Ilmestymiseni uuteen palveluspaikkaani ei tehnyt keittiössä olijoihin
suotuisaa vaikutusta. Ensiksikin tulin myöhemmin kuin oli odotettu,
joten työt jo olivat täydessä käynnissä. Minun uusi pukuni sapetti
suuresti pääsisäkköä ja aiheutti hänessä kohta alusta alkaen karvaita
sanoja minua kohtaan. Minun oli näet määrä olla apulaissisäkkönä,
laasta ja siivota makuuhuoneet, kantaa vedet, lämmittää uunit,
sijata vuoteet, jotavastoin hänen asianaan olivat hienommat tehtävät
vierashuoneissa, kaikki tarjoilu ja tiskauksesta korkeintaan vain
pyyhkiminen. Minun alempiarvoisuuteni olisi näinollen pitänyt tietenkin
näkyä ennenkaikkea myöskin ulkoasuni suhteellisessa vaatimattomuudessa,
mutta niin ei ollutkaan asianlaita. Uusi pukuni olisi paremmin sopinut
hänen puvukseen ja hänen minun. Minun pukuni oli hänen pukuansa sekä
aineen puolesta verraten paljon kalliimpi että kuosinsa puolesta
parempi ja komeampi, seikka, josta en nyt enään voinut iloita.
Kuitenkin olin saanut mukana olleet myttyset viedyksi keittiön
viereiseen piikakamariin ja mennyt jälleen keittiöön, kun hän melkein
samaten laski lattialle eteeni ämpärin likavesineen ja ivallisesti
niiaten sanoi ruotsiksi: neiti on niin hyvä! -- Sitten hän läksi
sisälle sen enempää selittämättä.
Tuttavaltani keittäjältä, jolla jo aamiaisruuat pihisivät hellalla,
sain senverran selvää tehtävästäni, että pääsin toimeen: minun oli
siivottava muudan paikka, jossa jompikumpi noista herroista oli yön
aikana voinut pahoin.
Bjarne! -- minä ymmärsin kohta ja sydämeni sykki iloisesti.
Se kirjani lukijoistani, joka ei ole milloinkaan ollut palvelijana,
varmaan ihmettelee tätä ilon purkausta, mutta palvelija, joka on
tottunut siivoamaan erotuksetta jos jonkinlaisten valtiainsa jälkiä,
voi hyvin tuntea iloa, jos hänen palveltavakseen kerrankin sattuu hänen
hellästi rakastamansa olento itse.
-- Otahan nyt edes tuo! -- sanoi keittäjä ja nouti minulle sinisen
esiliinansa puolipimeään välikäytävään, kun minä astioineni menin
osoitettuun paikkaan.
Sen jälkeen sain rakkaaksi tehtäväkseni irroittaa jäljellä olevat kukat
Bjarnen takista, harjata hänen vaatteensa, joita salaa painoin
tervehdykseksi rintaani vasten, ja kiilloittaa hänen armaat kenkänsä,
jotka oli asetettu makuuhuoneen oven eteen.
Mutta sisäkön tultua takaisin keittiöön sain häneltä käskyn mennä
makuuhuoneeseen sielläkin suorittaakseni samallaista siivousta kuin
äsken.
Minä uskalsin sanoa tahtovani tehdä sen vasta sitten kuin nuori herra,
joka vielä nukkui, oli mennyt aamiaiselle ruokasaliin.
Sisäkön nimi oli Klaara. Hän avasi minulle oven makuuhuoneen eteiseen
ja sormellansa osoittaen sinne tietä sanoi, että _neiti_ menee nyt
vaan!
Minä pillahdin itkemään.
Lukija voi luullakseni selityksittäkin hyvin käsittää itkuni syyn,
mutta sitä eivät tietenkään keittiötoverini voineet, kun eivät
erikoisista asioistani mitään aavistaneet. Heistä se oli aivan
kuulumatonta neitimäisyyttä ja ystäväni keittäjä meni kohta Klaaran
puolelle.
Keittäjän nimi oli Sohvi. Hän oli savolainen eikä paljon voinut puhua
ruotsalaisen Klaaran kanssa, mutta kyllä he nyt toisensa ymmärsivät.
Kaikki oli kuin liittoutunut minua vastaan väkisin ottaakseen minulta
kalliimpani, ensin Sanna siellä, sitten Klaara täällä, ja nyt he
vaativat vielä tunkeutumaan makuukamariin! Entä kun nukkuja herää ja
näkee minun tunkeutumiseni! En mene, en mene, en mene! En jaksanut enää
hillitä itseäni, minä itkin oikein tyrskimällä.
Klaara sanoi: -- Jaha, kysytään sitten paronittarelta! Ja sen
sanottuaan hän meni kipakasti taas sisälle.
Sohvi sanoi, että minä vain menisin, ennenkuin paronitar ehtii
käskemään, muuten voi käydä hullusti ja hän itsekin tulla kärsimään,
kun oli minua suositellut.
Ei auttanut muu kuin totella. Täytin pesukannun, otin ämpärin ja menin.
Vähän aikaa käytävässä hapuiltuani löysin eteisen oven. Avasin hiljaa.
Makuuhuone oli punertavassa puolipimennossa ikkunanuudinten ollessa
suljettuina. Se oli hyvin korkea, tumma ja monien pitkien verhojensa
vuoksi totinen kuin jokin kappeli.
Kahden vuoteen päätymessingit kiiluivat pimennossa.
Askeleeni eivät kuuluneet paksulla matolla. Mutta käteni vapisi niin,
että vaivoin sain pesukannun kolahtamatta asetetuksi marmoriselle
pesualtaalle.
Ensimmäisellä vuoteella ei ollut ketään, se oli jo jätetty. "Holger!"
minä ajattelin. (Se oli Bjarnen vanhemman veljen nimi.)
Toisen, tuonnempana olevan vuoteen lakanat ja peitteet olivat levällään
ja puolittain maassa. Itse vuoteelle minä en katsonut. En katsonut, ja
kuitenkin näin valkoisella höyhenpatjalla tutun pään. En katsonut, ja
kuitenkin tunsin kasvot, saman voimakkaana kähermänä otsalle työntyvän
tukan ... saman suun, joka oli höpössä-huulin muovaillut Loviisan mökin
rakennusta... Oli kuin olisin piilosta kuusinäreikön takaa tullut
nukuksiin loihtimani pojan luo, ottaakseni hänet, viedäkseni... Ainakin
sama petos häntä vastaan oli minun puoleltani tapahtunut. Ja niinkuin
hän olisi silloin siepannut puusälön maasta ja lyönyt minut kuoliaaksi,
jos olisi minut väijyksistä huomannut, niin hän varmaan nytkin olisi
minut tappanut, jos olisi herännyt. Mutta en sittenkään tiedä, sykkikö
sydämeni noin rajusti vain hirmuisesta pelosta vaiko myöskin halusta
todella katsahtaa häneen.
Vaistomaisesti tartuin alas valuneisiin sänkyvaatteisiin ja peitin
hänet -- yhä vieläkin katsomatta häneen.
Kuuntelin henkeäni pidättäen, hän ei herännyt, unissaan vain
tuskaisesti huokaisi.
Oli niin pimeä, etten voinut nähdä, mitä minun siinä vuoteen luona oli
tehtävä, jonka vuoksi raotin ikkunanuudinta.
Tai olisikohan sekin tapahtunut samasta valtoimesta halusta!
Varmaa vain on, että tämä uutimen avaus oli minulle kuin säälimätön
verhon repäisy nuoruuteni utuisten unelmien edestä.
Se valaisi hänet, ja nyt minä todella katsoin häntä, katsoin kauan, --
ja vihdoin minun täytyi syvästi, syvästi huokaista.
Eihän se ollut entinen Bjarne, ei sinnepäinkään!
Ei niin, että hän olisi tullut toisen näköiseksi vain ikänsä puolesta,
mutta hänessä ei ollut enää sitä, mikä oli erottanut hänet kaikista --
kaikista muista ihmisistä. Hän oli nyt niinkuin monen monet niistä
kalpeista lyseolaisista, joiden olin torimatkoilla jokapäivä nähnyt
kirjat kainalossa kulkevan kouluihinsa. Ja kuinka auttamattomana hän
siinä makasi, vaikea valitus silmäkulmissa, ilmeisesti sairaana,
tuhkanharmaana kasvoiltansa!
Ihmettelin minä sitä paronitarta, että hän salli poikaansa tällaisena
katsella. Johanssonskakin oli melkein aina itse korjannut miehensä
siivottomuudet öisten päihtymysten jälkeen, minulta asiaa salaten,
mutta tässä äiti näytti minulle poikansa, pitäen kai mahdottomana
pakottaa sormiansa minun tehtävääni. Varmaan hän ei rakastanut tätä
lastansa.
Polvillani maassa, siivoamassa paksua mattoa, minä jälleen pillahdin
itkemään.
Mikä ihmeen kohtalo, mikä juonikas pahansuopaisuus, mitkä meitä
voimakkaammat ihmiset, jotka siellä jossakin määräävät maailman menoa,
mitkä surkeilemattomat jumalat, jotka pilvistä käsin hallitsivat
ihmisten elämää, mitkä kaikkeuden horjumattomat suunnitelmat ne
lienevätkään edeltäpäin päättäneet väkisin häivyttää minun rakkauteni
Bjarneen, -- minä vain itse en voinut siitä sittenkään luopua.
Sanna oli antanut ymmärtää, että Bjarne oli jo ehtinyt muuttua
samanlaiseksi kuin kaikki muut. Mutta rakastinhan minä Sannaa
itseäänkin, vaikka Sanna joi ja reuhaili. Miksi en olisi rakastanut
Bjarneakin, olipa hän kummoinen tahansa!
En minä itkenyt sitä, että olin menettänyt unelmieni kuvan Bjarnesta,
vaan sitä, että tuo raukka tuossa oli menettänyt itsensä. Minun oli
niin sanomattoman surku häntä, niin särkevän sääli, ja minä itkin omaa
mitättömyyttäni, etten voinut hänelle antaa menetettyä takaisin.
Voi sinä kukkivain utusaarteni kuningas!
Siinä hän makasi, raukka, hiukan käppyrässä, ja hänen ruumiinsa
piirtäytyi peitteen alta siksi pienenä, että vain vähän levittämällä
käsiäni olisin voinut hänet pituudelleen mitata.
Saatuani kaikki korjuun, aseteltuani vaatteet parhaaseen järjestykseen
tuolille, suoristettuani kaiken mikä oli mennyt väärään ja vinoon,
pantuani paikoilleen hajalle heitetyt huivit ja kaulukset ja kammat ja
harjaset, avattuani pellit ja ilmaluukut, minä pudotin ikkunanuutimen
jälleen umpeen ja hiivin ämpäreineni huoneesta.