Vihdoinkin! Vihdoinkin!
Tutulta keittäjältä sain kuulla, että he etsivät sisäkköä. Hän oli
suositellut minua paronittarelle joka käski tulla heti näyttäytymään.
Sydämeni olisi voinut pakahtua pelkästä ajatuksestakin, että astuisin
heidän huoneisiinsa, mutta nyt se äkkiä, odottamatta, oli kuin olikin
todellisuutta.
Tulin kynnykselle, joka tuntui minusta elämäni ratkaisevimmalta, joka
oli sen taipaleen kahtia katkaisija, kynnykselle, josta askeleet veivät
suoraan heidän huoneisiinsa!
Suoraan heidän huoneisiinsa, -- se on helposti kirjoitettu, mutta
voinenko sanoin kuvata, mitä se minulle merkitsi! Astua samoille
lattialaudoille, hengittää samaa ilmaa, kosketella samoja esineitä kuin
hän, jota vuosikausien kuluessa on kaihonnut näkevänsä, mutta joka on
yhä kaukaisemmaksi saavuttamattomuudeksi muuttunut.
Sydän tyypertyi, unelma oli vaihtunut todellisuudeksi liian äkkiä. Taas
minä tunsin saman tyhmän tyhjyyden kuin ensi kohtauksessamme
Esplanaadin puistikossa. Keittiö kuin keittiö, sama hella, samat
astiat, sama höyry ja rasva, sama tippuva vesijohto ja märät
rievut, halkolaatikko, jommoiset olin nähnyt kaikissa muissakin
palveluspaikoissani. Ei mitään tässä ollut erikoista eikä mitenkään
minussa elänyt se ratkaisevan tapahtuman tuntumus, jota sydämeni oli
odottanut portaita noustessani, porras portaalta yhä rajummin sykkien.
Todellisuuden äkkinäinen aukeneminen eteeni täytti mieleni sensijaan
kauhistuksella: -- Mitä minä oikeastaan olin tekemässä? Mitä minä
odotin? Mitä ihmeitä oli nyt eteeni tulossa? Olinko hullu, kun olin
itseni moiseen asemaan saattanut?!
En todella vieläkään saata olla häpeämättä esittäessäni tätä
muistelmieni kohtaa lukijan nähtäväksi. En ole osannut hävetä mitään
niinkuin tätä ensimmäistä äkkinäistä pulpahdustani paronittaren
keittiöön. Mutta tosiasia on, että vasta juuri siinä kynnyksellä, kun
näin keittiön ja tunsin hellan ääressä punehtuneen tuttavani keittäjän,
minulle läimähtivät nuo kysymykset eteeni.
Paronitar tuli itse minua katsomaan.
Tervehdykseeni vastasi hän päännyökkäyksellä. Hän ei näyttänyt tuntevan
minua, vaikka olin siellä maalla useastikin tuonut hänelle marjoja.
Totta on, että minä olin siitä asti paljon kasvanut ja ehkä
ulkonäöltäni muuttunut, mutta tämä oli sentään suuri yllätys minulle:
Hän oli -- poikani äitinä -- aina ollut salainen rakastettuni. Olin
aivan toisella tavalla kuvaillut kohtaamisemme, -- luulin hänen
tietysti minut tuntevan. Olimmehan me heidän lähtiessään huiskuttaneet
liinoja ja olihan hän vastannut meille, hymyillyt ja huiskuttanut
viimeiseen käänteeseen asti! Nyt katsoi hän minua kiireestä kantapäähän
ennenkuin nyökäytti kylmästi hyvänpäivän, otti vastaan paperini ja
alkoi niitä lukea. Tuossa odotellessani syöksähti veri kasvoihini ja
kysyin itseltäni: Mitä oikeastaan olin kuvitellut? Ja siinä tuokiossa
minulle selvisi kuvitteluni täydellinen mielivaltaisuus ja
mahdottomuus. Jos me näemme toisemme paronittaren läsnäollessa, niin
mitä me sanomme toisillemme, minä -- piika, ja hän -- samettiliivinen,
kultaketjuinen! Kuinka minä en ennen ajatellut --! -- Pienet renkaat
kulkivat silmissäni, olin kuumuuteen pakahtua, olisin tahtonut hiipiä
ovelle, avata sen raolleen ja syöksyä ulos äkkiä, juosta läpi koko
kaupungin, hypätä sillalta veteen ja hävitä olemasta maan päällä.
Paronitar pani kokoon paperini ja käski minun tulla palvelukseen
huomisesta alkaen. Mitään enempää hän ei minulle sanonut, ei kysynyt
isästäni, ei äidistäni, ei hymähtänyt, ei pyytänyt istumaan -- kaikki
kävi toisin kuin olin kuvitellut. Minä kuvittelin kohta saavani
osoittaa hänellekin suurta rakkauttani, mutta kohta oli hänen
paikallaan vain suljettu ovi ja hän todellisuudessa paljon kauempana
kuin oli ollut ajatuksissani.
Vietin päiväni Sannan seurassa. Kävelimme ympäri kaupunkia, sen
kaikissa puistoissa ja kaukaisissa laitaosissa.
Sanna yhä edelleen väitti tietävänsä, että minun poikani ei ollut
tuntenut eikä edes muistanut minua, mutta minä en sinä päivänä
paljonkaan kuunnellut Sannan puheita omien kiihtyneiden ajatusteni
tähden.
Taisi olla ihana kevätpäivä, koska noita ajatuksia muistellessani
lehmukset vieläkin tuoksuvat, koivut puhkeavat lehtiin, meren pienet
laineet sinisinä liplattavat silmissäni ja laivatelakoilla vasarat
iloisesti soivat. Taisivat ihmiset olla hyvällä mielellä, koska
synkän mustat ja kalpeaihoiset sepät nyt kevyesti naureskellen
kulkevat ohitsemme ja ajurit kadunkulmassa kuski-istuimiltansa
laskettelevat meille hilpeitä sukkeluuksia, koska valkea käsi syöttää
ikkunanlaudoilla kuhertelevia kyyhkysiä, koska poliisi naureskelee
työssään pysähtyneen kadunlakaisijan kanssa ja äiti nostaa
kellarihuoneen avatusta ikkunasta lapsensa istumaan päivänpaisteiselle
kadulle.
Sanna kuljetti minut niin kauas laitakaupungin ääriin, että olimme
vihdoin kuin maalla, näimme lehmiä laskettavan kevätlaitumelle, --
nauroimme niiden hurjan iloisille hypyille, näimme tuulimoottorien
pyörivän ja kuulimme purojen lirisevän. Sanna kaiketi tahtoi, että
olisin saanut kaipuun palata maalle ja luopua koko tuosta uudesta
palveluspaikastani. Mutta minua synkistytti peltojen, riihien ja
latojen näky, ja Sannan niistä johtuva hyvätuuli. Luonto ja kaikki oman
luokkani rakastetut, luonnolliset ihmiset, jotka ikäänkuin kutsuivat
minua luokseen tutun yhdessäolon onneen, ne nyt ikävystyttivät minua,
heidän naurunsa ja kokkapuheensa olivat minulle kuin uneen vaivutusta,
ja minun ohimoitani kivisti, kun Sanna tahtoi väkisin kulkea pitemmälle
poispäin kaupungista. En voinut, en tahtonut ajatella mitään muuta kuin
sitä yhtä vain. Ja me palasimme takaisin kaupunkiin.
Tuhansissa eri väreissä olin päivän kuluessa ajatellut huomista
kohtaustamme, ensimmäisiä sanojamme. Hän sanoo tietysti: -- Miksi
juoksin pois? Ja en voinut lopullisesti päättää, mitä noihin hänen
sanoihinsa vastaan, etten vähentäisi hänen rakkauttaan. Monen monet
elävien kuvain kohtaukset kulkivat ehdottaen ohitseni. Minua hurmasi ja
mieltäni tainnutti eniten se, että toisistamme selvyyteen päästyämme
hän mahdollisesti ottaa molemmin käsin minua päästäni ja minä vaivun
hänen rintaansa vasten. Mutta tämä ei ollut kotoisin elävistä kuvista,
vaan erään konvehtirasian kannesta, joka oli aikoinaan tehnyt minuun
suuren vaikutuksen. Lukija, älkää luulko minun tahtovan tehdä itseäni
naurunalaiseksi. Ei, tunteeni oli pyhä, ja kyllä minä hain sille
hienointa ja kauniinta kehystä, mitä maailmalla suinkin oli minulle
näytettävänä, ja paljonko minä silloin vielä olin kuvia nähnyt!
Nimittäin hienoja kuvia, sillä rivoja olin kyllä todellisuudessa
nähnyt. Kaikki säästöni minä myös panin siihen hameeseen ja puseroon,
jotka me Sannan kanssa ostimme ja jotka tuntuivat minusta eniten
herrasväen tapaisilta. En vain voinut ymmärtää, miksi Sanna itki, kun
me poikkesimme hänen luokseen ja minä koetteeksi pukeuduin uusiin
ostoksiini. Hän sanoi yhä: -- Hyvä, hyvä se on, mutta siitä huolimatta
itki.
Tahdoin vielä ostaa hatun ja ruskeat puolikengät, ja kun ei minulla
ollut siihen enää rahaa, tarjosi Sanna omistansa. Älä pelkää, sanoi hän
itkunsa lomassa, kyllä ne ovat omiani. Ja me ostimme.
Hattua koeteltaissa puodin suuren peilin edessä ei Sanna voinut puhua,
leuka värisi niin, että hän tuskin saattoi pidättäytyä itkuun
purskahtamasta.
Taisimme kävellä vielä Eteläsatamassa, koskapa muistan katselleeni sen
myymäläin suurista peililaseista Sannan vieressä kävelevää outoa,
ryhdikkään tyylikästä olentoa, koskapa silmissäni vieläkin väikkyy
iltaisen meren hurmaava kimmellys taittuvine laivanmastoineen ja
valkeine lokkeineen, ja korvissani soi viehkeä soitto.
Mutta varmasti muistan, että jouduimme suureen väentungokseen
Esplanaadilla. Liike oli pysähtynyt, ihmiset kulkivat taajoissa
jonoissa käytävillä ja kaduilla. Kaikki hymyilivät ja katselivat
toisiinsa.
Kysyin Sannalta, mitä hän luuli tämmöisen hiljaisuuden ja väenpaljouden
merkitsevän. Sanna sanoi: -- Uusia ylioppilaita.
Ja todella -- kun katsoin keskelle katua, näin suuren joukon
kukitettuja valkolakkeja, jotka sirot kepit kädessä, poskipäät
punoittavina, hitaasti liikkuivat jonossa, iloisesti puhellen.
-- Entäpä minunkin omani on noiden joukossa? sykähti hurjasti
sydämessäni.
Varmaankin oli Sanna huomannut äkillisen mielenliikutukseni, sillä
lienen joko kovasti punastunut tai kalvennut. Hän pysäytti kädellään
minun kiihtyneen käyntini ja ehdotti, että lähtisimme takaisin hänen
luokseen, jonne olimme sopineet mennä yöksi.
Sanoin, että hän vain menisi, että minä kyllä tulen myöhemmin. Sillä
minun teki todella mieli päästä hänen seurastaan. Peiliakkunoista näin,
että olin pitempi ja uusissa tamineissani paljon komeampi häntä,
vastaantulijat katselivat yksin vain minua paljon enemmän kuin koskaan
ennen, ja -- hävettää tunnustaa -- Sanna tuntui yhtäkkiä niin
vähäpätöiseltä ja halveksittavalta huonon maineensa vuoksi tässä
parempain ihmisten kukkeassa valiojoukossa.
Mutta en päässyt hänestä.
Aivan odottamatta hän kysyi takaani, kun ihmistulvan vuoksi
hetkeksi pysähdyimme, suostuisinko olemaan menemättä huomiseen
palveluspaikkaani, jos hän puolestaan lupaisi muuttaa elämäntapansa.
Sannako tämmöistä sanoi!!!
-- _Mitä_ sinä sanot? -- kysyin, toinen puoli huomiotani yhä kadulla ja
sinne vain katsellen.
Sanna toisti sanansa vieläkin hiljaisemmalla äänellä.
Hänen kysymyksensä häiritsi ja ikävystytti minua. En ollut sitä
huomaavinani, vaikka syvällä tunnossani tiesin, että nyt sanoi Sanna
semmoista, mitä en ikinä ennen ollut häneltä kuullut enkä odottanut
kuulevani; tunsin, että hän tahtoi estää minua tulemasta saman kohtalon
alaiseksi, johon oli itse joutunut, että hän tarjosi minulle sellaista,
mitä luuli minun pitävän kaikkein kalleimpana, nimittäin omaa
parantumistansa, että hänen oli äärettömän vaikea saada kysymys
suustansa.
Sekoittaakseni tämän syvän asian minä kysyin puolestani, miksi Sanna
siis itse oli tuupannut minut hänen syliinsä siellä puistikossa. Ja
jatkoin vain eteenpäin pyrkimistä yhä kadulle katsellen, vaikka
tunnossani hyvin tiesin, että hän oli minut tuupannut tarkoittaen
todistaa, että se henkilö, jota minä niin ihannoitsin, oli samanlainen
esplanaadiherra, jommoiset minä kyllä tunsin.
Tässä asiassa oli jo vuoden ajan vallinnut Sannan ja minun välillä
katkera erimielisyys. Nyt hänen outo kysymyksensä tuntui jälleen
vetävän minua unelmistani alas, ja sentähden se ikävystytti minua.
Ylioppilaat alkoivat ajaa pois ja juhlakävely oli pian lopussa. Minä
seurasin Sannaa hänen asuntoonsa nyrpein mielin. Emme sanoneet
sanaakaan toisillemme.
Ennenkuin panimme maata, alkoi Sanna kuitenkin puhua aivan kuin olisi
välittömästi jatkanut samaa asiaa. "Ompelisimme yhdessä", sanoi hän. --
"Sinähän ompelet niin hyvin, että kyllä me eläisimme".
En vastannut mitään, annoin hänen puhua yksin ja katselin sillä välin
hänen huonettansa. Lapsekkain lausein hän suunnitteli ja kuvitteli,
miten onnellisina me kahden eläisimme tässä huoneessa.
Se vuode, jossa makasin, kuului hänen toverilleen, jonka hän oli täksi
yöksi toimittanut muualle. Vuode oli merkillisen, rautalankaan
kiinnitetyn kellertävän kaihtimen avulla erotettu eri huoneosastoksi,
vaikka heillä näytti muuten olevan kaikki yhteistä. Huonekalut olivat
rempallaan ja niitä oli vähän; muutamille tuoleille ei saanut istua
Sannan varoittamatta. Sohva oli kovin kulunut, sen alukset syvälle
painuneet ja kovettuneet. Nurkassa näkyi kokoelma tyhjiä pulloja,
uuninpesään oli heitetty savukkeiden ja sikarin pätkiä, ja huoneessa
tuntui lähtemätön sikarinhaju, jota vastaan Sannan hajuvedet huonosti
taistelivat.
Nämä asiat toivat ajatukseni oudon lähelle Sannan elämää. Olihan
ilmeistä minullekin hidasjärkiselle, mitä nuo pullot ja sikarit
merkitsivät. Ja olinhan minä oikeastaan kaiken tämän tiennytkin, vaikka
en ennen näin omin silmin ja kourin tunnustellut. Nyt todellisuus
hipasi sydäntäni. Aloin mielessäni kuvitella, miten Sanna on yöllisten
vieraittensa kanssa, mitä he puhuvat, miten käyttäytyvät. Olikohan
Sanna rakastanut sitä ensimmäistä niinkuin minä omaani? Ja
tämmöisessäköhän huoneessa he olivat tavanneet toisensa, ehkä juuri
tässä samassa? Ellei Sanna jo olisi nukkunut, olisin varmaan kysynyt
häneltä. Miksipä hän muuten olisi tätä huonettaan niin rakastanut, että
aina asui siinä samassa? Miltä minusta tuntuisi, jos _minun_ omani
istuisi tuossa vuoteen laidalla eikä pyytäisi minulta muuta kuin että
ottaisin käteni peitteen alta, kietoisin ne hänen kaulaansa ja hän
painautuisi minun rintaani vasten? Voisiko olla suurempaa autuutta?
Nyt en enää halveksinut Sannaa enkä pitänyt häntä vähäpätöisenä, vaan
rakastin taas niinkuin ennenkin. Oliko hänen syynsä, että hänen omansa
oli hänet jättänyt? Mitä minusta tulisi, jos minun omani ensin
rakastaisi minua ja sitten hylkäisi? Välittäisinkö minä enää sitten
mistään koko maailmassa, että voisin ajatella vielä ruveta kiltisti
ompelijattareksi, niinkuin Sanna oli ajatellut! Olisin ehkä samanlainen
kuin Sanna nyt. Mikä ero oikeastaan olikaan Sannan ja minun välillä? Ei
mitään eroa ollenkaan, vaan Sanna on minä ja minä olen Sanna. Sanna on
sellainen minä, jolle on tapahtunut se asia, ja minä olen se Sanna,
jolle ei ole sitä tapahtunut. Oikein minun tuli outo olla, kun yön
pimeydessä tuli eteeni tuo, että makasin sekä tässä että tuossa vähän
matkan päässä. Ajattelin, olisikohan mitään mahdollisuutta saada
sanotuksi tuota Sannalle, mutta ymmärsin sen aivan mahdottomaksi, kun
ei siihen löytynyt mitään sanoja. Ja minä vain rakastin Sannaa
loppumattomasti, suudellen ja halaillen hänen sijastaan päänalustani.
Olin sanomattoman onnellinen. Välistä tuntui kuin olisin päänalustaa
halaillessani puristanut omaa poikaani rintaani vasten, välistä taas
kuin olisi se ollut Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, jota minä
rakastin, hän kun oli ihmeellisesti johtanut kohtaloni siihen, että jo
huomenna saan nähdä poikani ja asua saman katon alla. Koko maailmaa
minä rakastin, suuri sovitus oli sen yli langennut, kaikki ihmiset
keskenään ystäviksi muuttuneet.
Ja koko ajan häämötti pimeydessä uusi komea leninkini, jonka olin
ripustanut ylimmäiseen uuninpeltiin.
Näistä autuuksista minut säikäyttivät istualleni ihmisäänet ja
ovenkolkutus.
-- Onkohan jossakin tuli päässyt irti? ajattelin.
-- Sanna! Sanna! -- huusin herätellen häntä.
Mutta Sanna oli valveilla.
-- Kyllä, kyllä, hän sanoi hiljaa vuoteestaan, liikahtamatta
paikaltaan.
Kolkutus toistui.
Minä aioin raapaista tulen kynttilään, mutta Sanna ehätti kieltämään.
-- Mitä ne tahtovat, Sanna?
Sanna vastasi: -- Eivät yhtään mitään.
Ja vasta kolmannella kolkutuksella kuulin hänen nousevan vuoteestaan ja
paitasillaan sipsuttavan etehiseen.
-- Täällä on vieraita, kuului hän siellä sanovan.
Ja todella kolkutus heti lakkasi.
-- Älä välitä, ei ne tänne pääse, -- sanoi hän sillä ystävällisyyden
sävyllä, joka minut aina lumosi, istui vähän aikaa vuoteeni laidalla ja
kiepsahti sitten omaansa, nostettuaan kaihtimen toisen puolen pois
väliltämme, vaikka me kyllä emme voineet pimeän tähden toisistamme
nähdä muuta kuin valkoisen häämötyksen.
Nyt hän alkoi kertoa tavallisia juttujani nähtävästi tarkoittaen
häivyttää sen kaamean vaikutuksen, minkä otaksui tapauksen mielessäni
herättäneen. Ne eivät tällä kertaa olleet hirmujuttuja sairaalasta,
jossa hän oli jo taas ollut, vaan valittuja kuvia suhteistansa toisen
sukupuolen ihmisiin, milloin itkettäviä, milloin äärimmilleen
hämmästyttäviä, milloin surullisen kaihoisia, milloin niin hilpeitä,
että tahtoi nauruun menehtyä. Mutta nämä kertomukset eivät tässä
yhteydessä kuulu muistelmiini ja minä sivuutan ne.
Paitsi yksi, viimeinen.
Ennenkuin hän aloitti sen, kysyi hän, vieläkö muistin "sitä ujoa
herraa, joka oli saatellut minua Espikseltä kotiin?"
Senhän minä toki muistin, vaikka olisin kaikki muut unohtanutkin.
Muistin jokaisen hänen sanansa, jokaisen liikkeen, ja melkein voin
sanoa, että mitä kauemmin siitä oli, sitä rakkaammin häntä muistelin.
Hänen ujoutensa oli jollakin käsittämättömällä tavalla nostanut minua,
hienostuttanut, etten sanoisi jalostanut. Ja häntä teki aina mieli
kiittää, vaikka en ymmärtänyt, mistä olisin kiittänyt. Ainakin piti
välttämättä sanoa: -- Kiitos seurasta, kun erosi, ja sittenkin tuntui,
että vielä oli jäänyt jostakin kiittämättä, vaikka hän ei ollut
ujoutensa takia lausunut sanaakaan koko seurustelun aikana.
Sellaisen sanoi Sanna käyneen hänenkin luonansa. Oli koputtanut ovelle
hämärissä. Kun Sanna tehtaasta tultuaan oli ollut pukeutunut ja
käherrellyt tukkaansa ulos lähteäkseen, ei se ensin osannut muuta kuin
sopertaa, kuten komea poika. Sanoi hakevansa elävää kuvaa johonkin
piirustuskouluun ja kysyi, olisiko Sanna siihen ruvennut. Näkyi kohta,
ettei sillä semmoista asiaa ollut. Seuraavalla kertaa se tuli, kun
Sanna oli jo makuulla. Sannan toveri oli lähdössä kaupungille, oli
päästänyt pojan sisään ja itse mennyt pois. Sanna oli nukkuvinaan.
Poika kolisteli odottaen, että Sanna -- olisi herännyt, seisoi
neuvottomana ja aikoi sitten lähteä pois. Mutta hän ei osannut kohta
saada Lottenin (Sannan toverin) lukitsemaa ovea auki ja tuli takaisin
etehisestä, seisoi taas kauan aikaa keskellä huonetta liikahtamatta
katsellen Sannaa. Sitten puhalsi tulen sammuksiin. Sanna ei voinut
nähdä mitään. Hän kuuli vain, että poika lähestyi hänen vuodettaan ja
tunsi varovan kosketuksen käsivarteensa. Sanna uikahti niinkuin se,
jota häiritään makeassa unessa.
Nyt tuli poika rohkeammaksi ja istuutui vuoteen laidalle. Vähän ajan
perästä Sanna tunsi, kuinka käsi hiljaa laskeutui hänen olallensa,
hellän ystävällisesti. Mutta hän murahti äkäisesti ja puisti käden
olaltansa, tiuskaisten: Anna minun nukkua, senkin ... ja kirosi siihen
lisäksi. Luullen Sannan jo taas nukkuneen alkoi poika vielä hellemmin
herätellä häntä, siveli hänen päätänsä, hyväili hänen kaulaansa ja
rupesi hakemaan hänen käsiänsä, jotka olivat peitteen alla, hänen
maatessaan käppyrässä kyljellään, seinään päin kääntyneenä. Nyt Sanna
alkoi potkia häntä pois vuoteen laidalta...
Minua kovasti liikutti tämä kohta kertomuksesta ja minä sanoin:
-- Miksi hänelle niin teit?
-- Mitäs sinä itse olisit hänelle tehnyt? kysyi Sanna vuorostaan.
Kysymys tuli kovin odottamatta, mutta se yllytti minua oudosti, ja minä
koetin vastata juuri niinkuin tunsin:
-- Minä olisin pujottanut käteni peitteen alta, ottanut häntä kaulasta
ja vetänyt luokseni.
Aamu oli jo valkenemassa. Näin selvästi Sannan kasvot, kun hän makasi
minuun päin kääntyneenä, pää käden varassa, ja ihmettelin, oliko hänkin
liikutettu, vaikka juuri äsken oli nauranut.
-- No kävikö hän sitten vielä täällä?
Sannan vastauksessa tuntui sitä hänen tavallista raakuuttansa, jolla
hän aina koetti poistaa tunteellisuuttansa: Vai oliko käynyt! Eihän se
muuta tehnytkään kuin juoksi täällä! Eikä se enää ujoudestakaan mitään
tiennyt. Ei tuota mokomaa ollut ennen nähnyt! Kaikki ne ovat
samanlaisia.
-- Mutta jospa hän rakastaa sinua?
Sanna teeskenteli nauruun purskahdusta.
-- Ole nyt! -- Kyllä se sinuakin rakastaisi, jos tietäisi sinun täällä
valmiina nukkuvan. Tahdotko?
En todella tiennyt sillä hetkellä, tahdoinko vai en. Sillä heti
ensimmäisistä Sannan sanoista, joilla hän tämän viimeisen kertomuksensa
alkoi -- "Se ei osannut muuta kuin sopertaa, kaunis, komea poika" --
minä kumma kyllä olin saanut eteeni oman poikani kuvan, ja mitä
pitemmälle Sanna puhui, sitä elävämmäksi tämä kuva tuli. Senvuoksihan
minä sanoinkin, että olisin pujottanut käteni peitteen alta ja vetänyt
hänet luokseni! Minä olin kuin palossa koko hänen kertomuksensa ajan.
Ja nyt, kun Sanna kysyi, tahdoinko, niin tämä kysymys, joka muussa
tapauksessa olisi voinut tuntua rivon raa'alta, oli minulle samaa kuin
kysyä tahdoinko, että hän olisi rukoillut rakkauttani ja hakenut
käsiäni peitteen alta.
Kuinka en minä olisi tahtonut, jos ylpeä poikani, tyranni, olisi
edessäni niin nöyrtynyt!
Ihmeelliset ovat kohtalon tiet!
Ennenkuin ehdin kysymykseen vastatakaan, kuului uusi koputus
ulko-ovelle.
Sanna kavahti pystyyn. -- "Siinä se taas on!" sanoi hän ja kiiruhti
eteiseen aivan kuin olisi rientänyt tulta tukehduttamaan.
Olisin ollut kovin utelias kuulemaan edes, millainen ääni sillä
"kauniilla ja komealla pojalla" oli. Minuun oli tullut sellainen
vallattomuuden puuska, niinkuin kauan sitten siellä maalla pahan Sannan
seurassa joskus. Minä potkaisin kaikki peitteet päältäni ja huusin
kovalla äänellä:
-- Kuka siellä?
-- Bjarne! -- kuului oven takaa iloinen, päihtynyt, nuorekas miehen
ääni.
Nyt sukelsin päineni takaisin peitteen alle ja kiristäydyin sykkyräksi,
jota ei olisi saanut siitä milloinkaan auki. Silmänikin minä kiristin
kokoon, silmäni ja sydämeni, mykistyin irti kaikista ajatuksista ja
tunteista, että elämästäni oli jäljellä vain pienen pieni piste
pimeyden keskellä.
Voi että minun pitääkin lukijalle _näin_ esittää oman poikani armas
nimi! Bjarne, minun poikaseni!
Saatuaan eteisessä kaikki jälleen hiljenemään Sanna sipsutti
paitasillaan luokseni. Minä en vain pistänyt päätäni peitteen alta.
-- Kas kun sinun ruumiisi vapisee, -- puheli Sanna. -- Että sinun
pitääkin noin ... ja kuinka hän oli kukitettu! rinta ja olat, ja
valkoinen ylioppilaslakki -- siinäkin oli kultaa. Mutta itketkö, sinä
Hilja? Voi että sen pitikin käydä näin! Usko minua, en ole milloinkaan
ollut hänen kanssaan...
Sanna tuntui istuutuvan luokseni, mutta en puhunut hyvään aikaan
mitään. Ehkä hänkin itki.
Vähän niisteltyänsä hän rupesi jatkamaan illallisia ehdotuksiaan meidän
asettumisestamme yhdessä asumaan -- enkelin säyseällä ja hiljaisella
äänellä, niinkuin ei olisi koskaan voittanut suurta voittoansa meidän
erimielisyytemme asiassa. -- Muuttaisimme pois koko tästä huoneesta, --
hän puheli, -- toiseen kaupunginosaan, ettei meitä enää kukaan
löytäisi, ostaisimme hyvän, aivan vähän käytetyn ompelukoneen, -- hän
tiesi jo, keltä semmoinen oli saatavakin, olisimme yöt päivät yhdessä
eikä meihin kukaan pystyisi, ei herrat eikä poliisit.
En tiedä kuinka kauan hän lienee puhunut, sillä kuunnellessani minä
kaiketi kesken nyyhkytyksiäni nukuin sikeään uneen.