Noihin aikoihin olin viidentoista ikäinen.
Jokseenkin niin kuin olen kertonut, syntyi minussa tuo omituinen,
siihen aikaan minulle itselleni aivan selittämätön kiintymys talon
toisessa kerroksessa majailevaan herrasperheeseen.
Olin ensi kerran elämässäni nähnyt hienoja ihmisiä. Nyt täysi-ikäisenä
en voi muistaa heissä mitään sellaista erikoista, joka ei olisi
yhteistä kaikille samanlaisille hienostuneille säätyläisihmisille,
mutta silloin he kuvastuivat mieleeni jonakin ihmeenä, uuden elämän
avauksena, ennen aavistamattomana hyvyyden, hienouden ja onnen
maailmana. Kaikki lapsekkaat, torpan ympärillä kasvaneet käsitykseni
saivat tästä ajasta asti uuden suunnan, niinkuin joskus käy
ikkunakukalle, joka on ojentanut kaikki lehtensä auringon puolelle ja
nyt käännetään ympäri, että lehtiä kasvaisi toisellekin puolelle;
kaikki näyttää kukasta nurinpäiseltä, kaikki kääntyy uutta aurinkoa
kohden, entinen on kuin jotakin olematonta, väärään suuntaan
kasvanutta.
Niin näytti silloin. Nyt sanon:
Tästä ajasta alkoi elämäni onnellinen erehdys, joka sittemmin muuttui
varsinaiseksi olemuksekseni, kaiken ulkonaisen muodostajaksi,
sisäiseksi ytimeksi, vaikutinteni vaikuttimeksi, siksi, mikä teki
elämäni yksin vain minun eikä kenenkään muun elämäksi.
Jos vieläkin ummistan silmäni asettuakseni silloiseen mielentilaan,
niin on kaksi päätunnetta vallalla: rajaton ihailuni ja sen vieressä,
ympärillä, sisällä -- sanomaton kaiho, kun olen niin peräti syrjässä
ihailuni esineistä, suljettuna kaiken sen yhteydestä, johon lehteni
kurottavat, -- kun vain näen uuden auringon, mutta en pääse sen lämmön
piiriin...
Heidän lähdettyään olin todella kuin kuollut kaikelle entiselle,
isälle, äitipuolelle, veljille, sisarille, lehmälle, kanoille,
navetalle, kaivolle, lehdoille, purolle, ja kaikelle, mikä oli ennen
muodostanut kirkkaudessa helkkyvän elämäni. Kun ei aurinko paistanut
uudelta puolelta, ei se paistanut enää vanhaltakaan. Varmaan en nähnyt
enkä kuullut ketään, koskapa muistelen ihmisten katselleen minua
ihmetellen ja keskenään neuvotelleen minun suhteeni, ikäänkuin olisin
ollut mielipuoli, joka katselee näkyjä eikä niiltä näe edessään olevaa
todellisuutta.
Erikoisiin muistoihin tältä ajalta kuuluvat taajat käyntini mökillä.
Kuvittelin ikävissäni, että minun poikani on yhä vieläkin siellä.
Hiivin näreikköön juuri niinkuin olin ennenkin hiipinyt ja hajoitin
tieltäni kuusten oksat nähdäkseni miten hän siellä muka touhuaa ...
hiljaa, hiljaa, ettei hän vain kuulisi ja huomaisi!
Västäräkki siellä näkyi istuvan katonsammalilla, tiainen lensi
ikkuna-aukosta sisään, toinen koputteli ikkunanlautaa. Kaikki tuo
merkitsi: -- Siellä ei ole ketään. Mutta minä en ollut lintusia
huomaavinani, vaikka itkettikin. Kuvittelin, että siellä hän kyllä on,
vaikka on vain toisella puolella, tai -- on muka mennyt taloon nauloja
hakemaan.
Olen odottelevinani hänen palaamistaan, jaksan kauan -- kauan odottaa.
Tuolla maassahan hän aina istui, kun minä hänelle rakentelin, ja olin
katolla sammalia asettelemassa. Mutta katon lopullista valmistumista
hän ei enää halunnutkaan nähdä, ja juuri tämä katto se olisikin ollut
minun parastani -- kun minä jo aivan täydellisesti ymmärsin hänen
tarkoituksensa! Saatuaan katolle sen verran sammalia, että juuri ja
juuri saattoi kuvitella, millaiselta mökki tulee valmistuneena
näyttämään, ei hän mitään enempää huolinutkaan. Se jo riitti, se oli
valmis, ja hän jätti kaiken.
Ihmeellistä! Saattaa siis löytyä semmoisia olentoja, jotka kantavat
lautoja ja otsa hiessä rakentavat suurta mökkiä vain sen vuoksi, että
se -- _näyttäisi!_ En olisi aavistanut, että semmoisia on. Olin
kuvitellut, että saa tahtoa vain sellaista, mikä on hyödyllistä,
tarpeellista isälle tai elukoille, -- nyt näin, että voi tahtoa
tuommoistakin olematonta, hyödystä riippumatonta. Ja innostuin,
hurmaannuin, rakastuinkin tuohon ihmeelliseen, syvään, uuteen, joka
olisi ollut minulle olematonta, mutta nyt oli todellisuutta, koskapa
meitä oli kaksi, jotka tunsimme sen samoin.
Jos teen itselleni tarkkaa tiliä, niin täytyy sanoa näin:
Kaikessa rakastumisessa on aina jokin erikoinen toisen piirre tai
äänensävy, sanomisen tapa, tai liikkuminen, katseleminen, tai jokin muu
sellainen aivan ulkonainen toisen ominaisuus, joka käsittämättömästä,
näennäisesti aivan aiheettomasta syystä toista miellyttää. Tämä
mieltymys, niin vähäpätöiseltä kuin se voisi paperille kirjoitettuna ja
ulkoapäin katsottuna näyttääkin, on kuitenkin aivan ratkaiseva. Ennen
ei ollut mitään, sen jälkeen avautui kaikki. Ennen tuo ihminen oli
vieras niinkuin kaikki muutkin ihmiset, sen jälkeen katosi väliltä
jokin este, joku nosti pois verhon, joku puhalsi mustan tomun valkoisen
pinnan päältä. Nyt ei ole välillä enää mitään, on kuin avatun oven
edessä, josta näkyy vieraan asunnon sisus, suloinen kotihämy. Ei
uskalla astua sisälle, koska ei tunneta toisiaan, mutta tuo on vain
ulkonainen este, koti näkyy kaikkinensa, sen sisimpiin sopukkoihin
asti.
Varmaan suuresti hämmästytän lukijani, kun ilmaisen, että se erikoinen
alkumieltymys, josta olen puhunut, oli minulle tuo viehättävä saippuan
tuoksu, jota tosin silloin en tiennyt saippuasta lähteneeksi. Mutta
mihinkäpä sitä totuudesta pääsee.
Muistoni puhuvat tässä kohden lahjomatonta kieltä.
Kun jaksamatta enää näreikössä kuvitella, että hän on siellä, vaikka ei
ollutkaan, juoksin rakennuspaikalle, oli ensimmäinen haluni löytää
esine, josta olisin tuntenut saippuan tuoksun. Paljon oli puupalasia,
olivatpa tuossa rikkoutuneen sahankin palikat, mutta en mistään
tuntenut muuta kuin kuusenpihkan hajua ja olisin ihan tuohon paikkaan
tahtonut painua itkemään. Ei minulle elänyt mikään, aurinko ei
paistanut, kuusen oksat huiskuivat tuulessa ihan turhaan, minua
ilahduttamatta. Tuossa muurahaiset kulkivat, tuossa kuivuneet lehdet
käpertyivät sammalen päälle, kaikki eli niinkuin ennenkin, mutta ei
vain minulle, -- minulle oli kaikki kuollutta, kun sitä ainoata ei
ollut täällä, eikä koko metsässä, ei tiellä, ei talossa, ei koko sillä
suurella seudun lakeudella, jota siihen aikaan kuvittelin maailmaksi.
Mutta jollen rakastumiseni yhteydessä ajattele saippuan tuoksua -- mikä
tosin on minulle melkein mahdotonta -- niin on minulla tiedossa kyllä
toinenkin ihastuksen aihe, -- hänen katkonainen puhetapansa. Hän sanoi
vain juuri sen verran kuin oli välttämätöntä, jopa tyytyi vain
kädenliikkeellä osoittamiseen, jos sillä pääsi sanomasta. Se ei ollut
seuraus siitä, että hän olisi minun arvoani vähäksynyt, päinvastoin hän
taisikin suvaita minua vain siksi, että niin ketterästi ymmärsin kohta
hänen tarkoituksensa hänen tarvitsematta mitään selittää. En kuitenkaan
ollut hänelle olemassa muussa merkityksessä kuin vain tuon rakentamisen
avustajana. Olin siis rakastunut juuri siihen, mikä tavallaan kuvasti
hänen luonteensa pahimpia varjopuolia, hänen tahtonsa tyranniuteen. Kun
hän halusi jotakin, eli hän vain tuon halunsa täyttämiseksi. Ja vaikka
hän ei olisikaan halunnut mitään näkyvää osoitettavaa esinettä, oli
hänen katseensa usein tähdättynä johonkin sisäiseen ajatukseen siitä,
mitä hän tahtoi, eikä hän silloinkaan tuntunut näkevän mitään muuta.
Oikeastaan hän oli aina näin tähtäämässä katsettaan johonkin
tahtomaansa näkyvään tai näkymättömään asiaan, niinkuin nuori
rotukoira, joka elää hetki hetkeltä nykyisyyden voimakkaissa vainuissa,
värisevin sieraimin, vavahtelevin jäntein etsien tietä saaliinsa
läheisyyteen. Hänen paksu, ruskea, kihara tukkansa, joka tavallisuutta
halveksien hakeutui myöskin ohimoille, hänen sirontasainen kyömynenänsä
ja pienen suun paksut huulet, ja erittäinkin nuo alituisesti
tähtäilevät silmät, jotka eivät ymmärtäneet mitään epämääräistä tai
elotonta, ja vihdoin tuo keskeneräisyys lauseissa, joka ei milloinkaan
malttanut eikä tavoittanutkaan löytää rauhallista ja täyteläistä
ilmaisua sisäisten vainujen vaihtelulle, nuo kaikki ne olivat minun
rakastumiseni ydinvaikuttimia.
Nyt voin sanoa sen, jota en olisi voinut selittää ilman näitä pitkiä
puheita: -- Minä olin rakastunut juuri siihen, ettei hän kertaakaan
katsahtanut minuun, hänen tyranniuteensa.
Nostelin maasta oksanpaloja, tikkuja, rikkoutuneen lehtisahan varren,
koettelin tuntea niistä hajusaippuan tuoksua, mutta niissäkin oli vain
metsäistä pihkan hajua. Ei, ei, ei milloinkaan enää...
Itkin ja valittelin yksinäisyydessäni.
Enkä voinut enää valituksiani leikkeihin vaihtaa.