XI.

Eräänä iltana, kun olin jo makuulla, minut herätettiin, käskettiin

nopeasti pukeutua ja lähetettiin Yliopiston apteekkiin lääkärin

määräämiä rohtoja hakemaan. Johanssonskan nuorin lapsi oli sairastunut.

Juuri ennen määräpaikkaa, Mikon ja Esplanaadinkatujen kulmauksessa joku

riuhtaisi minua kädestä, pyöräytti ympäri ja Sannan ääni sanoi

vallattomasti huutaen: -- Siinäkö sinä olet, senkin saatana!

Hän oli oudon hillitön, kovaääninen, sanoissaan ylimalkainen ja

epäselvä. Olen myöhemmin ymmärtänyt hänen olleen juovuksissa, mutta

silloin en ehtinyt hänen käytöstänsä ihmetellä, sillä se mitä hän

sanoi, vavahdutti koko olentoani, pysäytti sydämeni lyönnit ja

tyrmistytti kaikki ajatukseni.

Minun poikani oli jossakin lähelläni, jossakin tuolla Sannan pään ja

käden viitteissä. -- Missä, missä? kysyin minä ja kaikki sekautui

aivoissani.

Sanna alkoi viedä minua Esplanaadin teatterinpuoleisia pensaikkoja

kohden, joiden pimennoissa olevilla penkeillä olimme Sannan kanssa

kerran istuneet hänen tuttaviensa merisotilaiden seurassa.

Kivimuurit kaatuivat eteeni mullin mallin ja katu tanssi omien

lyhtyjensä yläpuolella.

Enhän minä ollut onnistunut näkemään poikaani kolmeen vuoteen muuta

kuin yhden ainoan kerran hyvin kaukaa, ja vasta juuri vähää ennen tätä

tapausta, josta nyt kerron. Olin vihdoinkin saanut selville missä hän

asui ja missä koulussa kävi, ja Johanssonskan lähetettyä minut asialle

asetuin vahtiin. Suurien, pitkien poikien parvessa hän tuli kouluansa

kohden. Heillä oli kaikilla päät yhdessä ja jotakin kirjaa he

keskenänsä katselivat ja lukivat. Minä tunsin omani, vaikka olin kolmen

talonvälin päässä heistä. Hän oli kasvanut, mutta sama, sama hän oli,

ja sama oli sydämeni hurja ihastus, sama myös sen katkera haavoitus

siitä, ettei hän nähnyt minua eikä olisi katsonut, vaikka olisi

nähnytkin.

Sanna oli kertonut hänen olevan viimeisillä luokilla ja tulevan

piakkoin ylioppilaaksi. Mutta kun Sannan mielestä juuri tämä asia

saattoi antaa minulle joitakin toiveita, en silloin vielä itse

puolestani voinut ymmärtää muuta kuin että tuo ylioppilaaksi tuleminen

päinvastoin oli tekevä viimeisenkin toivonkipinän sulaksi

mahdottomuudeksi, ja koetin siis suunnata kaiken kekseliäisyyteni

siihen, että olisin päässyt johonkin vaikkapa etäiseenkin yhteyteen

hänen kanssaan hänen vielä koululaisena ollessaan. Kaikki yritykseni

olivat kolmivuotisten ponnistusten jälkeen vieneet vain siihen

tulokseen, että olin hänet hetken verran kaukaa nähnyt.

Mutta nyt sanoi Sanna: -- Tuossa, tuossa!

Ja ennenkuin ehdin aavistaakaan, survaisi hän minut voimakkaasti takaa

työntäen puistikon valaistulta hiekkakäytävältä syrjään lehdikön

pimentoon, itse jatkaen matkaansa.

Jotkin kädet tarttuivat minuun ja vetivät minut penkille istumaan. Joku

alkoi puhua minulle järjettömiä sanoja, koettaen pimeästä huolimatta

nähdä kasvojani ja painautuen yhä lähemmäksi minua kuulla vastausta.

Mutta minä jähmetyin.

Ja vaikka näin, että ne olivat todella _hänen_ silmänsä, jotka tiukasti

hakivat katsettani, -- vaikka tunsin hänen lämpimän hengityksensä, --

vaikka hänen kätensä kosketti minua ja hänen kultaiset kellonvitjansa

valahtivat minun kädelleni, -- vaikka hän ei puhunut laudoista eikä

sammalista, vaan kiihkeästi kuiskasi korvaani järjettömän hulluja

sanoja minusta, ja vaikka tunsin, että kaikki mikä minussa oli kelpasi

hänelle, minä en lämminnyt, vaan pysyin tunteettomana kuin kuollut

kivi, jota kauniit huulet suutelevat. Tai miksi vertaan itseäni kiveen?

Minä olin kuolluttakin kuolleempi. Kivessä on kiveä, mutta minä olin

tyhjä, peräti tyhjä. Ja irrallisena ajatus yksin liikkui tämän kuolleen

tyhjyyden ylitse: -- Kas tuota kirjavata liiviä, onkohan se sitä, mitä

sanotaan sametiksi? Ja kellonvitjat, ovatkohan ne kultaa? Ja vieläköhän

ne käyttävät samaa saippuata, koska tuoksu on juuri sama kuin

silloinkin? Ei vähimmässäkään määrässä hänen kätensä kosketus, ei hänen

hengityksensä eikä järjetön puheensa liikuttaneet minua, vaan kohta,

kun muistin apteekin, kavahdin ylös, hyvilläni siitä, että sain syyn

jättää hänet ja päästä tuskallisesta ujoudesta.

Ja minut valloitti kokonaan vain kauhu siitä, että olin kadottanut

käsistäni lääkärinmääräyksen, joka olisi ollut apteekkiin vietävä.

Johanssonska olisi rikokseni sovitukseksi ensin vain muitta mutkitta

antanut minulle -- selkään. Mutta Johansson ei sallinut sitä, vaan

torjui väkisin Johanssonskan hyökkäyksen ja työnsi minut selkänsä

taakse. Tästä sukeutui heidän välillensä riita. Johanssonskan

mustasukkaisuus heräsi ja hän sätti minua mitä kamalimmilla

nimityksillä, aikomatta kuitenkaan haavoittaa niillä muita kuin

Johanssonia. Näin riita paisui tappeluksi, joka oli verisimpiä mitä

olen saanut todistaa. Silloin lapsetkin itkivät.

Ja he itkivät vieläkin haikeammin, kun minä sitten läksin. Johanssonska

oli tällä kertaa luja eikä peruuttanut sanaansa.

Minä puolestani en tuona ajankohtana pannut mihinkään tällaiseen mitään

huomiota. Minä kuljin kuin unissani, missä vain oli kysymys

jokapäiväisen elämän tehtävistä, tapauksista ja kohtaloista.

Erottivatpa ne minut vaikka kohta apteekista tultuani ja vaikkapa

olisivat ajaneet minut yöksi kadulle, tuskin olisin siitäkään mitään

osannut välittää. Nyt kuljin unissani Johanssonien huoneissa ja

keittiössä vielä kaksi viikkoa, voimatta avata silmiäni millekään

todelliselle. Mikäli olin valveillani, olin kokonaan muualla.

Sillä jos joku luulee, että olin todella noin vain unohtanut sen, mitä

oli tapahtunut Esplanaadin puistikossa, hän suuresti erehtyy.

Niin tosin itsekin ensin luulin, ja juoksin apteekkiin aivankuin ei

minulle olisi mitään merkillistä tapahtunut. Mutta jo silloin lienen

ollut sekaisin päästäni, sillä eihän minulla ollut lappua, jolla olisin

saanut rohdot. He lienevät luulleet minua hulluksi. En muistanut

asiaani, en saanut sanaakaan suustani, en ymmärtänyt mikä minulle oli

tullut.

Sitten kotona Johanssonin ja Johanssonskan tappelun aikana minä

katselin tuota temmellystä niinkuin jotakin kaukaista, toisarvoista,

minuun kuulumatonta, ja aivoni askartelivat tietämättäni vain niiden

rajaviivain tavoittamisessa, joiden avulla olisin saattanut määritellä

äskeisen elämykseni. Jos suuri vuori putoaisi ihmisen silmien eteen, ei

hän voisi ymmärtää mitä on tapahtunut, ennenkuin olisi etääntynyt

vuoresta näkemän päähän, ja niin en minäkään voinut tajuta suurta

elämystäni ennenkuin olin ajassa siitä tarpeeksi etäällä.

Ensi hetkenä luulin, ettei ollut tapahtunut mitään. Mutta kohta se

alkoi. Alkoi selvitä, ettei suurempaa olisi voinut tapahtua, ja että

olin päästänyt käsistäni juuri sen, mitä olin aina tavoitellut.

Enkö minä ollutkin ollut juuri niissä lehmuskäytäväin pimennoissa,

joista siellä maalla Sannan kertomusten vaikutuksesta uneksin? Eikö

ympärilläni ollut musiikkia ja ihmisvirran hurmausta? Enkö kuullut

suurten ja pienten kellojen kilajavan, eivätkö valkoiset lamput

häikäisseet katsettani? Eikö minun poikani ollut vihdoinkin katsonut

minuun -- juuri niinkuin unelmissani, katsonut, jopa ojentanut

kättänsäkin pyytääkseen minua? Kohtalo itse oli pienintä erikoisuutta

myöten toteuttanut unelmani, mutta minä hullu tyttö en ollutkaan

ymmärtänyt omaa onneani, en ollutkaan kohottanut viimeistä

armonkatsettani häntä kohden, että olisimme yhdessä sitten ilosta

itkeneet!

Sanna ei sanonut hänen ollenkaan tienneen, kuka minä olin, mutta sitä

en minä toki osannut uskoa. Olihan silloin lehväin alla kyllä hyvin

pimeää, mutta minä näin sittenkin hänen katseensa; ihminen ei voi

tutummin toiseen katsoa. Minä näin erehtymättömän selvästi, että

hänessä oli herännyt se, mikä minussa oli elänyt valveilla pitkien

vuosien kuluessa. Sitähän minä silloin ihmettelinkin, siitähän

riemuitsinkin, vaikka jokin hölmömäinen, käsittämätön tyrmistys oli

kaiken ymmärrykseni halvauksella lyönyt. Hän oli tuntenut minut, hän

rakasti minua ja pyysi vain, että minäkin olisin tuntenut ja

rakastanut. Mutta minä mieletön houkka olin työntänyt hänet luotani,

jättänyt niinkuin minkäkin halveksittavan mitättömyyden!

-- Voiko kukaan ihminen selittää, kuinka joku saattaa menetellä niin

peräti vastoin omaa parastansa! ajattelin sitten yöt päivät

lakkaamatta. -- Vai tahtooko jokin yliolento meidän kustannuksellamme

makeasti naurahtaa, koskapa johdattaa minut unelmieni toivotuille

laitumille, vieläpä osoittaa juuri sen puun, jonka hedelmiä tavoitin,

mutta heti kun ojennan käteni, on se vain merkkinä, että kaiken pitää

edestäni kadota, että minä myöhästyin, olin tyhmä, naurettava, ja että

sain tuntea pohjattoman syvästi syyllisyyden omaan onnettomuuteeni.

Suurempaa vääryyttä ei minun mielestäni kohtalo olisi yhdellekään

ihmiselle voinut tehdä, ja jos minulla olisi silloin vielä ollut tapana

kääntyä elämän suurissa murroskohdissa Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin

Jumalan puoleen, olisin ainakin tämän pettymyksen johdosta varmaan

luopunut uskostani, ikipäiviksi jättänyt Hänet ja hänen enkelinsä.

(Myöhemmin taas on juuri tämän tapauksen ymmärtäminen säilyttänyt

uskoni enkeleihin).

Ei minulla ollut tähän aikaan mitään tilaa jumalille. Niinkuin oman

äitini ruvetessa rankaisemisen asemasta hellästi palmikoimaan tukkaani

en enää mitään Jumalaa kaivannut, niin nyt tämän uuden lemmen palossa

nekin sydämen lokerot, jotka lienevät erikoisemmin jumalille varatut,

olivat täynnänsä, runsaudella kyllästetyt ja hylkäsivät luotaan kaikki

lisäkkeet.

Sinä aikana en ajatellut, en toivonut, en halunnut mitään muuta kuin

vain saada vielä kerran elämässäni tavata hänet, uudistaa saman

kohtauksemme. En voinut ajatella myöskään muuta kohtauksemme paikkaa

kuin juuri samaa puistikkoa, samaa penkkiä, enkä muuta vuorokauden

aikaa kuin samanlaista yötä. Monet hyvät palveluspaikat minä kadotin,

kun herrasväet havaitsivat minut yöjuoksijaksi. Mutta illan tultua, kun

katulyhdyt syttyivät, ei mikään järkisyy riittänyt voittamaan

sanomatonta kaihoani. Ajattelin: -- Nyt, nyt hän kulkee siellä ja etsii

minua, enkä voinut sellaista ajatusta kestää; minun täytyi, täytyi

juosta kadulle, luvalla tai luvatta, se oli minusta yhdentekevää, tuli

mitä tuli.

Sanna odotti minua melkein aina portilla. Hän suojeli minua. Se

merkitsee: -- Hänellä oli aina käsillä joku mieshenkilö, jonka seurassa

saatoimme pimeän aikana vapaasti kulkea Espiksellä poliisin huomiosta

välittämättä. Hän ei ollenkaan uskonut minun vaikuttimiani, että muka

olisin vain tuosta yhdestä välittänyt ja senvuoksi joka ilta tullut

ulos. Hän luuli minun alkavan mieltyä katuelämään, ja -- niin rappiolla

kuin hän ulkonaisesti katsoen olikin (hän joi paljon ja oli usein

hurjan rivo vankilansa jälkeen) -- tuli sen johdosta minun tähteni

synkäksi joskus kaikkein hurjimpienkin mielijohteittensa keskellä,

pysähtyi ja käski minun mennä kotiin tai muuttaa takaisin maalle. Mutta

minä en todellakaan välittänyt kenestäkään muusta. Mahdollista on, että

minulla joskus oli hauskaa olla mukana tuossa kirjavassa, vaiheikkaassa

elämässä, niinkuin on hauska lukea jännittävää kirjaa tai olla mukana

odottamattomissa, alati vaihtuvissa tilanteissa, mutta tunteeni

hylkäsivät kaikki miesten lähentelemiset. Mahdollista on myöskin, että

matkiessani Sannaa matkin myöskin hänen ujostelematonta ylimielisen

rohkeata suhdettansa niihin herroihin, joiden seuraan jouduimme, mutta

kahdenkeskiset kuhertelut olivat minulle mahdottomia. Ja ne olivat

mahdottomia juuri siksi, että ne muistuttivat mieleeni oman poikani.

Yhden ainoan kerran olin ehkä vähän enemmän kuin vain huvitettu eräästä

herrasta, -- en tiedä, oliko hän koululainen vaiko ylioppilas. Hän

sanoi tuntevansa minun omani. Tuskinpa meille olisi muuten

puheenainetta syntynytkään, sillä hän oli mahdottoman ujo, vaikka oli

olevinaan suuri viettelijä. Ensin hän otti minusta kiinni niinkuin

pyydystäjä saaliistaan, rohkeasti ja varmasti, suurta tottuneisuutta

kaiketi tavoitellen. Mutta kun jouduimme kahden samalle penkille, ei

hän tietänytkään mitä sanoa. Vielä vaikeampi näytti hänen olevan tehdä

jotakin ratkaisevaa lähentelemisen tarkoituksessa, kuten tarttua

käteeni tai siirtyä vieremmäksi, vaikka hänen yrityksensä siihen

suuntaan olivat minulle erehtymättömän selvät. Heti kun kysymykseni ja

hänen vastauksensa saattoivat meidät asiallisen puhelun alalle, olivat

koko hänen rohkeutensa ja tottuneisuutensa kuitit. Mitä hänellä,

hienolla herralla, oli ujosteltavaa pienen torpantytön edessä, en

tiedä, mutta joka kerta, kun hän yritti, sanoin jotakin asiallista, ja

hän oli lyöty. Minulla on pienestä pitäen ollut tavattoman hyvä

matkimisen taito ja minä osasin sanoa hänelle herrasväen tapaan

rauhallisen säyseällä, hyvällä äänellä, niinkuin silloisen

palveluspaikkani saksalainen neiti puhui veljellensä, ja vaikutus oli

aina yhtä pettämätön. Me tapasimme toisemme seuraavanakin iltana ja

sitten seuraavana. Hän rohkeni vihdoin kysyä missä minä asuin. Silloin

vastasin niinkuin olin Sannan kuullut tekevän, rivosti naurahtaen, että

tulkaa katsomaan. Hän sävähti punaiseksi, alkoi hengittää kovasti,

taisi aikoa tarttua käteeni, mutta koko ylimielisyys kilpistyi taas kun

minä otin toisen äänen, ja koko matkalla hän ei saanut sanaakaan

suustansa, sanoi vain kiltisti hyvästit, kun saavuimme asunnolleni.

Seuraavan kerran tavatessamme hän oli juovuksissa ja valtoinaan

heittäytyi minua ottamaan, mutta minä katosin tantereelta ja hän meni

Sannan kanssa. Tämä ensimmäinen tuttavuuteni ylhäisten kanssa, joita

erityisten seikkain vuoksi niin ihannoitsin, näytti minulle, että hekin

olivat samanlaisia ihmisiä kuin me alhaiset. Ja minulla oli nyt

ikäänkuin kaksi tietä edessäni. Teki mieli Sannan tavalla nauraa ja

ivata heitä, koko sitä hienostunutta herrasoloa, jolta Espis päivällä

näytti, ja pitää varsinaisena elämänä vain yöelämää, jolloin

ylimielisyytemme kukoisti ja totuus paljastui. Ja kuka tietää miten

minun olisi käynyt, ellen olisi ollut Sannaa ja monia muita kaltaisiani

onnellisemmassa tilassa. Ehkä minäkin olisin Sannan tavalla ruvennut

pitämään katuelämästä, alkanut maalata kasvojani ja käyttänyt

tilaisuuksia juopotellakseni, ellei ajatuksiani ja tunteitani olisi

niin ehdottomasti sitonut alituisesti mielessä oleva poikani kuva. Mikä

onni se sentään minulle erityisesti oli ja miten olen sen ansainnut

kaikkien muiden rinnalla, jotka suistuvat kuiluun varmasti niinkuin

uppoaa veden pinnalla kävijä. Mikä mahdoton hullutus kuvitella

uudistuvaa kohtausta, uskoa hänen rakkauteensa, ihannoida suhdettamme,

ajatella liittomme ikuisuutta, eihän hullumpaa voi ajatella, -- ja

kuitenkin, vain tämä mahdoton harha-ajatus se pelastikin minut,

ihmevoimalla kainaloista kannattaen ja kävellyttäen syvyyksien ylitse,

joihin tuhannet kaltaiseni olivat minua ennen uponneet ja yhä uppoavat!

Se oli todella yhtä suuri ihme kuin veden pinnalla käveleminen.