Minulla on lemmikkiä niiden seassa, läheisiä ystäviä, eräs niistä tulee
tänä suvena käymään parannuksella arkkitehdin luona. Mutta sitten tulen
minä jokapäivä menemään siitä ohitse ettei vain mitään tuosta
parantamisesta tapahtuisi noin vain päällemmittäin. Älköön niin
tapahtukokaan!
Mutta en koskaan ole unohtama erään vaalean ruusunvärisen talon
historiaa. Se oli niin soma, kivinen, vähäinen huoneus, se katseli niin
ystävällisesti ja kutsuvasti minuun ja niin ylpeästi kömpelöön
naapuriinsa, että sydämeni iloitsi, niin usein kuin kuljin sen ohitse.
Edellisellä viikolla astuskelin minä jälleen tuota katua pitkin ja kun
minä silmäilin ystäväni puoleen, kuulin minä valittavaisen huudon: "He
ovat minut tahrineet keltaisella värillä!" Raakalaiset! Eivät he ole
mitään säästäneet, ei edes pylväitä eikä koristeita ja ystäväni on
aivan kokonaan keltainen, niinkuin kanarialintu. Sappeni paisui
partaittensa yli tästä näöstä enkä vielä tänäänkään voi tuota niin
surkeasti rumennettua taloa jälleen nähdä, mikä tuonelan värillä
siveltiin.
Näin saattaa nyt lukija käsittää mitenkä minä olen koko Pietarin kanssa
tuttu.
Maininnut olen jo, että minua vaivasi levottomuus kolme päivää, kunnes
vihdoin keksin syyn siihen. Kadullakaan ai löytänyt rauhaa. -- Tämä ei
ollut siellä eikä tuokaan ollut siellä ja mihinkä oli sekään mennyt? --
Ja kotonani oli vielä pahemmin. Kaksi ehtoota vaivasin itseäni
kysymyksellä: Mitä puuttuu minulta sitten tässä sopessani? Mikä tekee
oloni täällä niin kiusalliseksi? Neuvottomana katselin minä
viheriäisiä, savustuneita seiniä ja kattoa, missä riippui hämähäkin
seittiä, joiden säilyttämisessä Matrena kunnosti itsensä. Minä
silmäilin kaikkia huonekaluja, tarkastelin joka tuolia ja kysyin
itseltäni eikö tuo paha siinä olisi? Sillä niinpiankuin ei tuoli niin
seiso, niinkuin se eilen seisoi, niin olen aivan raivossani. Minä
tähystelin ikkunaankin, mutta kaikki oli turhaa, ei tullut olo minulle
vähintäkään helpommaksi. Sitten juolahti mieleeni kutsua Matrenaa ja
antaa hänelle isällisiä varoituksia hämähäkin seitistä erittäinkin ja
epäjärjestyksestä yleensä. Mutta hän vain kummastellen katseli minua ja
meni, sanaakaan sanomatta, tiehensä ja hämähäkin seitit riippuvat
vieläkin hyvin säilytettynä samassa paikassa.
Vihdoin, vasta tänä aamuna huomasin minä mistä oli kysymys! Voi! He
rientävät kaikki ulos maahuviloihinsa! Anteeksi arkipäiväinen puheeni,
mutta en ollut siinä mielessä, että voisin suuria sanoja sommitella,
koska kaikki mitä Pietarissa oli eloa, oli lähtemäisillään
maahuviloihinsa, tai oli jo niihin mennyt, -- koska kukin säädyllisen
näköinen kunnioitettava herra, joka otti isvossikan, näytti minun
silmissäni kunnianarvoiselta perheenisältä, joka suoritetun
päivätyön jälkeen matkustaa pois virkistyäkseen perheensä parissa
maahuvilassaan... Koska kussakin ohikulkijassa oli jotakin niin
omituista, mikä jokaiselle vastaantulijalle ilmoitti: "Minä, herrani,
olen täällä vain noin sivumenneen ja kahden tunnin kuluttua matkustan
maahuvilaan..."
Aukeni ikkuna, jota hentoset sormet, valkeat kuin sokeri, täristivät,
ilmestyi soman tyttösen pää, joka kutsui luokseen erästä astioissa
kasvavia kukkia kaupittelevaa kulkukauppiasta. Oitis tuli mieleeni
ajatus, että näitä kukkia ostettiin ei ilahtuakseen niiden hyvästä
hajusta kolkossa kaupungin asunnossa, vaan viedäkseen ne maahuvilaan.
Pian oli minulla sellainen menestys uudessa omituisessa keksinnössäni,
että minä paljaasta ulkonäöstä, hairahtumatta, saatoin sanoa, millä
maahuvilalla kukin asui. Kameny-Ostrovan (kivisen saaren) ja
Apteekkari-saaren ja maahuvilain asukkaat Pietarihovin rautatien
varrella, tunnettiin erinomaisesta loisteliaisuudesta, hienoista
kesäpuvuista ja komeista ajopelistä, joissa he kaupunkiin tulivat.
Pargolovan ja ympäristön asukkaat tekivät jo heti ensi silmäyksessä
vaikutuksen järjellisellä vakavuudellaan. Krestovsky-saaren asujamet
olivat vaatimattoman, iloisen ulkonäkönsä puolesta tunnettavat.
Kohdatessani pitkän jonon kuormavaunuja, mitkä kulkivat verkalleen,
höllillä ohjaksilla, ja joissa oli kokonaisia vuoria huonekaluja,
tuoleja, pöytiä, turkkilaisia ja ei turkkilaisia divaaneja ja
kaikenlaatuista taloustavaraa, joiden päällä istui kukoistava
keittäjätär varjellen haltijaväkensä omaisuutta niinkuin silmäterää --
nähdessäni aluksia, jotka, kuormattuina kaikenmoisilla talontarpeilla,
kulkivat Nevaa tai Fontankaa alaspäin saaria kohti, monistuivat
kuormavaunut ja alukset kymmen- ja satakertaisiksi silmissäni. Minusta
näytti ikäänkuin lähtisi kaikki liikkeelle vaeltaakseen suurissa
matkueissa maahuviloihin, ikäänkuin koko Pietari muuttuisi erämaaksi.
Vihdoin käsitti minut häpeän ja murheen tunto, sillä minulla ei ollut
lainkaan paikkaa mihinkä minä maille menisin. Minä olin valmis
matkustamaan jokaisessa kuormavaunussa ja jokaisen säädyllisen näköisen
herran kanssa, joka oli ajopelit vuokrannut. Mutta ei kukaan, ei niin
kukaan kutsunut minua. Minut unhotettiin kokonaan, minä olin tosiaankin
vieras kaikille!
Minä kuljeksin paljon ja kauvaksi, niin että minä, tapani mukaan, olin
jo kokonaan unohtanut missä minä olinkaan, kun minä äkkiä näin
portinvartijan edessäni. Kohta tulin sydämessäni iloiseksi, minä menin
portin läpitse, ketoja ja niittyjä pitkin, enkä välittänyt
väsymyksestä, vaan tunsin koko olennossani, että kuorma kirposi
sielustani. Kaikki ohikulkijat katselivat minuun niin iloisesti, että
todella jouduin kiusaukseen tervehtiä heitä, kaikki näkyivät he olevan
jostakin syystä iloiset, kaikki polttivat he sikaareja. Ja minä olin
niin tyytyväinen niinkuin ei koskaan ennen. Minä tunsin itseni äkkiä
siirretyksi Italiaan, -- niin voimallisesti vaikutti luonto minuun,
puolikuolleesen kaupunkilaiseen, joka olin melkein tukehtunut kivisten
muurien väliin.
On jotakin sanomattomasti vaikuttavaa meidän Pietarilaisessa
luonnossamme, kun se, kevään lähestyessä, äkkiä kehittää kaiken
valtansa, kaikki taivaalta saamansa voimat, seppelöitsee ja
kukilla koristaa itsensä. Ehdottomasti muistuttaa se minua
jostakusta sairaanloisesta, nääntyneestä tytöstä, jota surkuttelulla,
rakastavalla myötätuntoisuudella katsellaan, mutta joka äkkiä, yhdessä
silmänräpäyksessä, kukoistaa ihmeteltävässä ihanuudessa, sill'aikaa
kuin me hämmästyneinä, ihastuneina kysymme itseltämme, mikä voima sen
vaikutti, että nuo surulliset, ajattelevaiset silmät leimahtivat
sellaiseen tuleen, että nuo kalpeat, laihat posket täyttyivät verellä,
että nuo hennot kasvojenpiirteet tulivat niin innostuneiksi, että tuo
povi kohosi, että tuon tyttöparan kasvoja elähytti elämän voima ja
kauneus sekä hurmaava hymyily?
Me katselemme ympärillemme ja etsimme jotakuta, joka voisi tätä ihmettä
selittää... Mutta vain silmänräpäyksen, -- ehkä jo huomenna tapaamme
jälleen tuon hajamielisen silmäyksen, kuin ennen, samat kalpeat kasvot,
saman epäröimisen liikkeissä ja kuolettavan tuskan jälkiäkin lyhyen
kukoistusajan kuluttua...
Ja me surkuttelemme, että tuo katoova kauneus haihtui niin nopeasti ja
takaisin palajamatta, että sen loisto oli niin petollinen.
Mutta kuitenkin oli yöni päivää parempi! Se oli tällainen:
Hyvin myöhään palasin minä kaupunkiin ja kello löi jo kymmenen kun minä
lähestyin asuntoani. Tieni vei minut pitkin kanavaa, missä ei tähän
aikaan tapaa yhtään ihmissielua. Minä asun nimittäin etäisessä
kaupunginosassa.
Minä kuljin ja lauloin, sillä, kun minä olen onnellinen, laulan minä
aina jotakin itsekseni, niinkuin jokainen onnellinen ihminen, jolla ei
ole ystäviä, eikä hyviä tuttavia, joiden kanssa hän voisi iloansa
jakaa. Äkkiä sattui minulle aivan odottamaton seikkailu.
Syrjässä, kanavan käsipuita vasten nojautuneena seisoi eräs naisellinen
olento. Hänen kyynärpäänsä lepäsivät käsipuitten raudalla ja hän
katseli hyvin tarkasti kanavan synkkään veteen. Hän kantoi viehättävää
keltaista hattua ja somaa mustaa kauhtanaa.
"Se on neito ja kaikissa tapauksissa ruskosilmäinen", ajattelin minä.
Ei hän näkynyt kuulevan askeleitani eikä liikahtanut astuessani
pidätetyllä henkäyksellä ja kovasti tykyttävällä sydämellä hänen
ohitsensa.
"Merkillistä!" ajattelin minä, "luultavasti on hän vaipunut
ajatuksiinsa jostakin syystä", ja äkkiä jäin minä ikäänkuin
kivettyneenä seisomaan. Kuulin tukahdutettua itkua. Niinpä! Se ei ollut
erehdys. Neito itki ja nyyhkyi tuon tuostakin. Jumalani! Sydämeni
lakkasi sykkimästä. Ja niin kovin ujo olen minä naisia kohtaan, ...
mutta se oli niin liikuttava hetki! Minä käännyin ympäri, astuin hänen
luokseen ja olin juuri häntä puhuttelemaisillani: "Neitiseni!"; ellei
olisi mieleeni johtunut, että tämä puhuttelemistapa jo tuhansia kertoja
on esiintynyt suuren maailman romaaneissa.
Se vain pidätti minua. Mutta etsiessäni toisia sanoja, ojentihe
neitonen, katseli ympärilleen, painoi silmänsä alas ja astui reippaasti
ohitseni pitkin rantakatua. Minä seurasin häntä oitis perässä, mutta
hän huomasi sen, jätti rannan, astui kadun poikki ja sitten eteenpäin
käytävällä. En uskaltanut seurata häntä kadun poikki. Sydämeni sykki
kiivaasti. Aavistamatta tuli sattumus avukseni.
Tuolla puolen käytävää, ei kaukana tuntemattomastani, ilmestyi äkkiä
eräs hännystakkiin puettu vakavan ikäinen herrasmies, mutta ei voi
sanoa, että hän oli yhtä vakava käytökseltään ja käynniltään. Hän astui
horjuen, nojaten samassa varovasti muuria vasten. Neitonen riensi
niinkuin nuoli, nopeasti ja ujosti kuten kaikkien tyttöjen on tapa,
jotka eivät toivo, että kukaan seuraa yöllä heitä kotiin, Tietysti ei
olisi tuo hoiperteleva herra häntä saavuttanutkaan, ellei kohtaloni
olisi pakoittanut häntä käyttämään keinokkaita keinoja. Äkkiä,
sanaakaan sanomatta, kiiruhtaa herra juoksujalassa tuntemattomani
perässä. Neitonen riensi niinkuin myrsky, mutta tuo hoiperteleva herra
saavutti hänet; neitonen huudahti -- ja ... minä siunaan kohtaloa
mainiosta kepistäni, mikä tällä haavaa oli sattumalta oikiassa
kädessäni. Silmänräpäyksessä olin minä kadun toisella puolen. Oitis
käsitti kutsumaton seuralainen, mistä oli kysymys, tuli järkihinsä,
vaikeni ja jäi jälkeenpäin. Vasta kun jo olimme melkoisen matkan
päässä, teki hän vastalauseen oikein pontevin sanoin. Mutta hänen
sanansa eivät saavuttaneet meitä enään.
"Antakaa minulle käsivartenne", sanoin minä tuntemattomalleni, "sitten
ei hän enään rohkene teitä ahdistaa."
Vaijeten ojensi hän käsivartensa minulle, vapisten vielä liikutuksesta
ja peljästyksestä. Oi, kuinka minä tässä silmänräpäyksessä siunasin
kutsumatonta herraa. Silmäilin neitoa sivultapäin, -- hän oli
viehättävä ruskosilmä, -- olin oikein arvannut. Hänen mustissa
silmäripseissään kiilsi vielä kyyneleet päästystä peljästyksestä tai
aikaisemmasta murheesta. Mutta hänen huulillaan oli jo hymyily. Hän
katsahti salaa minuun, punastui hieman ja löi silmänsä alas.
"Kuulkaas, miksi pakenitte minua? Jos minä olisin ollut läsnä, niin ei
olisi teille mitään tapahtunut."
"Mutta enhän minä teitä edes tuntenut. Luulin että tekin..."
"Tunnetteko sitten nyt minua?"
"Vähän ... esimerkiksi ... miksi vapisitte te?"
"Oi, te olette oitis huomanneet!" vastasin minä, ihastuneena, että
tuntemattomani oli niin älykäs. Se ei koskaan ole kaunottarelle
vahingoksi. "Niin te olette oitis huomanneet kenenkä kanssa teillä on
tekemistä. Minä olen arka naisien parissa, enkä väitä, etten ollut
vähemmin, kuin tekään, hämmästynyt silloin kuin tuo herra teitä
peljästytti... Nyt pelkään vain yhtä. Se on minusta kuin unta.
Unissakaan en olisi ajatellut, että kerrankaan saisin puhua naisellisen
olennon kanssa."
"Kuinka? Tosiaankin?"
"Ja kun käsivarteni vapisee, niin on se siitä, etten vielä koskaan ole
käsitellyt niin somaa, pientä käsivartta kuin teidän. Olen kokonaan
vieraantunut seurustelusta naisten kanssa, se on, minä en ole vielä
koskaan siihen tottunut. Minä elän yksinäni... En tiedä lainkaan kuinka
heidän kanssa puhutaan. Nähkääs, minä pelkään sanovani tyhmyyksiä.
Sanokaas suoraan minulle, enkö minä ole vastenmielinen."
"Ei, ei lainkaan, päinvastoin. Ja jos te vaaditte, että puhun suoraan,
niin saatan teille sanoa, että sellainen kainous miellyttää naisia. Jos
tahdotte tietää vielä enemmän, niin tahdon teille uskoa, että te
miellytätte minuakin -- ja että minä kernaasti suostun seuraanne
asunnolleni."
"Te saatte kai ujouteni oitis haihtumaan", vastasin minä ihastuneena,
"ja sitten on keinoni lopussa."
"Keinotko? Mitkä keinot, mitä varten? Se on jo huonoa."
"Suokaa anteeksi, kieleni on liijan kerkiä. Mutta kuinka voitte vaatia,
että sellaisena hetkenä ei toivoa..."
"Mieliksennekö? Eikö totta?"
"Niinpä niin! Olkaa, Jumalan nimessä, varovainen. Tuomitkaa kuka minä
olen. Minä olen nyt kuudenkolmatta vuoden vanha, mutta en ole vielä
koskaan seurustellut kenenkään kanssa. Kuinka voisin siis kauniisti ja
viisaasti puhua? Teille on sopivampi kun kaikki on suoraan puhuttu.
Minä en osaa vaijeta, kun sydän on täysi. Yhtäkaikki... Uskotteko
minua? Ei ainoatakaan naista, ei koskaan, ei koskaan. Ei vähintäkään
tuttavuutta. Minä uneksin ja toivon vain jokapäivä, että minä vihdoin
kerrankin kohtaisin jonkun. Voi, jos te tietäisitte kuinka usein minä
jo olen tällä tavalla ollut rakastunut!"
"Nytkö? Kuinka? Kehenkä?"
"Ei kehenkään, -- ihannekuvaan, -- tuohon, joka minulle unessa
ilmestyy. Ajatuksissani elän minä läpi koko romaanin. Oi, te ette tunne
minua! Se on totta, minä olen kohdannut kaksi, kolme naista. Mutta mitä
naisia olivatkaan he. He olivat aina tuollaisia ravintolanaisia,
että... Mutta te tulette nauramaan, kun minä kerron teille, että usein
tuli mieleeni puhutella kadulla jotakuta ylhäissäätyistä naista,
arvattavasti, kun hän olisi yksinään ja luonnollisesti kaino,
kunnioitettava ja intohimoinen. Aikomukseni oli sanoa hänelle, että
minä yksinäisyydessäni menen hukkaan, ettei hän karkoittaisi minua
luotaan pois, minulla kun ei ole mahdollisuus oppia ketään naista
tuntemaan. Minä tahdoin huomauttaa häntä siitä, että naisen
velvollisuus on ei kieltää niin onnettoman ihmisen kainoa rukousta kuin
minun, että minä en pyydä enempää kuin sanomaan minulle kaksi
myötätuntoista, ystävällistä sanaa, eikä ajamaan minua ensiaskeleella
pois, uskomaan sanaani, kuulemaan mitä minulla olisi sanottavaa,
nauramaan minulle, jos niin mieli tekisi, lohduttamaan minua,
lahjoittamaan minulle pari sanaa, ainoastaan pari sanaa, sitten en
tahtoisi puolestani enään koskaan kohdata häntä!... Mutta te
nauratte!... Muutoin, puhunhan minä tätäkin tarkoitusta varten."
"Älkäät olko pahoillanne siitä. Minä nauran senvuoksi, että te itse
olette oma vihollisenne, jos te yrittäisitte sitä, niin tulisi se
teille ehkä onnistumaan vaikkapa kadullakin, -- jota yksinkertaisemmin
sitä parempi. Ei kukaan hyväsydäminen nainen, ellei hän vain ole tyhmä,
tai sillä hetkellä vihainen jostakin, tulisi kieltämään teiltä noita
muutamia sanoja, joita te niin kainosti rukoilette. Olenhan minäkin
esimerkkinä siihen! Luonnollisesti tulisi hän pitämään teitä
mielettömänä. Minä tuomitsen itseni mukaan. Minä tiedän hyvin kyllä,
kuinka ihmiset maailmassa elävät."
"Oi, minä kiitän teitä!" huusin minä. "Te ette tiedä kuinka paljon
hyvää te nyt juuri osoitatte minulle."
"Hyvä, hyvä! Mutta sanokaas minulle, kuinka tiesitte te, että minä olen
sellainen nainen, jonka kanssa ... tai jota te piditte huomaavaisuuden
ja ystävyyden arvoisena ... sanalla sanottuna, ei ravintolanaisena,
niinkuin te sanoitte. Miksi päätitte kääntyä minun puoleeni?"
"Miksikö? Miksikö? Tehän olitte yksinänne, kun tuo herra tuli liijan
rohkeaksi, on yö ... myönnättehän itsekin, että se on velvollisuus..."
"Ei, ei, vielä varhemmin, tuolla kanavalla. Tahdoittehan jo silloin
lähestyä minua."
"Tuollako? Minä en oikein tiedä, mitä minä vastaisin, minä pelkäsin...
Tietäkääs, tänään olin minä onnellinen. Minä menin kävelylle ja
lauloinkin. Olin kaupungin ulkopuolella. Ei ole minulla vielä koskaan
ollut niin onnellisia hetkiä. Te ... ehkä näytti se minusta
sellaiselta. Suokaa nyt anteeksi, että minä muistutan siitä: minä
luulin että te itkitte enkä minä voinut sitä kuulla ... sydämeni oli
ahdistettu... Oi, Jumalani! Eikö minun tullut huolehtia teistä? Oliko
ehkä synti tuntea veljellistä surkuttelua teitä kohtaan? Suokaa
anteeksi, minä sanoin surkuttelua ... niinpä niin, sanalla sanottu,
saatoinko teitä loukata, että ehdottomasti johtui mieleeni lähestyä
lähemmäksi teitä?"
"Riittää jo, älkää puhuko enempää", sanoi neito, lyöden silmänsä alas
ja puristaen käsivarttani. "Minä olen itse syyllinen, koska puhuin
siitä, mutta minua ilahduttaa, etten minä teistä erehtynyt... Mutta nyt
olen minä jo kotona, minun on mentävä tämän pereulokin [syrjäkatu]
poikki ... Tässä, kaksi askelta. Jääkäät hyvästi! Kiitän teitä..."
"Emmekö enään koskaan saa nähdä toinen toistamme? Pitääkö nyt
tuttavuutemme tähän loppua?"
"Katsokaas", sanoi neito hymyillen, -- "alussa tahdoitte vain pari
sanaa vaihtaa ja nyt ... nyt, mutta minä en tahdo kieltää, ehkä tulemme
jälleen kohtaamaan toisemme."
"Minä tulen huomenna jälleen tänne", sanoin minä. "Oi, sallikaa
minulle, minä pyydän jo..."
"Te olette kärsimätön, johan te teette vaatimuksen."
"Kuulkaapas minua", keskeytin minä häntä. "Antakaa minulle anteeksi,
että minä taasen sanon teille jotakin sellaista... Mutta nähkääs, en
voi minä muuta kuin tulla huomenna jälleen tänne. Minä olen uneksija.
Minä saan elämän todellisuutta niin vähän osakseni; sellaiset
silmänräpäykset niinkuin nytkin, ovat minulle niin harvinaiset,
etten minä voi muuta kuin vielä kerran elää näitä minuutteja
mielikumituksessani. Minä tulen uneksimaan teistä koko yön, koko
viikon, jopa koko vuodenkin. Minä tulen kaikissa tapauksissa huomenna
tänne, tähän paikkaan, tällä tunnilla ja minä olen onnellinen
ajatellessani edellistä päivää. Tämä paikka on minulle jo kallis.
Minulla on jo kaksi, kolme sellaista paikkaa Pietarissa. Minä olen
kerran itkenyt muistoa, kuten tekin... Kuka tietää, ehkä itkitte tekin
kymmenen minuuttia ennen muistellessanne jotakin... Mutta antakaa
anteeksi, minä olen taaskin unohtanut itseni... Ehkä olitte tekin
kerran tässä erittäin onnellinen."
"Hyvä", sanoi neitonen, "minä tulen huomenna tänne kymmenen tienoissa.
Huomaan etten voi sitä teiltä kieltää... On nimittäin tarpeellista,
että minä huomenna olen täällä. Älkää ajatelko, että minä tahtoisin
kahdenkeskistä kohtausta teidän kanssanne, minä sanon suoraan teille,
että minun täytyy erityisestä syystä olla täällä. Mutta, nähkääs,
parempi on että sanon teille kohta: ei ole vahingoksi, jos tekin
tulette. Sillä ensiksi saattaisi tapahtua sellaista häiriötä kuin
äskettäinkin, mutta se on nyt sivuasia ... sanalla sanottu, minä
halajaisin kernaasti teitä nähdäkseni ... sanoakseni teille muutaman
sanan. Mutta ettekö nyt tule tuomitsemaan minua? Älkää luulko, että
minä niin helposti myönnän jälleennäkemistä. Minä en tulisi sitä
myöntämään, jos ... mutta se on minun salaisuuteni! Mutta ennen täytyy
meidän tehdä välipuhe."
"Välipuhe! Puhukaa! Sanokaa edeltäpäin minulle kaikki. Minä suostun,
minä olen valmis kaikkiin", huusin ihastuksissani, "minä vakuutan
olevani kuuliainen ... tunnette minut."
"Juuri senvuoksi, että minä tunnen teidät kutsun minä teitä huomenna
tulemaan", sanoi neito hymyillen. "Minä tunnen teidät tarkasti. Mutta
huomatkaa se, että tulette ehdoilla. Ensiksi (mutta olkaa hyvä ja
täyttäkää, mitä minä teiltä pyydän -- nähkääs, minä puhun suoraan)
älkää rakastuko minuun ... se ei saa tapahtua, minä vakuutan teille.
Ystävyyteen olen minä valmis, tässä on käteni. Mutta rakastua, se on
mahdotointa, minä pyydän teitä."
"Minä vannon teille", huusin minä, tarttuen hänen käteensä...
"Kyllin, älkää vannoko, minä tiedän jo, te olette valmis räjähtämään
niinkuin ruuti. Älkää käsittäkö minua väärin, kun minä niin puhun. Jos
te tietäisitte... Ei ole minulla ketään, jonka kanssa minä voisin sanan
vaihtaa, jonka luona voisin neuvon löytää, tietysti ei sovi kadulla
hakea neuvonantajaa, mutta te olette poikkeus. Minä tunnen teidät
tarkasti, niinkuin olisimme jo parikymmentä vuotta olleet tuttavat...
Eikö totta, ettehän tule minua pettämään?"
"Nähkääs, minä en lainkaan tiedä kuinka minä viettäisin nämä
neljäkolmatta tuntia."
"Nukkukaa makeasti, hyvää yötä ja muistakaa mitä minä jo olen teille
uskonut. Mutta olettehan niin kauniisti sanonut: pitääkö jokaisesta
tunteesta tehdä tiliä, veljellisestäkin myötätuntoisuudesta? Tietäkääs,
se oli niin kauniisti sanottu, että samassa päätin uskoa itseni
teille."
"Mutta mihinkä saakka? Kuinka pitkälle?"
"Hyvästi. Se täytyy vielä pysyä salaisuutena. Se on sitä parempi
teille. Etäältä näkyy se enemmän romaanin kaltaiselta. Ehkä sanon minä
sen teille, ehk'en myöskään. Minun täytyy vielä enemmän puhua
kanssanne, me tulemme vielä paremmin tuntemaan toisemme."
"Niinpä, minä tulen huomenna tarkemmin kertomaan itsestäni. Mutta mitä
se on? Aivan kuin olisi ihme minussa tapahtunut... Missä minä olen,
Jumalani? Sanokaappas minulle, ettekö ole tyytyväinen siihen ettette
hämmästynyt niinkuin joku toinen olisi tehnyt ja ettette oitis
karkoittanut minua pois? Kaksi minuuttia ja te teitte minut ainiaan
onnelliseksi! Niin onnelliseksi! Kuka tietää, ehkä olette te sovittanut
minut itseni kanssa ja pelastanut minut epäilyksestäni. Niinpä tulen
minä huomenna kertomaan teille kaikki, teidän pitää kaikki tietämän,
kaikki..."
"Hyvä, suostuttu. Ja te alatte..."
"Tietysti."
"Näkemään asti."
"Näkemään asti."
Ja me erosimme. Minä kuljeskelin koko yön ympäri. En voinut päättää
palata kotiin. Minä olin niin onnellinen ... huomiseksi!