Minun tehtäväni paronittaren keittiössä, alituiset, kolmesti päivässä
uudistuvat tiskaukset ateriain jälkeen ja vielä kuppitiskit teen ja
kahvinjuontien jälkeen sekä vesien kantamiset ja raaemmat
siivoustehtävät aamuisin sisähuoneissa olivat kaikki sitä laatua, että
aniharvoin tulin mihinkään yhteyteen itse herrasväen kanssa.
Kului koko ensimmäinen kuukausi palvelusajastani, etten kertaakaan
tavannut nuoria herroja, sen kun vilaukselta heitä joskus näin
ruokasalin pöydässä keittiöstä käsin, kun Klaara kantoi sisälle suurta
tarjotinta eikä itse voinut ovia aukoa.
Mutta tämän perheen asemaan, asioihin, elämäntapoihin, iloihin ja
suruihin ehdin silti jo tuon ensimmäisenkin kuukauden kuluessa
perinpohjin tutustua.
He olivat joskus iltaisin kaikki poissa, nuoret herrat melkein aina,
mutta joskus paronitarkin. (Vanha paroni, se koikkelehtiva, halvauksen
lyömä, jonka näin lapsena maalla, hän oli jo kuollut). Sellaisina
iltoina me kyökkiläiset vapautettuina vaeltelimme kaikissa huoneissa.
Lihava keittäjä Sohvi tosin mieluimmin istahti aina samaan mukavaan
vierashuoneen nojatuoliin, upoten sen pehmeisiin patjoihin, hän kun
muuten alituisesti seisoskeli hellan ääressä eikä milloinkaan päässyt
levähtämään, -- ja vaati meitäkin Klaaran kanssa istumaan ja kertomaan
historioitamme. Mutta me mieluummin liikuimme huoneesta huoneeseen ja
vain huutelimme hänen kanssaan, ettei hän tuntenut oloaan yksinäiseksi.
Hän tiesi herrasväen asiat perinpohjaisemmin kuin Klaara, mutta
puheleminen ei käynyt häneltä helposti, hän vain oikaisi Klaaran
erehdykset, kun tämä minulle kertoi, tarkisti tiedot ja vastasi
Klaaralle, kun häneltä jokin tieto puuttui ja hän toisista huoneista
huutaen kysyi jotakin sukulaisuussuhdetta.
Meistä oli Klaaran kanssa tullut hyvät ystävykset. Johan minä kohta
alusta huomasin, etteivät tehtäväni sallineet minun uutta pukuani
jokapäiväisenä käyttää, ja pukeuduin vanhaan. Kohta katosivat kaikki
kaunat, ja nyt, vaikka olisin uudessakin ollut, ei hän olisi enää minua
vihannut.
Klaara oli paronittaren erikoinen suosikki, johon hän rajattomasti
luotti. Sentähden Klaaralle oli tässä talossa kaikki avoinna. Hän kulki
huoneissa kuin kotonaan, istuutui tai heitti pitkäkseen minne tahtoi,
aukoili mielin määrin laatikoita, jopa luki minulle paronittaren
omakätisiä kirjeitä, joita kaivoi esille pienen pöydän lokeroista
kannen alta.
Häneltä sain tietää, että tämä perhe ei vanhan paronin kuoleman jälkeen
enää ollut niin hyvissä varoissa kuin suvun ylhäisyys olisi vaatinut.
Jokin holhousjuttu oli lohkaissut ainakin puolet paronin omaisuudesta
holhokin hyväksi, vieläpä heittänyt kevyen varjon paronin maineeseen --
tietysti vain aivan suvun keskuudessa. Klaara sanoi, että paronittaren
oma suku oli sentään vielä hienompi ja se asia oli kilpenä kaikkea
syrjäyttämistä vastaan: hautajaisissa olivat ylhäisimmät merkkihenkilöt
olleet ja hienostoa kävi paronittaren luona vielä enemmän kuin paronin
aikana, vaikka ei mitään pitoja enää koskaan sen jälkeen pidetty,
kaiketi varojen puutteenkin vuoksi.
Paronitarta itseään Klaara kiitteli maailman hienoimmaksi ihmiseksi.
Eikä hän sillä sukua tarkoittanut, vaan mielenlaatua.
Paronittaren aikoinaan vanhalle paronille osoittamista kirjeistä oli
Klaara päässyt siihen käsitykseen, että nuorta paroni Holgeria pyysi
vävyksi varakas ja ylhäinen suku, ja että Holger todella oli jo niin
hyvin kuin kihloissa tuon neidin kanssa. Vielä syvemmältä pikku pöydän
kirjesäiliöihin kaivautuessaan viisas Klaara oli taas vanhan paronin
vaimolleen kirjoittamista kirjeistä päässyt perille, että tässä
kysymyksessä heidän välillään vallitsi erimielisyys ja riita: paroni
tahtoi naittaa poikansa siihen rikkaaseen sukuun, mutta paronitar
vastusti poikansa naimisiin menoa.
Klaara näytti minullekin kaikkein merkillisimmät noista kirjeistä.
Minä en niistä paljoakaan ymmärtänyt, mutta ihmettelin vain kuinka
kohteliaasti ja hienostellen nuo vanhat ihmiset toisilleen
kirjoittivat, vaikka olivat keskenään vain mies ja vaimo. "Rakastettu
vaimoni, paronitar Agathe se ja se, sydämeni iloitsee saada jälleen
omistaa muutamat hetket ja kaikki ajatukseni Sinulle", -- oli kirjeen
alussa, enkä minä tahtonut siitä löytää mitään muuta asiaa kuin pelkkiä
ystävyyden ja rakkauden sanoja joka paikasta, mihin vain katsoin.
-- Älä sinä siihen katso, katso tuohon! -- sanoi Klaara ja töykkäsi
sormellaan muutaman sivun alareunaan.
Siinä oli näin:
"Mitä tulee huomautukseeni, että poikamme Holger ei ole siinä
ruumiillisessa terveyden tilassa, joka saattaa olla -- kuten sanasi
kuuluvat -- onnellisen avioelämän välttämättömänä ehtona, niin siinä
asiassa, rakkaani, on mielipiteemme eriävä. Avioliitto on Kaitselmuksen
asia, ei meidän ole siihen sekoittaminen puutteellisia käsityksiämme ja
aineellisia laskujamme. Ja mitä sanoisit, jos juuri tämä avioliitto
Korkeimman siunauksesta antaisikin Sinun pojallesi terveyden takaisin?
Kuinka siis sitä vastustamalla otat kantaaksesi syyllisyyden siihen,
että olisit ollut esteenä niin suuren onnen toteutumiselle? Sillä
lääkäri, jota minä olen täällä Wiesbadenissa puhutellut, ei ole
kieltänyt sellaisen käänteen mahdollisuutta."
-- No? -- sanoi Klaara tietääkseen, olinko ymmärtänyt.
Mutta minä en ollenkaan käsittänyt, että tuossa olisi erikoisemmin
_riidelty_.
Vähän aikaa pöytälaatikossa kopeloituaan hän näytti minulle
paronittaren vastauksen.
-- Lue tuosta sitten, -- sanoi hän, ja töykki taas sormellaan muudatta
kirjeen kohtaa.
"Sinun puheesi Kaitselmuksesta, rakkahin Claus" ---- kirjoitti siinä
paronitar -- "on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta ja minä
koetan omistaa sen, mikä siinä on hyvää ja totta. Mutta ethän
pahastune, jos muistutan mieleesi Holgerimme suhteet varattomaan
Jennyyn, jonka hyvää mainetta vastaan ei yhdelläkään ihmisellä ole
ollut mitään muistuttamista. Avioliitto Jennyn kanssa olisi kuitenkin
ollut sopimaton, myönsinhän sen silloin kyllä minäkin. Mutta kun me
varattomuuden ja sukusyiden vuoksi syrjäytimme Jennyn, emmepä me
silloin Kaitselmuksen pyhyyttä ajatelleet, vaan kylläkin ratkaisevalla
tavalla sekoitimme siihen omia aineellisia laskelmiamme. Elämä on
opettanut minulle, että mitä emme tahdo itsellemme tehtävän, sitä
älkäämme tehkö muille, ja mitkä olisivatkaan tunteemme, jos joku
ajatellen lapsensa terveyttä ja meille mitään hänen sairaudestaan
ilmoittamatta koettaisi naittaa hänet _meidän_ lapsellemme. Luulen,
että pitäisimme sitä ei ainoastaan sovittamattomana vääryytenä lastamme
kohtaan, vaan myöskin häväistyksenä koko suvullemme. Ei, rakkahin
ystäväni, eivät mitkään tulevaisuuden kangastukset voi saada minua
myötävaikuttamaan niin suuren vääryyden ja loukkauksen tuottamiseen
lähimmäisilleni, joita vertaisinani kunnioitan ja rakastan. -- Mitä
taas tulee Wiesbadenin lääkärin mielipiteeseen, ja jos sellainen
todellakin on Holgerin terveydelle välttämätöntä, niin sinä itse
tiedät, ettei hän elä viattomuuden elämää, ja luulen voivani vakuuttaa
sinulle, ettei hänen nykyinen tuttavuutensa anna aihetta minkäänlaisen
vaaran pelkoon terveydellisessä suhteessa. Pääasia on, ja siinä olen
sinun kanssasi lujasti samaa mieltä, että Holgerimme _täytyy_ tulla
terveeksi eikä meidän ole mitään varoja eikä mitään uhrauksia siinä
asiassa säästettävä. Voi, rakas Claus, kunpa tietäisit, miten
äidinsydän alituisesti vuotaa verta, kunpa voisit nähdä niitä
unettomien öiden tuskia, joita minulle tuottavat ajatukset rakkaan
poikamme onnettomuudesta! Miksi emme ajoissa ymmärtäneet, mitä nuori
veri vaatii, vaan annoimme lapsemme kohtalokkaan sattuman uhriksi!
Miksi nyt taivaat eivät ota ilmoittaakseen, mitä uhrauksia ne
onnettomalta äidiltä vielä vaativat, jotta hän voisi antaa vaikka
elämänsä rakastetun lapsensa hyväksi!"
Näiden kirjeiden käänteitä ja sanamuotoja, joita silloisella
sivistystasolla ollen tuskin kaikkia ymmärsinkään, en tietysti olisi
voinut muistaa. Mutta myöhempinä aikoina, paroni Holgerinkin jo
kuoltua, sain noita kirjeitä käytettäväkseni hänen omalta tyttäreltään
Hjördikseltä, eli Jöijeltä, niinkuin häntä perheen kesken nimitettiin,
-- samalta Jöijeltä, joka on yhtenä päähenkilönä "Onnelliset" nimisessä
ennen julkaisemassani muistelmien sarjassa.
Luin kirjeen ainakin kolmeen kertaan alusta loppuun.
Kun katsahdin Klaaraan, oli hän kääntynyt minuun päin, suu kysyvässä
hymyssä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: -- No, oletko nytkään
ymmärtänyt?
Minun mielestäni ei tässä ollut mitään niin aivan erikoista. Koko
huomioni oli kiintynyt niihin lauseihin, joista kävi ilmi paronittaren
liikuttava rakkaus poikaansa, ja minä ajattelin vain, rakastikohan hän
Bjarneakin yhtä paljon, jota asiaa ensin olin epäillyt.
-- Pyh, pani Klaara, kun huomasi, ettei minulla ollut sen enempää
sanomista ja siis olin mahdoton siihen korkeampaan herrasväkien
tuntemiseen, josta hän oli aina niin ylpeä.
Jotakin sanoakseni minä kysyin häneltä, mitä tautia se Holger-paroni
siis oikeastaan sairastikaan.
Klaara vastasi tähän pääasiaan teeskennellyn huolettomasti, jotakin
albumia selaillen, pää kallellaan, silmäkulmat koholla, jotta olisin
huomannut kuinka muka suurimmatkin merkillisyydet voivat tällä alalla
olla hänelle pelkkiä vähäpätöisyyksiä. Mutta minä en ollut koskaan
kuullut sitä vieraskielistä sanaa, jota hän käytti, enkä osannut siis
hämmästyäkään, niinkuin hän ilmeisesti olisi tahtonut.
Hän huusi silloin vierashuoneeseen, jossa Sohvi istui, ja käski tämän
selittää asian suomeksi.
Sohvikin tarvitsi siihen vain yhden sanan, joka kajahti monen huoneen
läpi, raa'asti sipaisten niiden paksuja mattoja, kynttiläkruunuja,
peilejä, koko niiden hienoa, vanhaa, pyhää arvokkuutta.
Se oli sama sana, jolla me pienet kylätytöt siellä maalla, kerskaten
tiedoistamme, olimme toisillemme ilmaisseet Sannan sairauden.
Niinkuin kaksiteräinen tikari tämä sana nyt tunkeutui sydämeeni, kun
minä huomasin näiden asiain todennäköisen, ilmeisen yhteyden.
-- Oletpa sinä aika viaton pikkulapsi, -- sanoi Klaara, kun näki minun
mielenliikutuksesta herpautuneena laskeutuvan tuolille. Hän ei
tietenkään voinut aavistaa, mikä puoli tästä asiasta teki minulle niin
kipeätä.
Voi sinä, armas isäni, jota minä niin usein ikävöitsin, jonka alati,
milloin vain silmäni ummistin, näin edessäni iltaan kallistuvan
auringon valaiseman kotikuistin luona, -- jonka lämmintä liiviä vasten
olin painautuvinani, jonka sydämenlyöntiä kuuntelin, sinä kaivattuni,
joka annoit meille aina kaiken anteeksi, joka rakastit äiti-vainajata,
ja veljiä ja sisaria, ja erittäinkin Kalle-poikaasi, -- kuinka saatoit
naurusuin johtaa turmioon jonkun toisen pojan ja jollekin toiselle
äidille tuottaa niin suuren murheen!
Siitä hetkestä asti ja mitä kauemmas siitä tulin, sitä syvemmäs painui
tietoisuuteni omituinen tunto, että minun pitää isäni puolesta
jotenkuten sovittaa paronittarelle tämä kauhea työ, -- miten, siitä en
voinut tehdä itselleni vielä selvää, ja niin koetin kaikin voimin
ainakin jokapäiväisessä palveluksessani täyttää hänen tahtonsa ja
edeltäpäin arvata hänen toiveensa.