Oliko paronitar jotakin huomannut Bjarnen ja minun välisistä suhteista,
en varmasti tiennyt, mutta kerran aamupäivällä kuulin paronittaren ja
Holgerin puhuvan keskenään hyvin matalalla äänellä paronittaren
huoneessa, vaikka he eivät suinkaan voineet otaksua minun kuuntelevan.
Arkaluontoisista asioista puhuessaan ihmiset aina alentavat äänensä.
Keskustelua kesti hyvin kauan.
Sen verran sain selville, että puhe oli todellakin minusta ja
Bjarnesta. Juuri ennenkuin ovi sulkeutui, kuulin useampaan kertaan sekä
Bjarnea että omaa nimeäni mainittavan.
Minä aivan jähmetyin kauhusta.
Mitähän nyt olikaan tullut ilmi!
Olikohan paronitar päässyt huomaamaan ainoastaan sen, että minä
"katselin" Bjarnea. Saattoihan se kyllä olla mahdollista, sillä vaikka
kuinkakin koettaa, ei semmoisissa asioissa voi milloinkaan olla varma
itsestään. Saattaa punastua milloin ei pitäisi. Saattaa sekaantua
puheessa, kun toinen tulee äkkiä sisälle. Saattaa rientää auttamaan,
vaikka olisi autettava vanhempia, ehkä paronitarta itseään. Kaiken tuon
ilmituleminen ei olisi ollut mitään erikoisen kauheaa jo senkin vuoksi,
että olisi ollut melkein ihmeellisempää, jos joku _ei_ olisi ollut
sellaiseen poikaan rakastunut.
Mutta jos paronitar oli huomannut, mitä edellisen päivän iltana oli
sattunut, niin olisin mieluummin vajonnut vaikka maan alle.
Bjarne oli ihmeellinen sekoitus ujoudesta ja ylimielisyydestä. Se mitä
Sanna oli hänen ensimmäisestä käynnistään kertonut, ja se minkä minä
itse olin puistikossa nähnyt, nuo kaksi eri olentoa menivät hänessä
todellakin yhteen.
Huomasin kohta alussa, ettei hän tietysti ollut minua tuntenut eikä
mitenkään aavistanut minua samaksi tytöksi, joka joskus olin hänen
kanssaan Loviisan mökkiä rakentanut. Mitään arvelematta ja
minkäänlaisia varovaisuusnäkökohtia huomioon ottamatta hän tahtoi
välikäytävässä kohta käyttäytyä minua kohtaan samalla tavalla kuin oli
käyttäytynyt puistikossa, vieläpä tällä kertaa väkisin suudella.
Tästä asiasta syntyi välillämme miellyttävä kahakka, joka olisi
varmasti herättänyt keittiöläisten taikka itse paronittarenkin
huomiota, ellen minä olisi hätäännyksissäni sellaisen mahdollisuuden
pelosta vaistomaisesti keksinyt sanoa häntä rakennusmestariksi ja
kysyä, muistiko hän, kuinka kannettiin yhdessä lautoja. Hän pysähtyi
kohta vallattomassa yrityksessään, kysyi hämmästyneenä, olinko minä
todella sama tyttö, katseli minua kiireestä kantapäähän, sitten
uudestaan kasvoihini, -- ja nyt varmaankin tunsi. Hieno rypistys
ilmestyi hänen silmäkulmaansa, hän käänsi katseensa pois ja tuli
totiseksi.
Silloin minä rakastuin häneen uudestaan.
Onhan tämä merkillistä. Ennen en mitään niin toivonut kuin että hän
vain olisi katsahtanut minuun, ja se katsahtaminen tuntui minusta
olevan ainoa, mikä oli onneni täydellisyydestä vailla. Nyt sen sijaan
en välittänyt yhtään mitään hänen katselemisestaan. Päinvastoin, kun
hän oli minua alinomaa katsellut ja vihdoin rupesi vallattomaksi,
luulin kokonaan lakanneeni pitämästä hänestä. Mutta kun hän kääntyi
minusta, kun hänen silmäkulmansa meni entisellä tavalla ryppyyn, kun
hän melkein karttoi minua ja aina laittoi niin, ettei tarvinnut kohdata
minua välikäytävässä, kun minä ruokasaliin teetä tuodessani ja lautasia
asetellessani olin hänelle -- niinkuin sanotaan -- pelkkää ilmaa, nyt
minä rakastuin häneen uudestaan!
Ja taas kerjäsin samaa, taas puuttui onneni täydellisyydestä vain hänen
katseensa, aivan kuin hän ei olisi lapsuuteni ajoista asti vielä
kertaakaan minuun katsahtanut.
Mutta sen päivän edellisenä päivänä, jolloin paronitar ja Holger
supattelivat keskenään meistä, oli sattunut tässä suhteessa jotakin
tavatonta.
Minä olin, Klaaran ollessa alhaalla mankelissa, saanut tehtäväkseni
suorittaa aamiaistarjoilun. Paronitar, joka istui pöydän päässä,
keskusteli Holgerin kanssa, jonka paikka oli vasemmalla puolella
pöytää. Bjarne, joka istui Holgeria vastapäätä paronittaren oikealla
puolella, ei ottanut osaa keskusteluun. Puhelunsa vuoksi paronitar ei
malttanut ottaa keitosta tarjottimelta, jota minä pidin hänen
kohdallaan, vaan ainoastaan asetti vasemman kätensä kevyesti
tarjottimen reunalle ikäänkuin sanoakseen, että minun oli vähän
odottaminen, ja jatkoi puheluansa. Silloin tunsin selvästi, että Bjarne
katsoi minuun, mutta kun paronitar rupesi juuri ottamaan, en voinut
kääntyä sinnepäin nähdäkseni, oliko niin. Vielä Holgerillekin
tarjotessani tunsin yhä, että hän katsoo. Kun vihdoin sain tilaisuuden
vilkaista Bjarneen päin, loi hän katseensa kohta alas, ja -- punehtui
kovasti, ilmeisesti tietäen, että minä näin hänen punehtumisensa. Ei
auttanut silmäin rypistys, ei mikään. Minä olin nähnyt, mitä tahdoin,
minä riemuitsin sielussani suurta riemua: se ei ollut sellainen katse,
josta minä en välittänyt, se oli juuri sellainen, jota minä alusta
saakka olin tahtonut jo siellä mökillämme, vilpittömän lapsekas, vähän
ujo, vähän kiitollinen, vähän hellä, vähän iloitseva... Siellä ja
silloin se olisi merkinnyt samaa kuin jos olisimme äkkiä lakanneet
rakentamasta ja aiheettomassa ilon puuskassa ottaen toisiamme kädestä
juosseet yhdessä kauas -- kauas. Nyt, täällä paronittaren korkeassa
ruokasalissa, se merkitsi, että ihmissielut, uhmaten kaikkein
mahdottomimpiakin luokkaerotuksia, jossakin niitä syvemmällä sittenkin
ovat yhtä.
Jos paronitar olisi huomannut Bjarnen punehtumisen tai voinut nähdä
minun riemastukseni, ei sekään olisi ollut vielä vaarallista.
Mutta tapahtui pahempaa.
Samana iltana, minun jo laitellessa vuoteita nuorten herrain
makuuhuoneessa, Bjarne tuli kaupungilta joistakin päivälliskesteistä,
joissa oli juotu paljon. Näin kohta, että hän on kaikkein
vallattomimmalla tuulellaan ja varmasti aikoo kostaa aamullisen
punehtumisensa.
Huoneeseen tultuaan hän heittäysi päällystakki yllään vuoteelle, ojensi
minulle molemmat kätensä ja sanoi: -- Tule tänne! Kun minä rupesin
lähtemään pois, hyppäsi hän ylös ja alkoi tavoitella minua kiinni. Minä
väistin, ja välillämme syntyi taas rytäkkä. Sen pahimmillaan ollessa,
kun hän jo oli saanut kätensä vyötäisteni ympäri, minä kuiskasin
nopeasti hänen korvaansa: -- Paronitar!
Hän kilpistyi kohta minusta ja minä juoksin tyrmistyneenä
välikäytävään.
En vielä tänäpäivänäkään tiedä, kuka oli aukaissut salinoven ja
katsahtanut makuuhuoneeseen. Sekä paronitar että Holger olivat kumpikin
kotona, sillä he olivat juuri vähää ennen soitelleet vierashuoneessa
nelikätisesti.
Oli miten oli, minä en voinut koko yönä nukkua kauhuissani ajatellen,
miten olin turmellut koko asemani, ainiaaksi kadottanut paronittaren
luottamuksen ja siis tämän pitkän ajan turhaan ponnistellut hänen
rakkautensa saavuttamiseksi.
Kun seuraavana aamupäivänä sitten kuulin hänen ja Holgerin supattelevan
keskenään ja selvästi erotin, että puhe oli Bjarnesta ja minusta, en
enää ollenkaan epäillyt, vaan päätin itsekseni, että vaellukseni tässä
talossa oli ainiaaksi päättynyt ja minun kaikki sivistymisen haaveeni
tehneet auttamattoman haaksirikon.
Piikain kamarissa minä häpeissäni panin piiloon romaanit ja muutamat
Bjarnen entisistä koulukirjoista, joita olin öisin lueskellut, ja
poltin vihot, joihin olin kirjoitellut käsialaharjoituksia. Kun
viimeinenkin oli hiiltynyt, itkin minä hiljakseen noita menneitä
ilojani. Ja esiliina oli vielä silmäini päällä, kun Klaara tuli
käskemään paronittaren puheille.
-- Nyt hän tilittää minut, ajattelin mennessäni ja kaikki vereni
hyytyivät.
Mutta kohta ensi silmäyksellä näin, ettei paronitar ehkä sittenkään
tietänyt mitään eilisestä.
Hän alkoi aivan ystävällisesti puhua kokonaan toisista asioista, kysyen
lopuksi, missä olin oppinut niin hyvin ompelemaan. Minä kerroin
hänelle, että saksalaisessa perheessä palvellessani he olivat
toimittaneet minut ompelu- ja leikkauskurssille ja että sitten olin
siinä perheessä ommellut kaikki, useita pukujakin neideille. Nyt sanoi
paronitar, että jotakin sellaista hänkin oli ajatellut kanssani tehdä,
ja ehdotti, että hän yhdessä muutamien sukulaisperheiden kanssa ostaisi
minulle tarvittavat koneet ja vuokraisi kaupungilta kaksi huonetta ja
keittiön käytettäväkseni. Siellä saisin sitten pitää ompeluliikettä,
kuitenkin semmoisella ehdolla, että hän ja nuo sukulaiset olisivat
etuoikeutetut työhöni, ja syrjästä saisin ottaa töitä vain mikäli aikaa
riittäisi.
Ehdotus oli tosin pudonnut eteeni kuin pilvistä, mutta heti ensi
kuulemalta se suuresti miellytti minua. Ensiksikin, enhän minä tulisi
mitenkään erotetuksi tästä perheestä, vaan saisin ompeluksien tähden
alituista asiaa täällä käydäkseni. Toiseksi pääsisin aina uhkaavasta
vaarasta joutua erotetuksi palveluksesta Bjarnen vallattomuuksien
tähden. Kolmanneksi, -- asua omissa huoneissa, olla toisin suittuna,
toisin puettuna, lukea kirjoja, valita tuttaviaan, -- eikö tämä ollut
ensimmäinen porras, jota myöten saattoi vähitellen päästä pois piikojen
kirjoista, haaveitteni toteutumisen pääesteestä, siitä nöyryyttävästä
asemasta, joka kyllä asettaa ylä- ja alaluokan ulkonaisesti vierekkäin
samoihin huonehiin, läheisimpään ruumiilliseen kosketukseen, mutta joka
juuri tämän läheisyyden vuoksi tekee välttämättömäksi rajan selvänä
pitämisen ja mahdottomaksi todellisen inhimillisen kosketuksen.
Mitä enemmän tätä uutta tuumaa ajattelin, sitä enemmän se minua
hurmasi. Yhä selvemmin aloin käsittää, että palvelijana olo, jonka olin
kuvitellut keinoksi tämän perheen yhteyteen päästäkseni, itse asiassa
erotti minut siitä ylitsepääsemättömän kuilun taakse.
Ja minussa heräsi ajatus, jota en tosin itsekään uskaltanut täysin
tietoisesti harkita, koska se olisi liian valtaavasti sykäyttänyt
sydäntäni, jos se olisi ollut tosi, ja taas olisi saattanut minut
omissa silmissäni naurunalaiseksi, jos se oli pelkkää kuvittelua.
Nimittäin sellainen ajatusten värähdys, että paronitar oli
mahdollisesti joskus huomannut Bjarnen katseen, tuon toisenlaisen,
oikean, ja nyt itse viittasi minua tielle, joka olisi saattanut johtaa
minut pois pahimpien mahdottomuuksien umpikujasta.