XVI.

Palveluksessani paronittaren luona aloinkin menestyä oikein hyvin.

Klaaran sanojen mukaan, (jota hän piti omituisella tavalla muita

palvelijoitaan ylempiarvoisena ja jolle katsoi voivansa lausua

arvosteluja meistä muista), paronittarella ei ollut minua vastaan

mitään muuta muistuttamista, kuin että minulla oli paha tapa "kuunnella

mitä puhuttiin."

Monesti olin kyllä jo itsekin huomannut, että hän alensi äänensä tai

kokonaankin katkaisi puheensa, kun minä näyttäydyin. Enkä suinkaan

kiellä hänellä olleen siihen syytä. Sillä kyllä minä kuuntelin,

kuuntelin joka sanaa, päästämättä käsistäni mitään tilaisuutta,

niinkuin janoinen, jolle vain pisaroittain ja mielivalloin vettä

juotetaan. Kuinka en olisi kuunnellut heidän keskustelujansa, kun

asiat, joista he useimmiten puhuivat, olivat sydänjuuriani myöten

minunkin asioitani, vastasivat minun sisimpiin kysymyksiini, joihin en

ikinä ollut kuvitellutkaan mitään vastausta ihmisiltä saavani? Kuinka

en olisi kuunnellut, kun ainoa uskoni tähän aikaan oli usko parempiin

ihmisiin? Kuinka en olisi kuunnellut, kun minä kaikessa salaisuudessa

olin ruvennut rakastamaan paronitarta?

Niin. Siitä hetkestä asti, kun tuon merkillisen kirjeen sisällys

minulle täysin selvisi, aloin pitää paronitarta kaikkein jaloimpana

ihmisenä. Olinhan minä tietysti ennenkin kuullut tuon lauseen, että ei

pidä muille tehdä, mitä ei itsellensä soisi tehtävän, mutta että se

todella olisi ollut tarkoitettu elämään sovitettavaksi, sitä en ollut

tullut ajatelleeksikaan, vielä vähemmän aavistanut, että löytyisi

ihmisiä, jotka olisivat sen elämässään toteuttaneet niin pitkälle kuin

paronitar kirjeestä päättäen oli tehnyt. Unohtaa oman poikansa onni,

jota rakastaa ylitse kaiken, sen vuoksi vain, ettei tahdo tehdä

vieraalle mitä ei soisi tehtävän itsellensä! Tuo oli minusta niin

hienoa, niin suurta, että se oli kuin jokin uusi elämän avaus minulle.

Kummako siis, että kuuntelin jokaista hänen sanaansa aivan kuin olisin

elämän vettä hänestä imenyt.

Mistäkö he sitten keskustelivat? Koetan kertoa tarkemmin.

Päivisin ei heistä paljonkaan tietänyt. Toinen oli siellä, toinen

täällä, paronittarella kävi vieraita tai hän itse ajoi vieraisiin.

Iltasella taas oli paronitar aina yksinänsä kotona, eikä ollut kenen

kanssa puhua. Hän joi teensäkin yksin, sanaakaan kellekään meistä

puhumatta, sillä ylimalkaan hän ei puhunut palvelijainsa kanssa muusta

kuin palvelusasioista (paitsi ehkä Klaaran kanssa joskus hyvin

harvoin). En luule, että tämä oli mitään ylpeyttä hänen puoleltaan, --

hän ei vain tullut milloinkaan edes sille päälle, että olisi saattanut

puhua meidän kanssamme mistään muusta asiasta, -- se oli ikivanha

perinnäistapa, joka oli meidän verissämme aivan yhtä paljon kuin hänen:

emme mekään olisi tulleet sille päälle, että hän olisi voinut ruveta

kanssamme puhumaan, olisimme joutuneet kovin hämillemme, melkeinpä

punastuneet, jos jotakin niin tavatonta olisi sattunut. Ja toden

sanoakseni huomasinpa minä jonkun kerran hänen omillakin kasvoillansa

jotakin hämilletulon merkkejä, kun hän, aivan vahingossa jouduttuaan

keittiöön, satunnaisen puheen käänteessä kysäisi minulta jotakin

vanhemmistani ja minä innostuin hänelle latelemaan tietoja

kotioloistani: aivan ilmeisesti hän tuli noloksi. -- Ja' -- ja'

myönnytteli hän lyhyesti ja moneen kertaan, suu hämmentyneessä hymyssä,

ja peräytyi askel askeleelta pois keittiöstä, aivan kuin minä olisin

ruvennut häntä takkiaisilla heittelemään.

Niin että kyllä hän todella ja sanan täydessä merkityksessä oli peräti

yksin, kun hän päivän hälinän vaijettua istui teepöydän ääressä

tavattoman korkeassa ruokasalissa. Ei sieltä kuulunut muuta kuin joskus

ehkä sanomalehden kahina hetkiseksi tai teelusikan hiljainen

kilahtaminen.

Hän koetti loppumattomiin venyttää teenjuontiansa, toivoen kai, että

hänen poikansa kotiutuisivat hänen vielä siinä istuessaan. Mutta niin

kävi ani harvoin. Todella en muista juuri milloinkaan nähneeni nuorten

paronien juovan iltateetä paronittaren seurassa. Mutta silti hän tuntui

aina odottavan.

Sitten kuului noin kahdentoista aikaan tuolin siirtyminen pöydän

äärestä ja paronitar vetäytyi omaan huoneeseensa odottamista jatkamaan.

-- Vihdoinkin! -- sanoi aina silloin Klaara, joka oli haukotellen

istunut jalat riipuksissa keittiön halkolaatikon päällä tätä hetkeä

odotellen. Hän meni nyt ruokasaliin ja toi sieltä tiskattavakseni mitä

paronitar oli jättänyt.

Sen tehtyäni oli nyt _minun_ vuoroni astua näyttämölle.

Klaara, joka oli hyvin iltauninen, oli järjestänyt asiat niin,

että minä sain harjaantumiseni vuoksi hoitaa hänen yöllisiä

sisäkkötehtäviään.

Minun oli nyt uudelleen kattaminen ruokasalin pöytä, asettaminen siihen

veitset, kahvelit, pöytäastiat, lautaset kahdelle hengelle ja

keittiöstä tuominen leikkeleet, sitten kaksi portteripuolikasta ja

kristallinen pähkinärasia paroni Holgerin kohdalle sekä pähkinäsakset,

joilla ne loukuteltiin auki. Bjarnen puolelle asetettiin pullollinen

kiinaviiniä ja lusikka. Sitäpaitsi oli pitäminen huoli, ettei Sohvin

valmistama ilta-ateria päässyt kylmenemään, samoin oli teevesi

pidettävä valkealla, vaikka tee jäi useimmiten juomatta. Muuten sain

kyllä mennä vaatteet yllä vuoteeseeni torkkumaan, kunhan herrain

kotiutuessa kohta olin pystyssä ja kannoin aterian ja teevehkeet

pöydälle. Sitten oli oltava ylhäällä sen varalta, että herrat jotakin

vielä tarvitsisivat pöytään ja siitä keittiöön soittaisivat, sekä

kantaakseni illallisen jälkeen astiat takaisin keittiöön. Tiski sai

sentään jäädä aamuksi.

Milloin paronitar muuten nukkui, en minä ollenkaan voi käsittää, sillä

aamulla hän oli tavallisella ajalla jo jalkeilla, mutta yöllä ei hän

milloinkaan pannut maata, ennenkuin kumpikin hänen pojistaan oli

saapunut kotiin. Nuoret herrat tulivat usein eri aikoina, mutta milloin

vain minä nousin ovea avaamaan ja sitten vein ruokasaliin tarjottimen

asettaakseni ruoat pöytään, oli paronittaren huoneen ovi puolittain

auki ja hänen lamppunsa palamassa. Jos toinen herroista sattuikin

tulemaan aikaisemmin, niin hän, juteltuaan pitkät ajat tämän kanssa,

jäi vielä toista odottamaan, kun toinen oli jo mennyt maata. Aina vain,

läpi pitkien talviöiden, sama viheriän lampun tuike näkyi hänen

huoneestaan. Usein hän näytti näpertelevän jotakin neuletta kädessään.

Usein hän myöskin istui pienen valkoisen pöytänsä luona, jossa hänen

kirjeensä olivat, kirjoitteli tai teki joitakin laskelmia

luunäppäimillä, silmälasit kaukana nenän päässä.

Joskus tuli paroni Holger ensin kotiin, jo noin kahta käydessä.

Silloin paronitar aina tuli hänen seuraansa ruokapöytään istumaan ja he

juttelivat keskenään, jääden pitkiksi ajoiksi istumaan pöydän ääreen,

paroni Holgerin laitellessa ajatuksissaan pitkillä sormillaan pikku

pallosia leivän murenista.

Huoneiden keskinäinen suhde oli sellainen, että niihin oli melkein

kaikkiin ovet keittiöstä tulevaan pimeään välikäytävään, joka pidettiin

yön aikana valaistuna. Kun tämä suljettu sisäkäytävä oli aina hyvin

lämmin, piti herrasväki mielellään sinne huoneistaan johtavia ovia

auki, joten minä täältä käsin usein kuulin, mitä ruokasalissa tai

paronittaren omassa huoneessa puhuttiin, ja paitsi todellisia

talousasioita oli tunnustaakseni helppo löytää tekosyitä siellä

oleskellakseni. Odotellessani illallisen päättymistä minä usein ompelin

tai kudoin sukkaa käytävän kirkkaan valon alla.

He puhuivat kahden kesken ollessaan hyvin usein Bjarnesta, neuvotellen

mitä olisi tehtävä, ettei tuo ylimielisen vallattomasti elävä poika

liiaksi viehättyisi vapauteensa. Paronitar pelkäsi, että poika oli

suuressa vaarassa turmella terveytensä. Holger koetti aina lohduttaa,

sanoi pitävänsä veljeään silmällä ja alinomaa varoittavansa. Molemmat

he rakastivat Bjarnea, mutta erittäinkin puhui paronitar hänestä niin

kuin Bjarne olisi ollut koko hänen elämänsä keskus, jota varten hän eli

ja hengitti, ja jonka hyväksi olisi kaikkensa uhrannut. Yhä suurempaa

huolestumisen syytä tuotti paronittarelle se heidän havaintonsa, että

Bjarne oli alkanut syödä sanojansa, puoli, joka ei suinkaan kuulunut

hänen luonteeseensa. Kaupungille lähtiessään hän lupasi ja vannoi

äidillensä palaavansa ajoissa, mutta säännöllisesti rikkoi valansa ja

mitä pyhemmin hän lupasi, sitä myöhemmin palasi. Paronitar koetti

selittää Holgerille, että tässä saattoi olla alku todella sisälliseen

turmeltumiseen, mutta Holger tapansa mukaan vain lohdutti ja haki

lievennyksiä, vaikka he molemmat ilmeisesti olivat samaa mieltä ja yhtä

huolissaan Bjarnesta.

Sitten kilahti ovikello iloisesti ja tarmokkaasti. Jos Holger ei

silloin vielä ollut mennyt maata, ottivat he molemmat hänet vastaan

ruokasalissa, ja minä kannoin sisälle uudestaan kuuman veden ja hellan

uunissa lämpimänä pitämäni ruoan.

Bjarne tuli kotiin aina kovin hyväntuulisena, täynnänsä uutisia

maailmalta, rohkeita suunnitelmia, joita hänellä oli toveriensa kanssa,

ja hullunkurisia kertomuksia. Hän tiesi, kuinka kohdella surevaisia. Ja

todellakin, nuo kaksi, jotka äsken vielä näkivät Bjarnen asiat niin

synkissä väreissä, nauroivat nyt hänen sukkeluuksilleen katketakseen,

paronitar päätänsä pidellen ja Holger ihan käppyrässä.

Siten oli totisuudelta ja moitteilta kärki katkaistu.

Mutta yhtä varmasti kuin päivän hälinän täytyy luonnonlakien pakosta

vähitellen vaihtua yön rauhalliseen pimeyteen, yhtä varmasti paronitar

alkoi vetää keskustelua jälleen omaan suuntaansa ja Bjarnen

leikinlaskuista huolimatta selitellä, miksi hyvä on hyvä ja paha on

paha.

Bjarne teki muutamia ylimielisiä huomautuksia, milloin hyvä hänen

mielestään saattoi olla pahaa ja paha hyvää.

Holger myönsi, että niin voi todella joskus olla.

Mutta asian joutuminen näin väittelyn asteelle saikin paronittaren

vasta oikein elpymään. Hän alkoi selitellä asiaa juurtajaksain,

pitkällisesti ja perinpohjaisesti, ikäänkuin tyytyväisenä, että

vihdoinkin oli saanut tilaisuuden kylvää Bjarnen mieleen parhainta,

mitä oli itsessään hautonut ja selvyyteen asti kehittänyt. Hän ajatteli

kai, että mitä kauemmin hän puhuu, sitä varmemmin se sinne kylväytyy.

Bjarne alkoi haukotella ja yhä harvemmin lausui mitään omasta

puolestaan. Hän istui silmät rypyssä, posket pullollaan, kädet

taskuissa, jalat kaukana pöydän alla, haluttomana yhteen kohti

tuijottaen.

Holgerkin haukotteli, suutaan tosin kuitenkaan aukaisematta.

Vähitellen hiljeni sentään paronittarenkin puhe ja he istuivat pöydän

ääressä pitkät ajat sanomatta toisilleen sanaakaan.

Sitten he nousivat mennäkseen levolle.

Hennomatta erota äidistään näin sanattomina he kuitenkin menivät usein

vielä paronittaren huoneeseen ja siellä virisi keskustelu uudestaan

entisellä eloisuudella. Bjarne myönsi, että _todellinen_ hyvä on kyllä

aina hyvää ja samoin paha pahaa. Hän ei kai voinut erota äidistään

saamatta välejään tämän kanssa aivan entiselleen, ja luullakseni osaksi

vain tässä tarkoituksessa hän tekikin noita pyhiä lupauksiaan

vastaisuuden varalle. Paronittaren äänestä saattoi pian päättää, että

hän uskoo poikaansa jälleen yhtä lujasti kuin ennenkin, ja seuraavilla

pitkillä puheillaan hän ikäänkuin tahtoi vain sinetöidä tämän

toivehikkaamman mielentilan pysyväisyyttä. Taas kuului vain

paronittaren loppumatonta yksinpuhelua, ja Bjarne nukkui usein kesken

kaikkea leposohvalle, jolta hänet sitten herätettiin ja saatettiin

vuoteeseensa.

Nämä paronittaren puheet ne nyt olivat, jotka niin kiinnittivät

mieltäni, etten olisi sanaakaan tahtonut kuulematta jättää. Ja mitä

unisemmiksi hänen oikeat kuulijansa kävivät, sitä uteliaampi olin minä,

joka kuuntelin vain varkain, sydän kurkussa odottaen, minä hetkenä

minut yllätetään. Kuinka monta kertaa huomasinkaan, että paronitar

keskeytti puheensa kun minä, venyttääkseni ruokasalissa-oloani, liian

kauan kilistelin teelusikoita kaapissa, tai hiljensi äänensä tai tuli

sulkemaan oven, kun huomasi minun sijoittuneen välikäytävään. Mutta

minä en voinut millään mahdilla vastustaa haluani kuunnella häntä.

Sillä parasta, mitä olen koskaan saanut tietooni hyvästä ja pahasta,

omastatunnosta, rakkaudesta, totuudesta, rehellisyydestä,

kärsivällisyydestä, alttiudesta, olen saanut varkain kuuntelemalla

häntä. Oli kuin jokin uusi, minulle entuudestaan aivan tuntematon

hengen maailma olisi noussut näköpiiriini.

Ei niin, että olisin ensikerran kuullut noita jokaisessa saarnassa ja

joka kirjassa usein käytettyjä sanoja, vaan niin, että ne esiintyivät

minulle aivan uudelta puolelta, muuttuivat omiksi asioikseni, oltuaan

ennen vain sanoja. Voi, jospa Johanssonit kerrankin olisivat saaneet

kuulla, mitä paronitar elämästä sanoi, -- kyllä he olisivat varmaan

tappelemasta lakanneet. Ja mitähän isä olisi sanonut näistä puheista?

Varmaan hän olisi lakitta päin, kasvot ylös kääntyneinä, kirkastunein

katsein ottanut vastaan jokaisen sanan, joka hänelle niin suuria hengen

salaisuuksia ilmaisi, hän kun aina lakkaamatta eli ajatusten

ongelmissa. Entä veljet ja sisaret, jotka eivät milloinkaan olleet

mitään sentapaistakaan kuulleet, eivätkä kaiketi tule koskaan

kuulemaan! Jospa koko se minun maailmani voisi hengessä tulla tänne

kuulemaan, varmaan ei mahtuisi näihin huoneisiin niin paljon ihmisiä,

varmaan he kiipeisivät ikkunoihin, varmaan he täyttäisivät kaikki

sopukat, ja heidän päitänsä näkyisi hartaassa ihmetyksessä vieri

vieressä ikkunain päällyksilläkin, suurten taulujen kehyksillä, peilien

takaa, uunien reunuksilla, verhojen ja uudinten laskoksilla.

Kerran, -- vain yhden ainoan kerran paronitar puhui suoraan

Jumalastakin, jota sanaa ei hänen suustansa milloinkaan kuulunut. Minä

ymmärsin kohta, ettei tämä sana hänellä merkinnyt mitään "Aabrahamin,

Iisakin ja Jaakobin Jumalaa", vaan jotakin luonnollista, ihmisen

ajatuksissa puhuvaa. Jokainen jänne oli minussa vireillä, kun koetin

kuulla ja ymmärtää, mitä hän sanoi, mutta se ei onnistunut. Juuri

tärkeimmällä hetkellä pudotin sukkapuikkoni, joka läksi kilahtaen

kierimään lattialla. Paronitar vaikeni, nousi, ja ovi sulkeutui,

mykästi, jäätävän kylmästi...

Voi! Miksi puhutaan niille, jotka nukkuvat, ja miksi niille, jotka

kuulisivat, ei ole muuta annettavaa kuin -- oven sulkeminen!