Näin minä tuskailin silloin. Siitä on jo kolmattakymmentä vuotta.
Siihen tapaukseen olen aina katsonut nuoruuteni päättyneen. Ja siihen
siis nuoruuteni muistelmatkin päättykööt.
Paljon on minulla tosin tarinoita koottavana myöhäisemmiltäkin
ikäkausilta, mutta ne erkanevat siitä lähtien pitkiksi ajoiksi
lapsuuteni kukkivien saarten kuninkaasta, ja senvuoksi niiden
liittäminen samaan jaksoon rikkoisi sen kokonaisuuden, jonka hänen
armas olentonsa on nuoruuteni muistelmiin luonut.
Katson myöskin kirjan alussa tekemäni lupauksen jo täytetyksi. Niille
lukijoille, jotka pienen torpantytön sydämestä läksivät hakemaan
avainta avaruudessa vaeltavan maapallomme perimmäiseen olemukseen, on
tämä sydän puolestaan auennut, ja kysyy vain, eikö heidänkin mielestään
tämän tähden oleellisin ominaisuus ole ihmisten hirmuinen, eheytymätön
kahtiajako, josta kaikki verisimmät vihat, raskaimmat kärsimykset ja
suurimmat onnettomuudet siihen syntyvät?