IX.

Isän sopiminen äitipuolen kanssa sen jälkeen kuin hän oli tätä

kirveellä uhannut, selvensi minulle paljon asioita. Minä näin, että

äitipuoli piti isää vallassaan, ja ymmärsin millä keinoin hän sen teki.

Sanna nimitti kaikki nämä asiat oikealla, häikäilemättömällä nimellä,

jota ei voi paperille kirjoittaa. Se hallitsee koko maailmaa, rivoili

hän, ikäänkuin ylpeänä siitä, että mekin hänen kanssaan saatoimme

ruveta hallitsemaan samalla lailla koko maailmaa, jos minä vain

suostuin kaikessa noudattamaan hänen neuvojaan. Johanssonia me jo

hallitsimme, mutta me tulisimme hallitsemaan tuhat kertaa

miellyttävämpiä herroja! Ja hänen kuvatessaan, mitä kaikkea me vielä

tulisimme saavuttamaan tuolla salaperäisesti vetävällä, intohimoja

sytyttävällä voimallamme, minunkin silmäni suurenivat ja poskeni

hohtivat varmaan niinkuin hänenkin.

Johansson piti todellakin huolen, että tuo voimani tunto ei jäänyt vain

mielikuvitteluun, vaan antoi olemassaolostaan elävän todellisuuden

vakuutuksia. Hän tavoitteli minua kaikkialla, missä vain muiden silmä

välttyi. Ja Jos minä olisin häneltä pyytänyt mitä tahansa, hän olisi

kaiken täyttänyt, sillä hän näytti onnelliselta vain jo siitäkin, että

pyysin, saati siitä, että sai tehdä jotakin mielikseni. Hänen vetinen

katseensa ikäänkuin rukoili armoani -- minun, mitättömän tyttösen

armoa! -- Silmänrypistykseni oli hänelle musertava rangaistus ja hymyni

parhain palkinto, -- voiko sitä kukaan uskoa! -- Olinhan minä itse

eniten hämmästynyt, mutta totta se oli, ja sekin on totta, että minä

suuresti viehätyin uudesta voimastani. Tästä ajasta asti tuli suureksi

arvoitukseksi minulle oma ulkomuotoni, jota tutkimalla ja peiliin

katselemalla en mitenkään viisastunut: miksi viehättivät tätä

tämänkesäistä ihmistä kasvoni niin, ettei hän ollenkaan osannut

silmiänsä niistä irroittaa, kun taas joku toiskesäinen ei niihin

kertaakaan katsahtanut, ei vaikka olisin aivan eteen asettunut? Oliko

ulkomuodossani ehkä joku vika, jota Johansson ei ollut huomannut? Ja

saattoikohan Sannan konsteilla mitenkään päästä tuosta virheestä, ettei

se toinenkaan olisi sitä huomannut, vaan yhdellä lailla ihastunut?

Kun kerroin Sannalle syksympänä, mimmoisiksi asiat olivat Johanssonien

keittiössä kehittyneet, ei hän ensin uskonut, vaan luuli minua yhtä

lapsekkaaksi kuin olin alkukesästä ollut. Mutta minä toimitin niin,

että hän sai itse nähdä Johanssonin temput.

Vastoin odotustani ei Sanna ollut asiasta ollenkaan hyvillään.

Päinvastoin hän kovasti huolestui, kun näki, että puheessani oli perää.

Ennen kaupunkiin lähtöämme hän oli hyvin ajatuksissaan, melkeinpä

vihoissaan. Hän tuntui tehneen jonkun päätöksen, josta ei minulle

puhunut. Välistä näytti siltä kuin hän olisi miettinyt suuria muutoksia

suunnitelmiimme, jopa ollut valmis jättämään koko matkamme toiseen

kertaan. Sitä minä jo kovasti pelkäsin.

Mutta ajan tultua näytti lähtömme sittenkin onnistuvan hyvin.

Johanssonit ostivat II luokan junaliput ja kiipesivät kampsuineen ja

lapsineen viheriäiseen vaunuun, minut sijoitettiin punaiseen kolmannen

luokan vaunuun. Sannaa ei näkynyt lähimaillakaan, hän ei ollut tullut

edes asemalle saattamaan, en ollut häntä tavannut koko viimeiseen

vuorokauteen, en kotoa heidän saunastaan enkä kylästä, vaikka minulla

olisi ollut juuri silloin äärettömän paljon kyseltävää ja

neuvoteltavaa. Se oli aivan käsittämätöntä. Junamatkalla olin

ensikertaa elämässäni. Outo kolina ja hirmuinen vilinä ikkunoissa oli

saattaa aivoni sekaisin, kun päässäni jo ennestään olivat kaikki asiat

mullin mallin: tuntematon tulevaisuus, etenevä koti, lähestyvä

kaupungin kummitus. En ollut milloinkaan Sannaa niin kipeästi kaivannut

kuin tällä hetkellä. Olin ypöyksin vieraiden ihmisten seassa,

Johanssonska oli vain pari kertaa ilmestynyt ovessa olevan lasin taa,

hakenut minua silmillään ja huomattuaan minut jälleen kadonnut. Vielä

ihmeellisemmäksi ja sekaisemmaksi kävi päässäni kaikki, kun päivän

pimettyä kaksi pientä valoa sytytettiin kattoon. Lopulta en ymmärtänyt

enää mitään, en muistanut minne minua vietiin, en käsittänyt hurjaa

kolinaa allani, ylläni ja sivuillani, enkä osannut ajatella mitään.

Tämmöisestä kauhun ja sekapäisyyden huumauksesta minut herätti Sanna,

joka äkkiä ilmestyi eteeni kuin jokin pelastava kiinnekohta keskelle

painajaisen pyörryttävää sekamelskaa.

Tietämättä missä oltiin ja mitään ymmärtämättä tai edes ihmettelemättä,

miten Sanna oli ilmestynyt kulkevaan junaan, minä vain ojennetuin käsin

syöksyin hänen syliinsä ja rupesin hillittömästi itkemään.

Sannalla ei ollut aikaa hellyyksiin. Hän otti hyllyltä alas minun

myttyni ja käski seuraamaan perässään.

Me tulimme ulos vaunusta pimeyteen, jossa kolina ja pauhu olivat

hirmuiset. Pidellen hänen hameestaan ja kauhusta ummistaen silmät minä

seurasin häntä huojuvan rautalevyn ylitse toisen vaunun sillakkeelle,

jonne jäimme seisomaan minun voimatta pauhun vuoksi kysyä mitään.

Junan pysähdyttyä Sanna hyppäsi nopeasti maahan ja veti minut mukaansa,

käskien kiiruhtamaan. Näin valaistun aseman ja ihmisten rientävän,

toiset junasta ja toiset junaan. Mutta Sanna saattoi minut syrjään

kellastuneen vaahteran alle, missä oli pimeä. Minä aloin tiedustaa,

olimmeko perillä kaupungissa, mutta hän tuuppasi minua varoittavasti ja

vaati olemaan vaiti.

Sade rapisi hiljaa vaahteran lehdissä. Asemalta päin tuli jotakin

maukasta paistin käryä, joka äkkiä ilahdutti ja lohdutti minua: ehkä

olemmekin jo kaupungissa! Ja leikilläni nipistin Sannan käsivartta.

Mutta hän löi vieläkin käteni pois, kuin olisin häntä häirinnyt, kun

hän vaanien vilkui milloin sinne milloin tänne, ja tuuppi minua

selkänsä taa yhä pimeämpään.

Sitten kuului kimakka vihellys ja minun sanomattomaksi hämmästyksekseni

ihmiset, jotka istuivat junan valaistuissa ikkunoissa, liukuivat pois

junan mukana. Näin selvästi Johanssonistakin vilauksen, kun hän

seisaaltaan puhui jonkun kanssa, ja Johanssonska istui nukkunut Einar

sylissään. Mitä ihmeitä tämä oli, ajattelin levottomana. Mutta Sannalta

ei saanut mitään selitystä.

Junan lähdettyä Sanna huokaisi pois jännityksensä ja heittäysi

iloiseksi. Kyllä me ilman Johanssonnejakin toimeen tullaan, sanoi hän,

otti minua kädestä ja sitä reipastuttavasti heilutellen vei minut

pienen putkan eteen, jossa syötti minulle makeata vehnästä ja juotti

limonaatia.

Hänellä oli ihmeen paljon rahaa, jota hän ei säästellyt, vaan olisi

vaikka maalle viskellyt, kun ei löytänyt mitä ostaa ja minä en enää

jaksanut syödä vehnästä enkä juoda mehuvesiä.

Sitten menimme aseman odotussaliin ja siellä huomasin, että olimme vain

jollakin väliasemalla, sillä kuulin ihmisten ostavan matkalippuja

Helsinkiin.

Kyllä Sanna tietää mitä tekee, ajattelin, ja kysymättä häneltä mitään

jätin turvallisena kaikki huolet hänen haltuunsa. Missä tulisimme

olemaan yötä, kohtako aamusta hän veisi minut tupakkatehtaaseen,

käytäisiinkö ollenkaan enää Johanssonien luona, kirjoitettaisiinko

äitipuolelle? -- ne olivat kaikki Sannan eikä minun asioitani.

Pian tuli uusi juna asemalle ja me nousimme siihen.

-- Me menemme yöksi Lottenin luo ja jos miehet siellä juopottelevat,

niin älä siitä välitä, ei siellä kauan olla, sanoi Sanna ja hyräili

laulua, vaikka vaunu oli täynnä vieraita ihmisiä.

Hänen huoleton vapautensa tarttui minuun. Nyt vasta oli tämä matkustus

minusta hauskaa, hauskaa oli puhua kolinaa ja jyskettä kovemmin,

hauskaa tuntea olevansa samassa matkustamisen hommassa niin monen

vieraan ihmisen kanssa, mutta hauskinta se, että olimme kaikki kuin

vanhoja tuttuja noiden vieraiden kanssa. Yksi tuli aivan viereeni

istumaan ja minä -- vähän Sannaa matkien -- vastasin huolettomalla

naurulla hänen kysymyksiinsä, suotta valehdellen jos jotakin

kotoperästämme, nimistämme ja iästämme, sanoen olevamme päälle 40:n

ikäisiä. Hän puolestaan valehteli olevansa vasta kolmannellatoista,

vaikka oli aika liuhuparta. Toinen veitikka käski Sannan väistyä ja

istuutui väliimme, kumartui minun puoleeni ja kellonvitjojaan

kierrellen alkoi kuiskutella korvaani hölynpölyä, josta en mitään

ymmärtänyt enkä tiennyt mitä vastata. Mutta Sanna, vaikka ei miehen

kuiskutuksesta mitään kuullut, vastasi minun puolestani ylimielisillä

pilkkasanoilla, joiden tarkoitusta en myöskään tajunnut, ja sai kaikki

vaunussa olijat nauramaan.

Junan pysähdyttyä Helsingin asemalle eksytti Sanna kaikki uudet

tuttavamme meistä. Me odotimme tyhjän vaunun sillakkeella, kunnes

matkustajat olivat melkein kokonaan hälvenneet junan luota. Silloin

Sanna kävi käteeni ja -- niinkuin minusta näytti -- kovin

kiihoittuneena sanoi: -- Tule nyt! -- Hän oli taas niin omissaan, ettei

pannut mitään huomiota tiedusteluihini ja ihastuksen huudahduksiini,

kun me kuljimme pitkin aseman lautaista lattiaa humisevan kaupungin

suurta ovea kohden.

Sydämeni sykki kiivaasti ja minä pitelin turvaa hakien Sannan hameesta.

Hän kielsi minua pelkäämästä ja sanoi, että kohta pääsen ajamaan oikein

hienoilla ajurin vaunuilla, ja käski vain kiiruhtamaan.

Mutta ennenkuin tulimme aseman ovelle, pysähtyi hän äkkiä suuren

valkean lampun alle. Hokien minulle jotakin epäselvää ja katkonaista

hän kääntyi eteeni, poispäin ovista. Lampun huikaisevassa valossa näin

Sannan kasvojen jokaisen piirteen enkä voinut olla huomaamatta, että

hänen huulensa olivat kovasti kalvenneet ja värisivät pystymättä

sanomaan mitään selvää, silmäin levottomina hakiessa ikäänkuin jotakin

pakopaikkaa, niinkuin rotan silmät, joka on joutunut satimeen.

En voinut puolestani huomata mitään vaaran uhkaa, vaikka kuinka

ympärilleni katselin. Matkustajia ei näkynyt enää juuri missään,

suurella ovella vain seisoi kaksi pitkäkasvuista miestä, jotka

näyttivät odottavan, että mekin jo menisimme, sulkeakseen oven.

-- Älä sano huomanneesi minulla mitään käsilaukkua, muista! -- sanoi

Sanna ankarasti rypistäen silmäkulmiaan ja uhkaavasti puristaen

käsivarttani. Samassa hän äkkiä muutti koko sävynsä, alkoi

vallattomasti tuuppia minua ja nauraa ääneensä aivan tavallisille

sanoilleen, joissa minun käsittääkseni ei ollut mitään järkeä eikä

naurun aihetta. Minusta näytti kuin hän olisi tahtonut, että nuo kaksi

pitkää miestä tuolla ovella olisivat hänen iloisuutensa huomanneet.

Ja aivan oikein, ne näyttivät olevankin hänen tuttujaan.

Meidän lähestyessämme nuo herrat tulivat meitä vastaan yhtyen

seuraamme.

Toinen kulki Sannan kanssa edellä ja toinen alkoi jutella minun

kanssani, hidastuttaen askeleitaan niin, etten voinut enää pysyä Sannan

kintereillä, kuten pelkoni olisi vaatinut, vaan jäimme heistä jälkeen.

Herra tuntui minusta ystävälliseltä ja pian osasin olla ujostelematta.

Hän kyseli minulta kaikenlaista vähäpätöistä, tiedusteli nimeäni,

tuttavuuttani Sannan kanssa, kotiolojamme, matkamme vaiheita.

Minä en lopulta osannut enää kuunnellakaan häntä, kun koko huomioni oli

kääntynyt ympärilläni oleviin ihmeellisiin näkyihin, ja hänen täytyi

tuon tuostakin vetäistä minua hihasta, etten pysähtyisi paikoilleni.

Rankkasateesta huolimatta näin kohta, että kaikki oli kaupungissa juuri

niinkuin Sanna oli minulle useasti kertonut: ajurit ja jalankävijät

sateenvarjoineen tulivat sikin sokin ohitsemme ja vastaamme,

ihmeelliset, hevosetta kulkevat kojeet ja huikaisevasti valaistut

pitkät vaunut liukuivat editsemme kimeästi kelloa soitellen tai

peloittavasti mörähdellen.

Me kävelimme ensin pitkin vieriviereen ladottuja pyöreitä pikkukiviä,

mutta pahimmasta vaunujen ja ihmisten sekamelskasta selviydyttyämme

pääsimme väljemmälle käytävälle, joka oli niin tasaisen sileä, etten

ollut vielä milloinkaan niin sileällä astellut, ja siinä minun rintaani

hipaisi hurja riemun repäisy, sillä olihan tämä unelmieni unelman

toteutumista! Näillä samoilla sileillä käytävillä oli ehkä minunkin

poikani jalka astellut, ja vaikka hän olikin vielä ties missä tuon

melun, loppumattoman ihmisvirran ja huikean korkeiden kivirakennusten

keskellä, hän oli ainakin lähellä, aivan, aivan lähellä! Minusta oli

kaikkityyni hauskaa tällä hetkellä, ja erittäinkin riemastutti

katsella, kuinka Sanna kulki edellämme tuttunsa kanssa ja kuinka he

molemmat kuvastuivat käytävän sadevesiin loistavien lyhtylamppujen

valossa.

Me kuljimme pitkät matkat korkeiden rakennusten keskellä aina vain

uusille valaistuille kaduille, kunnes näin Sannan ja hänen toverinsa

poikkeavan muutaman kivimuurin ovesta sisään. Kohdalle tultua mekin

menimme samasta ovesta ja aloimme nousta kaikuvia kivirappusia myöten

aina vain ylemmäs ja ylemmäs. Siellä tuli eteemme niin monia ovia ja

sokkeloita, että kadotin Sannan kokonaan näkyvistäni. Minne hän

seuralaisineen oikeastaan katosi, en voinut ymmärtää, mutta en saanut

häntä enää ollenkaan nähdä, vaikka olisin kuinka pyytänyt.

Minulta kysyttiin, halusinko syödä, mutta minulla ei ollut nälkä

vehnästen ja limonaatin vuoksi, joita Sanna oli tarjonnut.

Uninen mies avasi lukitun pienen oven monen samanlaisen keskeltä ja

käski minun mennä sinne nukkumaan. Ja lukitsi minut sinne.

Se huone se vasta pieni oli! Ja pilkkosen pimeä!

Mutta minuun oli tullut sellainen väsymys, että ajatukseni kokonaan

sekaantuivat heti, päästyäni pitkälleni kovalle ylävuoteelle. Kuulinhan

minä alavuoteesta jotakin kuorsaamista ja tunsin pahaa viinan löyhkää,

mutta ei mikään voinut estää minua vaipumasta sikeään uneen.

Rauhattomaksi en ollenkaan ymmärtänyt tilaani tuntea, sillä otaksuin,

että kaikki oli näin järjestetty Sannan toimesta ja tahdosta. Olimme

kaiketi "Lottenin luona", niinkuin Sanna oli sanonut, ja olihan hän

kieltänyt juopuneita pelkäämästä.

Aamulla herättyäni kurkistin alavuoteeseen. Kuorsaaja ei ollutkaan

mikään mies, vaan vaimoihminen, varmaankin Lotten itse. Hän nukkui yhä

yhtä sikeästi.

Tuossa kahdeksan aikaan minut saatettiin pienten ovien ohitse

huoneeseen, jossa olivat molemmat eiliset herrat ja lisäksi yksi, joka

kirjoitteli pienen pöydän ääressä ja toinen, joka istui suuremman

pöydän takana. Mutta Sannaa ei nytkään näkynyt missään. Sen sijaan näin

hämmästyksekseni Johanssonin astuvan sisään heti minun jälkeeni. Hän

oli hyvin punainen ja näytti kovin kiihoittuneelta.

Minulta kyseltiin taas nimeäni, syntymävuottani ja -päivääni, samoin

vanhempaini nimiä ja vuosipäiviä. Sitten se isomman pöydän ääressä

istuva herra kysyi yhtä tarkasti kaikki Sannan asiat, mitä vain tiesin.

Kerroin, milloin Sanna oli tullut junaan ja että hän oli tahtonut

hankkia minulle paikan tupakkatehtaasta, kerroinpa limonaatista ja

vehnäsistäkin.

Herrat naurahtivat. He näyttivät minusta hyvin suopeilta ja

pilapuheisiin taipuvaisilta, joten minäkin uskalsin vastatessani

naurahdella.

Aivan kuin sivumennen he sitten vielä kysäsivät, oliko Sanna

maksaessaan limonaadin ja vehnäset ottanut rahoja kukkarosta vai

käsilaukusta.

Minä vastasin: -- Käsilaukusta. Muistin sen hyvin, koska olin pannut

merkille tuon laukun, jota en ollut milloinkaan ennen Sannalla nähnyt,

ja vielä, koska minusta näytti, että Sanna oli uuteen junaan

astuessamme antanut sen pudota käsistään ja vihaisesti riuhtaissut

minua tulemaan, kun minä pysähdyin katsomaan mitä oli pudonnut.

Vasta kun herrat kysyivät, oliko käsilaukku ollut Sannalla jo hänen

tavatessaan minut edellisessä junassa, muistin äkkiä Sannan kiellon ja

hätkähdin. Ilmi elävänä olivat muistissani hänen kalvenneet,

värähtelevät huulensa seistessämme aseman lampun alla.

Katsahdin ympärilleni, ikkunoihin, seiniin, kiihoittuneeseen

Johanssoniin, ovella seisoviin eilisiin miehiin, ison pöydän ääressä

istuvaan herraan, joka kynä suussa vaijeten odotti vastaustani, ja

kamala aavistus syöksähti mieleeni: minä olin kuulustelussa! Tuo mies

odottaa vastaustani saadakseen Sannan todistetuksi syypääksi

varkauteen! Ja minä onneton olin jo ilmaissut Sannan, syössyt hänet

turmioon!

Veri tulvahti kasvoihini. Minun täytyi, täytyi pelastaa Sanna, pelastaa

millä hinnalla tahansa! -- Olihan se hänellä, sanoin, mutta kun hän ei

löytänyt sen omistajaa, heitti hän sen käsistään; näin sen itse, sillä

juuri astuessamme junaan hän sen heitti pois.

-- Där har vi det! -- sanoi kuulustelijani ottaen kynän suustaan ja

ruveten kirjoittamaan. Ja kaikki naurahtivat tyytyväisinä, niinkuin

olisivat juuri minun sanojeni kautta tarkoituksensa saavuttaneet.

Johanssonille annettiin lupa viedä minut pois ja käskettiin --

ruotsiksi, jota minun ei luultu ymmärtävän -- vakavasti nuhdella ja

ojentaa minua, etten vastaisuudessa tekisi itseäni syypääksi varkaiden

kanssa seurustelemiseen.

Me tulimme Johanssonin kanssa suurelle torille. Vastapäätä oli korkea

kirkko kivisten portaiden päällä ja sen tapuleista soi korviahuumaava

kellojen pauhu. Ihmiset kapusivat kiviportaita ylös yksitellen ja

parvittain. Tämä näky on jäänyt mieleeni niinkuin jostakin unesta,

sillä silloin en osannut nähdä mitään silmilläni enkä tehdä mitään

havaintoja.

Melkein mahdotonta on sanoin kuvata, mitä sielussani tapahtui.

Johanssonin suu kävi koko ajan, mutta en erottanut hänen puheestaan

mitään, osaksi kellojen hälinän ja osaksi omien ajatusteni tähden.

-- Missä Sanna on? -- kysyin vihdoin.

-- Sanna viedään huomenna vankilaan, oli hänen vastauksensa; muuta en

kuullut enkä kuunnellutkaan.

Ensi ajatukseni oli livahtaa Johanssonin vierestä karkuun, juosta

takaisin sinne, mistä olimme lähteneet, ja rukoilla herroja, että

päästäisivät Sannan pois; mutta kun käännyin taakseni, olivat kaikki

kadut ja risteykset sekaisin silmissäni kyyneleiden vuoksi, joita en

voinut estää vuotamasta, enkä tiennyt, minne olisi ollut mentävä.

Johansson kielsi itkemästä. Hän otti oikein toruakseen minua. Enkö minä

ymmärtänyt, sanoi hän, että Sanna oli varas, paha ihminen, jota ei

tarvinnut surra? Hyvä olisi, sanoi hän, ettei Sannaa enää milloinkaan

päästettäisi vankilasta.

Ja kun minä itkin vain sitäkin katkerammin, sanoi Johansson, että oli

suuri synti itkeä varasta ja että minun pitäisi hävetä ihmisten edessä.

Minä kuivasinkin kyyneleeni esiliinaan, mutta vain voidakseni

vihdoinkin nähdä, mihin suuntaan olisi juostava.

Kauempaa näkyi rykelmä kelloja helisteleviä vaunuja ja paljon ihmisiä

niiden ympärillä. Sinne asti ehdittyämme päätin käyttää väen vilinää

hyväkseni ja pujottautua näkyvistä. Panin mennessämme talot ja

risteykset tarkasti mieleeni, että olisi kaikki selvänä, kun perille

päästyä lähden juoksemaan.

Päätin selittää herroille, että Sanna oli maailman paras ihminen, ja

tämän väitteen todistukseksi ilmaista heille sen, mikä minulle

itsellenikin juuri nyt vasta täydelleen selvisi; Sanna oli hankkinut

rahat _minun_ tähteni, etten joutuisi Johanssonin kynsiin. Tahdoin

kertoa heille, mitä Johansson minulle teki, salaamatta mitään, ja pidin

varmana, että he saatuaan tietää sen ymmärtävät Sannan menettelyn ja

päästävät hänet irti. Tahdoin myös ilmoittaa, etten mitään rahoja

tarvinnut ja että käsilaukku voidaan palauttaa sille, jolta se oli

otettu ja jolle myöskin olin valmis asian oikean laidan selittämään,

kunhan vain saan tietää kuka se on. -- Sanna raukka, Sanna raukka, minä

ajattelin, ja juuri lähestyessämme määräpaikkaa kyyneleet taas

tulvahtivat silmiini, etten nähnyt eteeni mitään. Varmaan en olisi

voinut suurempaa kauhua ja repivämpää tuskaa tuntea, vaikka oma äitini

olisi minulta temmattu ja vankilaan teljetty. Ja niinkuin äkkiä

äidittömäksi joutunut lapsi ei voi nähdä mitään elämisen

mahdollisuutta, ellei saa äitiänsä takaisin, en minäkään tuntenut

mitään muuta mahdollisuutta koko olevaisuuden tai suorastaan oman

hengittämiseni jatkamiseen, kuin suinpäin rientää Sannan läheisyyteen,

puhkaista väliltämme kaikki muurit tai sitten itse menehtyä.

Missä määrin suureen tuskaani vaikutti osaltaan myöskin se tieto, että

ilman Sannaa ei koko tällä kohtalokkaalla kaupunkimatkallani ollut

mitään merkitystä, koska minä ilman häntä en milloinkaan tule löytämään

sitä poikaani, jota kaikki ajatukseni tarkoittivat, en voi varmasti

päätellä. En luule sillä hetkellä mitään sellaista ajatelleeni, vaan

yhtä vähän kuin rakkaus äitiin johtuu siitä, onnistuuko hän

toteuttamaan mitä pitää parhaana vai tuottaako hän minulle vaikkapa

suoran turmion yrittämällä palvella minua, yhtä vähän rakkauteni

Sannaankaan johtui hänen onnistumisestaan. Ja minun hurja yritykseni

palata takaisin kauheaan yökortteeriin tavoittaakseni siellä Sannan

vaikkapa seinäin läpi, oli kokonaan tämän sokean, vastustamattoman

rakkauden aiheuttama: minä rakastin häntä ilman mitään aineellista

vaikutinta, niinkuin tosirakkaudessa onkin, ja olisin arvelematta

mennyt hänen tähtensä vaikka tuleen.

Kyynelistä huolimatta antauduin toivottomaan yritykseen, katujen

risteykseen päästyämme jäin Johanssonista syrjään ja väentungosta

hyväkseni käyttäen tempauduin hänestä erilleni. Ei ollut aikaa katsella

suuntia. Juoksin minne sattui ja pian huomasinkin olevani aivan uudella

kadulla, jota myöten emme olleet tulleet.

-- Missä, missä ... kyselin vastaantulevilta, mutta en osannutkaan

nimittää paikkaa, jota hain. Toiset naurahtelivat, toiset kääntyivät

taakseen katsomaan, mutta vain hetkiseksi, sitten jatkaakseen kiireistä

käyntiänsä, minusta välittämättä. Muutamille taisin jotakin selittää,

mutta asiani kuultuaan he muuttuivat huolestuneen näköisiksi, niinkuin

pyydettäissä liikaa vaivautumista, ja hekin jättivät minut. Kivestä

olivat kaikki ihmiset täällä! Eivätkö he välittäneet siitä, että

ihminen, samanlainen kuin hekin, oli joutunut niin kauheaan

onnettomuuteen, vai enkö minä osannut selittää!

Yksi ainoa vanha vaimoihminen, jolla oli suuri vihanneskori kainalossa,

kallisti korvansa minun rukouksilleni. Hän erotti minut ympärilleni

kerääntyneestä väkijoukosta.

-- Tule pois tyttö minun kanssani, taidat olla ensikertaa kaupungissa,

älä itke, mennään meille, niin kerrot asiasi.

Näin puhellen hän lykkäili minua edellänsä ja me aloimme kulkea

kapeampaa katua pitkin, joka kohosi jyrkkänä rinteenä. Siinä

mennessämme kerroin hänelle niinkuin vain nyyhkytyksiltäni osasin asian

alusta loppuun, mutta mitä hän sanoi lohdutuksekseni, oli minusta hyvin

vähän lohdullista, sillä tuskin ollenkaan saatoin sitä käsittää, ja

vain hänen oma varmuutensa herätti minussa luottamusta. Hän selitti

minulle, ettei poliisikamarista ollut toivoakaan saada ketään pois,

puhui kansan verenimijöistä ja ennusti aikaa, jolloin loppuu jokin yö,

sanoi hän, (arvatenkin hän lienee puhunut "köyhälistön sorronyöstä",

vaikka tätä lausepartta en silloin ymmärtänyt). Jokin toivonkipinä

minussa kuitenkin välähti, kuten sanoin, hänen puheensa innon ja

varmuuden vuoksi.

Mutta juuri kun olimme poikenneet portista pienelle, korkeiden

kivimuurien ympäröimälle pihalle ja olimme astumassa -- kuten minusta

näytti -- alas kellariin vieville rappusille, joiden yläpuolelle

valkoiselle seinälle oli maalattu musta käsi ja kirjoitettu:

"Talonmies", juuri siinä käänteessä tavoitti Johansson minut, tempaisi

kädestäni ja alkoi raastaa kadulle.

Saattajani nousi kiivaasti vastustamaan, pui Johanssonille nyrkkiä,

jopa kiivastuksissaan kiroilikin, taas jotakin ennustellen, mutta

mitään apua ei ollut.

Näin minä jouduin kuin jouduinkin Johanssonien perheeseen

palvelustytöksi.

Mutta Sanna, jonka minä sittemmin vielä näin, ei ollut enää luonani.

Luulin hänet iäksi kadottaneeni. Se oli elämäni ensimmäinen syvä haava,

joka ei ole milloinkaan voinut aivan arvettomaksi parantua.