Muudan syrjästä päin lankeava varjo sekaantui kuitenkin siihen riemuun,
jonka paronittaren odottamaton ehdotus oli minussa herättänyt.
Se varjo lankesi minuun Sannasta.
Hänestä olin viime aikoina ollut kokolailla vieraantunut. Tiemme olivat
menneet niin kokonaan eri suuntiin. Toden sanoakseni, olin ruvennut
ikäänkuin häpeämään hänen seuraansa, nyt kun yhä edistyin uskossani
"parempiin ihmisiin", kun olin ikäänkuin tietoisesti ruvennut hänen
aina ennen ivaamakseen "hyväksi", kun olin ruvennut käymään
kirkossakin, istuen hattu päässä ensimmäisillä penkeillä ja tarjoten
virsikirjaani yhteiseksi usein hyvinkin hienoille ihmisille.
Kaikesta jumalisuudestani aivan erikseen minua oli aika ajoin vaivannut
omatunto sen johdosta, että olin jättänyt Sannan, vaikka hän oli
luvannut muuttaa elämäntapansa. Sanna ei minun tietääkseni ollut
missään suhteessa muuttunut, vaan eli entisessä asunnossaan entistä
elämäänsä. Miten olisikaan nyt, jos silloin olisin suostunut hänen
tuumaansa ja asettunut hänen kanssaan ompelijaksi? -- tuon kysymyksen
kaiveleminen teki minulle kipeätä, ja osaksi ehkä juuri siitä syystä
vältin Sannaa ajattelemasta.
Mutta nyt, kun tuli tämä paronittaren uusi ompelija-tuuma, vieläpä
aivan samalla tavalla kysymykseen huoneen vuokraaminen ja muuttaminen
kuin Sannankin ehdotuksesta, en voinut olla yhtämittaa muistelematta
Sannaa, enkä ainoastaan muistelematta, vaan syvälti ajattelematta
häntä.
Tähän vaikutti seuraava sielullinen tila:
Varkain kuulemistani paronittaren puheista olin päässyt perille, että
hän uskoi jumalalliseen johtoon kaikissa ihmisasioissa. Sitä hän puhui
sisarellensa, rouva Charlottelle, joka oli silmät kovasti itkettyneinä
tullut purkamaan sydäntänsä sattuneen perheonnettomuuden johdosta. --
"Pitää vain osata katsoa" -- oli hän lohdutellut. -- "Pitää osata nähdä
asioita sisältäpäin. Ulkoa näyttää kaikki olevan pelkkää luonnonlakia,
mutta sisältä on maailma täynnä ihmeitä ja Jumalan johtoa. Pitää vain
osata katsoa." Nämä sanat painuivat syvälle mieleeni, sillä sehän oli
sama kysymys, joka minulle jo lapsena oli tullut eteeni, kun pelastuin
putoamasta kaivoon. Aloin "katsoa", olikohan minunkin elämässäni
jotakin sellaista johtoa. Sitä en silloisella tasolla ollessani
löytänyt muualta kuin mistä sitä niin erikoisesti, melkeinpä väkisin
_tahdoin_ löytää, nimittäin vasta tästä viimeisestä onnestani, jonka
luulin viittaavan minulle tien parempien ihmisten kirjoihin.
Jos nyt tämä todella oli Jumalan johtoa, niin sitä suuremmalla syyllä
minun olisi pitänyt ottaa lukuun omantuntoni vaatimus Sannaan nähden,
esimerkiksi tarjoamalla hänelle tilaisuuden muuttaa kanssani noihin
huoneisiin. Mutta se taas ei ollenkaan sopinut yhteen minun
pyrkimykseni kanssa päästä parempien ihmisten kirjoihin, sillä "mitä
ihmiset olisivat sanoneet"!
Tämä asia ei kuitenkaan lakannut minua vaivaamasta, joten vihdoin
päätin omantuntoni rauhoittamiseksi ainakin käväistä Sannan luona ja
tunnustella, vieläkö hän oli taipuvainen muuttamaan elämäntapaansa,
sillä eihän asia muulla ehdolla voinut tulla kysymykseenkään.
Syvemmällä, itseltäni salaa, toivoin, että hän varmaan oli jo unohtanut
koko ajatuksen elämäntapansa muuttamisesta.
Menin Sannan luo pimeän aikana, jolloin ihmiset eivät huomanneet, mutta
kuitenkin niin varhain, että tiesin hänen vielä olevan kotonaan. Ja
tapasinkin hänet.
Sannan huoneeseen paistoi katulyhty, joten siellä saattoi oleskella
ilman muuta valoa, kun ei erikoisesti valoa kaivannut. Minä kielsin
sytyttämästä lamppua.
Sanna otti minut vastaan vieraantuneesti hänkin, aivan kuin olisin
hänen suhteensa todella ollut jo menossa parempien ihmisten puolelle.
-- No, Sanna -- minä sanoin, -- nyt on minulla hauska uutinen sinulle.
-- Vai niin, -- sanoi hän pitkään, ja kääntyen minuun päin, asettui
taaksepäin nojalleen pöytää vasten. -- Millainen se on? kysyi hän
mittaillen minua katseillaan.
Minä kerroin, mitä paronitar oli ehdottanut ompelijaksi rupeamisesta.
Sanna tahtoi tietää tarkemmin, millä ehdoilla tarjous oli tehty, ja
minä jo pelästyin, että hän ilman muuta ajattelee itsekin asettua
noihin huoneisiin, jotka paronitar aikoi minulle vuokrata.
Sanna ei tahtonut mitenkään tyytyä minun selityksiini, vaan kyseli,
millä sanoilla paronitar oli puhunut. Minä toistin sanasta sanaan,
niinkuin muistin.
-- Vai niin, vai niin, sanoi hän ja katseli silmät rypyssä
sormiensa päitä. Sitten, aina vain yhtä pitkään puhuen, hän kysyi,
maksettaisiinko ompeluksista erikseen, vai laskettaisiinko maksua
huoneitten vuokrasta.
Minua alkoi Sanna jo harmittaa. -- Tietysti maksettaisiin erikseen, --
sanoin minä, vaikka en ollutkaan tätä asiaa sen tarkemmin ennen
ajatellut.
Sanna rypisti otsaansa vieläkin enemmän ja nosti sormensa yhäkin
lähemmäksi silmiä. -- No ... sanoi hän, -- mistähän hyvästä ne ilmaiset
huoneet sitten tulevat? Sanna paiskasi kätensä takaisin pöytään,
rävähtihe ojoksi ja vastaustani odottaen katsoi suoraan minua kohti.
Minä suutuin ja sanoin, ettei Sanna ollut vielä ikinä nähnytkään niin
hienoa ihmistä kuin paronitar oli.
Sanna sylki inhonsa ilmaisemiseksi, alkoi sitten viskellä esineitä,
mitä vain käsiinsä sai, ja tällöin hän kiroili ja lasketteli suustaan
sellaisia rivouksia, ettei koko hänen puheestaan juuri mitään voi
paperille kirjoittaa. "Enkö minä sanonut sinulle, enkö minä varoittanut
sinua!" huusi hän lopuksi. "Etkö sinä ymmärrä, aasi, että hän tahtoo
tehdä sinut sussuksi omille pennuillensa!"
Sannan ajatus ei ensikuulemalta vaikuttanut minuun juuri ollenkaan.
Olipa vain kuin olisi minua pyyhkäisty jollakin kylmällä otsaan ja
päälaelle. Sitten alkoi samoissa paikoissa kuumottaa ja pistellä kuin
kuusen neulasilla. Ja minä luulin olevani vain kovasti vihastuksissani.
Mutta tuo ajatus palasi mieleeni yhä ja yhä uudestaan, ja niin
mahdottomalta kuin se ensin olikin kuulostanut, enpä osannutkaan enää
selvittää itselleni, miksi se juuri niin peräti mahdoton olisi ollut.
Päinvastoin, olinhan paronittaren vanhoista kirjeistä, joita Klaara
minulle näytti, itse lukenut, miten he olivat pitäneet neuvoa jostakin
sellaisten asiain "järjestämisestä" Holgerille. Ja Bjarnea paronitar
rakasti vielä kovemmin kuin Holgeria. Miksi ei siis voisi ajatella,
että hän, Holgerin kohtaloa peläten, mietti keinoja Bjarnensa
varjelemiseksi samalta onnettomuudelta.
Lukemattomat kerrat minä viskasin inhoten luotani sellaiset ajatukset,
mutta ne palasivat yhä todennäköisempänä takaisin. Lopulta en jaksanut
keksiä enää mitään vastasyitä, vaan uusia todennäköisyyksiä ilmaantui
lakkaamatta ja selityksensä sai nyt sekin huomioni, että paronitar oli
ollut ikäänkuin hämillään minun kiitollisuuden purkauksistani ja
koettanut niistä päästä, jota asiaa en silloin osannut ymmärtää.
Koetinhan minä parhaani mukaan lieventää paronittaren tekemää
loukkausta omaa itseäni vastaan. Ajattelin näinkin: -- Minä rakastin
paronitarta enkä siis olisi voinut tehdä hänelle, mitä en olisi suonut
itselleni tehtävän, mutta eihän paronitar puolestaan edes tuntenut
minua, tuskin muisti nimeänikään. Minun ei siis ollut pakko ottaa
loukkausta niin peräti henkilökohtaisesti. Hän olisi voinut tehdä saman
kelle tahansa, joka vain kuului alaluokkaan.
Mutta ei ollut mitään apua siitäkään. Haetun sovituksen sijaan juuri
tämä ajatus kiihoittikin mieltäni ihan äärimmilleen. Paronitar ei siis
pitänyt minua edes siinä arvossa, että olisi minuakin kohtaan
sovittanut tuota jumalallista lakia: -- Älä tee toiselle, mitä et suo
itsellesi tehtävän! Hän ei ehkä ollut tullut ajatelleeksikaan, että
sitä olisi tarkoitus sovittaa myöskin alaluokkaan. Hyvä on! Silloinpa
isäni, jonka tekoa olin niin ankarasti tuominnut, ei oikeastaan ollut
tehnyt muuta kuin mitä nyt paronitar aikoi tehdä minulle. Mikä kohtalon
iva! Tunsin todella isän omaa, sammumatonta vihaa kaikkia säätyläisiä
kohtaan. Eikä ainoastaan isän, vaan myöskin Sannan, ja kaikkien niiden,
jotka vain odottivat sitä tulevaisuuden hetkeä, jolloin saisivat repiä
palasiksi kaikki paremmat ihmiset!
Voi minua! Siihenkö olin suistunut!
Niinkuin kaksiteräinen tikari tuo tapaus vajosi syvälle sydämeeni. Sen
pois vetäminen teki yhtä kipeää kuin paikoilleenkin jättäminen.
Voimani herpautuivat. Kaikki sammui minulta.