluja, ja tällä kimpulla kädessäni menin, en juuri
elävänä enkä kuolleenakaan, vuokralaisemme luokse ullakkokamariin.
Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut kokonaisen tunnin portaita
noustakseni ylös. Avattuani hänen ovensa, huudahti hän hämmästyksestä
nähdessään minut. Hän luuli minua aaveeksi ja kiiruhti tarjoamaan
minulle vettä, kun tuskin jaksoin jaloillani seisoa. Sydämeni sykähteli
niin kovasti että päätäni huimasi ja järkeni häiriintyi. Saatuani
silmäni jälleen auki, asetin kimppuni hänen vuoteelleen, istahdin itse
sen viereen, peitin kasvoni käsilläni ja purskahdin äänekkääsen itkuun.
"Silmänräpäyksessä näkyi hän käsittävän kaikki. Hän seisoi edessäni
kalpeilla kasvoilla ja katseli murheellisena minua. 'Kuulkaas minua',
alkoi hän, 'kuulkaas minua, Nastjenka, minä en voi mitään tehdä, minä
olen köyhä mies. Nykyisin ei ole minulla mitään, ei edes oikeata
paikkaakaan. Millä voisimme elää, jos minä teidät naisin?'
"Me keskustelimme kauvan siitä, mutta vihdoin en voinut hillitä
itseäni, vaan sanoin etten voinut pitemmältä elää mummon luona, minä
karkaisin hänen luotaan enkä enään tahtoisi antaa parsinneulalla
kiinnittää itseäni, vaan tulisin hänen kanssansa Moskovaan, jos hän
sallisi, koska en ilman häntä voisi elää.
"Rakkaus, häpeä ja ylpeys, kaikki puhuivat minussa yhdellä haavaa ja
minä lankesin melkein voimattomana vuoteelle. Niin kovin pelkäsin minä
kieltoa! Hän istui muutaman minuutin vaiti, sitten nousi hän ylös, tuli
luokseni ja tarttui käteeni.
"'Kuulkaas minua, rakas, hyvä Nastjenka', sanoi hän vihdoin kyynelten
läpi. 'Minä vannon teille, että jos minulle vain kerrankin on
mahdollista, niin nain minä teidät ja te tulette ehdottomasti tekemään
minut onnelliseksi. Minä matkustan nyt Moskovaan ja tulen viipymään
siellä vuoden. Toivon siellä saavuttavani menestystä. Kun minä palajan
ja te ette vain ole lakanneet rakastamasta minua, niin vannon teille,
että me tulemme onnellisiksi. Nyt ei se ole mahdollista, minä en voi
luvata teille mitään eikä minulla ole oikeuttakaan siihen. Mutta minä
kerron sen, että ellei se vuoden kuluessa onnistu, niin on se kuitenkin
joka tapauksessa kerran tapahtuva, tietysti ehdolla, ett'ette kehenkään
toiseen mielisty, sillä minulla ei ole oikeutta, enkä uskallakkaan
teitä sanalla sitoa.'
"Näin hän puhui ja seuraavana aamuna matkusti hän pois. Me olimme
päättäneet olla mummolle sanaakaan sanomatta. Niin hän tahtoi. Ja nyt
on koko historiani melkein lopussa. Kokonainen vuosi on kulunut. Hän on
tullut takaisin, hän on jo kolme päivää sitten täällä ja, ja..."
"Kuinka? Mitä nyt?" huudahdin minä, kärsimättömänä kuullakseni loppua.
"Eikä hän ole tähän saakka näyttäytynyt!" vastasi Nastjenka
tuskalloisesti. "Ei kuulu mitään häneltä."
* * * * *
Hän pysähtyi, vaikeni muutaman minuutin, antoi päänsä vaipua ja
peittäessään kasvonsa käsillään, itki hän niin, että sydäntäni vihloi.
Sellaista pitkitystä en ollut lainkaan odottanut.
"Nastjenka!" aloin arkatuntoisesti, "Nastjenka, älkää, Jumalan tähden,
noin itkekö! Kuinka voitte te tietää...? Ehk'ei hän vielä ole täällä?"
"Hän on täällä!" vakuutti Nastjenka. "Hän on täällä, minä tiedän sen.
Me teimme ehtoolla ennen hänen lähtöään sopimuksen. Puhuttuamme kaikki
mitä minä juuri teille kerroin, tulimme tänne rantaa pitkin kävelemään
ja istuimme tällä penkillä. Minä en enään itkenyt, kuuntelin
surumielisenä mitä hän sanoi... Hän sanoi oitis palaittuaan tulevansa
meille ja ellen minä luopuisi hänestä, niin tulisimme mummolle
kertomaan kaikki. Nyt on hän palannut, minä tiedän sen, mutta hän ei
tule."
Uudelleen rupesi hän itkemään.
"Jumalani!" huudahdin minä, "eikö löydy mitään keinoa tyynnyttämään
murhetta?" Hädissäni hypähdin ylös penkiltä. "Sanokaas minulle,
Nastjenka, enkö minä ehkä voi mennä hänen luoksensa?"
"Kuinka olisi se mahdollista?" sanoi hän, äkkiä kohoittaen päätänsä.
"Ei, tietysti ei. Se ei sovi", vastasin minä tyynesti. "Mutta -- ehkä
kirjoitatte hänelle."
"Ei, ei missään tapauksessa!" huudahti hän päättävästi ja kumarsi
taaskin päätään, katsomatta minuun.
"Miksi ei?" pitkitin minä, pitäen ajatuksestani kiinni "Mutta
tietäkääs, Nastjenka, millaisen kirjeen! Kirjeitä on kahdenlaisia ja...
Voi, Nastjenka, siinä on koko asia! Luottakaa minuun. Minä en anna
huonoa neuvoa. Kaikki voi vielä tulla hyväksi! Te otitte ensimäisen
askeleen -- miksi siis nyt..."
"Mahdotointa, mahdotointa! Ikäänkuin minä tahtoisin hänestä riippua."
"Oi, hyvä Nastjenkani", vastasin minä, voimatta salata naurua, "ei
toki, ei. Te olette oikeassa, koska hän on antanut lupauksen teille. Ja
minä huomaan kaikesta, että hän on hienotunteinen ihminen ja että hän
hyvää tarkoittaa", pitkitin minä, nousevassa ihastuksessa päätelmieni
selvyydestä. "Millainen on hänen suhteensa? Hän on lupauksella sidottu.
Hän sanoi ettei hän tulisi ketään toista naimaan kuin teidät, jos hän
koskaan naisikaan. Teille antoi hän täyden vapauden sanomaan itsenne
irti hänestä... Tässä tapauksessa saatatte ottaa ensimäisen askeleen.
Teillä on etu-oikeus, esimerkiksi, jos te tahtoisitte pitää kiinni
hänen sanoistaan."
"Sanokaas kuinka te kirjoittaisitte?"
"Mitä?"
"Tuon kirjeenkö?"
Minä kirjoittaisin tähän tapaan:
"Kunnioitettava herra!"
"Onko se ollenkaan tarpeellista tuo 'kunnioitettava herra'?"
"Kaiketikin! Muutoin, miksikä ei? Minä ajattelen..."
"Noh, hyvä, hyvä. Kuinka sitten?"
"Kunnioitettava herra!"
Suokaa anteeksi, että minä...
Mutt'ei; ei ole tarvis pyytää anteeksi! Pelkkä tosiasia oikeuttaa
kaikki, kirjoittakaa yksinkertaisesti:
"Minä kirjoitan teille. Antakaa anteeksi kärsimättömyyteni, mutta
kokonaisen vuoden oli toivo ainoa onneni. Olenko minä väärässä, jos en
nyt voi kestää epäilyksen päiviä? Kun nyt olette palainneet, olette te
ehkä aikomuksenne muuttanut. Jos niin on, niin sanoo tämä kirje teille,
etten närkästy, enkä valita. Minä en voi teitä sentähden syyttää, koska
minulla ei ole mitään valtaa sydämenne yli. Se on nyt kerran minun
kohtaloni!"
"Te olette kunnian mies. Te ette tule nauramaan, ettekä vihastumaan
kärsimättömistä riveistäni. Ajatelkaa, että eräs tyttöraukka on ne
kirjoittanut, joka on yksin ja jolla ei ole ketään, joka voisi opettaa
tai neuvoa häntä ja joka ei ole koskaan ymmärtänyt sydämensä kanssa
tulla toimeen. Mutta antakaa minulle anteeksi, että sydämeeni voi
silmänräpäykseksikin hiipiä epäilystä. Te ette saata ajatuksissakaan
loukkaantua siihen, joka niin kovin teitä rakasti ja vieläkin
rakastaa."
"Niin, niin! Se on aivan niin, kuin minä ajattelin!" huudahti Nastjenka
ja ilo loisti hänen silmistään. "Oi, te päästätte minut epäilyksestäni,
Jumala itse on lähettänyt teidät minulle, kiitän, kiitän teitä!"
"Miksi? Sitävartenko, että Jumala on lähettänyt minut?" vastasin minä,
katsellen ihastuksella hänen iloisia kasvojaan.
"Niin, juuri sitävarten."
"Voi Nastjenka! Kiitämmekö ehkä muita ihmisiä sentähden, että he elävät
samaan aikaan meidän kanssamme? Minä kiitän teitä sentähden, että
olette minua kohdannut, sentähden, että minä kaiken elämäni ajan tulen
muistamaan teitä!"
"Piisaa jo! Mutta kuulkaappas: Silloin sovimme, että hän oitis,
palaittuaan, antaisi minulle tiedon siten, että hän jättäisi kirjeen
muutamille tutuilleni, hyville ja yksinkertaisille ihmisille, jotka
eivät mitään tiedä asiasta. Taikka, ellei hän tahtoisi kirjoittaa
mitään kirjettä, syystä siitä, ettei kirjeessä voi sanoa kaikkia, niin
tulisi hänen vielä palauspäivänä täsmälleen kello kymmenen tulla tänne,
missä me kohtaisimme toinen toisemme. Minä tiedän, että hän on tullut,
mutta tämä on nyt kolmas päivä kun minä turhaan odotan häntä taikka
kirjettä. Huomenna en voi mitenkään päästä irti mummostani. Antakaa
huomenna kirjeeni noille hyville ihmisille, joista minä juuri puhuin,
he lähettävät sen kyllä hänelle. Ja jos tulee vastaus, niin tuokaat
itse se minulle, ehtoolla, kymmenen aikaan."
"Mutta kirje, kirje! Ennen kaikkia on kirje kirjoitettava! Siis saattaa
se kaikki vasta huomenna tapahtua."
"Kirje", vastasi Nastjenka jotenkin hämillään, -- "kirje... mutta..."
Hän ei puhunut loppuun. Alussa käänsi hän kasvonsa minusta pois,
punastui niinkuin ruusu ja samalla tunsin kädessäni kirjeen, joka
näöstä päättäen oli jo kauvan ollut kirjoitettu, valmis ja sinetitty.
Eräs tuttu, rakas ja hempiä muisto tuli mieleeni!
"R-o-s-i-n-a", aloitin minä.
"Rosina", lauloimme molemmat. Olin vähällä syleillä häntä ihastuksesta.
Hän punastui, hymyillen kyynelten läpi.
"Nyt on kylliksi! Hyvästi!" sanoi hän reippaasti. "Tässä on kirje ja
tässä osoite, mihinkä saatte viedä sen. Näkemään asti! Huomiseen!"
Voimallisesti puristi hän molempia käsiäni, nyökähytti päätään ja
katosi kuin nuoli. Minä seisoin kauvan paikalla ja seurasin häntä
silmilläni niinkauvan kuin mahdollista.
"Huomiseen! Huomiseen!" kaikui päässäni, kun hän oli kadonnut
silmistäni.