VIII.

Sen jälkeen kuin Sanna oli saanut tietää minun haluavan muuttaa

kaupunkiin, tuli meistä erottamattomat ystävykset. Minä tunsin, että

Sanna tahtoo parastani.

Sanna oli ensimmäinen vieras ihminen, jonka tunsin rakastavan minua. Ja

hän rakasti minua niinkuin kuka hyvänsä omainen, esimerkiksi oma

äitivainajani; tahtoi minulle juuri sitä, jota tiesi minun himoitsevan.

Tiesin hyvin, ettei äitivainajani olisi sallinut minun karkaavan kotoa,

ja oikeastaan siksi en suostunutkaan Sannan suunnitteluihin, mutta

sittenkin tunsin, että Sanna tahtoo minulle sitä, mitä luulee minun

parhaakseni. Sanna ei tiennyt toivoa minulle mitään sen parempaa kuin

että olisin onnistunut jättämään äitipuoleni ja saamaan paikan suuressa

tupakkatehtaassa Helsingissä. Hän olisi antanut kaikkensa tämän minun

onneni toteuttamiseksi, eikä olisi omasta puolestaan säikkynyt mitään

uhrauksia. Hän olisi muuttunut itse vaikka siksi sillaksi, joka olisi

minut sinne johtanut, antanut minun tallata itsensä kelvottomaksi,

luovuttanut kaikki tavaransa, oman henkensäkin pannut alttiiksi. En

ollenkaan liioittele. Hän olisi tehnyt sen aivan yhtähyvin kuin mikä

äiti tahansa lapsensa tähden. Oikein hän itki minun puolestani, kun

toin esiin voittamattomia esteitä.

Mutta nämä "voittamattomat esteet" olivat oikeastaan pelkkiä

verukkeita, sillä minua hävetti sanoa hänelle oikea syy, se, että pidin

karkaamista -- pahana. Pahana taas pidin sitä senvuoksi, että tiesin

äitivainajani, hänen, joka luki minulle Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin

Jumalasta, pitäneen kaikkea sellaista pahana. Jos olisin sen Sannalle

ilmaissut, olisi hän varmaan tehnyt tutun kumarruksensa ja lopettanut

koko ystävyytemme ikipäiviksi. Jompikumpi joko Sanna -- ja silloin pois

kaikki hyvän ja pahan erotukset -- taikka isän ja äidin kiltti tyttö --

silloin pois Sanna.

Merkillisintä tässä suhteessamme oli, että tunsin Sannan olevan

oikeammassa, olevan jotenkuten miellyttävämpi. Minä esiinnyin omissa

silmissäni ikäänkuin vaivaisena, raukkamaisena, puolinaisena,

salailevana ja katseeni-maahan-luovana. Jos olisin Sannalle sanonut,

etten enää tahtonutkaan mennä kaupunkiin, olisi hän ehkä ihmetellyt

äkkinäistä haluni muutosta, mutta ei olisi millään tavalla suuttunut

eikä ystävyytemme olisi mitenkään kärsinyt; ehkä olisin vain itse

harvemmin hakenut hänen seuraansa sen jälkeen. Mutta nyt näki Sanna

selvästi, että minua vastustamattomasti veti kaupunkiin sama intohimo,

joka oli hänetkin sinne vienyt. Hän oli aikoinaan todella suoraan ja

rehellisesti karannut, vaikka oli sitten poliisin toimesta palautettu.

Ja jos hän olisi huomannut, että minä vastustin karkaamista ja hain

jotakin kaunista valhetta, jolla olisin lähtöni peittänyt, niin hän

varmaan olisi hylännyt minut. Niin rehellinen oli Sanna. Sentähden

minun täytyi hänen edessään katsella maahan ja keksiä karkaamista muka

mahdottomaksi tekeviä verukkeita.

Eräänä iltapäivänä, kukkeimman kevään aikana, olimme hänen kanssaan

kylän edustalla olevalla kalliolla asiastamme supattelemassa. Hän

makasi maassa, minä istuin kivellä jalkojani heilutellen. Kumpikin

katselimme sinne tänne, metsiä, järven selkiä, kyntömiehiä, mustia

lampaanpapeloita, etsien mitä uutta iloista taas sanoa, että sille

sitten nauraisimme. Armahtakoon, jos semmoisena hetkenä joku onneton

vaeltaja sattui ohitsemme kulkemaan tai vaikka kaukaakin vain

näkyviimme, kyllä me hänet kauniiksi voitelimme eikä pieninkään

hiustupsu hänen päässään meiltä nauramatta jäänyt! Niinkuin liitelevät

haukat etsivät hiiriä, etsivät meidän silmämme uhriansa.

Ja -- sattumat ovat tässä maailmassa monenlaiset. -- Juuri semmoisena

hetkenä alkoi notkosta kallion takaa kohota jokin merkillinen, käyrä

sauvan pää, niinkuin kirkkomme seinään maalatun paimenen sauvassa.

Sitten näkyi töyhtömäinen sulka, suippeneva lierilakki, pyssyn piippu

ja punainen naama, josta käsi pyyhki valkoisella vaatteella hikeä,

sitten ihmeellisen-kuosinen takki tai liivikö lie ollut, viheriäistä

siinä vain oli enimmissä paikoin, ja nousua se teki, kunnes näkyivät

polvihousut ja sukat...

Sanna kohottausi maasta käsiensä varaan ja sanoi harvaan:

-- Mikäs faari sieltä tulee?

Ja kohta jo näistä hänen sanoistaan äidyin nauramaan niin, että täytyi

antaa ruumiin rentona pudota selälleen ja siitä kiertyä maahan. Sannan

kehoituksista huolimatta en kyennyt katsomaan, vaan aina kun vain

uudelleen muistin hänen sanansa, minua kouristi uusi naurunpuuska. Kun

ruumiini hytkytyksistä selviinnyin sen verran, että pääsin istualleni,

kuulin Sannan sanovan hämmästyneenä: -- Tämä on meidän onneksemme! Näin

hänen repivän joitakin kukanlehtiä ja sanelevan tavallisia taikojaan,

jota hän aina teki, kun vain jotakin merkillisempää sattui tapahtumaan.

-- Onneksemme tämä on, onneksemme tämä on, hoki hän ollenkaan enää

katselematta muuanne kuin noituuksiinsa.

Naurulta vihdoin saatuani kohotetuksi päätäni näin, että samanlaisia

ihmeellisiä pöppöjä oli laaksosta ilmestynyt esille kokonainen joukko,

pieniä ja suuria, naisia ja miehiä, kivääreineen ja kaaripyssyineen,

perhoshaaveineen, varjostimineen, -- niin että silmäni tahtoivat

hajaantua paljosta kirjavasta katseltavasta.

Sanna yhä tuijotti lehtiinsä ja hoki, että noista se nyt meille muka

onni lähteekin.

Hän oli tietysti jo heti ensi silmäyksellä oivaltanut, mikä tässä

oikeastaan oli kysymyksessä, -- että tulokkaat olivat uutta,

paikkakunnallemme saapunutta kaupunkilaista herrasväkeä. Näistä oli nyt

Sannan mielestä tietysti puristettava meidän hyödyksemme kaikki

mahdollinen mehu, eikä hän muuta enää voinut ajatella. Kielsi kiven

kovaan enää nauramasta ja osoitti aikovansa nöyrällä käytöksellä ja

viattoman lapsekkaalla ujostelevalla hymyilyllä saavuttaa heti

tulokkaiden parhaan luottamuksen. Hän oikein niiasi vieraille ja

vääntyi tällöin niin hullunkurisen nöyrästi, että minä olin pakahtua

nauruun.

Koetin parhaan kykyni mukaan seurata Sannan esimerkkiä ja näytellä

ujostelevan maalaistytön osaa, saaden osakseni rohkaisevia

olalletaputuksia lihavimman ja mahtavimman naishenkilön puolelta, jonka

punehtuneilta kasvoilta tippui suuria hikipisaroita harvinaisen

voimainponnistuksen johdosta.

Kaikki nämä ihmiset olivat valuri Johanssonin suurta perhettä ja laajaa

sukua.

Ja koska juuri tämä samainen perhe on sittemmin kohtaloihini niin

ratkaisevasti vaikuttanut, sallittakoon minun esittää tämä tuttavuuteni

vähän edeltäpäin.

Valuri Johansson oli alkujaan ollut vain rautaromun kauppias kaupungin

vähimmän huomattavalta kadulta ja etäisimmältä laitaosalta, kunnes

eräässä kesäiseen aikaan pidetyssä huutokaupassa -- sää oli

tilaisuudessa ollut niin kuuma, ettei yksikään huutaja voinut mitään

ajatella eikä tulevaisuuteen eteensä nähdä -- oli päässyt kokonaisen

rappiolle joutuneen konepajan omistajaksi. Muut huutajat olivat

nääntyneet kuumuuteen ja janoon, mutta Johansson sattui olemaan

nousuviinoissa, tarmokkaimmalla päällään. Ja tämä sattuma oli

ratkaissut asian. Hän huusi pajan itsellensä, vähintäkään asiata

edeltäpäin ajattelematta ja kenellekään perheensä jäsenelle

ilmoittamatta.

Perheessä ja koko laajassa suvussa nousi suuri hälinä. Kauppa oli

peruutettava, se oli tehty syyntakeettomassa mielentilassa muka,

kirjoitettiin valituskirjoitukset maaherralle ja kaiken maailman

asianajajat pantiin liikkeelle.

Mutta siinä hälinässä, ja ennenkuin kauppa oli saatu puretuksi,

selvisikin sen tavaton edullisuus. Kauppaa oli pidetty hulluna vain

siksi, että Johansson oli asian takana. Ei oltu otettu lukuun, että

Johanssonin sielunvoimat olivat olleet ylimmillään, vapaina hänen

tavallisesta myöhästyvästä velttoudestaan ja saamattomuudestaan. Nyt

tuli Johansson oikein kunniaansa. Pian oli laaja konepaja käynnissä

ja Johansson luettiin rikkaan porvariston joukkoon, jolle hienot

pankit avasivat ovensa selkoselälleen. Nämä kaikki seikat vaativat

Johansson-paralta aivan tavattomia ponnistuksia, sillä hänen oli uusien

olojen mukaan muuttuminen yhä hienommaksi ja hienommaksi herraksi, ja

koko perhe piti häntä ankarasti silmällä näissä asioissa, jännittäen

vaatimuksensa äärimmilleen. Kaulukset, huivit, mansetit, saappaiden

kiilloitukset, jäykät paidat, alituiset kampaukset ja parturit!

Nyt oli vain yksi ainoa asia ikävä, se, että Johansson lepohetkinä,

milloin tuo raskas ja hänelle luonnoton herruuden näytteleminen saattoi

syystä tai toisesta tulla keskeytetyksi, esimerkiksi jonkun vanhan

tutun seuraan jouduttuaan, kun ei tarvinnut teeskennellä, tuli usein

aivan liikaa ryypänneeksi. Ja silloin kaikki laukesi. Johansson

alkoi pitää perheensä ja sukunsa rikastumista yksin vain omana

ansionaan, tuli kovaääniseksi, laajaliikkeiseksi, ylimalkaiseksi,

ylimieliseksi, lasit-pöydiltä-pyyhkäileväksi, peilit-rikkoilevaksi,

kaduilla-huutelevaksi, järjestysvallan-kanssa-röttelöiväksi ja

maksuissaan peräti tuhlailevaksi.

Vielä ikävämpi seikka oli, että näitä "lepohetkiä", jolloin kaikki

hienous pantiin syrjään, alkoi luonto vaatia yhä tiheämmin uudistumaan,

jopa niinkin, että Johansson saattoi antautua kokonaiseksi viikoksi

vapauteensa, jolloin hän oli tärkeimmissäkin liikeasioissa ehdottomasti

luoksepääsemätön.

Muudan pankki tämän johdosta (ja kaiketi vain koetteeksi) kielsi

Johanssonilta luoton, kun hän pitkän huijauksen jälkeen eräänä

maanantaina nöyränä ja tukka tarkasti suittuna ilmestyi tiskin taakse

asioihinsa jälleen ryhtyäkseen.

Suku piti kokouksen. Jyrkimmät vaativat niiden auttamattomasti yhä

tiheämmin uudistuvien lepohetkien johdosta Johanssonin salaisen

holhouksen alaiseksi. Mutta toiset osoittivat, että silloin oli

luovuttava liikkeen jatkuvasta laajentamisesta, sillä totta puhuen

Johansson se oli, joka yhä edelleenkin teki nousuviinoissaan mitä

loistavimpia ahväärejä. Oli ilmeistä, että viina teki hänestä kokonaan

toisen ihmisen, antoi älyä hänen aivoihinsa, terävyyttä hänen silmiinsä

ja korviinsa, tarmoa hänen jäseniinsä ja rajatonta uskallusta hänen

mieleensä.

Päätettiin seurata lääkärin neuvoa, viinasta ei luovuttu, mutta

lepohetkien liiallista uusiutumista koetettiin estää erikoisella

niinsanotulla maalais- eli luonnonhoidolla, se on, Johanssonille

valmistettiin tilaisuus, juontikauden lähestyessä, tehdä retkiä maalle

luonnon syliin, missä metsästys, uinnit, koskien-partailla-nukkumiset,

auringonkylvyt ehkä karkoittaisivat heräävän juomishalun, milloin sillä

ei katsottu olevan liikkeen kannalta tilapäistä merkitystä.

Kun me Sannan kanssa näimme noiden ihmisten nousevan jyrkännettä ylös,

oli se Johanssonin ja hänen sukunsa ensimmäinen maalaisretki, tehty

ylläolevassa tarkoituksessa.

Johanssonit eivät olleet tätä ennen vielä milloinkaan liikkuneet

kaupunkinsa ulkopuolella, joten heillä ei ollut vähintäkään käsitystä

siitä, millainen maaseutu oikeastaan oli. He tekivät sinne kuin

jonkinlaisen toivioretken viheriäisissä sveitsiläispuvuissa, töyhdöt

lakissa, sauvat kädessä, varustettuina kaikennäköisillä pistimillä

(käärmeiden tappamista varten), pyssyillä (kotkien ja haukkojen

ampumista varten), ansoilla (jänisten ja metsälintujen pyydystämistä

varten), ongenvavoilla (lohien onkimista varten), olipa jollakin

pelastusvyökin olan yli heitettynä, jos ken sattuisi koskeen

putoamaan.

Johansson mieltyi kuitenkin maallaoloon heti ensi päivästä siihen

määrin, ettei häntä olisi aluksi voinut mikään voima palauttaa takaisin

kaupunkiin. Kaikki viinat jäivät kesäkuukausiksi, ja suvun oli kuin

olikin mukautuminen sellaiseen järjestelyyn, että kaupunkiasioita

saivat syrjäiset hoitaa syksyyn saakka, sillä aikaa kuin Johansson

virui järvien hiekkarannoilla, istuskeli ongenvapa kädessä kaislikkojen

reunoilla, nukkui alastomana vilteillänsä kallioiden jäkälillä tai

souteli eskornettia soitellen illantyynillä lahdelmilla kaikuja

kuunnellen.

He asettuivat asumaan siksi kesäksi saman talon yläkertaan, jossa

entinenkin herrasväki oli asunut.

Minä miellytin Johanssonia suuresti. Hän hymyili minulle vetisesti aina

kun satuimme tiellä kohtaamaan, jopa otti kerran keppinsä koukulla

minua kyynärpäästä, leikillä vetäen luokseen.

Mutta Sanna sanoi, että minun oli miellyttäminen rouvaa eikä itse

Johanssonia. Vieläpä, että minun oli kaikin tavoin salaaminen rouvalta

Johanssonin mieltymys ja nipistyshalu, sillä jos rouva sattuisi

näkemään sellaista, menisivät Sannan kaikki suunnittelut myttyyn.

Minun täytyi siis kantaa rouvalle mansikoita täydet tuokkoset,

kokonaisia korillisia sieniä, ja puolukoita niin paljon kuin suinkin

ennätin koota. Siihen meni minun kesäni. Ja lopulta olin Sannan tahdon

mukaisesti muuttunut heidän palvelustytökseen, olin alituiseen heidän

kyökissään astioita pesemässä ja jäin taloon yöksikin, kun kyökkipuuhat

sattuivat kestämään kovin myöhäiseen. Rouva piti aivan luonnollisena,

että hän ottaa minut mukaansa Helsinkiin palveluspiiakseen, eikä

puhunut suunnitteluistaan edes kotonani. Tietysti hänen mielestään

vanhempani eivät saattaneet olla muuta kuin ylen onnelliset sellaisesta

käänteestä, ja hän näytti vain odottavan, milloin äitipuoleni saapuu

taloon häntä kiittämään ja minun puolestani rukoilemaan, että todella

pääsisin heidän armoihinsa.

Äitipuoleni olikin asiasta kovin hyvillään.

Mutta isä ei sinne päinkään.

Tämä asia aiheutti kamalimman perhekohtauksen, mitä koskaan olen

nähnyt. Isä ei kärsinyt puhuttavankaan meidän kotoa-lähtemisestämme, se

oli hänen kipeä kohtansa, haava, johon satuttaminen sai koko miehen

raivoihinsa.

Riita isän ja äitipuoleni välillä oli jo ilmi liekissä, kun avasin

tuvan oven ja heidän huomaamattaan pujahdin sisälle. Isä koetti saada

sanotuksi sitä tavallista myrkkyajatustaan, jota hän aina hoki vihansa

purkautumisen hetkinä: että nimittäin talon isäntä sai pitää

laiskanpulskeita lapsiaan tusinakaupalla kotonaan, syöttää ja juottaa

heitä ja kuoltuansa jakaa heille jokaiselle perintömaan, mutta köyhän

piti ajaa lapsensa maailmalle kaupunkilaisia verikoiria palvelemaan

(nämä olivat hänen säännöllisesti uudistuvia sanojaan). Vihansa

puuskassa hän oli niin hengästynyt, että ainoastaan jokunen tavu pääsi

selvempänä hänen suustaan, kaikki muu jäi katkonaiseksi ja ainoastaan

meille tajuttavaksi, jotka ajatuksen edeltäpäin tiesimme.

Äitipuoli oli tällä kertaa tavallistakin itsepintaisempi. Hän sanoi jo

sopineensa rouvan kanssa ja vievänsä minut nyt kohta taloon. Ja tuli

ottamaan minua kädestä muka viedäkseen.

Silloin isä meni ovelle ja otti sen päältä kirveen.

Meidän tullessamme jo keskelle tupaa hän heittäysi taaksepäin ja

hurjalla kädenliikkeellä sinkautti kirveensä olkansa takaa ojoksi,

äitipuolta kohden tähdäten. -- "Lyö, katala koira!" -- huusi hänelle

äitipuoli askeltakaan hänen tieltään väistymättä. Hän tunsi hyvin isän,

hän tiesi varmasti, ettei isä lyö, vaan katuu viime hetkessä ja antaa

kirveensä vajota maahan, ja sentähden hän uskalsi olla väistymättä,

vieläpä huutaa kirouksia isää vastaan. Ja tietysti isän kirves

vajosikin. Tietysti isä meni häpeissään ulos. Tietysti he vielä samana

iltana sopivat keskenään ja isä meni nukkumaan alapuoliseen vuoteeseen,

missä äitipuoli makasi.

Minun pitää sanoa vielä kerran "tietysti", sillä tietysti minä jouduin

Johanssonien palkolliseksi, niinkuin äitipuoli halusi. Ja sitähän minä

oikeastaan halusinkin, minusta ja Sannastahan koko asia oli lähtenytkin

ja meidän mielihalujemmehan täyttymistä se tarkoitti, mutta sittenkin

tunnustan kauhean asian: minä olisin jossakin syvällä salaa halunnut,

että isä olisi lyönyt, että kirves olisi koko terineen vajonnut

äitipuolen rintaan. Enkä voi vieläkään päästä selvyyteen siitä,

tahdoinko sitä isäni vai itseni vuoksi. Luullakseni olisin isästäni

pitänyt enemmän, jos hän olisi sen tehnyt, -- kauheata sanoa!

Sanna oli riemuissaan. Asiat olivat käyneet juuri niinkuin hän oli

laskenut.

Mutta sanon kaikkien erehdysten välttämiseksi, ettei hän ollut suinkaan

laskenut eikä tarkoittanut, että minä todellakin olisin tullut rouva

Johanssonin piiaksi. Johanssoneilla oli hänen suunnitelmissaan vain

aivan syrjäinen osa, irroittaa minut kotoa ja maalta, niinkuin nyt oli

käynyt. Kun olimme kerran päässeet kaupunkiin, niin siellä Sanna kyllä

aikoi itse ottaa minun kohtaloni käsiinsä. Sillä hän tahtoi tehdä minut

onnelliseksi, ja onnesta taas oli hänellä niinkuin jokaisella ihmisellä

omat erikoiskäsityksensä.