"Katsokaas vain, olettehan toki elänyt!" sanoi Nastjenka hymyillen ja
puristaen molempia käsiäni.
"Minä olen ollut jo kaksi tuntia täällä. Te ette tiedä mitä minulle
tänä päivänä on tapahtunut."
"Tiedän, tiedän. Mutta nyt asiaan. Tiedättekö miksi minä tulin?
Varmaankin ei turhia lörpötelläkseni, niinkuin eilen. Nähkääs, meidän
täytyy tästälähin menetellä viisaammin. Minä olen eilen kauvan aikaa
miettinyt kaikkea."
"Missä suhteessa sitten viisaammin? Omasta puolestani olen minä
kernaasti valmis, mutta todellakin, elämässäni ei tapahdu mitään
viisaampaa kuin mitä nyt tapahtuu."
"Todellako? Ensiksi pyydän teitä, ettette niin kovin purista käsiäni.
Toiseksi ilmoitan teille, että tänään olen kauvan aikaa ajatellut
teitä."
"Ja millaiseen päätökseen tulitte?"
"Päätös, mihinkä tulin, oli, että meidän täytyy alkaa aivan uudestaan,
koska minä tänään huomasin, että te olette aivan tuntematon minulle,
että minä eilen menettelin niinkuin lapsi, niinkuin pieni tyttö, mistä
luonnollisesti seuraa, että hyvä sydämeni on vikapää kaikkeen. Ja
sitten erehdystä korjatakseni, päätin tarkasti tiedustella teistä.
Mutta en voinut keltään saada tietää teistä mitään ja sentähden täytyy
teidän itsenne kertoa minulle kaikki, kaikkine yksityisseikkoineen.
Siis, mikä ihminen olette te? Nopeasti! Alkakaa, kertokaa historianne."
"Historianiko?" huusin niinä hämmästyksissäni -- "kuka sanoi teille,
että minulla on historia? Ei minulla ole mitään historiaa."
"Mutta kuinka te sitten olette elänyt, kun ei teillä ole mitään
historiaa?" keskeytti hän minua hymyillen.
"Aivan ilman mitään historiaa. Minä elin yksinäni, yksinäni, aivan
yksinäni? Ymmärrättekö, mitä se on, aivan yksinäni?"
"Kuinka, yksinännekö? Se on, teillä ei ole ollut koskaan kanssakäymistä
kenenkään kanssa, niinkö?"
"Niin, minä olen aina elänyt yksinäni."
"Kuinka sitten? Ettekö te puhukkaan kenenkään kanssa?"
"Tarkasti sanottuna, ei kenenkään kanssa."
"Niin mutta, mitä ihmisiä te olette sitten? Selittäkääs! Antakaas olla,
minä olen sen jo älynnyt, luultavasti on teillä isoäiti, niinkuin
minullakin. Hän on sokea eikä salli minun mennä mihinkään, niin että
olen melkein unohtanut puhumisen taidon. Mutta kun minä kaksi vuotta
takaperin tulin uppiniskaiseksi ja hän näki, ettei hän voinut pidättää
minua, huusi hän minua luokseen ja pisti parsinneulalla hameensa kiinni
minun hameeseni. Sitten istumme kaiket päivät yhdessä, hän kutoo
sukkaa, vaikka onkin sokea ja minä istun hänen vieressään ja neulon tai
luen hauelle ääneen kirjasta."
"Voi, Jumalani! Mikä onnettomuus! Ei, ei minulla ole sellainen
isoäiti!"
"Mutta ellei ole, kuinka voitte sitten huoneessa istua?"
"Kuulkaas, te haluatte tietää, kuka minä olen?"
"Niin, niin!"
"Sanan tarkimmassa merkinnössäkö?"
"Sanan tarkimmassa merkinnössä!"
"Minä olen -- tyyppi."
"Tyyppi, tyyppi! Mikä tyyppi?" huusi neitonen, nauraen ääneen,
ikäänkuin ei hän olisi koko vuoteen löytänyt parempaa tilaisuutta
nauruun. "Teidän seuranne on hyvin huvittava! Katsokaas, tässä on
penkki, istukaamme! Tässä ei kukaan kulje ohitse, ei kukaan kuule
meitä, -- alkakaa nyt historianne! Te ette ole vain oikein suora minua
kohtaan, teillä on historia, mutta te salaatte sen minulta. Ennen
kaikkia, mikä on tyyppi?"
"Tyyppi, tyyppi, se on alkuperäinen olento, se on naurettava ihminen!"
vastasin minä, ruvettuani minäkin hänen lapsellisesta naurustaan
nauramaan. "Se on luonne. Tiedättekö, mikä haaveilija on?"
"Haaveilijako? Minäkö en sitä tietäisi? Olenhan itsekin haaveilija.
Usein istun minä isoäidin vieressä ja kun ei mitään muuta tule
mieleeni, niin alan minä haaveksimaan ja mietiskelemään sekä joudun
naimiseen Kiinan prinssille. Mutta onpa haaveksiminenkin ihanaa,
erittäinkin kun on jotakin ajateltavaa", lisäsi neito hyvin totisena.
"Mainiota! Kun te sitten todellakin olette tulleet Kiinan prinssille
naiduksi, niin ymmärrätte täydellisesti minut. Nyt, kuulkaas... Mutta
suokaa anteeksi, en tiedä vielä laisinkaan, kuinka teitä kutsutaan."
"Vihdoinkin! Te olette todellakin ajoissa sitä ajatellut?"
"Voi, Jumalani! Se ei ole mieleeni johtunut. Minä tunsin itseni niin
kokonaan onnelliseksi."
"Minua kutsutaan Nastjenkaksi."
"Nastjenka'ko? Eikö mitään muuta?"
"Onko se teille liijan vähän, te tyytymätön?"
"Liijan vähänkö? Ei, paljon, paljon, päinvastoin sangen paljon! Ja nyt
kuulkaas minun naurettavaa historiaani!"
Minä asetuin hänen viereensä, otin vakavan ryhdin ja aloitin:
"Pietarissa on, ellette vielä sitä tiedä, Nastjenka, hyvin harvinaisia
solia. Näihin paikkoihin ei paista tämä aurinko, mikä kaikille
ihmisille Pietarissa paistaa, vaan toinen, uusi, varta vasten näitä
paikkoja varten tilattu, toisella omituisella valolla. Näissä solissa,
hyvä Nastjenka, vallitsee aivan toinen elämä, erinlainen siitä, mikä
meidän ympärillämme liikkuu, sellainen kuin se voi olla tuntemattomassa
valtakunnassa, vaan ei meidän luonamme, meidän niin kovin vakavalla
ajallamme. Sama elämä on sekoitus jostakin puhtaasti haaveksivasta,
hehkuvan aatteellisesta ja senohessa, voi, Nastjenka, hyvin
arkipäiväisestä ja tavallisesta, ellen tahdo sanoa, sanomattoman
vastenmielisestä."
"Pyh! Jumalani, millainen esipuhe! Miksi pitää minun kuulla sellaista?"
"Kuulkaas, Nastjenka, minusta näyttää, etten koskaan tule lakkaamaan
kutsumasta teitä Nastjenkaksi, näissä paikoissa asuu omituisia
ihmisiä, uneksijoita, haaveilijoita. Uneksija ei ole mikään ihminen,
vaan jonkunmoinen väliolento. Enimmäkseen istuu hän jossakin
luoksepääsemättömässä solassa ikäänkuin tahtoisi hän sulkea itsensä
päivänvalolta ja kun hän sulkeutuu itseensä, niin kasvaa hän niin
kiinni solaansa kuin simpukka tai kilpikonna."
"Miksi, luulette te, rakastaa hän niin paljon neljää seinäänsä, mitkä
jokatapauksessa ovat viheriäksi maalatut, paljaat ja savustuneet?
Sanokaas minulle, miksi esim. tuo naurettava herra, kun häntä joku
hänen naurettavista tuttavistaan käy katsomassa, ottaa hänet niin
hämillään ja sellaisilla kasvojen ilmeillä vastaan ja ikäänkuin olisi
hän juurikään tehnyt neljän seinän sisäpuolella rikoksen, valmistanut
vääriä pankinseteliä tai huonoja värssyjä lähettääkseen ne nimettömän
kirjeen seuraamana sanomalehteen, muka tekosyyllä, että runoilija on jo
kuollut ja että hän hänen ystävänään katsoo pyhäksi velvollisuudekseen
julkaista hänen värssyjään? Miksi loppuu puhe? Miksi ei kuulla naurua,
eikä mieluista sanaa tuon äsken ilmestyneen ja jotenkin pukahtuneen
tutun puolelta, joka muutoin suosii iloista puhetta kauniista
sukupuolesta, pilaa ja naurua? Nähtävästi on hän uusi tuttava, joka käy
ensikerran vieraisilla. Miksi tempaa hän äkkiä hattunsa, muistaa hyvin
tärkeätä asiaa, mikä hänellä on tehtävänä ja menee nopeasti pois? Miksi
nauraa hän ääneensä ja lupaa ei koskaan tulevansa tämän erakon luoksi,
vaikka tämä erakko on parhain ihminen maailmassa, samalla kun hän ei
voi kieltää itseltään tuota vähäistä huvitusta vertailla ystävän
katsantoa, jonka kanssa hän oli puhunut, tuon onnettoman kissan
kasvoihin, jota lapset ahdistivat ja vainosivat sekä rääkkäsivät kaikin
tavoin ja joka vihdoin pelastautui lavitsan alle, missä se hyvän aikaa
läähöitti ja molemmilla käpälöillään siveli ja puhdisteli kuonoaan."
"Kuulkaas kerrankin", keskeytti Nastjenka, joka kaiken aikaa kuunteli
avosuin ja avosilmin -- "kuulkaappas, minä en tiedä lainkaan, miksi
tämä kaikki tapahtui ja miksi te asetatte minulle sellaisia naurettavia
kysymyksiä. Mutta mitä minä varmasti tiedän, on se, että te olette tätä
kaikkea hakenut."
"Epäilemättä", vastasin minä vakavimmalla katsannolla.
"Pitkittäkää vielä", vastasi Nastjenka -- "sillä minä olen hyvin
halukas tietämään, kuinka tämä kaikki päättyi."
"Te tahdotte tietää, Nastjenka, mitä sankarimme teki solassaan, tai
paremmin sanottu, minä, koska koko historian sankari olen minä omassa
vähäpätöisessä persoonassani. Te haluatte tietää, miksi minä tulin niin
levottomaksi ystäväni odottamattomasta käynnistä. Te haluatte tietää,
miksi minä punastuin, kun huoneeni ovet avattiin, miksi en ymmärtänyt
vastaanottaa vieraita ja täyttää vierasvaraisuuden vaatimuksia."
"Niin, niin", vastasi Nastjenka, -- "sitä juuri halajankin. Te kerrotte
sangen hyvin, mutta ettekö voi kertoa vähemmin kauniisti. Te kerrotte
niinkuin te kirjasta lukisitte."
"Nastjenka", vastasin minä vakavalla ja jyrkällä äänellä tuskin voiden
pidättää nauruani, -- "hyvä Nastjenka, minä tiedän kertovani hyvin,
mutta suokaa anteeksi, en ymmärrä toisia. Minä olen kuningas Salomon'in
hengen kaltainen, joka oli tuhannen vuotta seitsemän sinetin alla
eräässä astiassa ja josta vihdoin nuo seitsemän sinettiä otettiin pois.
Nyt, hyvä Nastjenka, kun olemme niin pitkän eron jälkeen löytäneet
jälleen toinen toisemme, -- sillä minä tunnen teidät jo kauvan aikaa
sitten ja se on juuri merkki, että minä vain teitä etsin ja että meidän
oli määrä nyt tulla yhteen, -- nyt avautuvat päässäni tuhannen läppää
ja minun täytyy päästää sanavirran tulvimaan tai minä tukehdun. Ja nyt
pyydän siis ett'ette keskeytä, Nastjenka, minua, vaan kuulette
kärsivällisesti, ja vaijeten minua. Muutoin -- vaikenen minä!"
"Ei, ei! Ei suinkaan! En sano enään sanaakaan."
"Minä pitkitän, ystäväni Nastjenka. Päiväni kuluessa on hetki, jota
minä erittäin rakastan. Se on tuo hetki, jolloin melkein kaikki toimet
ja kaikki velvollisuudet lepäävät ja kaikki rientävät kotiin
nauttiakseen silmänräpäyksen lepoa ja sen ohessa tehdäkseen muita
iloisempia suunnitelmia ehtoota ja yötä varten, saadakseen siten
mielensä mukaan käyttää vapaata aikaa. Meidän sankarimmekin -- sillä
teidän täytyy, Nastjenka, antaa minun puhua kolmannessa persoonassa,
syystä että ensimäisessä persoonassa puhuminen loukkaa häveliäisyyttä,
-- siis, sankarimmekin, joka niinikään ei ole toimetta, tekee niinkuin
muutkin. Mutta harvinainen tyytyväisyyden tunne ilmenee hänen
kalpeilla, jotenkin väsyneillä kasvoilla. Ei hän välinpitämättömästi
katsele iltaruskoa kohti, mikä verkalleen ilmestyy kylmälle Pietarin
taivaalle. Kun minä sanon, että hän katselee sitä kohti, niin
valehtelen minä, hän ei katsele, hän silmäilee vain tyhjään niinkuin
tiedoton, ikäänkuin hänen huomiotaan kiinnittäisi joku muu
miellyttävämpi seikka. Hän on tyytyväinen kun hän hänelle uskottuine
toimineen aamuksi on valmis ja iloinen niinkuin koulupoika, kun hän
pääsee koulupenkiltä. Katsokaas häntä syrjästä, Nastjenka! Te huomaatte
pian, että joku iloinen tunne vaikutti hyvintekevästi hänen heikkoihin
hermoihinsa ja hänen sairaanloisesti kiihoitettuun mielikuvitukseensa.
Hän on jotakin mietiskellyt. Kenties päivällisateriaa? Taikka
tämänpäiväistä ehtoota? Mitä hän niin innokkaasti tarkastelee? Kenties
tuota jalonnäköistä herraa, joka niin kohteliaasti tervehti tuota hänen
ohitsensa komeissa ajopelissä kulkevaa naista. Ei Nastjenka! Mitä hän
tuollaisista vähäpätöisyyksistä huolii. Hän tuntee nyt jo itsensä
rikkaaksi omasta, erinomaisesta elämästään ja laskevan auringon hohtava
säde, joka niin kirkkaasti liekehti hänen edessään, herätti hänessä
koko joukon kuvia ja vaikutuksia. Nyt huomasi hän tuskin tien, jolla
ennen vähinkin vähäpätöisyys saattoi kiihoittaa häntä. Nyt on jo
mielikuvituksen jumalatar oikullisella kädellään merkinnyt
kultaisia perusaatteitaan hänen eteensä ja avannut hänen silmänsä
aavistamattomaan, ihmeteltävään maailmaan ja kuka tietää, ehkä kohotti
se hänet tuolta mainiolta kivikäytävältä, jolla hän käveli,
seitsemänteen kristallitaivaasen."
"Yrittäkääs kerrankaan pidättää häntä ja kysyä äkkiä, missä hän nyt
seisoo ja mitä katua hän kulkee? Todennäköisesti ei hän ole sitä
tietävä ja vihassa punehtuen on hän jotakin sopertava vain näön
vuoksi."
"Sentähden kyyristyi hän niin kokoon ja oli milt'ei säikäyksestä
huutaa, kuin eräs hyvin arvoisa nainen pidätti häntä keskellä käytävää
ja kysyi kohteliaasti tietä, minkä hän oli kadottanut. Harmistuneena
astuu hän eteenpäin, tuskin huomaten, että ohikulkijat katsovat hänen
jälkeensä nauraen ja että tuo nuori tyttö arasti väistyi hänen edessään
tieltä. Mutta leikkivä mielikuvitus käsitti tuon kaiken lennossa, tuon
vanhan naisen, nuo nauravat ohikulkijat, ja tuon nuoren tytön, ja
talonpojat, jotka aluksissaan Fontankalla keittivät ehtooruokaansa,
kietoutuivat hekin mielikuvituksen verkkoon niinkuin kärpänen hämähäkin
seittiin. Uusilla havaannoillaan meni erakko kotiin ja istahtui
päivällisaterialle. Jo kauvan sitten oli hän aterioinut ja heräsi
vihdoin vasta kun mietiskelevä, aina raskasmielinen Matrena, joka häntä
palveli, korjasi kaikki pöydältä ja ojensi piipun hänelle. Hämärsi
huoneessa, hänen sielunsa oli tyhjä ja murheellinen, täydellinen
unimaailma laskeusi hänen ympärilleen ilman melua ja hälinää. Pienessä
huoneessa vallitsee hiljaisuus. Yksinäisyys ja väsymys sivelevät
mielikuvitusta, se herää uudelleen, se kiehahtaa yli partaittensa,
niinkuin vesi vanhan Matrenan kahvikattilassa, joka ulkona keittiössä
lakkaamatta liikuskelee ja keittää kahvia. Räjähdys keskeyttää häntä,
kirja, jonka uneksija on sattumalta käteensä ottanut, putoaa lattialle,
ennenkuin hän on vielä ehtinyt kolmannelle sivullekaan. Hänen
mielikuvituksensa on uudelleen herätetty, taaskin kulkee uusi maailma,
uusi lumoava elämä hänen editsensä loistavassa kuvassa. Uusi uni, uusi
onni. Uusi annos hienoa, suloista myrkkyä! Oi, mitä onkaan meidän
elämämme, meidän velvollisuutemme hänelle!"
"Te kysytte ehkä, mitä hän uneksii? Mitä varten tämä kysymys?
Kaikesta ... runoilijan näytekappaleesta, jota ei aluksi ymmärretty,
vaan myöhemmin kruunattiin; ystävyydestä Hoffman'in kanssa; Perttulin
yöstä; Diana Vernon'ista, Ivan Vassiljevitsch julman sankarityöstä
Kasanin valloituksessa, Clara Mowbray'sta, Hussista, kirkon kokouksen
edessä, kuolleitten ylösnousemisesta Robert'issa, Beresinan tappelusta,
runojen lukemisesta kreivitär M. D:n luona. Danton'ista, Cleopatrasta
_ei suoi amanti_, Kolomnan talosta, omasta kodistaan ja vieressään
olevasta suloisesta olennosta, joka hänelle kuuluu jonakuna
talviehtoona, suu ja silmät suljettuina, niinkuin te nyt minulle
kuulutte, pieni enkelini... Ei, Nastjenka, mitä pitää hänen, mitä pitää
hänen ... tuon hekumallisen vetelyksen tässä elämässä? Hän ajattelee,
että se on vaivaloista, viheliäistä elämää, aavistamatta, että
hänellekin kerran lyö raskas hetki, jolloin hänen on yhtä ainoata
päivää varten tässä kurjassa elämässä uhraaminen kaikki haaveelliset
vuotensa. Mutta ennenkuin häntä saavuttaa tämä uhkaava aika, ei hän
toivo lainkaan mitään, koska hän on yli toivon koroitettu, koska hän on
tyrttynyt, koska hän on elämänsä seppä ja muodostaa sen joka hetki oman
mielensä mukaan."
"Ja niin helposti, niin luonnollisesti rakentuu tämä haaveellinen
maailma. Ikäänkuin ei se sisältäisi mitään valhekuvia. Sanokaas,
Nastjenka, miksi sellaiset hetket rasittavat henkeä? Miksi lyöpi
valtimosuoni arvoituksellisesta, tuntemattomasta syystä, miksi valuvat
kyyneleet hänen silmistään ja polttavat hänen kalpeilla, kuluneilla
poskillaan? Miksi kuluvat kokonaiset unettomat yöt niinkuin
silmänräpäys tyhjentymättömässä ilossa ja suloudessa ja sanokaas
minulle, miksi aamukoiton ruusuvalollaan hohtaessa ikkunan läpi
ja hämärän valaistessa tuota kolkkoa huonetta epäilyttävällä,
haaveksivalla valollaan, niinkuin meillä täällä Pietarissa, uneksijamme
uuvuttaa itsensä, heittäytyy vuoteelle ja sitten, huumautuneena
sairaanloisesti kiihoitetun henkensä ihailusta nukkuu niin hurmauttavan
suloisella tuskalla sydämessään?"
"Ja sitten, mikä petos! Rakkaus heräsi hänen povessaan
tyhjentymättömällä ilolla ja kaikilla tuskillaan... Katselkaas häntä ja
tuomitkaa itse! Uskoisittekohan, hänet nähdessänne, hyvä Nastjenka,
ettei hän todellakaan ole koskaan tuntenut häntä, jota hän kiihkoisessa
mielikuvituksessaan niin paljon rakasti? Onko hän nähnyt hänet vain
pettävissä unikuvissa? Eikö hän todellakin myöhemmin, kun ero oli
tapahtuva, sulkeutunut itkien ja valittaen hänen syliinsä? Oliko ne
kaikki vain unikuvia? Ja eikö hän todellakin myöhemmin kohdannut häntä,
kaukana kotorannoilta, vieraan taivaan alla, tuossa ihmeellisessä,
ijankaikkisessa kaupungissa, loistavissa tanssijaisissa, hurmaavan
soitannon ohella Palazzossa -- tietysti Palazzossa -- tuolla mirthien
ja ruusujen siimeksessä, missä hän, tuntien hänet, kiireesti otti
naamarinsa pois ja kuiskaili: 'minä olen vapaa' ja sitten vapisten
heittäysi hänen rinnoilleen ja riemuitsi ihastuksesta, jolloin he
silmänräpäyksessä unohtivat murheen, eron ja kaikki tuskat ja hän
sitten viimeisellä, intohimoisella suutelolla tempasi itsensä irti
hänen tuskalloisesta syleilystään?"
"Oi, tiedättehän itse, Nastjenka, että kavahdamme, tulemme levottomiksi
ja punastumme, niinkuin koululainen, joka naapurin puutarhasta
vast'ikään varastamansa omenan kätki taskuunsa, kun pitkä, terve
nuorukainen, ilveilijä, kutsumaton ystävänne avaa ovenne ja huutaa
ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut: 'Minä, ystäväni, tulen tällä
haavalla Pavlovskista!' Jumalani, vanha kreivi on kuollut, sanomaton
onni on tulossa ja tuolla tulee ihmisiä Pavlovskista kaupunkiin."
Lopetettuani pulskan puheeni, vaikenin minä. Minä muistan, että minulla
oli suuri halu nauraa ääneen, tuntiessani että vihoillismielinen henki
liikkui minussa, joka jo rupesi ajatuksiani valtaamaan ja että silmäni
alkoivat hehkua... Odotin, että Nastjenka avaisi viisaat silmänsä ja
remahtaisi lapselliseen, raikkaasen, iloiseen nauruun ja minä rupesin
jo katumaan, että olin mennyt liian pitkälle; että minä hyödyttömästi
olin kertonut, mitä jo kauvan liikkui sydämessäni, josta minä niinkuin
kirjasta voin puhua, minä kun jo kauvan aikaa sitten olin langettanut
itsestäni tuomion ja tuskin voin pidättää itseäni lukemasta sitä julki,
aavistamatta, että hän tulisi minua ymmärtämään. Mutta kummastuksekseni
vaikeni hän. -- Hetken kuluttua puristi hän lempeästi kättäni ja
kainolla myötätuntoisuudelta kysäsi hän:
"Oletteko todellakin noin mieltänyt koko elämänne?"
"Koko elämäni, Nastjenka, koko elämäni", vastasin minä, ja näyttää
siltä, että tulen sen samoin lopettamaankin!"
"Ei, se ei saa tapahtua", sanoi hän levottomasti. "Minä vietän kaiken
elämäni isoäitini luona. Ja tiedättekö ettei sellainen elämä ole
suloista?"
"Tiedän, Nastjenka, tiedän!" huudahdin minä voimatta enään pidättää
tunteitani. "Minä huomaan nyt selvemmin kuin koskaan, että olen turhaan
kuluttanut parhaimmat vuoteni! Nyt tiedän tämän ja tunnen vielä
paremmin tämän tiedon katkeruutta. Jumala itse on lähettänyt teidät,
hyvä enkelini, sanomaan ja todistamaan sitä minulle. Nyt istuessani
vieressänne ja puhuessani kanssanne, käy minulle vaikeaksi ajatella
tulevaisuutta, koska tulevaisuus jälleen tuopi mukanaan yksinäisyyttä
ja tätä murheellista, hyödytöntä elämää. Oi, olkaa siunattu, suloinen
hengettäreni, ett'ette heti karkoittanut minua pois, että saatoin sanoa
ääneeni kumminkin kaksi ehtoota elämästäni."
"Oi, ei, ei!" huusi Nastjenka ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, "se
ei saa enään niin olla. Niin emme tule eroamaan! Mitä on kaksi
ehtoota!"
"Voi Nastjenka, Nastjenka, tiedättekö, että te olette pitkäksi ajaksi
sovittanut minut itseni kanssa? Tiedättekö te etten minä itsestäni
ajattele enään niin pahaa kuin ennen toisinaan? Tiedättekö te etten
ehkä enään siitä harmiinnu, että tein elämässäni rikoksia ja syntiä,
koska sellainen elämä on rikos ja synti? Ja älkää ajatelko, että minä
olen liioitellut, Nastjenka, kun minulla toisinaan on niin murheellisia
hetkiä ... kun minusta sellaisina hetkinä usein näyttää, etten ole
mahdollinen todellista elämää viettämään, että minä kadotan kaiken
maltin, kaiken vaiston todellisuudelle, kun minä vihdoin itseänikin
kiroan, kun minulla haaveellisten öitteni jälkeen usein on toipumuksen
hetkiä, mitkä ovat hirvittäviä!"
"Ja kuinka paljon mielikuvitusta onkaan murheessa! Me tunnemme, että se
vihdoin tyhjentyy tässä alituisessa jännityksessä, tuo tyhjentymätön
mielikuvitus, kadottaessamme varhaisen ihanteemme, jotka rikkoutuvat
tomuksi ja pirstaleiksi. Jos toista elämää löytyy, niin täytyy se
noista pirstaleista tulla raketuksi."
"Kuitenkin halajaa sielu jotakin muuta! Turhaan penkoilee uneksija
tuhvassa, vanhoissa mielikuvituksissaan, etsien tässä tuhvassa kipenää
puhaltaakseen sitä sytyksiin ja tällä näin saadulla tulella
lämmittääkseen kylmettynyttä sydäntään ja herättääkseen jälleen siinä
kaikkea sitä, mitä siinä ennen oli, mikä sielua liikutti, mikä veren
pani liikkeesen, mikä kutsui kyyneleitä silmiin ja petti niin
suurenmoisesti! Tiedättekö, Nastjenka, kuinka pitkälle minä olen
tullut? Tietäkääs, että minun täytyy viettää tunnelmieni vuosipäivää,
sen vuosipäivää, mikä minulle oli niin kallista, mikä ei koskaan
todellisuudessa ollut olemassa, koska tätä vuosipäivää vietetään vain
tyhmien ruumiittomien mielikuvitelmien muistolle. Mutta, unikuvistakin
voidaan päästä irti! Tietäkääs, että minä nyt halusta muistelen
määrättyinä aikoina käydä niillä paikoilla, missä minä joskus tapani
mukaan olin onnellinen. Minä halajan rakentaa nykyistä oloani
palajamattoman menneisyyden avulla ja usein riennän minä murheellisena
niinkuin varjo ilman hätää ja ilman tarkoitusta, pitkin Pietarin katuja
ja kujia. Mitä muistoja ne ovatkaan! Minä muistan esimerkiksi, että
minä juuri tässä, tällä paikalla, täsmälleen vuosi sitten, samalla
tunnilla, tällä samalla käytävällä, kuljeksin yhtä yksinäisenä; yhtä
murheellisena kuin nytkin. Ja minä muistan, että haaveiluni olivat
silloinkin surulliset ja vaikk'ei ennemminkään ollut keveämpi oltava,
niin tuntui elämä kuitenkin silloin helpommalta ja rauhallisemmalta,
ilman noita pimeitä ajatuksia, mitkä nyt minussa riippuvat, ja ilman
noita kolkkoja omantunnon ahdistuksia, mitkä eivät päivällä eikä yöllä
anna rauhaa. Ja minä kysyn itseltäni: mihinkä jäivät unikuvasi? Ja
päätä pudistellen sanon minä: kuinka nopeasti kuluvatkaan vuodet! Ja
taaskin kysyn itseltäni: mitä olet sinä vuosillasi tehnyt? Kuinka olet
sinä viettänyt parhaimman aikasi? Oletko sinä elänyt tai etkö? Katsos,
sanon minä itselleni, kuinka maailmassa tulee olo kylmäksi Vielä kuluu
vuosia ja niiden jälkeen tulee iloton yksinäisyys ja surullinen vanhuus
ja sitten murhe ja tuska. Haaveellinen maailma vaalenee, unikuvat
haihtuvat ja kuolevat ja makaavat ympärihajoitettuina niinkuin
lakastuneet puun lehdet. Oi Nastjenka! Voi, vaikeata on yksin jäädä,
eikä omistaa mitään surettavaa, ei niin mitään, koska kaikki,
mitä minä kadotin oli arvotonta, ei minkään veroista, aivan mitätöntä,
kaikki vain petosta ja unta."
"Älkää valittako kauvemmin", sanoi Nastjenka, kuivatessaan
kyyneleitään. "Riittää jo! Nyt olemme kaksin, niinkuin tuleekin olla,
me emme koskaan tule toisistamme eroamaan. Kuulkaappas, minä olen
yksinkertainen ja vähän opetettu tyttö, vaikka mummoni otti minulle
opettajan. Mutta todellakin, minä ymmärrän teitä, koska minäkin olen
kokenut kaikki, mitä te nyt juuri sanoitte minulle, ollessani
kiinnitetty mummoni hameesen. Luonnollisesti en voisi kertoa
niin kauniisti kuin te, sillä minä en ole niin sivistynyt",
lisäsi hän kainosti, samalla kuin hän antoi huomata ihmetyksensä
kaunopuheliaisuudestani, "mutta minä iloitsen suuresti, että te puhutte
niin avonaisesti. Nyt tunnen minä teidät tarkasti. Ja tiedättekös? Minä
kerron teille koko historiani, aivan suoraan, ja antakaa sitten minulle
neuvo. Te olette hyvin viisas mies. Luvatkaa minulle, että neuvotte
minua."
"Voi Nastjenka", vastasin minä, -- "vaikka en koskaan ole ollut
neuvonantaja, saati sitten viisaskaan neuvonantaja, huomaan minä
kuitenkin, että jos aina niin elämme, niin on se viisaasti ja antaahan
kukin ystävä toiselleen parhaimpia neuvoja. Nyt siis kaunis Nastjenka,
millaisen neuvon tarvitsette? Puhukaa avonaisesti. Minä olen nyt niin
iloinen ja onnellinen, rohkea ja viisas!"
"Ei, ei", keskeytti Nastjenka minua nauraen, "minä en tarvitse vain
viisasta, vaan veljellistäkin neuvoa, oikein sydämellistä, ikäänkuin
olisitte minua jo ikuisesti rakastanut!
"Oivallista, Nastjenka, oivallista!" huusin minä ihastuneena, "ja
vaikka minä jo kaksikymmentä vuotta olisin teitä rakastanutkin, niin en
tulisi minä kuitenkaan sen hellemmin rakastamaan kuin nytkään!"
"Kätenne!" sanoi Nastjenka.
"Tässä se on!" vastasin minä, ojentaen käteni hänelle.
"Siis, aloitamme minun historiaani."