Kun heräsin, oli hän jo lähtenyt tupakkatehtaaseensa.
Auringonsäteet pursusivat paksun ikkunauutimen raoista ja reijistä
sisälle, aamu oli sittenkin jo myöhäinen.
Minä poloinen -- mitä minun oli tehtävä?
Olin herpautunut niin voimattomaksi, etten tahtonut päästä vuoteestani.
Kun tartuin uuteen pukuuni pannakseni sen ylleni ja yritin nytkyttää
sen alas pellinvarrelta, putosivat käteni hermottomina huomatessani,
että uusi pukuni puseroineen olisi myytävä, jos me todellakin muutamme
toiseen paikkaan ja rupeamme ompelijoiksi. Mutta kun sitten tartuin
vanhaan hameeseeni, en kestänytkään ajatusta, että iäksi luovun Bjarnen
näkemisestä, ja vaivuin jälleen vuoteelleni. Aika kului, tunnit
vierivät, mutta en vain voinut päättää, huokailin, tuskailin, ja aina
vain herpaannuin yrityksissäni, ja tuossa oli Sannalla avonaisena hänen
peililaukkunsa, siinä käherryssakset, pienet hajuvesipulloset ja
monenlaiset värivehkeet, joiden avulla hän osasi maalata itsensä joskus
niin viehättäväksi. Olinhan minäkin kerran koettanut leikilläni ja
puolihämärissä olimme Sannan kanssa menneet kadulle: herrat olivat
silloin olleet hulluina minuun! Nyt tämä ajatus sanomattomasti
kiihoitti minua, sydämeni sykki ja minä nousin taas tarmokkaana
vuoteeltani. Menen tarjoilijattareksi hienoon ravintolaan, näen siellä
Bjarnen, hurmaan hänet, teen mustapartaiseksi orjakseni, ryöstän hänet
hienolta kodiltansa. Olin todella jo rupeamassa peilin ääreen, mutta
silloin muistin Sannan, joka oli minun tähteni aikonut muuttua hyväksi,
ja tuskastuin hirveästi, painauduin päänalusta vasten ja herpaannuin
kokonaan.
Jäljellä oli todellakin vain istua neulomakoneen ääreen ja iäksi jättää
armaat ajatukset, tunnustaa ne hullun tytön mielettömyydeksi, jona
niitä varmaan koko maailma olisi pitänyt, jos olisi saanut sisääni
katsahtaa. Minun täytyi hirmuisesti hävetä, jos katselin itseäni
vieraiden kannalta: sisässäni oli kokoelma järjettömiä mahdottomuuksia,
joista ihmisten mielestä olisi pitänyt olla hyvin helppo luopua, mutta
kun itse kuvittelin niistä luopuvani, oli se minusta melkein samaa kuin
olisin luopunut koko elämästäni. Kaikki kadotti kokonsa, meni aivan
mitättömämmäksi. Raskain huokauksin nousin vuoteelta pukeutuakseni
vanhaan pukuuni.
Mitä minusta olisi tullut, jos todella olisin asettunut Sannan kanssa
ompelijaksi johonkin syrjäiseen kaupunginlaitaan, sitä en voi
suunnilleenkaan ymmärtää. Minä todella luulin, että olin asian jo
niinpäin päättänyt. Mutta juuri viime hetkessä, kun kurottauduin
ottamaan vanhaa pukuani, käteni sipasi pellistä riippuvaan hameeseen ja
minä levitin sen heti eteeni vielä kerran niitä nähdäkseni. Samassa
käteni, minulta mitään kysymättä, ottivat sen alas ja alkoivat pukea
sitä ylleni, kiirehtivät, aivankuin sittenkin vielä ehtiäkseni uuteen
palveluspaikkaan! Ja myöskin, että olisin ehtinyt pois, ennenkuin Sanna
tulee ruokatunnille. Ja vielä, etten olisi saanut aikaa tätä viimeistä
päätöstä purkamaan. Minä salaa riemuitsin niinkuin takaisin elämään
pelastumisesta, virkistyin ja vihdoin rupesin itsekin edistämään
pukeutumista, ottaen kädet omaan komentooni sekä pannen ne vieläkin
parempaan vauhtiin.
Jospa Sanna aavistaisi -- ajattelin tätä tehdessäni -- jospa
aavistaisi, että minä rakastan Sannaa vielä hänen kertomuksensa
jälkeenkin, enkä ollenkaan vihaa!
Sanna vihasi ja ylenkatsoi herrasväkeä melkein yhtä kovasti kuin minun
isäni, eikä uskonut heistä mitään hyvää. Yöllisellä kertomuksella hän
oli tahtonut todistaa, että Bjarnekin aikoi vain vietellä niitä
tyttöjä, joita sai saaliiksensa. Eikä Sanna uskonut hänen koskaan
alkavan rakastaa minuakaan muulla tavalla. Mutta juuri Sannan oma
kertomus todisti minulle päinvastaista: Bjarne oli varmaan rakastanut
Sannaa, nähnyt hänessä yhtä ihanaa rakastettavaa kuin minäkin, vaikka
Sanna oli sysännyt hänet luotaan ja potkinut häntä.
Eihän Sanna tietänyt Bjarnesta kaikkea, mitä minä, eikä ollut
milloinkaan salaa katsellut hänen hommiansa tiheän kuusinäreikön takaa,
ei ollut kantanut lautoja hänen kanssaan eikä hakenut sammalia. Sanna
luuli, että Bjarne oli vain noita hänen vihaamiansa herroja. Mutta
minun mielestäni se, joka saattoi rakastaa vanhaa Loviisan kallellaan
olevaa sammalkattoista mökkiä niin, että puolet kesää joka päivä
rakenteli metsään sen kuvaa, sellainen taisi kyllä rakastaa Loviisaa
itseäänkin, jos vain olisi kerrankin sattunut näkemään, millainen vanha
Loviisa oikeestaan oli.
Ja tästä minä nyt tahdoin päätellä, että Bjarne kyllä olisi voinut
rakastaa minuakin, jos vain olisi katsonut ... jos olisi tiennyt, mitä
minä hänestä ajattelin, mitä tunsin ... jos me vain olisimme saaneet
oikein kohdata toisemme ... jos hän vain olisi aavistanut, kuinka
minäkin rakastin sekä Loviisan mökkiä että Sannaa ja tahtonut hyväillä
Sannan päätä juuri kuin hänkin... Ehkä hän kerran minua tahtoo samoin
hyväillä...
Valmiiksi pukeuduttuani, juuri kun olin panemassa ovea kiinni, oli
Sanna kulkevinaan huoneessa ja hätäisesti ojentavinaan käsiään minua
kohden, etten häntä jättäisi. Minä vastasin mielessäni hänelle: -- Ole
huoletta, en minä paikkaa jätä, vaan kun löydän, niin löydän
sinullekin. Ja painoin oven epäröimättä kiinni.
Ja oven suljettuani, jo pois mennessäni, minä vieläkin puhelin
Sannalle:
-- Jos olisit pikku tyttönä sinäkin tuonut marjoja paronittarelle, niin
kuin minä, -- niin hän olisi sinutkin joskus vetänyt istumaan polvensa
nojaan, niinkuin kerran minut, valloituksiinsa sanomattoman hellästi
silmiin katsoen, niin et varmaan vihaisi häntä, vaan tuntisit niinkuin
minä nyt, että haet samaa paikkaa uudestaan, -- että menet kotiin päin
etkä kotoa pois. Mutta Sanna ei ollut koskaan käynyt oikein hienojen
ihmisten asunnoissa eikä ollut sellaisten ihmisten lähelläkään. Hän ei
mennyt enää mihinkään, vaan oli niinkuin metsään yksikseen eksynyt,
joka ei haekaan kotia.
Odota vähän, ajattelin minä Sannaa, -- kun minä löydän, niin löydän
samalla sinullekin! Sillä olivat nämä ihmiset, joissa olin ensi kerran
nähnyt sivistyneitä, minulle jotakin enemmän kuin kaikki muut.