X.

Elämäni Johanssonien luona alkoi siis minulle hyvin synkissä merkeissä.

Kuinka olinkaan kuvitellut kaupunkia loistavaksi, kullan kiiltäväksi ja

hopean heliseväksi, nyt en välittänyt siitä ollenkaan. Inhoittavaa oli

korvissani se pauhu, joka alati kuului keittiöön, vihamielistä oli

minulle kaikki, ihmiset, kadut, kivimuurit, laivat, torikauppiaat,

joita jokapäivä näin matamin kanssa ostoksilla käydessämme, ajurit,

vaunut, kellon kilinät ja autojen mörähdykset. Sanomaton koti-ikävä

painoi mieltäni niin voimakkaasti, että ajatukset olivat mennä sekaisin

ja minua halutti viskautua jonnekin pois koko elämästä. Yksin

äitipuoltakin oli ikävä ja hän tuntui minusta enkelimäisen hyvältä.

Muistin hänestä yhä useampia perin lempeitä piirteitä, ystävällisiä

sanoja, alttiita tekoja, ja itkin, etten ollut ajoissa ymmärtänyt

osoittaa hänelle parempaa vastarakkautta, vaan olin aina vihannut häntä

ja selittänyt kaikki hänen tekonsa pahimmalta puolelta. Entäpä veljet

ja sisaret, jotka ehkä juuri tälläkin hetkellä kulkivat tuvan ovesta,

juoksivat purolle tai syöttivät karitsoja! Ja isä sitten! Nähdä hänen

lähestyvän kotituvan kuistia, seisahtuvan siihen mietteissään,

itsekseen hymyilevän, syljeskelevän, -- tulla hänen luokseen, painautua

häntä vastaan, hänen tuttua liiviänsä vastaan, nähdä kuinka hän

kysyvästi katsahtaa, heräten ajatuksistaan: -- Mikäs sinun nyt on,

tyttöseni? -- ja sanoo jotakin hyvää, kohta taas vaipuakseen omiin

ajatuksiinsa. Voi isä, isä, enkö milloinkaan saa sinua enää nähdä!

Johanssonien kodissa tuntui minusta kaikki kolealta ja valottomalta, ja

elämä ilman Sannaa oli minusta suorastaan sietämätöntä. Ei niin, että

Johansson olisi päässyt täällä erikoisemmin minua ahdistamaan,

päinvastoin olin täällä paremmassa suojassa kuin siellä maalla heidän

keittiössään, sillä täällä olin alituisesti rouvan vaanivien silmien

alaisena ja Johansson salasi hirmuisen tarkasti kaikki sellaiset

pyyteensä. He oleskelivat päivisin suuressa, keittiön viereisessä

huoneessa, joka oli sekä ruokailuhuoneena että lastenkamarina. Muita

lukuisia sisähuoneita ei käytetty juuri ollenkaan muulloin kuin

vieraiden aikana. Siellä oli aina paksulta tomua ja kostean ummehtunut,

kolea pimeys. Kun siellä piti tomuttaa vieraita odotettaessa, en voinut

noissa huoneissa viipyä hetkeäkään kauemmin kuin pakko vaati. Niiden

ummehtunut haju oli minulle vain ikäväni tunnuksellinen herättäjä.

Aloin kuitenkin epäillä, että Johanssonska oli huomannut miehensä

aiheettomat hymyilyt ja vetiset katseet, koskapa rupesi minulle kovin

häijyksi. Ei puhunut minulle halkaistua sanaa enempää kuin minkä

töissäni tylysti käski tai kielsi. Hän ilmestyi joka aamu keittiöön

ankarana ja punakasvoisena, sytytti pienen lampun, kuumensi sen lasissa

tukkasakset ja poltteli itselleen kierot kiharat otsaan ja niskaan.

Tätä tehdessään hän ikäänkuin alkavan päivän valmistukseksi sätti ja

haukkui minua ja muita palvelustyttöjä ties kuinka kaukaisista

synneistä, viikkoja ennen särkyneistä astioista ja jos joistakin

mitättömyyksistä. Hänelle näytti olevan aivan välttämätöntä löytää

jotakin haukkumisen aihetta ennenkuin määräsi kullekin päivän tehtävät.

Meidän piti tuntea, että nämä tehtävät oli määrätty meille

rangaistukseksi pahoista teoistamme, muuten hän ei luullut meidän

voivan mitään työtä suorittaa. Minä kuvittelin tietysti, että kaikki

tämä loppumaton kiukku tarkoitti oikeastaan yksin vain minua, vaikka se

suuntautuikin näin ylimalkaisena kaikkiin, ja koti-ikäväni kasvoi

kasvamistaan.

Mutta eräänä päivänä keittäjätär, joka oli palvellut heillä lähemmäs

vuoden, sanoi tuskastuneena, ettei hän puolestaan ollut vielä

milloinkaan nähnyt ilkeämpää ihmistä kuin Johanssonska oli, ja nimitti

häntä yhteenmenoon mitä rumimmilla nimillä, kuten: ryökäle, keitetty

rapu, väkäleuka, sika, ja sitäkin sopimattomammilla.

Ja niistä hänen sanoistaan kääntyi huomioni todenteolla Johanssonskaan,

-- lieneekö senkin vaikuttanut minun omituinen kiintymykseni

"pahoihin", en tiedä. Jos minulle joku sanoi: -- Tuo ihminen on paha,

oli se samaa kuin jos minulta olisi kielletty avaamasta sitä kirjan

lehteä, jonka takana oli kuva. Mitä pahempi ihminen, sitä uteliaammaksi

hän minut saattoi. (Ja omituista sanoa, saattaa vieläkin).

Aloin seurata häntä päästäkseni perille, millainen hän oli omillensa

siellä sisähuoneissa. Tirkistelinpä usein avaimenreijästäkin nähdäkseni

heidän keskinäistä elämäänsä. Mutta ei sieltäkään päin koskaan

ainoatakaan naurahdusta kuulunut, aina vain samaa pahaa tuulta,

kärtyisyyttä ja torumista.

Pian sain paremmankin tilaisuuden tutustua heidän elämäänsä kuin mitä

avaimenreijästä saattoi nähdä.

Minut olisi varmaan piankin ajettu pois Johanssonien palveluksesta,

sillä enpä suinkaan kyennyt voittamaan rouvan vastenmielisyyttä

tekemällä itseni ylen tarpeelliseksi keittiöhommissa. Mutta minä tulin

Johanssoneille tarpeelliseksi aivan toisella alalla.

Minut muutettiin lastenkamariin kampsuineni ja vuoteineni. Tehtäväkseni

tuli kahden nuorimman hoitaminen. Ja pian tämän jälkeen kehittyivät

asiat niin, että myöskin koulussa käyvät pojat joutuivat kasvateikseni.

Johanssonin lapset olivat armottoman kovapäisiä lukuasioissa. Enpä

kotikylän kansakoulussa muista ainoatakaan niin peräti lahjatonta

oppilasta. Muutoin he kyllä saattoivat olla aika reiluja poikia,

parhaita kiven linkoojia, taitavimpia nappipelissä, rohkeita

tappeluissa, mutta kohta kun tuli kysymys lukemisesta, kun vain joku

kirja avattiin heidän eteensä, muuttui heidän toimekas näkönsä

kokonaan: silmät alkoivat muljottaa suurina ja tyhminä, nenä tohisi ja

saamattomina huulet erkanivat toisistaan, kaikki oli pysähtynyt,

ajatuksenjuoksu seisahtunut kokonaan.

Kuunnellessani heidän läksynlukujaan minä pelkkien kansakoulutietojeni

mukaan usein sain selvittää heille kirjain pulmallisia kohtia ja

moniehtoisen päätöslaskun ongelmia. Kun he eivät selityksistäni mitään

ymmärtäneet, laskin minä laskut heille paperille, jopa joskus kirjoitin

puhtaaksi vihkoihinkin.

Siten tuli oloni heidän alituisena apurinaan pian välttämättömäksi, ja

minä olin ainoa koko talossa, joka vastasin heidän luokalta pääsystään,

kun he ensin olivat toinen kaksi ja toinen kolme vuotta istuneet

samalla luokalla. Olisipa jokukaan minun maalaisista pikku tovereistani

saanut lueskella niin hauskoja koulukirjoja kuin näillä pojilla oli,

nähdä sellaisia karttoja, sellaisia lintujen kuvia, kertomuskirjoja,

historioita, -- mitä olisikaan heistä tullut, he kun olivat olleet

minua paljon viisaampia ja älykkäämpiä, mutta jääneet kaikkea oppia

vaille! Sitä minä monta kertaa ihmettelin päntätessäni päätöslaskuja

kollojeni päihin. Mutta keittäjä sanoi tähän vain, että rahalla saa ja

hevosella pääsee, -- jonka ihmeellisen ajatelman minä ymmärsin vasta

vuosien kuluttua todeksi.

Minun kansakoulutietoni olivat pian käyneet riittämättömiksi ja niin

oli tullut välttämättömäksi omin päin tutkia heidän monia

koulukirjojansa voidakseni edelleen heitä luvuissa auttaa ja luokalta

pääsystä vastata. Tässä tarkoituksessa minun annettiin käyttää paljon

aikaa valmistuakseni heidän läksyjensä kuulustelemiseen, (oikeastaan ja

kaikessa salaisuudessa vain itse lukeakseni omasta mielihalustani, mikä

oli minusta kovin hauskaa, ja sehän se olikin alkuaihe minun vastaiseen

"sivistykseeni"). Mutta minun pitikin puhua nyt Johanssonskasta eikä

itsestäni. No niin.

Lastenkamariin muutettuani minä pian pääsin perille aivan

odottamattomista puolista Johanssonien elämässä.

He tappelivat keskenään. Usein ja verisesti.

Kuulin noita julmia temmellyksiä ohuen lautaseinän takaa. Lapset olivat

niihin niin tottuneet, että jos kovimman rytäkän aikana heräsivätkin,

niin tekivät sen vain sitä makeammin jälleen nukkuakseen. Eivätkä heitä

myöskään seuraavan päivän sinelmät ja kuhmut papan ja mamman kasvoissa

sen enempää hämmästyttäneet.

Toista oli minun laitani. Minun unestani ei tahtonut tulla koko yönä

mitään. Ja Johanssonit itse saattoivat jo uudelleen kuorsata, mutta

minä en voinut päästä kiihtyneistä ajatuksistani. Koko tuo suhde

muistutti minulle selvästi isän ja äitipuolen suhdetta ja sai tekemään

muitakin vertauksia, jotka kovin läheltä ja syvältä koskivat omaa

elämääni.

Olin huomannut, että Johansson ei milloinkaan katsonut Johanssonskaan,

ei, vaikka tällä olisi ollut millaisia koristeita yllänsä. Söi vain

sanaakaan sanomatta, vastasi lyhyesti, jos ollenkaan ja läksi pian

asioillensa. Minun oli kovin surku Johanssonskaa, sillä hän oli

rakastunut tuohon mieheen ja katseli häntä alinomaa -- niinkuin minä

olin katsellut poikaani, juuri samalla murheella ja ihastuksella,

itkulla ja ihailulla.

Mutta miten heidän välillään sitten saattoi syntyä tappelu, se oli

minulle peräti käsittämätöntä.

Johanssonin palattua kotiin keskiyön jälkeen tai aamun koitteessa

tuntui heidän puolellaan ensin kaikki olevan sulaa sovintoa ja

supatusta.

Sitten alkoi kuulua Johanssonin kuorsahduksia Johanssonskan jatkaessa

armasteluansa, sitten Johanssonin vihaisia ärjähdyksiä, jopa

kirouksiakin. Äkkiä läiskähti korvapuusti, sitten toinen, kolmas, ja

Johanssonskan itku muuttui toraiseksi kahinaksi, jossa hänen tutut,

mehevät haukkumasanansa yhä kovaäänisempinä seurasivat heti jokaisen

läiskähdyksen jälkeen, ikäänkuin kilpaillen näiden kanssa

voimaperäisyyden kunniasta. Vihdoin muuttui kaikki yhdeksi

sekamelskaksi ja karjunnaksi, läiskinäksi, jytinäksi, viskelyksi,

särkyvien huonekalujen ryskeeksi.

Lapset alkoivat liikkua vuoteissaan, huokaillen ja unissaan raapien

itseään. Mutta minä olin täysin valveilla ja vaikka joka kerta päätin

olla välittämättä heidän tappelustaan, niin aina kuitenkin vapisin ja

itkin, ja olin valmis juoksemaan Johanssonskan avuksi.

Kun kaikki oli jälleen hiljaista, vietin loppuyöni yhä kiihtyvissä

ajatuksissa, tehden edelleen vertauksia itseni ja Johanssonskan

välillä. Kysyin itseltäni, voisinko minäkin noin suuttua pojalleni,

kirota ja koettaa raivoissani murskata hänet. Ja hämmästyksekseni

kiihdyin todella ajatuksissani jonkunlaiseen koston vimmaan.

Saatoin tuntea itseni sydänjuuriani myöten loukatuksi: minä kannan

hänelle lautoja, minä rakennan hänelle mökin, minä sijoitan sammalet

hänen herkimmän vaistonsa mukaisesti, olen valmis palvelemaan häntä

millä ikinä hän vain tahtoo, mutta hän -- vaikka käyttää minun apuani

-- ei katsahda kertaakaan silmiini, hän ei tunnusta minua ihmiseksi, ei

näe minua, ei ajattele minua, minä olen hänelle puukapula! Ja

ajatuksissani lennän hänen niskaansa, isken kostoksi kynteni hänen

lihaansa, revin ja raatelen häntä. Kohta on hänestä vain muodoton kasa

jäljellä. Mutta minä revin häntä yhä edelleen, minä hävitän hänet

tyyten, enkä lakkaa ennenkuin olen päässyt viimeisenkin, perimmäisen

sydämensäikeen perille, ennenkuin olen saanut käsiini hänen olentonsa

syvimmän ytimen ja repinyt sen kappaleiksi, hieronut kokonaan

olemattomaksi, hävittänyt pienintä hitusta myöten.

Seuraavana päivänä Johanssonska tavallisesti itki salaa, missä vain

muiden näkemättä saattoi. Yksikseen jouduttuaan hän istahti väsyneenä

tuolille, kallisti päänsä ja itki haikeasti. Joskus hän itkunsa ohella

suoritteli sangen merkillisiä temppuja. Hän istui peilinsä ääreen ja

koetteli koristeita päähänsä, nosteli otsalleen vanhentuneita

päähineitään, asetteli tukkaansa erilaisille jakauksille, mutta lopulta

aina kaikki raukesi, kädet vaipuivat alas, koristeet vierähtivät syliin

ja hän jatkoi hiljaista itkuaan. Kalpea kuutamokauneus ei todellakaan

ollut Johanssonskan olennon ominaisuuksia. Ei. Hänen lihavia,

punaisiksi tulehtuneita kasvojaan katsellessa johtuivat mieleen

pikemmin kuumennetulla hellalla rätisevät rasvat. Ja ne hunnut, joita

hän koetteli päähänsä sovitella, tekivät hänen kasvonsa naurettaviksi,

senhän hän varmaan itsekin peilistä huomasi.

Kerran meni tappelu niin pitkälle, että naapurihuoneiston asukkaat

alkoivat pelätä ja noutivat kadulta kolme passipoliisia.

Omituinen kysymys vaivasi minua senjälkeen pitkät ajat, enkä tiedä,

onko se oikeastaan vieläkään lakannut minua vaivaamasta. Minä rakastin

poikaani hellittämättä, hänen kuvansa ei milloinkaan mennyt mielestäni,

hänen kasvojensa muisto viehätti ajatuksiani päivä päivältä yhä

voimakkaammin. Mutta miten on selitettävä, että niin peräti hyvin

ymmärsin Johanssonskan, jopa olin hänen puolellaan, ja että itsekin

ajatuksissani saatoin repiä palasiksi saman rakastetun kuvan? Eivätkö

viha ja rakkaus olekaan toistensa vastakohtia?

"Köksä", joka suuresti halveksi Johanssonskaa, ei ollenkaan ottanut

uskoakseen, että tämä olisi milloinkaan osannut itkeä. Johanssonska ei

ollut hänen silmissään mennyt kahtia niinkuin minun, vaan oli yksi ja

sama tuima, haukkuvainen, aina toraileva ja milloinkaan hymyilemätön

"piru". -- "Katsos sitä vain, kuinka se taas hienostelee" -- hän sanoi,

kun Johanssonska ilmestyi keittiöön ja huomenta sanomatta komensi

kahvit tulelle. Köksän silmissä välähteli sellainen vihan tuli, että

hän puolestaan olisi varmaan repinyt kappaleiksi Johanssonskan, ellei

olisi pelännyt poliisien sekaantuvan asiaan.

Keittäjätär ei pitänyt Johanssoneja ollenkaan minään herrasväkenä,

joita hän ylimalkaan suuresti ihaili. Ei hänen puheistaan tahtonut

loppua tulla, kun hän pääsi kertoilemaan, missä kaikissa paikoissa hän

oli palvellut ja miten hän oli alkaen vähemmän hienoista kohonnut yhä

hienompiin ja rikkaampiin. "Ei ne kaikkein hienoimmat piikainsa kanssa

mitään puhu, emännöitsijä saa toimittaa asiat". Mutta oikeastaan hän

piti kaikkein hienoimpina niitä, jotka eivät ollenkaan katsoneetkaan

piikoihinsa, eivät tienneet näiden nimiä eivätkä milloinkaan käyneet

keittiössä. Semmoisessakin paikassa, ihanteittensa ihanteessa, hän oli

kerran palvellut. Tunsin punastuvani, kun hän siitä kertoi, sillä

varmaan se "minun herrasväkeni" oli juuri sellaista, joka ei koskaan

katsahtanutkaan piikaansa.

Kolmesti minut ajettiin pois Johanssonien luota aivan mitättömien

syiden vuoksi, sillä oikea syy oli rouvan epäluulo ja mustasukkaisuus.

Ja kolmesti minut haettiin jälleen takaisin poikien armottoman

kovapäisyyden vuoksi, kun he minutta eivät voineet oppia mitään.

Keittäjätär oli sosialisti, ja häneltä minä ensi kerran sainkin tietää,

mitä tuo kummallinen sana merkitsi. (Ensi kerran kuulin koko sanan sen

vaimoihmisen suusta, joka oli lähtenyt minua viemään asuntoonsa pois

Johanssonin kynsistä.) Mutta hämmästykseni oli suuri, kun sain tietää,

että oma isäni oli kova sosialisti, jonka keittäjätär sanoi hyvin

tuntevansa ja joka oli usein pitänyt kiivaita puheita työväentalolla.

Hän vei minut kerran sinne ja nuori sydämeni paisui ylpeydestä, kun

ajattelin, että noiden seinien sisällä oli julkisesti puhunut se

henkilö, jonka sylissä minä olin istunut ja jonka rintaa vasten minulla

oli oikeus hellästi painautua. Itse aate ei minulle silloin vielä

keittäjättärenkään puheista selvinnyt, vaikka mielelläni uskoinkin

hänen vakuutuksiaan, että kerran me työkansa luomme alemmuuden ikeen

niskoiltamme; sehän oli samaa mitä tuo toinenkin oli sanonut. --

Armahda silloin Johanssonskaa, kun se aika tulee, että "köksä" pääsee

häneen käsiksi, ajattelin minä toisinaan kylläkin vahingonilolla, kun

en muuta kostontapaa löytänyt. Samaa teki keittäjätär itsekin: hän

kätki kaikki Johanssonskan mehevät haukkumasanat johonkin epämääräiseen

tulevaisuuteen, johon varmasti uskoi, ja vain senvuoksi saattoikin olla

suoraan lentämättä emäntänsä niskaan ja häntä kuoliaaksi mukiloimatta,

sillä niin hän häntä vihasi. Hän saattoi olla Johanssonskalle

vastaamatta vain siksi, että hänellä oli tuo tulevaisuuden loukku,

johon hän pujahti kostonhetkeä odottamaan. Mutta minä näin, että

Johanssonska puolestaan piti keittäjättärensä suurimpana ansiona juuri

hänen kykyänsä olla vastaamatta, jopa uhkasi ajaa minut pois, kun en

malttanut olla hiljaa.

Kun minut neljännen kerran sanottiin palveluksestani irti, olin siihen

kuitenkin kokonaan itse syypää.

Se asia kävi tällä tavalla.